Suurenmoinen elämä

 Se on täynnä erilaisia elämyksiä ja tunteita - tunnelmia ja värejä. Kokemuksia ja näkemyksiä.   Se saa sinut sitkeästi yrittämään päivästä toiseen, unelmoimaan tulevasta, epäonnistumaan,  saavuttamaan tavoitteita.  Olemaan alakuloinen ja toivoton. Itkemään hysteerisesti ja välillä nauramaan pissat housussa. Hykertelmään onnesta ja toisaalla sitten pakenemaan nurkan taaks häpeää ja surua.   Sitä se on - elämä, suurenmoinen.

Minun elämäni ainakin on. Se on surkuhupaisan monimutkainen, mutta jos jotain hyvä tästä voi löytää - en voi ainakaan todeta, että elisin elämääni pystynkuolleena tai tunteet haudattuina. Lukossa saatan olla, mutta vain hetkisen elämässäni ja nyt taas tuntuu, että lukot loksahtelevat auki taas.  Vielä muutama viikko olin todella lohduton  ja synkeä katsottava.  Välttelin ihmiskontakteja juuri siksi, että olisin saattanut pelottaa muita tai lähinnä, olisin ainakin joutunut ihmisten mielipiteiden pelossa selittelemään olemustani.  Olin niin valmis pakkaamaan laukut ja lähtemään pois täältä pienestä kylän pahasesta, josta ei pääse tiettyjä ihmisiä pakoon tai suojella heitä oman pärstän katselulta - vaikka kuinka haluaisi.

Kaikki se paha olo kulminoitu muutama viikko sitten, se tapahtui - vuosien jälkeen.  Sain paniikkikohtauksen.   Aivan naurettava asia sen loppupeleissä laukaisi, mutta nyt päästin huutaen vihdoin ulos kaiken sen patouman, mitä sisälläni oli jyllännyt pitkään ja hakannut tajuntaani päästäkseen ulos.   Olin vain haudannut sen, jotta pystyisin edes jotenkuten hallitsemaan arkeani ja niitä ihmissuhteita, jotka minulla vielä on.   Olemaan hyvä äiti, ehkä kohtuullinen vaimo ja ystävä.  Enää en jaksanut olla mitään muuta kuin tätä, mitä olen nyt.  Kaikki lähti siitä äärimmäisen suuresta ahdistuksesta, joka kuin varkain hyppäsi päälleni. Sain hirveät raivarit autossa, nappasin haulikkoni ja marssin metsään.   Olin kuin paholaisen riivaama - ja sitä taatusti olin, siihen malliin kirosin ja raivosin kävellessäni tiheässä jorpakossa ilman päämäärää.  Mielessäni kävi äärimmäinen ajatus, mutta jotain kuitenkin tapahtui niin että tulin järkiini.

Se, mitä olen oikeasti  - otti minusta taas vallan ja muutuin kuin silmänräpäyksessä.  Olin taas se pieni pikkutyttö, joka lapsena nojasi vasten kylmää ja kalkittua koulun seinämää.  Tyttö, joka seurasi toisten leikkejä ja unelmoi, että olisi joskus heidän veroisensa.  Itkin hysteerisesti tyhjään ilmaan huutaen, käyden läpi kaikkea mahdollista elämässäni -  lapsuuttani,  reilu vuosi sitten kuollutta setääni, huonosti suoritettua vaimon roolia, menetettyjen ihmissuhteiden perään. Sitten tuli aivan hiljaista.   Istuin ja nyyhkytin metsän siimeksessä henkeäni haukkoen kuin kala kuivalla maalla.  Vain vieno tuuli ja metsän hiljaisen äänet seuranani, aamunkoin tuoksu ympärilläni.

Meni aikaa, että pystyin nousemaan ylös.   Jalkani tuntuivat nousemattoman voimattomilta, mutta yllätyksekseni - mieli kevyeltä.  Tuntuu, kuin jokin paha henki olisi päässyt vihdoin ulos sisimmästäni ja että olisin ainakin astettava vapaampi kaikesta siitä, mitä olin viime aikoina tuntenut.  Vedin keuhkot täyteen pakkasen raikastamaa ja kirpeää syysilmaa, ravistelin kasvojani ryhdistäytyäkseni ja lähdin verkkaisesti kävelemään kohti autoa. Matkalla kelasin paljon mielessäni menneitä ja tein pikaiset johtopäätökset:

Jos minä en kelvannut lapsena muille - ei se ollut minun vikani.  Se, että virheitäni pyynnöistäni huolimatta ei anneta anteeksi - en voi tämän enempää anella.  Jos se, että olen kiireinen ja aikani on tällä hetkellä rajallista, ei riitä -  en voi koko elämääni yrittää miellyttää muita. Vaikka se, että olen menettäni läheiseni, on surullista - täytyy muistaa ne onnelliset ajat ja yhteiset vuodet, muistot kantavat kyllä.

Paljon on tapahtunut muutosta tuon, voisinko sanoa -  kohtaukseni jälkeen.  Toki viimeaikaisilla reissuillani oman elämäni ulkopuolelle,  muualle "maailmaan" on suuri  positiivinen vaikutus, sillä rakkaitten kasvojen näkemisen ja niiden piristävän vaikutuksen lisäksi pitkien ajomatkojen aikana ehdin tehdä vaikka kuinka paljon hyviä johtopäätkösiä ja ahaa -elämyksiä. Ja kun näkee ulkopuolisen silmin muutakin elämää, saa katsoa tuntemattomia kortteileita ja kadunmiehiä -  sitä huomaa oman elämänsä olevan sittenkin ihan jees ja tajuaa ikävöivänsä jo kotiin.  Sitä naurahtaa ja tajuaa, miten typerää ja pikkumaista on vinkua jonninjoutavista. Se, mikä sitten on sitä jonninjoutavaa - on yksilöllistä.

Miksi ei riitä, että ollaan vain tässä hetkessä -  toisen kanssa kylki kyljessä.  Se nimittäin on mahtavaa, olla vaan. En tiedä, miksi ihmeessä minä en tajua sitä. Aina yritän olla askeleen edellä, katse seuraavissa päivissä, unelmat parin vuoden päässä. Laskelmoida ja ennakoida niin vimmatusti.  Minä kirjoitan tänne hyvinkin järkeviä ja toki vähemmänkin järkeviä juttuja ja ajatuksiani - mutta silti en aina osaa sisäistää niitä.

Tänään oli kuitenkin mahtava päivä, pitkään aikaan. Heräsin toki väsyneenä jälleen huonosti nukutun yön jälkeen, mutta oloni oli niin iloinen ja pirtsakan touhukas heti aamusta.   Olin edellisenä iltana saanut nauttia työkavereitten loistavasta seurasta sekä Sami Hedbergin kutkuttavan hyvästä keikasta.  Meillä oli työpaikan virkistysilta, johon kuului siis Samin keikka musiikkikeskuksella ja sitten käytiin Amarillossa syömässä.  Oli kyllä hulvattoman hauskaa ja nauroin itseltäni vatsamakkarat kipeiksi.  Hyvä fiilis tosiaan jatkuin tähänkin päivään ja enpä muista milloin päiväni olisi ollut näin aurinkoinen ja positiivisesti touhukas.  Kaunis ja kirpakka pakkasää, pihan haravointia, pitkä ratsilenkki ystävän kanssa, joulutorttuja,  tunnelmavalojen asennusta, lintujen ruokinta-automaattien virittelyä  ja heh, postaamista pitkästä aikaa <3

Huh -  kylläpä helpotti, kun sain taas oksentaa ajatukseni tänne.  Kertokaapas ystävät, mitäs teille oikein kuuluu ?  Ja hei, huomasin taas että lukimäärä on jälleen kasvanut hieman! Kiitos teille ja lämpimästi tervetuloa joukkoon mukaan! <3   Hyvvää viikonloppua kaikille, tällä meiningilla on hyvä jatkaa!


<3 Henna