sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Sydämen (ali)vuokralainen

Edelliseen postaukseen sen verran lisäystä, että lenkki-asiaa on selvitetty toisen osapuolen kanssa ja vastapuoli oli kovasti pahoillaan siitä, että hänen suhtautumisensa minuun oli lenkin suhteen väärinymmärretty. Ja pahoillaan, miten olin asiasta tänne kirjoittanut. Ehkä kirjoitukseni saattoi vastapuolen vääränlaiseen valoon, joten nimeomaan juuri siksi korjaan hieman asiaa.  Minäkin olen myös pahoillani. Kyseessä oleva henkilö ei ole sellainen, joka tahallisesti toista loukkaisi - jos joku sattui saamaan sellaisen kuvan.

Motiivit lenkkeilyhommaan olivat vastapuolen mukaan pohjimmiltaan täysin erilaiset, mitä itse sillä hetkellä koin.  Vaikka ensimmäisten kommenttien perusteella itse tunsin asian menneen eri tavalla,  kuitenkin haluan ymmärtää toisen tunteen siinä hetkessä ja haluan kuulla toisen mielipiteen.  Minusta kaikista kamalinta olisi se,  että jos olisin itse siinä tilanteessa että minut ymmärretään väärin eikä sitten haluttaisi edes kuunnella minun oikaisua asiaan tai halua korjata sitä. Joten tottakai  kuuntelen, olen avoin toisen mielipiteelle  ja automaattisesti annan anteeksi - eipä tuossa sen isommin anteeksipyydettävää ole. En kokenut olevani katkera kenellekkään, vaan enemmänkin äärimmäisen nolostunut ja surullinen siitä tunteesta, että olen lihava ja luulin tulleeni leimatuksi rapakuntoiseksi sen vuoksi että olen ulkoisesti tämännäköinen.   Itsekin olen pahoillani siitä, että avauduin asiasta tänne ehkä liian ykisoikoisesti tai kärkkäästi.   Asiaa on selvitelty kypsässä ja rakkaudellisessa hengessä, ja asia on molempien puolesta ok.

Minusta on ihana, että tätä selviteltiin, mutta en kuitenkaan mahda itselleni mitään että itsetuntoni on nyt vähän heikoilla hangilla tällä hetkellä. Siihen on muitakin syitä kuin tämä tapaus.  En ole valmis perumaan omia tunteitani, eikä kukaan minulta sitä onneksi pyydäkkään.  Minusta olisi typerää kirjoittaa tänne sellaista mitä en koe. Joten eilinen kirjoitus syntyi täysin niistä tunteista mitä koin sillä hetkellä.   Joskus koen asiat hyvinkin voimakkaasti, mutta minulla niihin syyni.

Toisaalta kadun kirjoitustani, ehkä enemmän siksi että toiselle tuli siitä paha mieli. Mutta enemmänkin sitä, että minusta tuntuu etten kohta uskalla kirjoittaa omista tunteistani ilman, että minun pitäisi aina pelätä muitten reaktioita. En halua kenellekkään mitään pahaa. Mutta sen sijaan, että lopettaisin avautumiset -  ehkä minunkin pitää taas miettiä miten asian julkituon, vaikken hirveästi ketään loukkaavaa tekstistäni löytänyt vaikka luin sen usemman kerran suurennuslasin kanssa.   Mutta halusin hieman syventää asian laitaa, ettei kaikki nyt oleta, että minä olin tässä jotenkin selkäänpuukotettu tai ristiinnaulittu lihavuuteni takia. Ehkä hieman loukattu, mutta ei sen suurempaa.

Olisi helpompi vaan omata parempi itsetunto tai olla välittämättä.  Mutta en tiedä onnistuuko se minun kohdalla koskaan.  Yritys on kova, enkä taistelematta anna periksi. Pakko laittaa yksi netistä lainattu kuva tähän, koska tää on vaan niin loistava  ja sai mut nauramaan melkein pissit housussa!  Näinhän se on, ja mulla olis paljon opittavaa tuosta! ;)



 Mutta otsikonkin antamaan,  postauksen todelliseen aiheeseen : 

Ystäväni jokin aika sitten avautui minulle siitä, että minulla ei ole aikaa tarpeeksi suhteellemme tai epäili, etten ole aidosti läsnä.  Asiaan liittyi muutakin, jota en meinannut heti sillä hetkellä ymmärtää vaikka kovasti halusinkin. Todellinen pysähtyminen tuli vasta sitten, kun itsekin koin samanlaisen tapauksen - omalle kohdalleni. Minun ollessani tosi heikoilla, minulle käännettiin selkä. Tahattomasti kylläkin. Toinen ei edes tajunnut sitä, vaan ihmetteli minun voimakasta reaktiota asiaan. Mutta joskus sitä on raskasta seuraa omine kipuineen, varsinkin jos ei osaa kunnolla puhua niistä ja perimmäisistä syistä.  Ja kun kaiken lisäksi toisellakin on ehkä vaikeaa, on uupumusta ja silloin kun tuntuu, että itsekin meinaa luuhistua - ei välttämättä jaksa kantaa toista vaikka niin hyvin vaikka kovasti haluaisikin.  Joten tämä on hyvinkin ymmärrettävää.  Mutta jos kumpikin ontuu ja linkkaa täällä elämän kivisillä poluilla kompastellen -  voisiko toinen olla toiselleen kyynärsauvana ?  Vaikka vähän horjuttaisiinkin ja käytäisiin ojankin pohjalla mudassa kastautumaassa - uskon että se vaan meitä vahvistaisi. Vastoinkäymiset saattaa sillä hetkellä horjuttaa, mutta niistä voi seurata paljon jotain niin eheyttävää ja vahvistavaa.

Usein minustakin on elämäni aikana tuntunut siltä, että olen joidenkin elämässä vain väliaikaisesti tai olosuhteiden pakosta.  Ei sydämen vakituinen asiakas, vaan vuokralainen - sydämen alivuoralainen.  Minä olen raskas, tiedän sen.  Mutta pääosin osaan olla rentoa ja hyvää seuraa,  rellestää ja remuta ilolla ystävien kanssa hullutellen. Kun vaan siihen on mahdollisuus.  Mutta minun kanssa syvällisemmin ollessaan näkee myös niitä minun pimeimpiä kolkkia ja pääsee/joutuu tutustumaan niihin välillä raastavan hyvin.   Tutkailemaan niitä menneisyyden arpia, jotka aukeilevat silloin tällöin. Se on sitten eri asia, kuka jaksaa menossa mukana ja kestää sitä. Edellisen postauksen tapahtuma oli tuorein esimerkki siitä, kun lihavuudestaan koulukiusattu tyttö, nykyisin jo aikuinen nainen kärsii edelleen siitä välillä niin kipeästi.  On edelleen se pullukka tyttö, joka lihavuutensa takia jäi ulkopuolelle leikeistä ja seuraili toisten ilakointia taustalta.  Se lihava tyttö, jota ei haluttu ottaa pallopeleissä joukkueeseen siksi, ettei "tuo läski jaksa juosta".  Hyljätty.  Se on niin kipeä muisto minulle, että sen pulpahtaessa pintaan oma näkökyky sumenee.   Ja ulkopuolelle jättäminen muistuttaa siitä useinkin.

Olen huomannut aidon ystävyyden yhdeksi mittarikseni mustasukkaisuuden tai aidon tunteitten näyttämisen. Niin hullulta kuin tuo mustasukkaisuus kuulostaakin.   Itkun, raivon - heikkouden paljastamisen.  Tuntunee hassulta, mutta olen mustasukkaisempi ystävistäni kuin aviomiehestäni.   Minulla on ollut ystävyyssuhteita, joitten päätyttyä tai enemmänkin kylmettyä tai ihan vain etäisyyden takia erkaannuttua - en ole tuntenut oikeastaan mitään isompaa tunnetilaa.  Olen hymyillen heilauttanut kättäni hyvästiksi, toivonut toiselle hyvää ja jatkanut elämääni sen enempää toista miettimättä tai kaipaamatta.

Tiedän rakastavani toista toden teolla, jos pienikin erimielisyys,  etäisyys vaikka maailman toisella puolen,  erkaantuminen tai jokin muu hiertävä asia herättää minussa voimakkaita tunteita. Valvottaa, stressaa, ahdistaa, itkettää --- listaa voisi jatkaa loputtomiin.  Jos joku ystäväni on saanut kokea minun mustasukkaisuutta, kaipuuta, suuttumusta kertomattomista asioista, huolta tai jotain muuta vastavaa voimakasta, joskus hyvinkin negatiivista tunnetta -  on hän minulle hyvin tärkeä, vaikka tämä älyttömältä tuntuukin.  Olen hyvin omistautunut niille ihmisille, jotka ovat päässeet pintani sisälle ja näkemään minusta lähes kaiken.


Ei ihmissuhde ole mikään ihmissuhde, jos siinä ei räjähtele tunteitten ilotulitus. Ole välillä aitoa itkua tai sanaharkkaa.  Ei se oli oikea ihmissuhde, jos aina kaikki on ihan vaan jees-jees ja todelliset tunteet haudataan konfliktien pelossa.  Ei se ole oikea ihmissuhde, jos käsi ei pysy toisen kädessä myös ihmisten edessä, väkijoukon seassa tai jos toinen ei ole valmis seisomaan sinun rinnallasi muitten mielipiteitten vuoksi.   Jos toinen ei voi paljastaa sinulle synkimpiä kolkkiaan tai myöntää tehneensä väärin.

Niille, jotka antavat itsestään ja ottavat olkapäästä horjahtaessani, ja joihin minä voin tarttua kiinni nostaakseni ojan pohjalta - annan sydämeni kokonaan.  Sinne saa jäädä asumaan pysyvästi, eikä tarvitse pelätä vuokrasopimuksen umpeutumista.  Minun sydäntäni ei voi ostaa millään pinnallisella rakkaudella, sen saa vain avaamalla oman sydämensä.




Minä luulen, että toistelen itseäni taas pahemman kerran. Mutta minusta tuntuu, että tästä pitää vielä kerran sanoa. Sillä vaikka kaikki soluni huutaisivat täyttä kurkkua,  tuntuu etten edes itse välillä kuule omaa ääntäni.  Monien vastoinkäymisten takia minäkin pelkään välillä olla juuri minä.  Minä rakastan niin, että sattuu - kaipaan niin, että halkeen. Älkää pelätkö näyttää tunteitanne, älkää haudatko niitä. Päästäkää äänenne valloillenne, älkääkä antako kenenkään ohjastaa sitä liikaa. Tottakai me voimme auttaa toinen toistamme päästämään itsemme vapaaksi ja äänemme kuuluviin. Puhua toisen puolesta, jos toisen oma ääni ei kanna.  Kuunnella toisiamme, antaa kaikelle uudelle mahdollisuus ja huomata orastavakin ystävyys,  elvyttää rakkaus. 

Joskus pelko ja uupumus on niin suuri kahle, että se estää meitä elämästä.  Joten kaivetaan ne isot pihdit esille, joilla katkaistaan toisiltamme liian suuret ulkoiset paineet,  pelot ja ennakkoluulot.  Kaikki, mikä estää meitä rakastamasta.  Niin voidaan edistää sitä kaikkea hyvää, mitä tänne pimeään maailmaan pitäisi kylvää enemmän itämään.

Laitan tähän loppuun linkin mieheni serkun tuottaja/muusikko-miehen  upean singlen MUSAVIDEOON,  josta sainkin osittain idean tähän postaukseen.  Postauksen lyriikat eivät ihan täysin vastaa postausta, mutta herättivät tunteita kuitenkin niin, että piti kirjoitella niistä.  Nyt saavat nämä minun avautumiset riittää vähäksi aikaa, pian sitten palataan läski-postauksen merkeissä asiaan!  Nyt vielä katsomaan suomi-ruotsi ottelun viimeiset hetket!  moikka! <3


<3  Henna

4 kommenttia:

  1. Jännää miten erilaisia ajatuksia ystävyys eri ihmisissä herättää. Itse en taas voisi kuvitellakaan olla mustasukkainen ystävistäni,sillä mielestäni ystävyyttä ei voi pitää ns parisuhteena. Toki niissä on kuitenkin monia yhteisiä piirteitä. Mielestäni ystävyyssuhteet kulkevat tavallaan omalla painollaan, oltiimpa yhteydessä päivittäin vai kerran kuussa. Tämän kommentin ei ole tarkoitus loukata, vaan tuoda esille erilainenkin näkökulma asioihin :) mukavaa alkuvuottta sinulle! -Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinhän meitä kun ihmisiä on erilaisia, on myös näkemyksiä ja elämäntapoja - joten ilman muuta en koe sun mielipidettä tai näkemystä loukkaavana :)

      Olen itsekin sillä linjalla että ei ole väliä miten usein näkee, sillä itsekin olen kiireinen enkä ehdi ystäviäni näkemään usein. Yksi parhaimmista ystävistäni asui vuosikausia ulkomailla ja näimme usein vain kerran vuodessa, joskus kahdesta ja taas joskus meni yli vuosikin että nähtiin seuraavan kerran. Silloin oli kaikista mahtavinta että jatkettiin siitä, mihin jäätiin. Semmoinen on tosi tärkeetä. Minulla on ollut samanlainen suhde myös erääseen toiseen ihmiseen ja sen kohdalla huomasin kasvaneeni hänestä erilleen.

      Useimpien parhaitten ystävieni kanssa ollaan oltu tukkanuottasilla ja silti pysytty ystävinä juurikin sen vuoksi että ollaan nähty se toisen tuska, ymmärretty ja annettu anteeksi. Sellaiset ystävyyssuhteet on kultaakin kalliimpia, joissa voi näyttää myös ne huonot hetkensä ja saada anteeksiantoa osakseen ja nataa sitä toki myös toiselle <3

      En tiedä kuuluiko tää mun kommentin sisältö ollenkaan asiaan mutta enivei :D samaten sulle kivaa alkuvuotta :)

      Poista
  2. Kyllä osuu aina sopivasti mun ajatuksiin nää sun bloggaukset :) Nousi eilen mieleen asia, jonka luulin jääneen jo taakse ja kappas kummaa, kun tulen sun blogiisi tänään, huomaan lukevani tekstiä joka kertoo (ainakin osittain) samasta aiheesta :D
    Heräsin aamulla tosi pettyneenä itteeni. Olin nähnyt unta vanhasta ystävästä, jonka luulin jo pystyneeni unohtamaan. Vihaan sitäkin että oon tässä nyt kirjottamassa siitä, haluaisin vaan päästä jo yli. Tää ystävä oli mulle yhtä tärkeä kun oma perhe, joskus tuntu jopa tärkeämmältä. Muistan, että mun pahin painajainen oli menettää se, mutta luotin siihen niin paljon, etten tosissani uskonu että niin voisi käydä. Vaan niin kävi, ystävä lakkas pitämästä yhteyttä. Kysyin, miksei hän halua enää tavata, onko jokin vialla ja olenko loukannut häntä jotenkin. Sain takaisin välinpitämättömyyttä huokuvia viestejä jotka satutti enemmän kun mikään siihen mennessä. Vain muutamia kuukausia aiemmin mun oma isä oli tehnyt mulle lähestulkoon samalla tavalla.
    Pidän itteäni äärimmäisen säälittävänä, kun haikailin niin kauan tän ystävän perään. Ja näköjään vielä 4 vuoden jälkeen näen siitä unta. Raastavaa kun joka ikisessä unessa oon niin onnellinen kun vihdoinkin saan takaisin ystävän, jota oon ikävöinyt enemmän kuin mitään koskaan. Se tuntuu niin todelliselta. Joka kerta tunnen sen saman helpotuksen, kun tajuan että nyt se on vihdoin totta, se mistä oon aiemmin vaan uneksinut.
    Ei tää yksi ystävä nyt onneksi mun jokapäiväistä elämää enää hallitse, mutta nousi vaan tunteet pintaan kun kuukausia luulin että pääsin jo yli. Ja kaiken tän seurauksena on se, etten enää vaan uskalla päästää ihmisiä lähelle. Mun elämässä ei enää oo yhtään ihmistä, jonka menettämistä voisin sanoa pelkääväni. Ei ketään, ketä voisin sanoa rakastavani. Haluaisin niin kovasti löytää jonkun, ketä voisin kutsua taas oikeaksi ystäväksi, mutta en halua joutua kokemaan sitä menettämisen helvettiä uudestaan.
    Henkisesti ruoskin itteäni jo täällä, miksi ihmeessä avaudun jonkun blogiin. Lähetän tän nyt kuitenkin vaikkei siinä luultavasti mitään järkeä ole :D

    Kiitos että pidät tätä blogia, se antaa mulle ja varmasti monille muille paljon voimia <3 -j

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. siis aivan mahtava kommentti ja onneks sen rohkeasti julkaisit ! <3 et missään nimessä saa ruoskia ihtees siitä, että kerrot täällä miltä sinusta tuntuu ! Tänne saa nimeomaan avautua ja purkaa ihan kympillä ! <3 joten jatkossakin toivoisin, että jaat tuntemuksiasi jos siltä tuntuu, nimittäin avautuminen auttaa kyllä tosi paljon ! :)

      On tosi ikävä tuo sinun tapaus. Ja toivon todella ,että tulet löytämään vielä elämääsi sellaisen ystävyyssuhteen, joka ei pienistä horju vaan seisoo sun rinnalla ja että sinä voit tehdä toiselle samoin. Ja että voit tuntea sen turvallisuuden ja alkaa uskaltaa taas rakastaa.

      Itse ainakin oon huomannut jälkeenpäin todella radikaalisti, miten paljon joitakin ihmisiä olen rakastanut. Rakastin toki silloinkin, mutta sitten kun kävi erkaantuminen / välirikko - se sattui niin vietävästi ja avasi silmät. Minulla oli tuossa syksyllä todella vaikea ajanjakso sen vuoksi, että menin (tai kyllä ehkä yhdessä mentiin) sössimään keväällä hyvän ystävyyssuhteen.. tai voisinpa sanoa että jopa kaksi. Tuntui jo toisen kohdalla, ettei mitään positiivista edistystä tule tapahtumaan, mutta sitten vasta kun oikeesti aloin rukoilemaan asian puolesta - alkoi tapahtua sellaisia asioita, jotka vähän väkisillä ajoi vanhat "riitapukarit" viettämään aikaa yhdessä. Oli maailman parasta huomata, että siinähän sitä oltiin ihan kuin ennen vanhaan ja samoille jutuille naurettiin. Pientä varovaisuutta ehkä ilmassa, mutta silti jotain sain vanhasta takaisin, mikä teki yhtäaikaa todella haikeaksi mutta myös sanoinkuvaamattoman onnelliseksi.

      Tuskin saan ystävääni koskaan takaisin, vaikka rukoilen sitä jokapäivä. Ja toisenkin ystäväni kanssa ollaan erkaannuttu toisistamme ja sekin harmittaa. Mutta uskon että rakkaudella ja rukouksella on sellainen voima, mitä ei heti pysty korvaamaan omilla voimilla yrittämiset. Vaikka minusta tuntuis sisäisesti pahalta ja syrjityltä, haluan silti toisille vain hyvää. Jos se hyvä tarkoittaa pysymällä kaukana minusta, niin sitten sen täytyy mennä juuri niin. Vaikka kyllähän se toki laittaa kyseenalaistamaan omaa arvoaan loppupeleissä.

      sori hei, minäkin nyt aloin avautumaan mutta sun kommentti kosketti mua tosi paljon ja riipas omiinkin juttuihin tosi voimakkaasti :S

      Mä tosiaan toivon että sä saat elämääsi jonkun ystävän ja eniten toivoisin että saisit vanhan ystäväsi takaisin. Kun lausun oman rukoukseni omien ystävyyssuhteitteni puolesta, muistan samalla myös sinua <3

      paljon haleja sinne ja voimia! <3

      Poista