Optimistinen pessimisti

Tällä viikolla pitkään hiljaisena ollut pessimistin pirulainen nousi jälleen pintaan ja comeback oli lievästi sanottuna rajuluontoinen. Iloa ja pettymystä - riemua ja raivoa.   Sitä mahtui alkuviikon kahteen vuorokauteen kiitettävästi. Pessimistinä sain kunnolla nenilleni, eikä optimistikaan selvinnyt selkäsaunatta.  Aiemmin asennoiduin erääseen asiaan niin "että ei onnistu, ei kannata edes yrittää"  - ja se onnistui sittenkin. Jouduin nielemään sanani ja naureskelin omalle typerän negatiiviselle asenteelleni asian suhteen.  Hetken kuitenkin tästä optimistisena iloinneena sain  seuraavaksi ikäväkseni huomata, että aiemmin ounastelemani ikävä ennustus kävi toteen, vaikken siihen olisi koskaan halunnut uskoakkaan.

Mutta kerrotaanpa se positiivinen juttu, jolla sain tällä hyvällä tavalla turpaani.  Olimme jokin aika sitten hakeneet yhdessä Kimmon kanssa paperiliitolta kulttuuriapurahaa, jota voi siis paperiliittoon kuuluva henkilö hakea. Avustus tarkemmin sanottuna tukee liittoon kuuluvan henkilön harrastusta, meidän tapauksessa siis Kimin valokuvausta.  Kimmo pyysi minua kirjoittamaan perustelut puolestaan, sillä olen meistä se huomattavasti verbaalisesti lahjakkaampi henkilö.  Pistin aluksi vastaan aika hanakastikkin, sillä asennoiduin heti niin, ettei me kuitenkaan mitään apurahaa saada - eli ei siis kannata edes yrittää! Minulla kun on aina ollut niin huono tuuri, etten enää nykyään ole pahemmin jaksanut yrittää osallistua mihinkään arvontoihin tai mihinkään muuhunkaan onnea vaativiin juttuihin. Mutta nyt on kyllä nolona myönnettävä että erehdyin ja tukahdutettava oma negatiivisuuteni.

Saimme kirjeen, jossa Kimmoa onniteltiin ja ilmoitettiin, että hänelle on myönnetty tuo apuraha. Summaa emme vielä tiedä,  mutta jokatapauksessa tämä oli todella iloinen yllätys sinänsä kaiken huonon tuurin jälkeen, mitä keväällä on raha-asioiden kanssa käynytkään. Olin hyvin hyvin onnellinen Kimmon puolesta, mutta omaa iloa ei sitten enää kauaa riittänytkään.

Pian perään ilmeni eräs tapaus, joka nopeasti palautti sen hetkeksi hävinneen,  heikonkin uskoni pessimistiseen ajatteluun. Vaikka haluan olla optimisti, on minulla tapana pelkojeni ja stressin sokaisemana maalailla piruja seinille kovin kiitettävästikkin välillä -  pelätä tietysti sitä pahinta.  Ja tällä kertaa ennustukseni kävi toteen, vaikken sitä halunnut uskoakkaan. Olin luullakseni tehnyt tarpeeksi hyvää ennaltaehkäisytyötä itsekkyyteni huumamana, mutta se taisi mennä mönkään ja pahasti. Ehkä se oli juuri oikein minulle, vaikka en vieläkään täysin myönnä olevani väärässä, vaikka paljon virheitä olen tehnytkin. Aina tarvitaan myös toinen osapuoli. Joskus on rakastettava itseään niin, että voi olla hieman itsekäs. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta vuosikausiin, että nousin äänekkäästi ylös itseäni puolustamaan. Aiemmin olisin ollut hiljaa, niellyt tappioni ja alkanut hukuttaa katkeruuttani väärin keinoin.  Tein siis oikein nostaessani rehellisesti kissan pöydälle, mutta tilanne kärjistyi liikaa  -  sanan salamoita leiskui puolin ja toisin. Asian selvittäminen vaati kyyneleitä sekä verotti unenlahjoja. Mutta onneksi asia on pintapuolisesti loppuun käsitelty.  Se oli tärkeää sekä osallisten ja muiden tärkeiden sivullisten hyvinvoinnin kannalta.

Ilmaan jäi kuitenkin leijumaan paljon epätoivoisia kysymyksiä, joihin toivon joskus saavani vastauksen. Mutta joskus kai on parempi antaa olla ja lopettaa liika yrittäminen. Olisin päässyt helpommalla olemalla hiljaa, mutta ei varmasti olisi kovinkaan kehittävää olla sitten salavihainen ja katkera ?  Nämä ovat kaksi asiaa, joita koitan välttää kuin ruttoa. Joten, vaikka aita ei tässä tapauksessa ollut matalin, vaan juuri se korkein - oli se moraalisesti oikein hoitaa näin.  En sen yksityiskohtaisemmin kerro, mistä oli sen kummemmin kyse, sillä kunnioitan toisia osapuolia/ sivullisia suuresti.  Sanotaanko vielä näin, että minulle erittäin tärkeästä, mutta hieman naurettavasta aiheesta kasvoi aikamoinen spektaakkeli, mutta onneksi se saatiin himmennettyä ja estraadi purettua.

Vain olemalla se oma itseni - voinko sittenkään onnistua ?  Pakkohan minun on, sillä en osaa olla muutakaan.   Haluan elää ilman pirujen seinille raapustamista ja epäluottamusta.  Elää hetken kerrallaan, vapaana murheista, luottaen oikeudenmukaisuuteen ja vaalia oikeanlaista moraalia. Osata olla oikealla hetkellä itsekäs tai ylpeä ja tehdä sen oikealla tavalla.

Tulevaisuus jännittää muutenkin kovasti, sillä mieheni työpaikassa aloitettiin viime viikolla yt-neuvottelut. Näillä näkymien 4 työntekijää sanotaan irti. Eli on sanomattakin selvää,  että irtisanomis-uhka varjostaa hieman onneamme. Jos käy niin, että mieheni irtisanotaan - meidän pitää suunnitella tulevaa eri tavalla, miten sen luulimme menevän - ehkä minun on palattava töihin normaalia aiemmin ja Kimmo ottaa koti-isän roolin ? Vaikka aikaistunut töihin paluu harmittaisi, löydän siitä paljon myös positiivista.  Olenkin ollut hyvinhyvin yllättynyt siitä, miten vähän olen asiaa murehtinut tai miten vähän olen kaikesta ylipäätään stressanut.  Olen ammentanut voimaa siitä, että kaikella tapahtuvalla on tarkoituksensa. Haluan jättäytyä levollisesti siihen, että meidän kyllä ohjataan oikeille raiteille, kun Jumala ohjaa junaamme.

Mutta näihin tunnelmiin päätän tämän postauksen! Kello on 1:20 yöllä ja minun olisi pitänyt olla nukkumassa jo ajat sitten :)

Mites teidän laitanne?  Oletteko enemmän pessimistejä vai optimisteja ?  Vai tuommosta sekopäistä sekoitusta niin kuin minä ?  :D

Lisäksi haluan toivottaa uudet lukijat avosylin tervetulleeksi!  Koska teitä on tullut noin mahoton määrä, niin minun on ehottomasti keksittävä tämän kunniaksi jotain erikoista tänne ;)

Hyvvee viikonloppua! 

<3 Henna