Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla.

Oletko koskaan tuntenut, että kohtalosi on asettanut sinut paikkaan, jossa sinun täytyy pysyä - vaikket koko sielusi voimasta enää haluaisi, etkä jaksaisi?   Alunperin rakkauden ja unelmien kautta määritetty paikkasi on muuttunut piinan ja pelon kentäksi, jossa joudut olemaan kuin pakkopaidassa  ja siinä pysyminen tuottaa sinulle unettomia öitä ja pakkomielteistä halua päästä kauas pois.  Tunne, ettet enää kuulu sinne missä olet. Otteesi lipsuu ja tunnet oman itsesti turhuuden ja sen ajatuksen,  että olisi aivan sama vaikka taittaisit niskasi seuraavana päivänä. 

On hyvin vaikea pitää tunteet kurissa ja näyttää iloista naamaa muille, kun sisällä myllää sellainen myräkkä, ettei tiedä miten päin olisi. Silti siihen tarvittaessa kykenee, ja  menetät itsehillintäsi vasta nurkan takana tai auton ratissa.  Heräät öisin aina samaan aikaan, koska ajatuksesi ja tunteesi eivät anna sinulle yöksikään rauhaa. Ne takovat niin suurella voimalla, että nouset vuoteesi reunalle tuijottamaan tyhjyyteen ja rauhoittelemaan rintasi painetta ja tykyttelevää sydäntäsi.  Ne huutavat sinulle "sinun pitää lähteä pois, hävitä".  Löydät itsesi tuijottamasta sellaisia asioita,  jotka säikäyttävät sinut todella.   Näet painajaisia, jossa kerrotaan mitä sinun pitäisi itsellesi tehdä.

 

Tämä on äärimmäisen vakavaa ja pelottavaa, koska tiedän mistä maailmasta nämä ajatukset oikein kumpuavat. Olen kyllästynyt pelkäämään ja näihin tunteisiin, mitä olen saanut kokea sisälläni muita ihmisiä kohtaan.  Elämääni mahtuu useita henkilöitä, joita rakastan älyttömästi - mutta uskokaa tai älkää, lähelläni on paljon ihmisiä, jotka on parempi nyt pitää vähän kauempana, vaikka kuinka heitä rakastaisin ja kaipaisin. Suojella heitä siltä tuskalta mitä koen, niiltä virheiltä mitä tuskissani teen. Ja  ihan myös siksi, koska en halua tyytyä vain pöydältä putoaviin murusiin. Haluan koko keksin. Haluan, että minua rakastetaan myös ihmisten edessä eikä 4 seinän sisällä.

Tämä on monitmutkaista. Enkä nyt oikeesti tiedä, miten asian sanoiksi pukisin  tai että mitenkä edes tunnen.  Olen ehkä sanonut nyt jo liikaa. Olen hukassa. Taatusti saanut toiset ymmärtämään asioita täysin eri tavalla, kuin itse sisimmässäni edes koen.

Meitä oli ennen kolme, nyt kaksi ja yksi.  Minä olen se yksi. Enkä kestä sitä, että olen syrjässä. Jos minun pitää olla näin, niin ollaan sitten kunnolla.   En elätellä toiveita tai rustailla itselleni satuja, joissa minusta välitetään tai halutaan pitää huolta. "Rakastetaan". Minun hätäni tiedetään, mutta silti ei riennetä auttamaan. Minun sieluni huutaa ulos tuskaista rakkauttaan ja suurta ikävää - yritän kurottaa kuilun reunalla saadakseni apua.  Silti minulle ei tajuta ojentaa kättä, vaan putoan rotkon pohjalle.

Tällaisia tunteita mahtuu minun elämääni.  Älkää säikähtäkö - meillä meidän perheen sisällä asiat ovat hyvin. Suhteemme Kimmon kanssa voi hienosti, vaikka toki muut ongelmani varjostavat myös meidän yhteistä elämäämme. Onni on edelleenkin minun syyni taistella ja yrittää. Olen vain hyvin väsynyt, koska olen valvonut viikkoja ahdistukseni vuoksi. Välillä olen ollut niin uuvahtanut, että nukun koko yön putkeen,  enemmänkin tajuttoman oloisena kuin että nukkuisin.

Oikeastaan koko kulunut puoli vuotta on ollut elämäni syöksylaskua.   Minulla on ollut paljon syytä iloon, mutten ole kyennyt siihen täysipainoisesti. Silloin vain, kun en muista elämäni varjoja.  En vaan pysty nauttimaan, koska palasia puuttuu.  Tyhjiö on sydämessä. Haluaisin osata tukahduttaa ja haudata tunteet, mutten osaa.  Jos joku on joskus saanut paikan sydämestäni,  ei sitä korvaus-täytetä noin vain.  Pelkkä tunne tai lähinnä luulot siitä, että  paikkani muualla on täytetty, eikä minua kaivata  - saa minut niin surulliseksi, etten voi enää sitä sanoin kuvailla.   Tunne tai luulo, ettei minulle ole enää paikkaa missään enkä kuulu minnekään, tuntuu iskuilta puukon lailla.  Omanarvontunto on laskenut, kun olen ajatellut miten helppo minusta on ollut luopua, tai miten minut on helppo unohtaa. En haluaisi uskoa... 

Yksi katse tai yksi hymy ovat olleet minulle miljoonan arvoisia.  Se tunne, mikä sisimmässä on  niiden johdosta käynyt - on jotain aivan uutta pitkään aikaan. Se, että minulle puhutaan tai että hymyillään.  Se lämmittää, mutta silti olen tuskissani, koska ikävöin. Se olisi vain yksi vihje, niin olisin valmista kauraa.   Yksi lämmin aalto tai yksi kylmän viiman puhallus.  Olisin heti valmis, mutta pelkään henkistä selkäsaunaa. Olen paininut viikkotolkulla riskinoton suhteen,  en kuitenkaan ole uskaltanut koska pelkään kuollakseni torjutuksi tulemista. Viime kerralla murenin totaalisesti ja pelkään, että sellaisen toistuminen olisi viimeinen naula arkkuuni.   En tiedä mitä tehdä.  Tyytyäkö seuraamaan kyynelsilmin sivusta kaikkea sitä hyvää, mitä minullakin on joskus ollut.   Vai yrittää vielä kerran korjata kaikki. Tiedän, että jos kaikki menisi oikein päin - olisin hetkessä taas oma iloinen itseni ja tämä kamala, painajaismainen ajanjakso saisi päättyä elämässäni. 

Sen olen oppinut, etten enää yritä liikaa itse. Enkä halua pakottaa ketään rakastamaan itseäni.  Haluan luottaa Häneen, Joka näkee kaiken edeltä ja on tiennyt jo ajat sitten, mikä tarkoitus tällä kaikella on.  Se tieto,  että Kaikkivaltias seuraa meidän ihmisten touhua täällä ja pitelee ohjia käsissään  - lohduttaa minua ja antaa tälle kaikelle merkityksen.  Jospa tämä on sellainen koulu, jossa opin vihdoin ja viimein nöyrtymään,  luottamaan Jumalan johdatukseen ja voimaan.  Siihen, että mahdottomaltakin tuntuva asia voi Jumalan voimasta hetkessä aueta, ja uusi elämä voi alkaa puhtaalta pöydältä. Se vaatii mun antautumista ja luottamusta   -  löytää sisäinen rauha ja onni uudelleen.

Olen vakavasti harkinnut ammattiapua ja sitä on monet läheltä seuranneet rakkaani minulle suositellutkin. Hakea ehkä lääkitystä tai ihan vaan puhua jollekin. Kuitenkin tiedän, mistä oikea apu tulee. Siksi olenkin suuntaamassa lauantaina Kuopion Eelim- seurakunnan nuorteniltaan. Tarkoituksena on hakea apua sielunhoitajalta ja muutenkin eheytyä hengellisesti.  Lisäksi minua erityisesti jännittää se, että mulla on siellä laulukeikka! Tarkoitus olis vetää pari itselleni erityisen tärkeää biisiä.  Nyt rukousta, että kaikki menee hyvin - ja meneehän se, kun vaan muistan että laulan Jumalalle.  Nuortenilta ja keikka on kuin taivaasta johdatettu mahdollisuus saada lempeä potku takapuoleen, paljon tukea ja suunnaksi taas oikea reitti.   

Uskon, että tunnelmani ovat toisenlaiset viikonlopun jälkeen. Tarttee nyt antautua ja luottaa siihen, että kaikki palaset loksahtelee kohdalleen. Jos ei nyt, niin joskus kyllä.  Ja että minä opin tämän kaiken hyväksymään ja etsimään uuden elämän itselleni jos en saa entisiä palasia sydämeeni takaisin.

Siunattua ja rentouttavaa viikonloppua ystävät.

Teitä aidosti rakastaen,  Henna