torstai 11. huhtikuuta 2013

Minä suojelen sinua kaikelta ?

Katson pienokaista uinumassa sängyssään. Aarrettani tuhisemassa, unen onnen maassa - ilman tietoutta tulevaisuudesta tai mistään maailman varjoista - pahan maailman houkutuksista. Rotkoista minne voi pudota huomaamattaan.

Lapsen maailma on jotain niin kaunista, mutta hyvin haurasta. Miten sen voisikaan pitää puhtoisena ja varjella sitä turhriutumasta ?  Miten voinkaan suojella sinua kaikelta?   Kenties minun kohtalolta ?  Kuinka voin taata, ettet joudu elämään samanlaista lapsuutta, kuin minä olen elänyt.  Lapsuutta luuserina.
On päiviä, jolloin tuntuu, etten pysy nahoissani tämän onnellisuuteni kanssa. Mutta on myös usein päiviä, jolloin arkisen onnen keskeltä paistaa hetkittäinen pelko - pelko, jonka juuri puen sanoiksi.


Tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodellisen ihanalta. Se, että saat aamusella herätä lapsesi tuhisemiseen ja kutsuviin äännähdyksiin, otat lapsesi syleilyysi ja saat vastineeksi leveän hymyn sekä syvälle porautuvan  katseen silmiisi. Kun hän itkee, saat painaa hänet rintaasi vasten ja tyynnyttää hänen tuskansa rakkaudellasi ja pehmeillä sanoillasi. Se yhteys äidin ja lapsen välillä on jotain niin hienoa, etten koskaan voinut kuvitella sitä tarpeeksi suureksi. Hän on yhteinen kuva sinusta ja rakkaastasi - teidän omaa lihaa ja verta. Äitiys on sellainen asia, mikä on antanut viimeistään sen tunteen - että asioilla on merkitystä.  Minulla ja elämälläni on tarkoitus.  Elän perhettäni varten ja kaikki mitä kotona teenkään, teen myös muiden hyväksi. Olen ennenkin elänyt ja tehnyt paljon töitä toisten eteen, mutta nyt viimeistään tiedän uhrautumiseni olevan täysin oikein ja  haluan sitä enemmän kuin koskaan.  Olen joskus palavasti halunnut jopa kuolla, nyt pelkään kuollakseni että jotain sattuu minulle. Minun on pysyttävä täällä ja ennen kaikkea kunnossa, jotta voin pitää Onnista huolta.


Haluan että poikani saa kasvaa onnellisessa ilmapiirissä, jossa hänelle kasvaa terve itsetunto. Olin itsekin onnellinen lapsukainen ja rakastavassa perheessä.  Mutta jokin meni vikaan silti. Se tapahtui kodin ulkopuolella. Vaikka perhe rakastikin,  polki muu maailma minut maahan jo elämäni alkumetreillä, lannisti minut lapsesta asti. Lapsen saaminen on tuonut muistot pintaan, jopa hieman avannut vanhoja haavoja.
Vuonna -85
Sain jo alle esikouluikäisenä päiväkerhossa kokea ensimmäiset tuntemukset syrjityn roolissa. En tiennyt, mikä minussa oli vikana - en oikein tiedä vieläkään. Kuitenkin, jäin helposti sivuun ja tyydyin siihen.  Niin jatkui esikoulussakin, mutta siellä kiusaaminen alkoi syrjimisen lisäksi saada muitakin piirteitä. Nimittelyt, halveksunta, päälle sylkemiset ja pienimuotoinen fyysinen väkivalta astui kuvioihin.  Minua jopa seurattiin vessaan niin, etten voinut virtsata / ulostaa rauhassa, joten pidättelin pissaa koulupäivien ajan.  Sairastuinkin jonkin ajan kuluttua krooniseen virtsatietulehdukseen  sekä aloin kastella vuodettani öisin. Sain kammon yleisiä vessoja kohtaan ja jännitän niitä osittain vieläkin näin aikuisiälläkin.  Kertaalleen kerroin äidilleni kiusaamisestani, josta äiti, myös entisenä koulukiusattuna raivostui.  Hän otti yhteyttä kiusaajien vanhempiin ja kiusaaminen loppui - hetkeksi. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun tilanne palautui  pikkuhiljaa ennalleen.

Tieto minun koulukiusaamisestani musersi äitini. Äidilläni on hyvin rankka lapsuus takanaan. 100 kertaa kovemman koulukiusaamisensa lisäksi, hänen kotiolonsa olivat huonot.  Kun hän sai kuulla minun koulukiusaamisestani, hän itki vuolaasti - muistan sen vieläkin. Ilmaan heitetyt suruisat kysymykset, miksi näin tapahtuu myös hänen lapselleen.  Se, miten paha mieli äidilleni tuli - sai minut päättämään jo pienenä, etten kerro äidilleni enää jos jotain koulussa sattuu. En halunnut äidille pahaa mieltä.  Minua hävetti jo ensinnäkin myöntää olla lastenmaailman arvoasteikon pohjalla. Vaikka äitini on ollut omista kipuiluistaan huolimatta minulle aina paras mahdollinen äiti ja luotin häneen, halusin silti salata koulukiusaamiseni. Ihan jo senkin vuoksi, että voisin olla edes kotona perheen parissa arvostettu ja rakastettu, ilman tietoutta toisesta totuudesta. Minulla oli yksi ystävä, serkkuni joka kävi koulua toisessa koulussa.  Hänen kanssaan vietin aikaa usein viikonloppuina.

<3
Koulukiusaamiseni jatkui  8 vuoden ajan, joko lievempänä tai vahvempana, ajat olivat hyvin erilaisia.  Kun kiusaajilla meni itsellään hyvin, sain minäkin olla rauhassa ja hetkittäin sain olla jopa osa porukkaa. Ja kun pääsin muuttamaan 14-vuotiaana toiselle paikkakunnalle, alkoi pikkuhiljaa koulumaailmassakin olla himpun verran mukavampaa ja sain jopa pari ystävää.  Silti lapsuuteni muistoihin kuuluu lähinnä häpeä ja arvottomuuden tunne.  Muistikuvat siitä, kun selät kääntyivät minulle ja ympyrät sulkeutuivat lähestyessäni.  Se kylmä, kalkittu koulun seinämä - mitä vasten nojasin katsellessani muitten leikkejä. Ne lappuset,  jotka minulle annettiin koulun jälkeen - joihin oli kerätty muilta koululaisilta minua herjaavat mielipiteet. On ollut hyvin vaikea puhdistaa se minäkuva - mikä minulle kuolussa luotiin. En ehkä olekaan mm.  ruma, lihava, tyhmä tai arvoton. Olen sittenkin rakastettu ja hyväksytty.


Yritin aina olla reipas ja jaksaa. Pitää kaikesta huolimatta hymyn kasvoillani ja hammasta purren kulkea eteenpäin. Teen niin edelleenkin. Vaikka kasvot saattoivat nauraa, itki sydän salaa sisimmässään.  Muistan usein, kun linja-auto jätti minut pysäkille, itkin kotimatkan ja pihaan päästyäni ryntäsin silloisen koirani kaulaan nyyhkyttämään. Viihdyin metsissä avojaloin juoksennellen koirani kanssa ja hakeuduin muutenkin eläinten läheisyyteen.  Siellä sai olla turvassa. Lisäksi pienen matkan päässä olleessa kehitysvammaisten hoitokodissa vierailin usein, sieltä sain erilaisia, aitoja ystäviä ja pyyteetöntä rakkautta.  Olen lapsuuteni myötä oppinut, että ystävyys ei katso ikää, ulkomuotoa, varallisuutta - tai mitään muutakaan. Ja saman haluan opettaa lapselleni.

Lapsuuteni yksi rakkaimmista, Elsa <3
Voisin kirjoittaa koulukiusaamisestani vaikka kuinka ja kertoa kaiken yksityiskohtineen, mutta tämä taitaa olla väärä postaus siihen ja nytkin taisin jo kirjoittaa ihan liikaa. Mutta jokatapauksessa, muistot omasta lapsuudesta saavat ajoittain pelkäämään, että myös rakas poikani joutuisi kokemaan saman.  Jos äitini oli koulukiusattu, minä olin - niin entäs Onni ?  Hyväntahtoisuus ja sinisilmäisyys eivät ole välttämättä mitään valttikortteja tämän maailman keskellä elettävän elämän korttipelissä.

Olen valmis puolustamaan lastani viimeiseen pisaraan. Mutta pelkään pahoin, että olen liiankin herkkä  ja ärhäkkä puuttumaan kaikkeen ja saattaisin olla liiankin hyökkäävä asioiden suhteen. Mutta onneksi vuosia lapseni koulun aloittamiseen on, ja minä ehdin kasvaa vielä näiden vuosien aikana. Saada varmuutta ja vahvuutta, oikeanlaisen asenteen. Löytää kultaisen keskitien kaiken suhteen.

Tahdon opastaa lastani oikeudenmukaisuuteen ja rehellisyyteen, sellaisiin arvoihin joita itsekin vaalimme Kimmon kanssa. Mutta myös puolustamaan itseään oikealla tavalla. Omalla esimerkillämme voimme opettaa lapsellemme kaiken mitä haluamme hänen oppivan. Minun on muutettava vielä hieman omia tapojani, jotta lapsi oppii hyvät periaatteet ja käytöstavat. Tahdon opettaa lapselleni avuliaisuutta ja reippautta. Istuttaa häneen uskon siemenen.


Arki lapsen kanssa on yllättänyt minut positiivisesti. Olen joskus ohimennen kuullut kotiäitien avautumista väsymyksestä tai siitä, ettei pääse minnekkään. Ehkä kaikki on suhteellista ? Millaiseen on totuttu ?   Itse rakastan olla kotona ja touhuta täällä kaikkea, mutta reissaaminen myös Onnin kanssa on luonnistunut ihan mukavasti. Toki se on hieman haasteellisempaa, mutta hyvällä valmistautumisella ja ennakoimisella pärjää pitkälle.  Minusta on hyvin tärkeä liikkua lapsen kanssa ihmisten keskuudessa, lapsi oppii mm.  sosiaaliseksi ja myös joustavaksi.

Vaikka itsellä on naurettavan vähän kokemusta lapsista, on oman lapsen hoitaminen tuntunut hyvin luontevalta ja varmalta. Myös lapsen "helppous" on yllättänyt minut. Minulla oli pääkopassani pieni kauhukuva jatkuvasti rääkyvästä lapsesta, ihan jo senkin vuoksi että  7-vuotta nuoremmalla pikkuveljelläni oli paha koliikki, joka sai hänet parkumaan tuskasta lähes tauotta useiden kuukausien ajan.  Kuitenkin Onni on muuttanut käsitykseni lapsista täysin. Hän on iloinen, rento ja tyytyväinen poika, joka ei turhista kitise. Olen kiitollinen siitä, että Luoja antoi minulle näin helppohoitoisen ja tyytyväisen lapsukaisen, ehkä Hän on nähnyt ennalta, etten olisi jaksanut "hankalaa" lasta. Lapsihan ei ole tässä iässä hankala tai ilkeä, vauva itkee vain jos sillä on oikeasti jotain hätää. Onnin itkuista erottaa selvästi mm. nälän, ilmavaivat,  kuumuuden/ kylmyyden tai tylsistymisen.


Vielä raskaana ollessani mietin usein pääni puhki, miten selviän arjesta ja miten uupunut sitten lapseni kanssa tulen olemaankaan.  Mutta ei ne asiat ihan menneetkään niin.  Olen useimmiten enemmän kuin tyytyväinen elämääni vaikka toki arki on työntäyteistä, jotta kaikki tarvittava saadaan hoidettua ja lapsi on aina etusijalla. Muut asiat hoidetaan topakalla tahdilla mm. lapsen nukkuessa.  Mutta onneksi keinot on keksitty, eilen esimerkiksi haravoin hevosten tarhaa ja Onni nukkui vaunuissaan vieressäni ja välillä pollet kävivät pienokaista  varovasti haistelemassa.  Herätessään laitoin vaan tuttia suuhun takaisin, jutustelin hetkisen rauhoittavasti ja hyssyttelin pojan takaisiin uneen.


Suurinta osaa ystävistäni ehdin nähdä harvoin ja usein he joutuvat tulemaan luokseni tavatakseen minut. Pari ystävääni onneksi käyvät luonani usein, joten en ole sosiaalisesti syrjäytynyt enkä pääse mökkihöperöitymään :D  Blogia kirjoittelen nykyään harvoin, mikä rassaa minua tällä hetkellä ehkä kaikista eniten. Mutta pyrin parantamaan tapojani ja kirjoittelemaan parhaani mukaan. Myös vastuu paikallisen hevosseuran tehtävissä vie tulevaisuudessa jonkin verran aikaa, kesästä on tulossa aktiivinen vetokisoineen ja kesäleirineen. Mutta tykkään todella paljon osallistua toimintaan ja olen saanutkin paljon kivoja uusia tuttuvuuksia seuramme kautta.

Onnin katsominen saa minut tulvimaan rakkautta.  Hymyilen usein kasvoni kipeiksi ja  nauran entistäkin enemmän. Jotenkin en jaksa enää niin paljon murehtiakkaan, vaan haluan olla iloinen ja reipas, jotta lapsestani tulisi sellainen myös.  Takaan lapselleni rakastavan ja tsemppaavan ilmapiirin, joka parhaansa ohjaa lapsen oikeille raiteille elämässä ja antaa hyvät eväät tulevaisuuteen.




"Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi"
 
 
 
<3 Henna


32 kommenttia:

  1. Voi henna, toi kosketti mua. Ihan kamala tuo koulukiusaus juttu :( Mutta sä oot kyllä oikeesti enkeli, kestit sen, ja uskallauduit naisena kirjottamaan asiasta. Onni on kyllä toinen taivaan lahja, joka ansaitseekin kultaisen keskitien, kuten vanhenpansa. Ja uskon, että te pystytte Kimmon kanssa auttamaan pienoista hädässä. Mutta, ymmärrät varmaan tekstini idean. Olen melkeimpä sanaton, enkä voi kuvailla enää. Elähän täysillä, ja nauti ystäviesi, perheesi, miehesi, ja itsesi läsnäolosta. <3 Edelleenkin olen sitä mieltä, että olet todella hyvä äiti pojallesi. :)Vielä loppuun tsempit, ja halit, ja tulva rakkautta <3
    -neppis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos rakas neppis taas niin ihanasta kommentista! <3 On osa toipumista se, että puhuu / kirjoittaa asioista, joten näistäkin peloista ja tuntemuksista avautuminen keventää myös omaa mieltä :)

      niin minustakin tuntuu, että kun osaa itse arvostaa elämää yksinkertaisuudessaan ja kaikkea muutenkin niin lapsikin oppi samanlaiset periaatteet katsomalla vanhempien esimerkkiä <3

      Paljon haleja ja rakkautta sinnekin <3

      Poista
  2. Miten koskettava kirjoitus Henna, miten surullista koulukiusaaminen onkaan. miten pienet ihmiset osaavat ollakaan niin julmia toisilleen? Niiin kamalaa.
    <3

    Kirjoitit niin kauniisti myös äitiydestä, enkä ihmettele hetkeäkään etteikö siihen liittyisi myös pelkoa.. itsekin jo etukäteen mietin, että varmaan lapsuuden asioita joutuu käymään läpi yhä enemmän, kun on oma lapsi.. tunteet nousee niin herkästi pintaan.

    Olet ihanan aito, rakastava ja avoin. Ihanaa miten olet mennyt eteenpäin, myös oman itsensä löytämisessä, kohti tasapainoa.. <3

    Tässä on Tommy Tabermannin runo, joka on minun mielestä aika hyvä, ja sopii myös sinun "selviytymistarinaan".

    "Jotka tulevat suorinta tietä,
    saapuvat tyhjin taskuin.
    Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
    tulevat säihkyvin silmin,
    polvet ruvella, outoja hedelmiä
    hauraassa säkissään.
    Niin se ystäväni on, niin se on,
    että eksymättä et löydä perille."

    Äh ja niin, mua ihan hävettää kun en oo saanu aikaiseksi tulla käymään siellä teillä.. viime kuukausi menikin ihan sumussa. Mutta tulen kyllä, vielä joku päivä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ystäväiseni rohkaisevista sanoistasi, ja äärimmäisen kauniista runosta - todella koskettava oli.

      Kuules, tulet sitten kunhan tilanne siellä tasoittuu ja todellakin kun sumu hieman laskeutuu - saat sitten itsellesikin aikaa huokaista ja turistaan sitte kunnolla <3

      Poista
  3. koskettava teksti. Ymmärrän sinua niin täysin, lohduttavia ja kannustavia sanoja riittäisi vaikka millä mitalla, mutta en usko, että tarvitset niitä. Ilman noita inhottavai jopa kamalia kokemuksia, ei sinusta olisi tullut noin ihanaa ja omalla tavalla vahvaa ihmistä.
    Pelkään itsekin sitä päivää, kun minulla ja Tomilla on lapsi ja lapsen aika on mennä kouluun. Pelkään jo sitä nyt usein, välillä jopa ajattelen, että ehkä en haluakaan lasta, koska en tiedä miten kestäisin hänen koulukiusaamisen. Siltikin olen ajatellut asian niin, että sekin tapahtuma vahvistaisi lastani ja hän osaisi arvostaa asioita paljon paremmin. Voit vain keskittyä siihen, että Onnilla on hyvät oltavat kotona, ja sen en usko olevan teille vaikeaa. ;)
    Koulukiusaamiseen ei voi vaikuttaa mitenkään, kiusaajat valitsevat usein sen tyypin, joka on hyvä sydäminen ja pärjää koulussa.
    Paljon siltikin voimia noiden synkkien ajatuksien ylipääsemiseen, tiedän, että löydät ratkaisun. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti Ilona. Olen samaa mieltä, että koulukiusaamisen voi kääntää myös voitoksi - niin minäkin olen osittain tehnytkin vuosien varrella. Eihän sitä koskaan tosiaan tiedä millainen olisin, jos asiat olisivat menneet toisin. Jos minun on pitänyt kulkea tämä tien saadakseni oikeudenmukaisen ja nöyrän luonteen, olen kiitollinen siitä mitä olen saanut kokea.

      Uskon itsekin että varmasti me kotona pyritään tukemaan lapsen henkistäkin kasvua hyvin ja kohtaamaan vaikeuksiakin oikealla asenteella ja oppimaan niistä :)

      Kiitos paljon sulle ja Iso halaus sinne! <3

      Poista
  4. Sää saat kyllä kaiken kuullostaan niin ihanalta teksteissäs. Oon pelännyt arkea lapsen kanssa ihan hirveästi, etenkin kun oon kuullut enimmäkseen kuinka raskasta se on. Tää taitaa olla ensimmäinen kerta kun joku kertoo, ettei se olekkaan. Onnista tulee mahtava poika, etenkin noin hienoilla vanhemmilla. Tsemppiä jatkoon ja ihanaa kevään odotusta sekä niin iso kiitos, että jaksat kannustaa näillä teksteilläs aina eteenpäin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hirmuisesti Jolanda! Hienoa että nämä antavat kannustusta myös muille ! Samoin sinne hirmuisesti kaikkea hyvää ja oikein aurinkoista kevättä! Pidetään lippu korkealla ja sisua meinigissä mukana niin kyllä me pärjätään ! <3

      Poista
  5. Vaikutat niin upealta ihmiseltä kaikinpuolin♥

    VastaaPoista
  6. Nyt tuli tippa linssiin. Kamalaa, mitä oletkaan joutunut kokemaan. Muistan itsekin, kuinka jo päiväkodissa oli kiusaamista. Oli ne "suositut" tai "suosittu", joka päätti joka päivä, kenet tänään ottaa leikkiin mukaan. Oli ne, jotka saivat sydämen särkevän kohtalon jo niin pienenä, jotka jätettiin syrjään ja kierrettiin kaukaa. :'( En tiedä, huomasiko aikuiset sitä, mutta herkkänä lapsena minä ainakin näin sen selvästi. En ollut pahasti syrjitty, mistä kiitän onneani, koska se olisi ollut minulle liikaa. Puolestani minulla ei ollut kotona kaikki hyvin. Vanhemmilla oli todella vaikeaa, eikä lapsille sitten riittänyt syliä, turvaa ja läheisyyttä, mistä kärsin edelleen vuosikausien jälkeen masennuksen kautta. Onneksi on terapia, jossa saan työstää näitä tuntemuksia..

    Mielestäni olet täydellinen äiti, sellainen jonka olisin halunnut itselleni pienenä. Niin rakastava, että sen aistii aina kun kirjoitat lapsestasi. On varmasti kamalaa pelätä sitä, että lapsi joutuu samalle tuskaiselle tielle, mitä olet itse käynyt. Minua tässä kohtaa lohduttaa se, että ainakin hänellä on noin ihana äiti tukenaan, kävi miten kävi, mitä elämä tuokaan tielleen.

    Minäkin näytän aina päällepäin ihan tyyneltä ja iloiseltakin, vaikka mikä tuska olisi sisällä. Olen oppinut peittämään sen, koska pelko torjumisesta, vähättelystä ja nolatuksi tulemisesta on niin suuri, jos näytän tunteitani. Minun tuntemuksilleni usein naureskeltiin lapsena tai pelkoni ja huoleni sivuutettiin, ja se jatkuu kyllä edelleen selän takana nauramisella valitettavasti varsinkin äidin suusta. Hänen mielestään olen ilmeisesti jotenkin "vammainen" tai vähä-älyinen mielenterveysongelmieni vuoksi. Mutta hyvää tässä on se, että vanhoja malleja ei tarvitse toistaa seuraavalle sukupolvelle. Tiedänkin monta monta asiaa, jota en koskaan tule tekemään lapsilleni, jos sellaisia joskus minulle siunaantuu. Koitan kyllä päästää irti katkeruudestani ja kyllä se pikkuhiljaa onnistuukin.

    Henna olet ihana, älä unohda sitä ikinä! <3 Ja tämä blogi on minulle voiman pesä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä ihan kamalasti sinulle<3

      Poista
    2. Itse olin juurikin se lapsi, joka päätettiin jättää leikkien ulkopuolelle. Ja kun liikuntatunnilla jaettiin ryhmät lasten kesken tapahtuvalla nimenhuudolla - olin lähestulkoon aina viimeinen joukkueeseen otettava. Usein jopa syntyi tappelu siitä, kumpi joukkue joutuu minut mukaansa ottamaan. Miten sellainen voikaan olla satuttamatta ?

      Minusta kohtalosi on vielä pahempi, kuin minun. Olet tuntenut kotonasi turvattomuutta etkä ole saanut tarvitsemaasi hellyyttä ja hyväksyntää. Se, että oma äiti vähättelee tunteitasi ja naureskelee peloillesi. Sydäntäsärkevää ja sai minut itkemään. En yhtään ihmettele jos sulkeudut ja suojelet itseäsi peittämällä tunteesi.

      Tuollainen koskee pitkälle aikuisikään asti ja vie varmasti aikaa että tuollaisesta toipuu. Mutta taistele kovasti! On todella hienoa että olet hakenut apua kipuiluusi - se varmasti auttaa nousemaan jaloilleen ja vahvistamaan itsetuntoasi. Itse olin aikoinaan pelkuri, kun jätin menemättä aikuispsykiatrin vastaanotolle, joten ihailen rohkeuttasi käydä ammattilaisen pakeilla.

      Kiitos paljon avautumisestasi, kokemuksesi jakaminen kosketti minua todella. Pidetään yhteyttä, haluaisin kuulla kuulumisiasi tulevaisuudessakin <3 Iso ja kovasti rutistava voimahali sinne ! <3

      Poista
    3. Kiitos hirmuisesti! :) <3 Kyllä olen taistellut kovasti ja taistelen myös, tyhmää olisi tässä vaiheessa luovuttaa. Kyllä varmasti seurailen ja kirjoittelen blogiisi. Hyvää viikonloppua! :)

      Poista
    4. Tästä tuli hyvin esille se, mitä itse mietin ammatillisestä näkökulmasta, kun aloin ohjata kerhoja ja varsinkin liikunnallisia kerhoja. Jätin juuri tämän huutojoukkue systeemin kokonaan pois, koska se on epäreilu. Joka kerta erilaisella numerojaolla, eikä kukaan voinut sitä etukäteen tietää, kun ongelmana oli se myös, että porukka yritti asettautua mm. kahteen jaon mukaan! sittenpä jaettiinkin vaikka neljään ja pistettiin ykköset ja kakkoset sekä kolmoset ja neloset yhteen!:DD Ei päässyt syntymään sitä asettelua, jossa laitetaan eri arvoisiin asetelmiin...tulipa tässä nyt sivujuonteena vaan mieleen. Olenkin kuullut, että monessa koulussa on myös huutosakit jätetty pois tästä syystä. -Anne-

      Poista
  7. Olipas todella koskettava postaus. Olet uskomattoman vahva, ja voi kun pystyinkin tässä aika paljonkin 'samaistumaan'(tuo on kyllä ehkä väärä sana mutta varmaan ymmärrät mitä tarkoitan) ja sain myös tulevaisuuteeni toivoa, että ehkä minunkin haavat ja ennenkaikkea minäkuva paranee. :) Minuakin on kiusattu jo päiväkodista asti, ja sitä jatkui ihan yhdeksännelle luokalle asti.
    Nyt olen siis ammattikoulussa ensimmäisellä luokalla, enää minua ei kiusata mutta olen huomannut ihan tiedostamattani olevani todella varautunut ja näin ollen ihan huomaamatta jättäytynyt ulkopuolelle luokkalaisteni keskuudessa. Tuntuu niin vaikealta olla oma itsensä jne isossa ryhmässä, kahden kesken jonkun kanssa jo onnistuukin :) Mutta kiitos hirveästi blogistasi Henna, saan tästä paljon voimia ja ehkä minusta tulee vielä joskus yhtä vahva ja ihana ihminen kuin sinä<3! Olet minun esikuva.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kovasti koskettavasta kommentista! On ihana saada kommenttien kautta tietää, millaiset ihmiset blogiani lukevatkaan <3

      Minullakin meni vuosikausia, ennen kuin uskalsin alkaa olla vapaasti oma itseni ja hyväksyä myös sen etten voi miellyttää kaikkia vaikka kuinka niin olisin halunnutkin tehdä.

      Aiemmin olin hyvinkin varautunut ja jopa ahdistunut vieraiden keskuudessa ja uusien suhteiden solmiminen oli äärimmäisen vaikeaa. Minusta saatiin ihan päinvastainen kuva ja kärsinkin siitä, kun minua saatettiin luulla hyvinkin ylpeäksi ja itseriittoiseksi juurikin sen vuoksi että yksinkertaisesti vaan pelkäsin ihmisiä ja olin masennukseni vuoksi usein totinen. Ja sen vuoksi sitten minusta puhuttiin vaan lisää pahaa. On ollut todella vaikea muuttaa ihmisten käsitystä minusta, jotkut kun osaavat olla todella tuomitsevia ja ankaria.

      Tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu isossa porukassa, sitä mielummin on sivussa turvassa ja rauhassa, kuin että heittäytyisi muitten armoille. Sitä ei uskalla ottaa riskiä - vaikka siinä saattaisi käydä hyvinkin. Tiedän että sen on vaikeaa, mutta yrittäminen kannattaa. Jospa sinulle löytyisi sieltä koulustakin joku sielunkumppani, jonka kanssa saat ystävystyä, joku joka rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. Sinä ansaitset sen ! <3

      Isosti voimahaleja sinne! <3

      Poista
  8. Ihana postaus Henna, kaikkea hyvää sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Katri, samoin sinne hirmuisesti aurinkoa elämään! <3

      Poista
  9. Tämä on toinen kerta kun kommentoin. Luin kirjoituksesi yövuorossa ja oli pakko kirjoittaa, koska meillä on rakastava Isä joka auttaa meitä kaikissa asioissa, tiedän että Onni on Jumalan lahja meille eikä meidän tarvitse pelätä kun me saadaan turvata Jumalaan ja kasvattaa Onnia yhdessä. Rakastan sinua älyttömästi olet aarteeni ja meidän pikku pullelosta kasvaa hieno mies <3

    Rakas <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voe kultaseni, ihana oot <3 Oot niin oikeessa mitä kirjoitit, itselläni ihan unohtui kirjoittaa tuonne se kaikista tärkein - hyvä että sinä viimeistelit tämän <3 Todellakin kun pidämme toisistamme ja Onnista huolta ihan jo yhteisen uskon avulla, kaikki menee enemmän kuin hyvin!

      Ja Pullelo, suuri rakkauspakkaus <3 tuolla se önisee tyytyväisenä unessaan ja minä istun vieläkin koneella ! Nyt on oikeesti mentävä nukkumaan :D

      Poista
    2. Nii ja miekii rakastan sinua mahottomasti! <3

      Poista
  10. Voi, aloin melkein itkeä tuon koulukiusaamisjutun kohdalla :( Minua ei ole varsinaisesti kiusattu, mutta jonkunlaista syrjintää olen kokenut. Olen aina ollut perusluonteeltani ujo ja viihdyn omissa oloissani. Ala-asteella minulla oli ihania ystäviä (jotka ovat onneksi edelleen ystäviäni), mutta yläasteelle siirryttyäni muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä tuntenut ketään uudesta koulusta. Meidän luokalla oli vähän tyttöjä, ja he kaikki olivat ennestään kavereita. Ujon ja varautuneen luonteeni takia jäin vaan ulkopuolelle, eikä minulla ollut yläasteen aikana ystäviä. Sitten siirryin lukioon, ja ajattelin, että nyt kaikki muuttuu - nyt olen avoimempi ja tutustun ihmisiin.

    No, lukioni on pieni ja piirit ovat pienet. Sain kuitenkin luokaltani yhden kaverin, joka oli myöskin muuttanut muualta eikä tuntenut sieltä vielä ketään. Ensimmäisen luokan syksy meni hyvin ja olin onnellinen, kun minulla vihdoin oli koulukaveri. Sitten tämä ainoa ystäväni lopetti koulun ja jäin taas yksin. Oma vika, kun en ollut heti kaverustunut muiden kanssa - myöhemmin en enää päässyt porukoihin mukaan, sillä olen tosiaan varautunut porukassa. Olenkin paljon mielummin kahdestaan jonkun ihmisen kanssa. Inhoan sitä tunnetta, kun tehdään ryhmätyötä eikä kukaan halua minua ryhmäänsä, vaan opettaja määrää minut johonkin ja muut suunnilleen mulkoilevat joko minua tai opettajaa. Minua ei siis kiusata, olen vain syrjitty. Nyt olen lukion toisen luokan lopussa ja enää reilut puoli vuotta tätä koulua jäljellä ja fiilis on helpottunut. Jospa seuraavassa koulussa asiat olisivat paremmin...? Vaikea uskoa, mutta sen näkee sitten.

    En tiedä kiinnostiko sinua lukea minun kokemuksiani, mutta oli ihana päästä purkamaan niitä anonyyminä jonnekin :) Voin kyllä kompata täysin yhden toisen kommenttia ylempänä ("Mutta kiitos hirveästi blogistasi Henna, saan tästä paljon voimia ja ehkä minusta tulee vielä joskus yhtä vahva ja ihana ihminen kuin sinä<3! Olet minun esikuva.:)") Kiitos minunkin puolestani blogistasi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, kiitos sinulle hirmuisesti avautumisestasi - et kuule uskokkaan miten arvostan tätä kommenttia! <3 Sitä varten tämä blogi juuri onkin, että täällä saavat minut lisäkseni myös lukijat avautua! :)

      Usko vain itseesi ja ota alkuun ihan pienen pieniä askeleita eteenpäin, huomaan ennen pitkää miten kehityt ajan kanssa ilman mitään paineita ja saat pikkuhiljaa enemmän itsevarmuutta! Olet varmasti tutustumisen arvoinen ihminen <3

      Hirmuisesti halauksia sinne ja auronkoista kevättä! <3 Kiitos vielä kerran!

      Poista
  11. Voi toista, miten oot voinu joutua kokemaan koulukiusaamisen nuin pahasti! Mua on myös kiusattu koulussa, mutta se on ollut aika lievää, ja oikeastaan loöpunutkin jo, ja olen jopa hyvissä väleissä parin entisen kiusaajani kanssa. Olen aika vahva ihminen ja olen tuosta kaikesta selvinnyt, mutta sillon, kun sitä parhaillaan tapahtui se masensi jonkin verran. Kiusaajien kommentit soivat päässä kotona, vapaa-ajalla, missä vain. Siitä olen, luojan kiitos päässyt yli. Toisaalta tuntuu, että tavallaan se olisi jopa vahvistanut ihmisenä..? Mutta väärin se ehdottomasti on, ketä tahansa kohtaan. Ja voi, kun sen saisikin vain loppumaan kaikkialla. Ei kukaan ansaitse sellaista kohtelua.. Jokaisella ihmisellä on joku asia elämässään vaikeaa, ja tulee omat koettelemuksensa, kenellä mistäkin. Pitäisi jaksaa vain olla vahva ja jaksaa vain nousta jokaisesta pudotuksesta ylöspäin! Se asenne, mikä sulla on kaiken tuon jälkeen, ja se millainen ihminen kertakaikkiaan olet, herättää suurta ihailua ja kunnioitusta minussa ! :) olet ihana!<3

    Ei kannata miettiä kaikkea sitä, mitä pahaa voi käydä. Se ei varmasti ole hyväksi. Elämässä on aina kaikenlaisia vaaroja, sen asian kanssa vain on elettävä.. Kyllä ne asiat tuppaa menemään loppujenlopuksi hyvin. Muistaa vaan pyytää ylhäältäpäin sitä siunausta lapsen, ja oman perheen elämään. Mahdollisen tulevan pahan miettimiseen elä, Henna tuhlaa aikaasi! Käytä mieluummin se aika siihen, että rukoilet hyvän puolesta :). Elämä ei ole kellekkääb helppoa, eikä ihmisen elämä pitkä olekaan, toisaalta onneksi.. Mutta aivan ihana teksti taas sulta! Mulla aina tulee hymy hauskassa kohdassa tekstiä, ja jopa nauru. Surullisempia asioita lukiessa vierähtää monesti kyynel silmäkulmaan! Kirjailija-ainesta!;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinulle ihanasta kommentista! <3 Kyllä miekin tosiaan koen, että kiusaamiseni on jollain tavalla vahvistanut minua ja muokannnut minusta sellaisen ihmisen, johon olen nykyään pääosin tyytyväinen. Olen osannut lähes poikkeuksetta kääntää jo menneisyyteni voitoksi, vaikka helppoa se ei ole ollut.

      Olet täysin oikeassa, minunkin pitää vaan jättäytyä Luojan hellään huomaan ja hakea sieltä kaiken tarvitsemani tuen. Uskon että itse hampaat irvissä yrittämällä ja murehtimalla teen vain hallaa koko perheelleni, ja sitähän en missään nimessä halua :)

      Kiitos hirmuisesti neuvoistasi, ne tuli tarpeeseen! Paljon siunausta sinne sinun elämääsi ja nhirmuisen hyvää kevättä! <3

      Poista
  12. Itsekin olen kokenut ala-asteella syrjintää ja koska olen varsin herkkis, usein vielä aikuisenakin tuntuu siltä, etten kelpaa tai muut katsovat oudosti eivätkä hyväksy mukaan. En osaa edes kuvitella, miten pahalta tuntuisi, jos suhtautuminen olisi ollut fyysistäkin kiusaamista ja tuollaista vainoamista. :/ Vahva nainen olet, ihan selvästi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se alempiarvoisuuden tunne on varmasti vahva ihan jo pelkän syrjinnän toimesta :/ omalla kohdallani juuri se henkinen väkivalta satutti kaikista eniten <3 Kiitos paljon kommentista!

      Poista