Minä suojelen sinua kaikelta ?

Katson pienokaista uinumassa sängyssään. Aarrettani tuhisemassa, unen onnen maassa - ilman tietoutta tulevaisuudesta tai mistään maailman varjoista - pahan maailman houkutuksista. Rotkoista minne voi pudota huomaamattaan.

Lapsen maailma on jotain niin kaunista, mutta hyvin haurasta. Miten sen voisikaan pitää puhtoisena ja varjella sitä turhriutumasta ?  Miten voinkaan suojella sinua kaikelta?   Kenties minun kohtalolta ?  Kuinka voin taata, ettet joudu elämään samanlaista lapsuutta, kuin minä olen elänyt.  Lapsuutta luuserina.
On päiviä, jolloin tuntuu, etten pysy nahoissani tämän onnellisuuteni kanssa. Mutta on myös usein päiviä, jolloin arkisen onnen keskeltä paistaa hetkittäinen pelko - pelko, jonka juuri puen sanoiksi.

Tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodellisen ihanalta. Se, että saat aamusella herätä lapsesi tuhisemiseen ja kutsuviin äännähdyksiin, otat lapsesi syleilyysi ja saat vastineeksi leveän hymyn sekä syvälle porautuvan  katseen silmiisi. Kun hän itkee, saat painaa hänet rintaasi vasten ja tyynnyttää hänen tuskansa rakkaudellasi ja pehmeillä sanoillasi. Se yhteys äidin ja lapsen välillä on jotain niin hienoa, etten koskaan voinut kuvitella sitä tarpeeksi suureksi. Hän on yhteinen kuva sinusta ja rakkaastasi - teidän omaa lihaa ja verta. Äitiys on sellainen asia, mikä on antanut viimeistään sen tunteen - että asioilla on merkitystä.  Minulla ja elämälläni on tarkoitus.  Elän perhettäni varten ja kaikki mitä kotona teenkään, teen myös muiden hyväksi. Olen ennenkin elänyt ja tehnyt paljon töitä toisten eteen, mutta nyt viimeistään tiedän uhrautumiseni olevan täysin oikein ja  haluan sitä enemmän kuin koskaan.  Olen joskus palavasti halunnut jopa kuolla, nyt pelkään kuollakseni että jotain sattuu minulle. Minun on pysyttävä täällä ja ennen kaikkea kunnossa, jotta voin pitää Onnista huolta.

Haluan että poikani saa kasvaa onnellisessa ilmapiirissä, jossa hänelle kasvaa terve itsetunto. Olin itsekin onnellinen lapsukainen ja rakastavassa perheessä.  Mutta jokin meni vikaan silti. Se tapahtui kodin ulkopuolella. Vaikka perhe rakastikin,  polki muu maailma minut maahan jo elämäni alkumetreillä, lannisti minut lapsesta asti. Lapsen saaminen on tuonut muistot pintaan, jopa hieman avannut vanhoja haavoja.

Vuonna -85

Sain jo alle esikouluikäisenä päiväkerhossa kokea ensimmäiset tuntemukset syrjityn roolissa. En tiennyt, mikä minussa oli vikana - en oikein tiedä vieläkään. Kuitenkin, jäin helposti sivuun ja tyydyin siihen.  Niin jatkui esikoulussakin, mutta siellä kiusaaminen alkoi syrjimisen lisäksi saada muitakin piirteitä. Nimittelyt, halveksunta, päälle sylkemiset ja pienimuotoinen fyysinen väkivalta astui kuvioihin.  Minua jopa seurattiin vessaan niin, etten voinut virtsata / ulostaa rauhassa, joten pidättelin pissaa koulupäivien ajan.  Sairastuinkin jonkin ajan kuluttua krooniseen virtsatietulehdukseen  sekä aloin kastella vuodettani öisin. Sain kammon yleisiä vessoja kohtaan ja jännitän niitä osittain vieläkin näin aikuisiälläkin.  Kertaalleen kerroin äidilleni kiusaamisestani, josta äiti, myös entisenä koulukiusattuna raivostui.  Hän otti yhteyttä kiusaajien vanhempiin ja kiusaaminen loppui - hetkeksi. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun tilanne palautui  pikkuhiljaa ennalleen.

Tieto minun koulukiusaamisestani musersi äitini. Äidilläni on hyvin rankka lapsuus takanaan. 100 kertaa kovemman koulukiusaamisensa lisäksi, hänen kotiolonsa olivat huonot.  Kun hän sai kuulla minun koulukiusaamisestani, hän itki vuolaasti - muistan sen vieläkin. Ilmaan heitetyt suruisat kysymykset, miksi näin tapahtuu myös hänen lapselleen.  Se, miten paha mieli äidilleni tuli - sai minut päättämään jo pienenä, etten kerro äidilleni enää jos jotain koulussa sattuu. En halunnut äidille pahaa mieltä.  Minua hävetti jo ensinnäkin myöntää olla lastenmaailman arvoasteikon pohjalla. Vaikka äitini on ollut omista kipuiluistaan huolimatta minulle aina paras mahdollinen äiti ja luotin häneen, halusin silti salata koulukiusaamiseni. Ihan jo senkin vuoksi, että voisin olla edes kotona perheen parissa arvostettu ja rakastettu, ilman tietoutta toisesta totuudesta. Minulla oli yksi ystävä, serkkuni joka kävi koulua toisessa koulussa.  Hänen kanssaan vietin aikaa usein viikonloppuina.

<3

Koulukiusaamiseni jatkui  8 vuoden ajan, joko lievempänä tai vahvempana, ajat olivat hyvin erilaisia.  Kun kiusaajilla meni itsellään hyvin, sain minäkin olla rauhassa ja hetkittäin sain olla jopa osa porukkaa. Ja kun pääsin muuttamaan 14-vuotiaana toiselle paikkakunnalle, alkoi pikkuhiljaa koulumaailmassakin olla himpun verran mukavampaa ja sain jopa pari ystävää.  Silti lapsuuteni muistoihin kuuluu lähinnä häpeä ja arvottomuuden tunne.  Muistikuvat siitä, kun selät kääntyivät minulle ja ympyrät sulkeutuivat lähestyessäni.  Se kylmä, kalkittu koulun seinämä - mitä vasten nojasin katsellessani muitten leikkejä. Ne lappuset,  jotka minulle annettiin koulun jälkeen - joihin oli kerätty muilta koululaisilta minua herjaavat mielipiteet. On ollut hyvin vaikea puhdistaa se minäkuva - mikä minulle kuolussa luotiin. En ehkä olekaan mm.  ruma, lihava, tyhmä tai arvoton. Olen sittenkin rakastettu ja hyväksytty.

Yritin aina olla reipas ja jaksaa. Pitää kaikesta huolimatta hymyn kasvoillani ja hammasta purren kulkea eteenpäin. Teen niin edelleenkin. Vaikka kasvot saattoivat nauraa, itki sydän salaa sisimmässään.  Muistan usein, kun linja-auto jätti minut pysäkille, itkin kotimatkan ja pihaan päästyäni ryntäsin silloisen koirani kaulaan nyyhkyttämään. Viihdyin metsissä avojaloin juoksennellen koirani kanssa ja hakeuduin muutenkin eläinten läheisyyteen.  Siellä sai olla turvassa. Lisäksi pienen matkan päässä olleessa kehitysvammaisten hoitokodissa vierailin usein, sieltä sain erilaisia, aitoja ystäviä ja pyyteetöntä rakkautta.  Olen lapsuuteni myötä oppinut, että ystävyys ei katso ikää, ulkomuotoa, varallisuutta - tai mitään muutakaan. Ja saman haluan opettaa lapselleni.

Lapsuuteni yksi rakkaimmista, Elsa <3

Voisin kirjoittaa koulukiusaamisestani vaikka kuinka ja kertoa kaiken yksityiskohtineen, mutta tämä taitaa olla väärä postaus siihen ja nytkin taisin jo kirjoittaa ihan liikaa. Mutta jokatapauksessa, muistot omasta lapsuudesta saavat ajoittain pelkäämään, että myös rakas poikani joutuisi kokemaan saman.  Jos äitini oli koulukiusattu, minä olin - niin entäs Onni ?  Hyväntahtoisuus ja sinisilmäisyys eivät ole välttämättä mitään valttikortteja tämän maailman keskellä elettävän elämän korttipelissä.

Olen valmis puolustamaan lastani viimeiseen pisaraan. Mutta pelkään pahoin, että olen liiankin herkkä  ja ärhäkkä puuttumaan kaikkeen ja saattaisin olla liiankin hyökkäävä asioiden suhteen. Mutta onneksi vuosia lapseni koulun aloittamiseen on, ja minä ehdin kasvaa vielä näiden vuosien aikana. Saada varmuutta ja vahvuutta, oikeanlaisen asenteen. Löytää kultaisen keskitien kaiken suhteen.

Tahdon opastaa lastani oikeudenmukaisuuteen ja rehellisyyteen, sellaisiin arvoihin joita itsekin vaalimme Kimmon kanssa. Mutta myös puolustamaan itseään oikealla tavalla. Omalla esimerkillämme voimme opettaa lapsellemme kaiken mitä haluamme hänen oppivan. Minun on muutettava vielä hieman omia tapojani, jotta lapsi oppii hyvät periaatteet ja käytöstavat. Tahdon opettaa lapselleni avuliaisuutta ja reippautta. Istuttaa häneen uskon siemenen.

Arki lapsen kanssa on yllättänyt minut positiivisesti. Olen joskus ohimennen kuullut kotiäitien avautumista väsymyksestä tai siitä, ettei pääse minnekkään. Ehkä kaikki on suhteellista ? Millaiseen on totuttu ?   Itse rakastan olla kotona ja touhuta täällä kaikkea, mutta reissaaminen myös Onnin kanssa on luonnistunut ihan mukavasti. Toki se on hieman haasteellisempaa, mutta hyvällä valmistautumisella ja ennakoimisella pärjää pitkälle.  Minusta on hyvin tärkeä liikkua lapsen kanssa ihmisten keskuudessa, lapsi oppii mm.  sosiaaliseksi ja myös joustavaksi.

Vaikka itsellä on naurettavan vähän kokemusta lapsista, on oman lapsen hoitaminen tuntunut hyvin luontevalta ja varmalta. Myös lapsen "helppous" on yllättänyt minut. Minulla oli pääkopassani pieni kauhukuva jatkuvasti rääkyvästä lapsesta, ihan jo senkin vuoksi että  7-vuotta nuoremmalla pikkuveljelläni oli paha koliikki, joka sai hänet parkumaan tuskasta lähes tauotta useiden kuukausien ajan.  Kuitenkin Onni on muuttanut käsitykseni lapsista täysin. Hän on iloinen, rento ja tyytyväinen poika, joka ei turhista kitise. Olen kiitollinen siitä, että Luoja antoi minulle näin helppohoitoisen ja tyytyväisen lapsukaisen, ehkä Hän on nähnyt ennalta, etten olisi jaksanut "hankalaa" lasta. Lapsihan ei ole tässä iässä hankala tai ilkeä, vauva itkee vain jos sillä on oikeasti jotain hätää. Onnin itkuista erottaa selvästi mm. nälän, ilmavaivat,  kuumuuden/ kylmyyden tai tylsistymisen.

Vielä raskaana ollessani mietin usein pääni puhki, miten selviän arjesta ja miten uupunut sitten lapseni kanssa tulen olemaankaan.  Mutta ei ne asiat ihan menneetkään niin.  Olen useimmiten enemmän kuin tyytyväinen elämääni vaikka toki arki on työntäyteistä, jotta kaikki tarvittava saadaan hoidettua ja lapsi on aina etusijalla. Muut asiat hoidetaan topakalla tahdilla mm. lapsen nukkuessa.  Mutta onneksi keinot on keksitty, eilen esimerkiksi haravoin hevosten tarhaa ja Onni nukkui vaunuissaan vieressäni ja välillä pollet kävivät pienokaista  varovasti haistelemassa.  Herätessään laitoin vaan tuttia suuhun takaisin, jutustelin hetkisen rauhoittavasti ja hyssyttelin pojan takaisiin uneen.

Suurinta osaa ystävistäni ehdin nähdä harvoin ja usein he joutuvat tulemaan luokseni tavatakseen minut. Pari ystävääni onneksi käyvät luonani usein, joten en ole sosiaalisesti syrjäytynyt enkä pääse mökkihöperöitymään :D  Blogia kirjoittelen nykyään harvoin, mikä rassaa minua tällä hetkellä ehkä kaikista eniten. Mutta pyrin parantamaan tapojani ja kirjoittelemaan parhaani mukaan. Myös vastuu paikallisen hevosseuran tehtävissä vie tulevaisuudessa jonkin verran aikaa, kesästä on tulossa aktiivinen vetokisoineen ja kesäleirineen. Mutta tykkään todella paljon osallistua toimintaan ja olen saanutkin paljon kivoja uusia tuttuvuuksia seuramme kautta.

Onnin katsominen saa minut tulvimaan rakkautta.  Hymyilen usein kasvoni kipeiksi ja  nauran entistäkin enemmän. Jotenkin en jaksa enää niin paljon murehtiakkaan, vaan haluan olla iloinen ja reipas, jotta lapsestani tulisi sellainen myös.  Takaan lapselleni rakastavan ja tsemppaavan ilmapiirin, joka parhaansa ohjaa lapsen oikeille raiteille elämässä ja antaa hyvät eväät tulevaisuuteen.

"Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi"

<3 Henna