Älä anna ulkomuodon pettää - anna sille mahdollisuus

Minulla on jonossa useita postauksia, jotka minun olisi pitänyt/olisin halunnut toteuttaa jo ajat sitten - mutta en saa rauhaa tältä päällimmäiseltä tunteelta,  joka jyllää sisälläni ja pyrkii vimmatusti ulos.  Tämä postaus liittyy toki tietyllä kropparemonttiini, mutta nyt se ei käsittele mitään mittoja tai muitakaan sen isompien suunnitelmien paljastelua,  vaan lähinnä pohdintaa tämän rasvavoittoisen pinnan sisällä.  Toisenlainen kuntoremppa-postaus on kyllä tulossa, innokkaille odottajille vaan tiedoksi :)  Mutta nyt itse asiaan:

Ei ole kauaa siitä, kun pääsin/jouduin seuraamaan tilannetta, jossa keski-ikäinen, peruskunnoltaan hyvällä kunnolla varustettu nainen oli tuttuun, rutiininomaiseen tapaansa lähdössä lenkille.   Hänen ja meidän muiden ympärillä olijoiden seurassa oli vanhempi nainen, jota voisi sanoa jo vahvasti seniori-iässä olevaksi.   Kuitenkin, hän hyvin virkeä ja elinvoimainen sellainen - mutta toki huomattavasti hitaampi ja kankeampi kuin muut seurueessa olevat. 

Keski-ikäinen nainen ilmoitti lähtevänsä lenkille.  Hänen kanssaan joitakin kertoja lenkkeilleenä uskallan sanoa, ettei hänen kävelyvauhti ole reippaudestaan huolimatta mikään päätä huimaava ja hän onkin joskus yhteisellä lenkillä kehoittanut minua hidastamaan askelteni tahtia.

Kuitenkin, tämä vanhus ilmoitti mieluilevansa mukaan.  Nuorempi nainen siihen napakasti :  "minäpä ajattelin kävellä reippaasti, en jouda ketään odottelemaan".   Mummo hiljeni, johon minä salamannopeasti tokaisin: "minä voin lähteä kanssasi,  käydään sellainen lenkki kuin sinä vaan jaksat ja sillä tahdilla millä tahdot."   Olin aiemmin päättänyt mennä itsekin reippaan lenkin ja ehkä vähän hölkätäkin - mutta olin valmis lähtemään erilliselle lenkille sen jälkeen, kun olisin vain ensikisi tallustellut vanhuksen vierellä sellaisen mukavan seesteisen juttutuokion.   Loppupeleissä kaikki meni niin, että vanhus sai seuraa lenkille sekä minusta että toisestakin henkilöstä, ja minä pystyin vähän matkan päästä jatkamaan treeniäni reippaammin.

kuva googlesta

Toinen tapaus tapahtui kesällä, tai oikeastaan se oli jo alkusyksyä, kun olin tuttuun tapaani lopettelemassa uintireissuani  eräällä uimarannalla.  Olin jo poistumassa pukukopeilta autoni luokse, kun minua kohti riensi reippaasti vanhempi naishenkilö, käsillään viittoen.  Hänkin jo vahvasti seniori-iässä. Pieni ja hauraan näköinen vanhus, mutta silmissä suuri palo.  Nainen riensi luokseni kysyen, että olisinko mahdollisesti menossa tänäänkin uimaan.  Hän kun oli seurannut minun päivittäistä uintiani jo useiden päivien ajan kotinsa ikkunasta.  

Ilmoitin hänelle olevani lopettanut jo tältä päivältä ja että olen suuntaamassa kotiin.  Hän tuntui hyvin pettyneeltä - olisi halunnut liittyä seuraani.    Minua harmitti, sillä uintiseura kelpaa aina ja ennenkaikkea olisin kovasti halunnut tehdä vanhuksen iloiseksi.  Kuitenkin älysin  hämmennyksissäni sanoa rouvalle, että lupaan tulla hakemaan häntä seuraavan kerran mukaan, kun saavun rannalle.   Se tarkoitti jo seuraavaa päivää. 

Tuli huominen ja ajelin rannalle.  Parkkeerasin autoni,  tallustelin rantakatua talon verannalle asti ja koputin.  Kuulin jo sisältä iloiset sanat "tullaan tullaan!"  ja hetken päästä oven avasi  ilosta sädehtivä vanhus,  joka tuntui että repeää onnesta nähdessään jonkun ovellaan.  Selvästi otettu siitä että muistin hänet ja sovitun uintireissun.  Hän tohkeissaan alkoi etsimään uimakamppeitaan ja selitteli kaikenlaista.  Lähes 10 vuotta vanhusten parissa töitä tehneenä huomasin orastavan muistamattomuuden ja yksinäisyyden.

kuva googlesta

Menimme uimaan yhdessä ja hän enemmänkin lähinnä kastautui jo hieman viilenneessä vedessä,  polskutteli seurassani hetkisen.  Itselläni oli hirveä himo uida pitkäkin lenkki, mutta vanhuksen kanssa seurustelu tuntui eettisesti oikeammalta ja sillä hetkellä huomattavasti tärkeämmältä.   Hän toivoi, että kahvittelisin kanssaan ja lähti talolleen keittämään meille kahveet.  Ehdin sopivasti uida hyvällä ja reippaalla sykkeellä puolituntisen, kun hän jo tuli kutsumaan kahvikupposen äärelle.    Kahvittelimme ja juttelimme hetkisen. Sitten lähdin kotiini.  Se kiitollisuus ja valo hänen silmissään ei varmasti koskaan pyyhkiydy mielestäni.  Sitä vielä hetken muistellen ajelin kotiini ja mietin, miten vähän ajastani teki jonkun niin onnelliseksi.   Toivon että tapaamme ensi kesänäkin.

Ei ole kauaa siitä, kun minulle kävi samoin kuin ensimmäisen tapauksen vanhukselle.  Minua ei huolittu lenkille matkaan.   Vaikka se sai minut katkerasti itkemään, en ole katkera tai vihainen kenellekään.  Mutta kuitenkin tapaus on sellainen, josta koen oikeudekseni avautua ja kertoa ihan jo sen vuoksi, että tällaisista kokemuksista voi itää jotain hyvääkin.

Minulla oli vieraita kyläilemässä.  Urheilullista porukkaa, oikein urheilullista ja timmiä.  Ei rasvan rasvaa nahkasen alla. Minä heitä varten siivonnut etukäteen, yrittänyt tehdä kaiken mukavaksi ja viihtyisäksi, kokkaillut ruokaa, sytytellyt kynttilöitä - halunnut nähdä vaivaa.    Olinkin edellisenä iltana ilmoittanut toivovani yhteistä lenkkiä seuraavaksi päiväksi, sillä tiesin toisen heistä tykkäävän lenkkeilystä ja harrastavan sitä todenteolla. Ja itsekin halusin lenkille kovasti.

Tuli seuraava päivä ja aika aamupäiväiselle lenkille.  He ilmoittivat lähtevänsä kahdestaan.   Minä ilmoitin, että voisin lähteä mukaan, mutta sain tylyn vastauksen kuin apteekin hyllyltä:    "Me kyllä ajateltiin juosta!" Juurikin sellaisella äänensävyllä, että minä en jaksaisi heidän kanssaan mennä.    Minä siihen yhtä nopeasti : "kyllä minä jaksan!  Vaikka olenkin ylipainoinen, ei se tarkoita sitä että minulla olisi huono kunto " Mutta ymmärsin toisaalta,   hän ei tuntenut minua kunnolla.  Ja taustalla on sellaisia tapahtumia, jotka saattavat sumentaa näkökykyä toisen elämään.  Mutta silti se sattui, en minä itselleni mitään mahda.   Toki tiedän, etten ole yhtä timmissä kunnossa kuin he, mutta miksi en ansaitsisi mahdollisuutta lähteä yrittämään tai eikö minun vuokseni voisi edes vähän hiljentää tahtia niin että voitaisiin urheilla yhdessä  ? Enkö minä ansaitse sitä ?

Minä yritin epätoisen ja säälittävän oloisesti selittää, että olen kävellyt /juossut puolimaratoonin reilu 3 vuotta sitten ajassa 2:40  ja rapiat.  En tiedä, onko se hyvä aika, eikä sillä ole minulle niin väliäkään - sillä  koko puolikkaalle maratoonille osallistuminen ilman sen suurempaa harjoittelua oli iso asia minulle.  Ja koska vielä arvoitiin kartasta, että sen mukaan hölkkäsimme kevyesti työkaverini kanssa valtaosan matkasta saavuttaaksemme maalin ennen  3 tunnin täyttymistä.  Jollekin parempikuntoiselle tämä on kai kuin kärpäsenpaska valtameressä  -  meille se oli itsensä ylittäminen.

Kuitenkin palatakseni tapahtuneeseen:  Ymmärsin kyllä, että nämä huippukuntoiset halusivat keskenää lenkille, enkä halunnut pilata heidän lenkkiään olemalla hidaste - joten luovutin, enkä enää yrittänyt tuppautua mukaan koska minulle tehtiin harvinaisen selväksi, ettei minua sinne haluta.    Jäin rannalle ruikuttamaan,  kotiin hoitamaan oman lapseni lisäksi toisen lasta,   kun muut lähtivät hoitamaan huippukuntoaan. 

Jos ihminen leimataan välittömästi esim. ulkomuotonsa vuoksi eikä ihmiselle ei anneta mahdollisuutta, voiko ihminen koskaan kehittyä tai päästä ylipäätään jaloilleen missään ?  Jos joku tai kukaan muu ei usko sinuun, voitko sinä uskoa itseesi ?  Tämän kysymyksen voi heijastaa kaikkeen mahdolliseen elämässä, ei pelkästään fyysiseen kuntoon  vaan esimerkiksi masennuksesta parantumiseen ja miljoonaan muuhun asiaan.



Kun päivä oli saateltu iltapuolelle, ja vieraat lähtivät -  itkin ja nyyhkytin keittiössä.  Itkin todella katkerasti sitä, että olen ylipainoinen ja siksi leimattu ainakin joidenkin ihmisten silmiin huonkuntoiseksi, veteläksi ja laiskaksi.  Lihavaksi, joka hytyy lenkin ekassa mutkassa kuin laihdutus- realityohjelmien sankarit prosessiensa alussa.

Vaikka olen ylipainoinen, se ei tarkoita sitä että olisin laiska tai heikko.  Omaan mielestäni kohtalaisen hyvän lihaskunnon joka on hankittu tekemällä runsaasti fyysistä työtä kotosalla.  Silloinkin, kun muut rentoutuivat sohvalla keräten voimia  - siivosin minä tallin, tein ruokaa, korjasin tavaroita lattioilta, petasin sängyt, keräsin leluja lattioilta, viikkasin pyykkiä... Lenkkikeskustelun jälkeen menin vessaaan tuijottamaan itseäni peilistä ja  sen sekunnin ajan vihasin peilikuvaani.   Olin juuri päässyt siihen pisteeseen että hyväksynyt  itseni ja antanut itselleni aikaa muuttua pikkuhiljaa, mutta nyt taas löysin itseni ottaneena takapakkia - muitten sanojen vuoksi. Mutta silloin myös päätin, että minä näytän vielä kaikille.  Ennen kaikkea niille, jotka minua aliarvoivat ja pitävät huonokuntoisena tai jopa oksettavana minun löllyvän läskivuoreni takia.   Tulen olemaan joku päivä niiin upea nainen.

Tiedän, että minua myös rakastetaan juuri tämmöisenä, ja heille avaan sydämeni todella.  Mutta tämän kokemuksen jälkeen aion myös elää itselleni enemmän ja laittaa itseni kuntoon niin, ettei enää kukaan jätä minua ulkopuolelle noin. Aliarvoi.    Siksi että olen lihava.  Se on isoin loukkaus minua ja minuuttani kohtaan vähään aikaan, mutta en jaksa olla katkera kenellekään, sillä suurin osa ihmisistä ei tajua mitä he tekeevät. 

Toisaalta, olen kiitollinen tästäkin kokemuksesta ja käännän tämän voitokseni - sillä tapahtuneen johdosta sain äärimmäisen suuren motivaatiopotkun perseelleni ja heräsin syväjäästä kropparemonttini suhteen.  Kävin samaisena iltana itse juoksemassa vesisateessa 7 km lenkin keuhkoputkentulehduksestani huolimatta ja  jaksoin sen tehdä hymyssäsuin vaikka sinne alunperin lähdin hirveän kiukun voimasta !  Päivitettiin eilen Kimmon kanssa saliavainkin kuntoon,  joten pitkästä salitreenitkin kutsuvat viikonlopun aikana.    Joten minun kai pitäisi tässä vaiheessa sanoa loukkaajilleni,  että KIITOS ! :) 

Tästä muistin taas itsekin,   ihmistä ei saa tuomita tai leimata ulkonäön tai muittenkaan lähtökohtien perusteella. Me emme koskaan tiedä pinnan ulkopuolista elämää pelkän ulkokuoren katselmuksen perusteella.   Pitää antaa mahdollisuus!  Ja mitä sitten, jos joskus joudut vähän odottelemaan ja peesailemaan toisen takia -   mikä tässä elämässä kuitenkin on tärkeintä ?   Jos kukaan ei anna toiselleen mahdollisuutta, tai tue toista kohti tavoitteita ja terveempää, tasapainoisempaa elämää  - onko meillä kellään täällä varjojen maailmassa mitään tulevaisuutta tai toivoa paremmasta elämästä  ?

Näihin tunnelmiin päätän postaukseni.  Jatketaan juttelua kommenttiboksin puolella !  Lämpöistä ja rakkaudentäyteistä viikonloppua ystävät !

<3 Henna