torstai 31. lokakuuta 2013

Suurenmoinen elämä

 Se on täynnä erilaisia elämyksiä ja tunteita - tunnelmia ja värejä. Kokemuksia ja näkemyksiä.   Se saa sinut sitkeästi yrittämään päivästä toiseen, unelmoimaan tulevasta, epäonnistumaan,  saavuttamaan tavoitteita.  Olemaan alakuloinen ja toivoton. Itkemään hysteerisesti ja välillä nauramaan pissat housussa. Hykertelmään onnesta ja toisaalla sitten pakenemaan nurkan taaks häpeää ja surua.   Sitä se on - elämä, suurenmoinen.

Minun elämäni ainakin on. Se on surkuhupaisan monimutkainen, mutta jos jotain hyvä tästä voi löytää - en voi ainakaan todeta, että elisin elämääni pystynkuolleena tai tunteet haudattuina. Lukossa saatan olla, mutta vain hetkisen elämässäni ja nyt taas tuntuu, että lukot loksahtelevat auki taas.  Vielä muutama viikko olin todella lohduton  ja synkeä katsottava.  Välttelin ihmiskontakteja juuri siksi, että olisin saattanut pelottaa muita tai lähinnä, olisin ainakin joutunut ihmisten mielipiteiden pelossa selittelemään olemustani.  Olin niin valmis pakkaamaan laukut ja lähtemään pois täältä pienestä kylän pahasesta, josta ei pääse tiettyjä ihmisiä pakoon tai suojella heitä oman pärstän katselulta - vaikka kuinka haluaisi.


Kaikki se paha olo kulminoitu muutama viikko sitten, se tapahtui - vuosien jälkeen.  Sain paniikkikohtauksen.   Aivan naurettava asia sen loppupeleissä laukaisi, mutta nyt päästin huutaen vihdoin ulos kaiken sen patouman, mitä sisälläni oli jyllännyt pitkään ja hakannut tajuntaani päästäkseen ulos.   Olin vain haudannut sen, jotta pystyisin edes jotenkuten hallitsemaan arkeani ja niitä ihmissuhteita, jotka minulla vielä on.   Olemaan hyvä äiti, ehkä kohtuullinen vaimo ja ystävä.  Enää en jaksanut olla mitään muuta kuin tätä, mitä olen nyt.  Kaikki lähti siitä äärimmäisen suuresta ahdistuksesta, joka kuin varkain hyppäsi päälleni. Sain hirveät raivarit autossa, nappasin haulikkoni ja marssin metsään.   Olin kuin paholaisen riivaama - ja sitä taatusti olin, siihen malliin kirosin ja raivosin kävellessäni tiheässä jorpakossa ilman päämäärää.  Mielessäni kävi äärimmäinen ajatus, mutta jotain kuitenkin tapahtui niin että tulin järkiini.

Se, mitä olen oikeasti  - otti minusta taas vallan ja muutuin kuin silmänräpäyksessä.  Olin taas se pieni pikkutyttö, joka lapsena nojasi vasten kylmää ja kalkittua koulun seinämää.  Tyttö, joka seurasi toisten leikkejä ja unelmoi, että olisi joskus heidän veroisensa.  Itkin hysteerisesti tyhjään ilmaan huutaen, käyden läpi kaikkea mahdollista elämässäni -  lapsuuttani,  reilu vuosi sitten kuollutta setääni, huonosti suoritettua vaimon roolia, menetettyjen ihmissuhteiden perään. Sitten tuli aivan hiljaista.   Istuin ja nyyhkytin metsän siimeksessä henkeäni haukkoen kuin kala kuivalla maalla.  Vain vieno tuuli ja metsän hiljaisen äänet seuranani, aamunkoin tuoksu ympärilläni.


Meni aikaa, että pystyin nousemaan ylös.   Jalkani tuntuivat nousemattoman voimattomilta, mutta yllätyksekseni - mieli kevyeltä.  Tuntuu, kuin jokin paha henki olisi päässyt vihdoin ulos sisimmästäni ja että olisin ainakin astettava vapaampi kaikesta siitä, mitä olin viime aikoina tuntenut.  Vedin keuhkot täyteen pakkasen raikastamaa ja kirpeää syysilmaa, ravistelin kasvojani ryhdistäytyäkseni ja lähdin verkkaisesti kävelemään kohti autoa. Matkalla kelasin paljon mielessäni menneitä ja tein pikaiset johtopäätökset:

Jos minä en kelvannut lapsena muille - ei se ollut minun vikani.  Se, että virheitäni pyynnöistäni huolimatta ei anneta anteeksi - en voi tämän enempää anella.  Jos se, että olen kiireinen ja aikani on tällä hetkellä rajallista, ei riitä -  en voi koko elämääni yrittää miellyttää muita. Vaikka se, että olen menettäni läheiseni, on surullista - täytyy muistaa ne onnelliset ajat ja yhteiset vuodet, muistot kantavat kyllä.

Paljon on tapahtunut muutosta tuon, voisinko sanoa -  kohtaukseni jälkeen.  Toki viimeaikaisilla reissuillani oman elämäni ulkopuolelle,  muualle "maailmaan" on suuri  positiivinen vaikutus, sillä rakkaitten kasvojen näkemisen ja niiden piristävän vaikutuksen lisäksi pitkien ajomatkojen aikana ehdin tehdä vaikka kuinka paljon hyviä johtopäätkösiä ja ahaa -elämyksiä. Ja kun näkee ulkopuolisen silmin muutakin elämää, saa katsoa tuntemattomia kortteileita ja kadunmiehiä -  sitä huomaa oman elämänsä olevan sittenkin ihan jees ja tajuaa ikävöivänsä jo kotiin.  Sitä naurahtaa ja tajuaa, miten typerää ja pikkumaista on vinkua jonninjoutavista. Se, mikä sitten on sitä jonninjoutavaa - on yksilöllistä.



Miksi ei riitä, että ollaan vain tässä hetkessä -  toisen kanssa kylki kyljessä.  Se nimittäin on mahtavaa, olla vaan. En tiedä, miksi ihmeessä minä en tajua sitä. Aina yritän olla askeleen edellä, katse seuraavissa päivissä, unelmat parin vuoden päässä. Laskelmoida ja ennakoida niin vimmatusti.  Minä kirjoitan tänne hyvinkin järkeviä ja toki vähemmänkin järkeviä juttuja ja ajatuksiani - mutta silti en aina osaa sisäistää niitä.

Tänään oli kuitenkin mahtava päivä, pitkään aikaan. Heräsin toki väsyneenä jälleen huonosti nukutun yön jälkeen, mutta oloni oli niin iloinen ja pirtsakan touhukas heti aamusta.   Olin edellisenä iltana saanut nauttia työkavereitten loistavasta seurasta sekä Sami Hedbergin kutkuttavan hyvästä keikasta.  Meillä oli työpaikan virkistysilta, johon kuului siis Samin keikka musiikkikeskuksella ja sitten käytiin Amarillossa syömässä.  Oli kyllä hulvattoman hauskaa ja nauroin itseltäni vatsamakkarat kipeiksi.  Hyvä fiilis tosiaan jatkuin tähänkin päivään ja enpä muista milloin päiväni olisi ollut näin aurinkoinen ja positiivisesti touhukas.  Kaunis ja kirpakka pakkasää, pihan haravointia, pitkä ratsilenkki ystävän kanssa, joulutorttuja,  tunnelmavalojen asennusta, lintujen ruokinta-automaattien virittelyä  ja heh, postaamista pitkästä aikaa <3





Huh -  kylläpä helpotti, kun sain taas oksentaa ajatukseni tänne.  Kertokaapas ystävät, mitäs teille oikein kuuluu ?  Ja hei, huomasin taas että lukimäärä on jälleen kasvanut hieman! Kiitos teille ja lämpimästi tervetuloa joukkoon mukaan! <3   Hyvvää viikonloppua kaikille, tällä meiningilla on hyvä jatkaa!


<3 Henna

24 kommenttia:

  1. huhhuh, ku säikähin.. voimia ihan hirveesti <3 itelläki tommoset "purkautumiset' auttaa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no kyllä se säikäyttää itse kutakin, on tullut koettua kyllä aikamoisia tunteita viime aikoina, mutta nyt näyttäin olevan taas valoa edessäpäin <3 totaalinen hajoaminen näyttänee auttavan silloin tällöinen ja tekevän hyvää kyllä! :) tsemppiä sinnekin mahottomasti! <3

      Poista
  2. Kun muistaiskin sen, että joskus on hyvä ihan olla vaan, yksin ja toisen kanssakin. Ilman sen suurempia odotuksia ja paineita, nauttia vaan hetkestä... Kunpa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan - KUNPA :D se on vaikeeta välillä sisäistää, tuo relaaminen :)

      Poista
  3. En kommentoi omal nimel/bloggerilla, iha vaa jos joku tuttu sattuis lukeen..

    Mä tiijän tasantarkkaan mille susta tuntuu.. ite en oo puhunu ikinä asioistani ääneen, varsinkin miten kiusaaminen vaikuttaa (jota alkaen päiväkodista ja jatkuen lukion ykköselle saakka.., nyt 18v).. josta seuras voimakas masennus, lukuisat viiltelyt, pahiinpidellyksi joutumiset, päihteiden väärinkäytöt, itsariyritykset ja anoreksia, jonka vuoksi en voi saada enää edes lapsia ku munasarjat, kohtu ja kaikki on yli 10v kehityksessä jälessä tän takia.. kaikki on yritetty, mutta kesken ne kaikki menee..

    Paniikkiahdistuskohtauksen paras lievitys on juurikin tuo, että pääsee vain mettään huutamaan ja itkemään. Tai talliin, maastoon hevosen kanssa. Tai ees johki muualle, kauas asioista ees pieneks hetkeks..

    Tsemppiä sulle, kyl se valo paistaa risukasoihinki ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi että, hirmuisesti voimia sinulle. en oikein osaa sanoa mitään muuta tähän kuin toivottaa sulle mahottomasti tsemppiä ja lähettämään voimahalin täältä <3

      Poista
  4. Tänne kuuluu sekalaisia tunteita, välillä nauretaan, välillä taas itketään ja huudetaan. Minulla on vielä auttanut se, että pidän itseni niin kiireisenä etten kerkeä ajatella. Iltaisin rauhoittuessani nukkumaan, yleensä kyllä itken itseni uneen. Ratsimassa yritän käydä mahdollisimman usein, eihän missään kunnon hikitreenissä kerkeä murehtimaan :) Tsemppiä ja paljon voimia, sekä terveisiä koko perheelle:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sulle hirmuisesti tsemppiä syksyysi <3 Toivon mukaan saisit joskus unen päästä kiinni ilman itkua <3

      Poista
  5. huuuh,itku tuli tätä tekstiä lukiessa!! Itsellänikin "kovia" kokeneena on sisällä paljon patoutumia ja ajattelen että en voi kertoa niistä kenellekään koska haluan suojella muita jos ne eivät tiedä.. Vielä olen melko hyvin "kestänyt" mutta voisin kuvitella itseni niin sinun kirjoittamaasi tilanteeseen... Aivan ihaana että voi olla noin avoin,fiksu ja reipas ihminen?! käsittämätöntä. :) Jäi kyllä soimaan erityisesti päähän kohta: "Vaikka se, että olen menettäni läheiseni, on surullista - täytyy muistaa ne onnelliset ajat ja yhteiset vuodet, muistot kantavat kyllä." Kaikkee hyvää sinulle, tommoiset ihmiset ansaitsee pelkästään hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos sulle kovasti kun jaoit tunteesi ja kommentoit tänne <3 Nämä antaa tosi paljon voimia ja tsemppiä pakertaa jatkossakin ahkerasti <3 Hirmuisesti sulle tsemppiä sinne omien asioitten kanssa painimiseen, haleja kovasti! <3

      Poista
  6. Ei voi muuta sanoo,kun et monet ajatukset kyllä kulkee käsi kädes omieni kanssa.. Tänään oli itsellä taas niin huono ilta,että ei voi kun todeta,ettei jaksa ja silloin ei muu auta,kun itkeä huono olo pois ja yrittää pinnistellä eteenpäin.. Olen omassa arjessani huomannu,et kun päivät käy liian samanlaisiks ja melkein kaik tekemiset tuntuu hirveelt suorittamiselt,nii ei paljoa hymyilytä. Tekee vaan mieli vetää aamulla peitto korvii ja unohtua loppupäiväks sängyn pohjalle. Mut sit,kun oikeesti saa päivässä paljo aikaseks,ni voi mennä hymyillen nukkumaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja huipusta kommentista <3 Tiedätkö, tuo sun ajatus päivien samankaltasuudesta ja arjen suorittamisesta on aivan kuin omasta elämästäni kans. sitä se on, kun on hommaa eikä osaa irtautua niistä välillä. Onneks nyt on ollut vähän väkisillä pakko heittää vaihde vapaalle, ja huomaan miten on huomattavan parempi fiilis ja sitä myöten myös motivaatio kaikkeen touhuun :) Hirmuisesti tsemppihaleja täältä sulle <3

      Poista
  7. Paljon syvällisiä ja hyviä pointteja tässä kirjoituksessa. Tuo tilanne, että näit itsesi lapsena on yksi tärkeimpiä asioita mitä voi tapahtua sillä jokainen meistä on edelleen vaikkapa se 10-12v lapsi, jonka tajunta on avoin ja maailmassa on vielä toivoa. On turha ajatella, että joskus kokonaan aikuistuisimme sillä tuo lapsi on nimenomaan meidän henkinen puolemme. On terveellistä ymmärtää olevansa henkisesti edelleen 10 vuotias. Tuo sisäinen lapsi voi kuvastaa viatonta sieluamme. joka ei ole tuomitseva. Myös tunteita tai tunnetiloja, joita voimme tietoisesti hallita. Masennuksen haaste tahtoo olla vain se, ettei ihminen tiedä olevansa masentunut kuin vasta sitten kun on alkanut toipumaan tilanteesta. Näin minullekin on käynyt. Eikä siitä pahimmassa vaiheessa osaa puhuakaa. Saattaa pelätä myös toisten ihmisten tuomintaa ja arvostelua. Jos noudatan sydämeni ääntä, sieluni huutoa, eikö minusta tule ulkopuolinen ja toisten karttama? Kuka sitten rakastaa minua, kuka haluaa hyväksyä minut jos poikkean yleisistä normeista? Olenko yhä tervetullut? Puhuit tuossa juuri, että jos ei käyttäydy "normaalisti", niin joutuuko sitä selittelemään muille tai itselleen. Jos joku pitää hulluna, niin pitäkööt. Tietty helpommin sanottu kuin tehty... Minä vaistoan aika herkästi eri ihmisillä olevat suojakilvet ja muurit. Joillakin saattaa olla vuosikausien aikana rakennettu tiiliseinä, joka sitten tietyssä tilanteessa romahtaa jostain kohtaa ja ihminen aloittaa kiiren vilkkaa sen uudelleen paikkauksen, ettei vaan mitään sisällä olevaa näy ulos. Sen hetken aikaa sisin voi näkyy kun muuri on palasina. Muurin sisällä on turvallista, mutta ahdistaa jos joku koputtelee sitä.

    Voin ihan tässä omalla nimelläni paljastaa, että myös minulla on taipumusta masennukseen ja olen ollut tosi ujo tyyppi, mutta pyrin siitä pääsemään eroon.

    On erittäin tärkeää muistaa maadoittaa itsensä nykyhetkeen. Jos ajatukset ovat muualla, niin se näkyy myös ulospäin. Muut huomaavat jos et ole oikeasti läsnä hetkessä vaikkeivat sitä sanoisikaan, sillä ei sitä välttämättä ymmärrä. On kuitenkin sellainen olo, että jotain puuttuu. Sitä lähtee helposti liitelemään korkeuksiin tai vajoamaan masennukseen, mutta pitää muistaa ankkuroida itsensä kiinni maapalloon.

    Vaikka minä olen terveysihminen, niin en kannata liikaa elämän rajoittamista. On hyvä myös pitää niitä illanviettoja missä päästää loogisen ajattelun lepäämään ja kuppiakin ottaa ilman rajoituksia. Kuitenkin kehoaan kuunnellen ja ankkuri maassa kiinni, niin ei mene överiksi vaikka ei rajoitakaan. Nauttii ystävistään ja siitä tilanteesta täysin rinnoin. Tai oman kumppanin kanssa sängyssä maaten on kokonaan läsnä siinä tilanteessa :). Tuollaisia iltoja ei pidä suunnitella tuntia pitemmälle, sekin voi olla jo liikaa kun aivot joutuu työskentelemään. Omia synttäreitä ku vietin tossa vähä aikaa sitten, niin suunnittelin tarkkaan illan ohjelmaksi keilausta ja muuta. Tulin hirveen väsyneeksi ja tuntu, ettei tässä kerkee nauttia ollenkaan mistään vaikka sen illan pitäs nimenomaan piristää. Monilla käy myös loman suhteen tuolleen, että kun on lomasuunnitelma tehty, niin siitä unohtuu kuitenki se ite loma... Sitten kun on sinut itsensä kanssa, niin voi päästää ankkurinkin irti ja mennä tuntemattomille vesille, mutta stressaantuneena ja masentuneena ei kannata sitä tehdä.

    Meinaapas tulla pitkä kommentti, taidan päättää tämän tähän. Nämä ei siis ole mitään kritiikkiä vaan kaikella rakkaudella jaettua ja sinun blogissa on tosiaan paljon hyvä ajatuksia. Tämmöset syvälliset asiat minua ihmisissä kiinnostaakin, koska ne eniten kertoo siitä henkilöstä itestään eikä vaan pintapuolesta. Tsemppiä sulle ja jos tämän joku muukin lukee, niin kaikille elämää varten tasapuolisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai että, olipas mahtava kommentti Reino! Tekisi mieli vastata sulle hyvin ja jotenkin järkevästi, mutta tämä oli niin hyvä ja tyhjentävä kommentti, ettei mun päässä nyt kyllä liiku yhtään järkevää ajatusta :D Joten kiitos sulle hirmuisesti loistavasta kommentista ja siitä että joit ajatuksia tänne meille, oot loisto tyyppi- muista se <3

      Poista
  8. Voi Henna...<3 Paljon jaksamisia sinne, ei se elämä aina ole ruusuilla tanssimista,mutta pitää koittaa nauttia niistä pienistäkin onnentunteista:) Itsekin olen joskus mennyt luontoon purkamaan kiukkua, ahdistusta, se jotenkin rauhoittaa.. Ihanat nuo lyhdyt ja jouluvalot tuolla viimeisissä kuvissa, itsekin aina innostuu noita laittelemaan ja kynttilöitäkin jokapaikkaan:D Hyvät syksynjatkot sinulle ja paljon haleja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sulle hirmuisesti kaikkee hyvvää sun syksyyn ja kiitos kun piristit ja tsemppasit kommentillasi <3

      Poista
  9. Joskus se on vain paras rohmahtaa kunnolla, eikä sitkitellä päivästä toiseen. Luonnolla on ihmeellinen voima parantaa, kun rohmahtaa yksin keskellä metsää ja herää siihen hetkeen, tuntee sen hiljaisuuden ja stressittömyyden lähellä. Se on jotain millä herätän itseni aina ajoittain surkuttelusta. Olisi mahtavaa kun kaikki ihmiset löytäisivät jonkun keinon paeta arkea ja vapauttaa paha-olo sisältään. Minulle pelastus on aina luonto ja eläimet, kun vain istuu ja katsoo laiduntavia hevosia, rapsuttaa koiraa ja keskittyy vain ja ainoastaan siihen tai kuuntelee metsän hiljaisuutta. Ei ole mitään vastaavaa, vaikka välillä koko tämä maa ja pimeys ahdistaa niin olen kiitollinen että olen syntynyt tänne missä on vielä puhdas luonto. Sinullakin on valtavasti asioita joista iloita, sitä vain ei aina jaksa eikä voi ymmärtää kun pahat asiat vievät voiton mielessä. Vaikka ongelmat hajoittaa ja jättää arpensa, niin niistä kasvaa ja kaikki osittain vahvistaakin. Tulipa mieleen pienoinen vertauskuva, kun luuni kerran katkesi ja lääkäri totesi että siitä tulee vain entistä vahvempi. Välillä vieläkin siihen koskee, mutta enpä usko että se katkeaa enää ikinä :) . Hirveästi voimia sinne, uskopois sinäkin selviät mistä vaan :) uskon että olet vahvempi kuin uskotkaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. luonto on kyllä parasta tässä maailmassa. Minunkin pitäis useammin vaan mennä metsän keskellä ja hiljentyä kuuntelemaan omaa sisintäni. Kiitos sulle aivan mahtavasta kommentista ja anteeksi enne kaikkea sitä etten osaa tähän vastata niin hyvin ja järkevästi, kuin varmasti ansaitsisit <3 Isosti tsemppiä myös sulle ja kiitos kaikista kauniista sanoista mitä kirjoiti <3

      Poista
  10. Kiitos tästä(kin) postauksesta Henna, saan näistä hirveästi voimaa <3 En ole itse ollut varsinaisesti kiusattu, mutta olen aina ollut yksinäinen. Ala-asteella minulla oli muutama ihminen, jotka olivat suuri tuki ja turva. Sitten tuli yläaste ja jouduin edeltävänä kesänä muuttamaan eri paikkakunnalle, joten päädyin aivan uuteen kouluun erilleen vanhoista kavereista. Uudessa koulussa kaikki tunsivat toisensa entuudestaan ja siellä oli valmiiksi porukat, joihin en koskaan päässyt sisälle. Olin käytännössä koko yläasteen yksin. Ujo luonne, vaikeus muodostaa uusia ihmissuhteita ja erittäin huono itsetunto (ajattelin, etteivät muut edes halua tutustua minuun, joten miksi vaivautuisin) johtivat tähän.

    Yläasteen jälkeen sitten alkoi lukio, päätin mennä saman paikkakunnan lukioon, kun harrastus ym. olivat lähellä. Päätin, että en halua samaa kohtaloa. Sain muutaman kaverin, mutta he kukin vuorollaan lopettivat koulun puolen vuoden - vuoden päästä sen alkamisesta. En enää päässyt mukaan muihin porukoihin, ja olen edelleen yksin. Olen nyt abivuodella ja odotan vain sitä, että pian pääsen pois tuolta koulusta - alkaa olla todella ahdistavaa, kun ei ole koulussa ketään, jonka kanssa jutella ja viettää aikaa.

    Koulun ulkopuolella minulla on toki kavereita ja ystäviä, mutta välillä tunnen olevani silti niin yksin. Ala-asteen aikaisista kavereista enää yksi on sellainen, jonka kanssa olen todella hyvissä väleissä, ja hän onkin yksi parhaista ystävistäni <3 Hänen lisäkseen minulla on muutama ystävä, joille voin avautua ja joihin voin luottaa. Usein minusta kuitenkin tuntuu, että minulla ei ole ketään. Olen melkeinpä aina vaan perheen kanssa kotona ja muut ovat jossain. Mietin vaan aina, että mitä olen tehnyt väärin, miksi minusta on tullut tällainen? Onneksi ratsastus on olemassa, se saa minut aina paremmalle tuulelle ja pystyn pakenemaan yksinäisyyden ja masentumisen tunteita.

    Täytyi vaan sanoa että kiitos! Ei ollut tarkoitus purkautua näin paljoa, mutta ei se mitään... Tsemppiä sinulle jatkoon Henna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, kiitos sinulle tästä kommentista! Te lukijat olette kyllä niin mahtavaa porukkaa, etten voi sanoin kuvailla <3 Elä syyllistä itseäsi siitä, että oot ollut yksinäinen. Toki on tervettä tietyssä määrin tutkiskella ja pohdiskella omaa minuuttaan ja käyttäytymistään, ja se on osa eheytymis ja vahvistumis prosesssia, mutta älä kuitenkaan ajattele niin, että kaikki kokonaisuudessaan olisi sun vikasi että olet ollut niin paljon yksin. Pienin askelin voit alkaa vahvistumaan ja saamaan itseluottamusta niin, että vahvistuisit myös sosiaalisesti <3

      Tämä elämä on aikamoinen taistelutanner, jossa tuntuu että hiljaiset ja vähemmän kukkoilevat jää usein jalkoihin. Mutta teissä hiljaisissa piilee viisaus ja voima, mitä muu maailma ei tiedäkään. Muista se. Tämä sun kommentti huokui todellista vahvuutta, kun kerrot nämä asiat täällä. Mie arvostan sinua suuresti kuka tahansa oletkin ja hiiiirmuisen ison voimahalin haluan sulle täältä synkältä savon mualta lähettää ! <3

      Poista
  11. mulla ois semmonen kysymys, että mitä teet työssäsi? :) ja oletko nyt äitiyslomalla? jos olet niin milloin ajattelit palata takaisin töihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kysymästä ! :) Olen koulutukseltani lähihoitaja ja työskentelen ykistyisessä hoivakodissa yöhoitajana, tällä hetkellä kuitenkin siis vielä mammalomailen :) Tarkoitukseni olisi aloittaa työt 7.1.2014 ja tehdä töitä tuo lopputalvi ja kevät, sitten olisi tarkoitus jäädä vielä kesäksi hoitovapaalle :)

      Poista
  12. En yleensä osallistu minkäänlaisiin virtuaalikeskusteluihin, mutta nyt tuntuu siltä että tekis hyvää kommentoida jotakin :). Ensinnäkin, kirjotat älyttömän hyvää tekstiä, mulla meni kylmät väreet aivan tekstin alusta loppuun. Koen, että ainoastaan teksti, joka on kirjotettu suoraan sydämestä, voi aiheuttaa tällasen reaktion lukijassa.
    Mua kohdeltiin erityisesti peruskoulussa tosi välinpitämättömästi. Oon perusluonteeltani ujo ja varmaankin se aiheutti sen, että olin ihmisille joko pelkkä vitsi, näkymätön tai säälin aihe. Kasvoin tällaseen suhtautumiseen ja aloin itsekin uskoa olevani pelkkä nolla.
    Jotain on kuitenki tapahtunut, koska viimesen vuoden aikana oon oppinu arvostamaan itseäni. Tuntuu oudolta, että niin on käynyt, koska oon kasvanu ympäristössä, jossa mua on lytätty jatkuvasti. Oon vaan päättäny elää elämäni omalla tavallani, välittämättä muiden mielipiteistä. Kuulostaa tosi yksinkertaiselta olla välittämättä muiden mielipiteistä ja niin se onkin. Voin rehellisesti sanoa, että mä en enää muuta toimintaani tai mielipiteitäni tai mitään muutakaan itestäni sillä perusteella, mitä mieltä muut on. Kuuntelen mielelläni toisten mielipiteet, mietin niitä mutta ne ei vaikuta muhun. Muhun vaikuttaa se, mitä mä ajattelen sen jälkeen, kun olen asian halki pohtinut. Otan siis toisinsanoen vastaan uusia näkökulmia, koska haluan avartaa mun elämänkatsomustani, eikä se onnistu muuten kun ihmisiä kuuntelemalla ja asioita ITSE miettimällä.
    Tää vaikuttaa menevän vähän sivuraiteille, mutta on tässä ihan oikee ajatuskin jos vaan nyt vielä osaan sen ymmärrettävästi ilmaista :D.
    "olisin ainakin joutunut ihmisten mielipiteiden pelossa selittelemään olemustani" Tässä se ajatus oikeestaan kiteytyy. Mun elämä ei nykyään tunne termejä "joutunut", "mielipiteiden pelossa" tai "selittelemään". Ymmärrän ihan älyttömän hyvin, miltä tuntuu, kun noi asiat vaikuttaa elämässä ja ne helposti ottaa suuren roolin. Mut mitä jos unohtais nää asiat? Jos ei enää antais niitten vaikuttaa? Tähän varmasti monen vastaus on, "se olisi ihanaa mut en mä pysty". Siinä tulee taas pari asiaa, mitkä ei enää vaikuta muhun; "olisi ihanaa" ja "en pysty". Mä en koe olevani mikään yli-ihminen, oon ihan tavallinen (vaikkakaan myöskään "tavallinen" ei ole mun mielestä mikään määritelmä) lukiolainen. Jostain oon kuitenkin löytänyt sen tien, jolla voi vaan OLLA, ei tarvitse vaivata päätään ajattelemalla, mitä muut miettii tai sanoo. Voi toteuttaa unelmiaan, kun ei tunne käsitettä "en pysty". Ei tarvitse selitellä kenellekkään yhtään mitään. Sellanen tie ihan oikeasti on olemassa ja sille pääsee IHAN kuka tahansa.
    Voi kuvitella, että jos minä, vielä vuosi sitten oman elämäni häpeäpilkku ja nolla, olen sen löytänyt, sen löytää aivan varmasti jokainen, joka haluaa olla sille avoin. Se vaatii toki aivan älyttömästi työtä, syvällinen ajattelu on ihan välttämätöntä, koska kaikki ajatukset täytyy käydä itse läpi, enää ei auta luottaa mihinkään yleisiin mielipiteisiin, vaan täytyy muodostaa omat mielipiteet jokaikisestä asiasta itse. Mutta mun mielestä se on sen arvosta.
    Vaikka en sua tunne, voin silti täydestä sydämestä sanoa, että olet hieno ihminen ja arvostan sua todella paljon :). -j

    VastaaPoista
  13. Mä oon melkein sanaton. ainut asia mitä voin tähän sannoo ku että aamen ja että kiitos kun jaoit viisaita sanojasi mulle, nää tuli kuule tosi tarpeeseen! oot kuule itse mahtava tyyppi siellä ruudun toisella puolella, isosti haleja ja suukkoja sinne! < 3

    VastaaPoista