Eräjormailua ja haikeita muistoja

Heippatirallaa taas!   Varoitus:  Postaus sisältää metsästyskuvia, joten muutaman ammuttu lintu siellä saattaa vilahtaa :)

Taas on vierähtänyt liian pitkä aika postailusta, mutta ei anneta sen häiritä!   Olimme Kimmon ja koirien kanssa Kiuruvedellä keskiviikosta lauantaihin lintujahdissa ja nyt täytyy myöntää, että se tuntuu tämän rouvan luissa ja ytimissä.  Ei ole ehkä ihan viisas ajatus lähteä reissuun tässä kunnossa, saati sitten rymytä varhaisesta aamusta iltaan asti metiköissä lintuja jahtaamassa.  Mutta oli se sen arvoista, saalista tuli ja koirista molemmat työskentelivät mielettömän hienosti ja ahkerasti. Etenkin Iida, joka on todella hyvässä kunnossa ja mielettömän palvelu-halukas koiralapsi.

 Oltiin siis keväällä poisnukkuneen setäni autioksi jääneessä talossa yötä ja olo oli kyllä kieltämättä välillä hieman haikea, kun viimeksi vuosi sitten siellä yhdessä oltiin setän kanssa ja metsästelyn ohessa turistiin kaikesta. Ja nyt häntä ei enää siellä ollut. Onneksi ehdin itkeskellä asiaa jo tiistai iltana kotosalla, joten tyhjentyneen ja kolkoksi jääneen talon kohtaaminen keskiviikkona ei tuntunutkaan niin pahalta, mitä pelkäsin odottaa.  Olinkin yllättynyt siitä, miten kotoisalta oloni siellä tuntui tyhjyydestä huolimatta  keskellä pakattujen pahvilaatikkojen ja välillä minulla oli sellainen olo, että aivan kuin Suikki-setä olisi ollut aivan siinä vieressä ja olisin kuullut hänen äänensä.  Aluksi tuo tunne sai minut ahdistuneeksi, mutta toisaalta se auttoi ikävääni.   Myös toisen, vanhemman setäni läsnäolo ja hänen kanssaan metsällä käynti teki hyvää ja auttoi taas näkemään sen, mitä mitä meillä vielä on - toisemme. Yhdessä Suikin muisteleminen teki hyvää ja muistutti hyvistä muistoista, joita ei voi meiltä kukaan viedä pois.

 Olen siis asunut elämäni 14 ensimmäistä vuotta Kiuruvedellä.  Paikkakunnasta minulla on paljon hyviäkin muistoja mm. kotipaikalta ja lähimaisemista, mutta ala- sekä yläasteen ohi ajaminen nosti vanhoja ja kipeitä tunteita pintaan. Siksi hyvin mielelläni vietän aikaa syrjemmässä, joko iskän kotipaikalla tai sitten setäni kotona. Nyt tänä vuonna tuntui, että kylällä olisi ollut monia ihmisiä, joita olisin halunnut tavata, mutta fyysiset voimat eivät vaan riittäneet. Heräsin joka aamu ennen kuutta, joten olin jo viimeistään yhdeksän jälkeen illalla  täydessä sammumiskunnossa.  Toisaalta nähdessäni tuttuja kasvoja lapsuudestani, haluaisin käydä paiskaamassa kättä heidän kanssaan, olivat sitten muistot heistä posiviitisia tai negatiivisia. Tunnen olevani nykyään sen verran  vahva, että näinkin pullistuneessa ja ränsistyneessä olemuksessani olisin valmis kohtaamaan heidät rohkeasti selkä suorassa ja ystävällisellä mielellä.

Mutta jokatapauksessa, metsästys on kivaa!  Joku saattaa pitää meikäkaista raakalaisena, mutta mitäpä synnynäinen eräjorma-mörssäri itselleen mahtaa :).   On äärimmäisen jännittävää hiiviskellä metsissä, katsoa koiran työskentelyä ja toimia sen kanssa yhteistyössä. Tai sitten istua tai kävellä aamulla auringon noustessa pellon, suon  tai metsäaukean laidalla, ja odottaa, lentääkö lintu ampumaetäisyydeltä ohi, mistä puskasta se hyppää siivilleen ja että ammutko kenties ohi vai osutko.

 Tällä kertaa osuin, mikä oli yllätys.  Minulla on ollut viime vuosina aika huono tuuri metsällä. Tilaisuuksia ampua on ollut hyvin harvassa ja lisäksi meikäläinen on lähes joka kerta tilaisuuden tullessa onnistunut ampumaan ohi.  :D  Metsästäjän suuri egoni onkin saanut viime vuosien aikana isot kolaukset, joten parin linnun alas ampuminen lennosta teki hyvää pitkästä aikaa !  Saalishan ei ole se pääasia, mutta teeri, pyy tai  metsopaisti on vaan niin hyvää. Ja se on kyllä aikamoinen juhla-ateria nykyään, kun lintukanta on parin vuosikymmenen aikana  romahtanut huomattavasti lähinnä metsähakkuiden ja petojen lisääntymisen vuoksi. Itse en mielettömästä lahtaamisesta perusta, vaan olen tyytyväinen yhdestä / kahdesta linnusta syksyssään. Haluan nimittäin nähdä metsäkanalintuja vielä tulevinakin vuosina ja opettaa lapsellenikin, mitä ovat nuo mielettömän kauniit ja kiehtovat siivekkäät.

Iida Amalia -  Suomenpystykorva & Pohjanpystykorva - mix

 Iidasta on kyllä kuoriutunut kahtena viime syksynä aivan mielettömän hieno lintukoira.  Se on rohkea, lähihakuinen, valpas, kuuliainen, palvelualtis ja oma-aloitteinen koira, joka ottaa varmasti asiasta selvää, jos se saa hitusenkaan vihiä nenäänsä lähellä olevasta linnusta.  Se toimii, niin kuin pystykorvan pitääkin,   ajaa linnun puuhun yrittämättä kuitenkaan säikäyttää sitä liikaa, vaan niin, että lintu vaan nousee  koiran lähelle puuhun ja koira pääsee aloittamaan haukun, sopivalla tahdilla ja äänensävyllä.  Haukullaan koira ilmaisee riistan sijainnin metsästäjälle ja pyrkii pitämään linnun puussa kiinnittäen linnun huomion itseensä niin, että metsästäjä voi aloittaa lähestymisen maltillisesti, ampumaetäisyydelle lintua käyttäen ampumiseen joko haulikkoa lyhyemmällä,  tai sitten kivääriä pidemmällä matkalla. Pystykorva on tarkkavainuinen, sitkeä ja alkukantainen koira, ja se voi seurata lintuja pitkiäkin matkoja vaikeassa maastossa.

Hienot <3

Mamman ylpeydenaihe

Mutta nyt tämä eräjorma painuu pehkuihin keräämään voimia. Sunnuntai meni reissun jälkeista "krapulaa" potiessa  ja kotia vähän siistiessä.   Jospa sitä huomenna olisi taas vähän virkeämpi ja pääsisi taas normaaliin rytmiin mukaan !


<3 Henna