Harvinaisen heikko ihminen

Olen lukenut muiden bloggaajien postauksia, jotka käsittelevät kulunutta vuotta tai taakse jäänyttä kesää.  Jotkut hehkuttavat ihania muistoja, tehtyjä lomamatkoja.  Joillakin taas on menneet asiat vähän huonommin.

Nyt tulee rakkaat ystävät rehellistä puhetta, älkää säikähtäkö -  minusta vaan tuntuu juuri tältä, on tuntunut jo pidemmän aikaa mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa teille tunteistani.  Tämä tulee olemaan äärimmäisen sekavaa, antakaa anteeksi.  Te olette olleet aivan mahtavia, minä olen niin onnekas ja kiitollinen että minulla on maailman parhaimmat ja ymmärtäväisimmät lukijat.  Ja niin hyvä yhteisö ollaan muutenkin -   Me, Hiomattomat Timantit.

Kun aloin miettimään samalta kantilta omaa kohtaloani kuluneen vuoden aikana - olen oikeastaan väliinputoaja.   Paljon hyvää on tapahtunut ja syitä onnellisuuteen olisi ollut miljoonia, mutta silti olen löytänyt itseni itkemästä lyyhistyneenä pihanurmelta, keittiön lattialta, auton ratista, tallin satulahuoneesta, seurakunnan penkistä  - nyyhkyttämästä paikallisen ruokakaupan hyllyjen välistä ja metsän siimeksestä. Onnen ja toisaalta myös saavutusten lisäksi myös monesta asiasta olen myös joutunut luopumaan. Minun kuuluisi olla onnesta soikea ja tulevaisuudesta toiveikas, mutta nyt täytyy myöntää - etten ole. Minulla on ollut vahvasti omat näppini kaikissa ongelmissani mukana ja olen saanut maksaa siitä - joten aivan oikein minulle. Kaikella on hintansa, minunkin tyhmyydelläni. Olen myös oppinut sen että vaikka Jumala antaa anteeksi minulle, eivät  ihmiset aina anna.  Se on karvain opetus minkä olen saanut, mutta ehkäpä se kaikista arvokkain jotta voin oppia olemaan parempi ihminen.

Onni on suurin lahja, mitä olen voinut saada tämän vuoden - koko elämäni aikana.  Äitiys on tehnyt minusta tärkeän ja vihdoin oikeasti  tarpeellisen - toki edelleen olen hauraan haavoittuvainen ja keskeneräinen, jopa pelokas   - mutta kyllä, myös kokonaisen ihmisen.   Minun elämälläni on vihdoin merkitys. Enää en epäile sitä, olisinko jollekin oikeasti henki ja elämä - nyt tiedän, että olen.   Vaikka minulla on paljon ihania ihmisiä elämässäni, on ainakin yksi ihminen maailmassa, joka ei 100 % varmuudella heitä minua romukoppaan enkä minäkään häntä.  Onni on päivieni ilo ja elämäni valo - häntä katsoessani näen vain hänet ja en tiedä muusta maailmasta mitään.

Olen ollut hyvin uuvuksissa, vaikka rohkea ja reipas koitan ollakin sekä olen perusluonteeltani positiivinen ja sitkeä.  Kiitos elämässäni olevien ihanien ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien,  olen iloinen ja nauravainen - kun en muista todellista oloani.  Heti kun saan esimerkiksi puhelun ystävältä, unohdan oman pahan oloni sillä toisen ääni  saa jo minut ihan eri levelille. Sitten yksin jäädessäni todellisuus iskee taas päälle. Arkeni kotona on työntäyteistä, eikä ole helppoa yrittää pitää tätä sirkusta kasassa, antaa aikaa oman hyvinvoinnin kohentamiseen sekä painonpudotukseen, hoitaa ihmissuhteita ja kantaa vastuuta tehtävissä joihin on lupautunut. Taistella raha-vaikeuksien kanssa ja miettiä miten saat kaiken hoidetuksi.  Ja kaikki tämä on vain minun omaa järjestämääni ongelmaa, en siitä saa syyttää todellakaan muita.

 Riittämättömyys on ollut valtatunne sisälläni keväästä lähtien. Minusta on usein tuntunut niinkin ahdistavalta,  että haluaisin vaan hävitä - etsiä syrjäisen metsän siimeksen, asettua mahdollisimman tiheän kuusen alle ja nukahtaa sinne lopullisesti. Ja toivoa hartaasti, ettei kukaan minua löydä. En voi kuitenkaan tehdä niin, enkä todellakaan halua - sillä minulla on pieni enkelini, joka varjelee minua pahoilta ratkaisuilta elämässäni ja minun tehtäväni on varjella pientä enkeliäni maailman julmuudelta ettei tämän siivet rikkoutuisi.  Olen joskus tuntenut itseni hyvinkin heikoksi, potenut huimausta pitkin päivää ja tunnottomuutta kasvoissani.  Viimeistään taannoin tapahtunut tallilla pyörtyminen säikäytti minut miettimään omaa fyysistäkin jaksamistani ja ennen kaikkea omaa terveydentilaani.  Jos minulle kävisi jotain, mitä taakseni jääkään ?   Kenelle Karisma - kenelle Kusko ?  Olen hullunpuuskissani ja uupumuksissani miettinyt näitä usein ja olenkin jo päättänyt toiveeni siitä,  minne hevoseni menisivät jos minulle sattusi jotain.

Nämä tunteet kumpuavat sen vuoksi, että koen heikkouteni vuoksi nykyään myös, etten kuulu tänne missä asun. En vaan koe enää, että minulle olsi paikkaa täällä. En sovi, enkä kuulu enää minnekään.  Vaikka minulla on täällä kaikki kohtuu hyvin kunnossa, rakastan kotiani ja pihaani sekä tätä kyläyhteisöä -  haluaisin välillä niin kipeästi pois. Kun kävin kiuruvedellä viime kuussa, olin jo täysin valmis myymään kotimme, pakkaamaan laukut, lastaamaan karjani kärriin ja ajelemaan täältä pois. Eräs rikkoutunut ihmissuhde kalvaa minua niin kovasti, että tuntuu etten ikinä tule toipumaan ja pääsemään yli siitä, että menetin todella rakkaan ihmisen joka minulle oli äärimmäisen tärkeä. Vaikka paljon on tullut koettua yhdessä, olen nykyään kuin massan seassa kulkeva tuntematon henkilö. Vaikka se on minulle luontoni vastaista käyttäytymistä, on vaan helpompi painaa pää alas ja kääntää näkökenttä muualle, etten vaan romahda itkuun keskellä ihmispaljoutta. Ehdin usein juuri ja juuri kiiruhtaa autolle tai nurkan taakse itkemään.  Olen koittanut olla hymyileväinen ja esittää olevani ylitsepäässyt ihminen.  Joten nyt kun tätä kirjoitan,  on äärimmäisen noloa myöntää olevansa kuin ampäriin pudonnut, siipensä kastellut yöperhonen - joka vetelee viimeisiä henkosiaan. 

Ymmärrän täysin ihmistä, joka halusi ottaa etäisyyden minuun.  Ja tiedän, että hänen ratkaisunsa oli täysin oikea, sillä niin kuin hän ei minulle, en minäkään halua hänelle pahaa - sillä rakastin ja rakastan häntä edelleen todella paljon. Niin paljon, että luissa ja ytimissä asti sattuu vieläkin. Vaikka katkeranmakuiseen ja kipeään kostoon ryhtyminen olisi helppo ratkaisu ja toisi ehkä hetkeksi helpostusta omiin kipuiluihin - ei se ikinä ratkaise mitään. Toki, ei ole todellakaan helpompaa nyökätä ja tajuta tappionsa,  mutta se on oikein ja niin voi nukkua yönsä juuri ja juuri rauhassa.  Olen itse ollut aiemmin elämässäni tilanteessa, jolloin ystävyyden eteen luovuttaminen on ollut mielessä, koska sitä näkee asioita liian eri tavalla. Sitä ei halua ongelmia omaan elämäänsä, saati sitten aiheuttaa niitä toiselle. Joten ymmärrän nyt, miksi etäisyys on joskus hyvä juttu - ainakin hetkeksi jos ei kuitenkaan ikuisesti.  Jos tiedän, että joku minulle rakas ihminen on onnellisempi ilman minun läsnäoloa elämässään - olen vaan tyytyväinen että toinen voi elää elämäänsä täysin vapaana. Ja jos voin edes joskus vahingossa ohimennen kuulla että toinen nauttii elämästään, menestyy ja voi hyvin - olen onnellinen vaikkakin surullinen etten voi jakaa iloa hänen kanssaan. Mutta joskus suurinta rakkautta on nimeomaan luopuminen ja toisen vapaaksi päästäminen.  Omalta itseltään suojeleminen.

Mutta kuitenkin, olen saanut tuntea myös sen että joku tarvitsee oikeasti minua ja sanoo sen minulle ääni väristen ja syliini heittäytyen.  Ja tiedän sen vuoksi,  miten syvää ystävyys voi oikeasti olla. En voisi ikinä tehdä kääntää silloin selkääni.  Sellainen ihminen, joka sen karvaan kokemuksen on kokenut - ei tee sitä toiselle koskaan. Vaikka ajatusmaailmat ja näkemykset eivät aina kohtaisikaan, ei kuitenkaan tarvitse toista sen takia hyljätä tai toisesta erkaantua. Kulmikkaat kivet voivat hioutua pehmeämmiksi ajan myötä. Ja se, miten silittely ja toisen hyvänä pitäminen siloittaa vuosien tuomat kolhut ja säröt.  Ymmärrys ja hyvän edistäminen on se ykkösjuttu, mikä pitää oppia. Ja anteeksianto ennen kaikkea.

Olen huomannut, että olen menettänyt oman itsevarmuuteni ihmisten kanssa ja tuntuu että olsin helpompi olla vain yksin,  jossain muualla kuin täällä. Syrjäytyä ja keskittyä työntekoon. Olen loukannut ihmisiä suorasukaisella persoonallani niin monesti, että tuntuu etten siedä itseäni ja usein toivon että voisin muuttua samankaltaiseksi kuin moni muu. Sulkeutuneemmaksi. Minun aitouttani  ja räiskyvyyttäni toki arvostetaan läheisteni keskuudessa, mutta sen vuoksi minua myös vihataan ja selän takanani mulkoillaan.  Minun pitäisi opetella pitämään tunteeni enemmän salassa ja mölyt mahassani.  Olen yrittänyt sen tuhat kertaa mutta unohdan käsikirjoittamani uuden roolini aina silmänräpäyksessä. Olen usein iltarukouksessa tuskissani huudellut yläkertaan päin: "Oi Luoja, miksi en saa oppia uutta minuuttani ?"  Tiedän kyllä syyn kysymättäkin. 

Olen laiminlyönyt useita ystävyyssuhteitani,  osaa ystävistäni en ole tavannut kuukausiin, erästä jopa koha 9 kuukauteen.  Päivittäiset seuralaiseni, Herra Huono-omatunto ja Rouva Riiittämättömyys kulkevat matkassani minne tahansa menenkin. He syövät elämäni juhlapöydän antimia -  iloa ja onnea elämästäni ja saavat minut näkemään mörköjä ja tekemättömiä töitä joka kulman takana.  Tuo ristiriitainen pariskunta ovat paholaisen kätyreitä, jotka kuiskuttavat korvaani särösointuisia herjauslaulujaan kuin odottaen, että todellakin sekoaisin, etsisin sen paikan minne sijaisin viimeisen lepopaikkani.

Niin ei kuitenkaan käy, sillä olen voittajien puolella. Nyt tartutaan viilaan, ja viilataan pirulta sarvet pois! Vaikka olen kaikkea muuta kuin hyvä ja esimerkillinen kristitty, roikun Luojani viitan leipeissä kiinni ja pitelen kiinni viimeisillä voimillani ja huudan vapahtajani perään "Ota minut mukaasi sillä jos en saa voimaa Sinulta, itseni tuhoan"  Hetken Herrani perässä raahauduttuani Hän kuulee minut,  kääntää kasvonsa minuun päin ja ojentaa kätensä -  saan voimaa nostaa jalkani ylös ja seistä taas tolpillani - vaikkakin horjuen ja hoippuen, aivan kun en olisi kävellyt vuosikausiin. Mutta askeleeni vahvistuvat  kerta kerralta enemmän kun vaan niitä otan tällä oikealla tiellä. Voi kun muistaisin vielä huomenna, miten tämä kirjoittamani tarina oikein menee...Ja mitä minun m aina pitäisi tiukan paikan tulle muistaa tehdä.. Olen niin ärimmäisen huonomuistinen ja varustettu maailman heikoimmalla itsekurilla.

Kyllä se vaan on niin, että jos emme mieti asioita syvällisemmin, meitä ei koskaan pysäytetä ja pudoteta takaisin maanpinnalle.  Porskutamme tätä elämäämme vaan eteenpäin tietämättä paremmasta ja siitä, mitä voi oikeasti olla sisäinen rauha. Minulla sitä ei tällä hetkellä ole, mutta aion vielä löytää sen takaisin elämääni. Ja tiedän, että ilman sitä uskoa minkä joskus vuosia sitten löysin, tulen putoamaan joka kerta kun yritän kiivetä jonnekin huipulle omin voimin. Oma yrittäminen ei riitä tai se, että taistelee henkensä kaupalla "mitä ite" -asenteella.  Sillä vaikka saavuttaisin vaikka mitä - silti minulle jäisi vain kyyneleet ja tyhjiö sisälläni.

Toivon hartaasti, että vaikka syksyn tullen pimeys valtaa tämän maan ja minun elämäni ainakin sään puolesta - olisi silti tämä minun synkkä ajanjakso pian ohi ja saisin itseni taas siihen kuntoon jossa olin kevättalvella. Kyllä minä tästä vielä tokenen, ihan vain siksi että minun on pakko sekä itseni, perheeni, ystävieni että eläinkatraani vuoksi. Ja siksi, että minulla on vielä paljon annettavaa muille, teille ja itselleni.  Tältä minusta nyt tuntui,  ja niin kuin blogini tarkoitus onkin - on avautua niistä synkimmistäkin kolkista minun sieluni syövereissä ja niitä käsitellessä helpottaa omaa mieltä sekä viisastua kirjoituksen myötä. Niin kävi nytkin, oloni on suoraastaan tonnin verran kevyempi ja viisaampi mutta en tiedä teistä - olikohan tämä liikaa ja liian raskasta teille ?  Mutta tätä tämä on elämän taistelukentällä, siellä ollaan yksin heikkoja mutta yhtenä rintamana me ollaan vahvoja, jopa voittamattomia. Pidetään se mielessä ystävät ja pidetään toisistamme huolta niin pitkään kun meillä on siihen mahdollisuus.


<3 Henna