Tarharemontti valmis!

Kuiva tarha, tervetuloa !  Sinua onkin jo tovi odoteltu!

Nyt on vihdoin saatu taas yksi tiukkaakin tiukempi säästövuosi sekä yksi tuhlauksen kesä päätökseen!  Yksi projekti on valmis ja katse suuntaa seuraavia haasteita kohti! Kaikkea ei täysin saavutettu haluamallani tavalla (kentän valot, ne tulevat vähän myöhemmin ) - mutta joskus on olosuhteiden pakosta joustettava. Nyt tämä yksi minun ajatustenvangitsija  kuitenkin on saatu päätökseen ja lopputulokseen on oltava enemmän kuin tyytyväinen.

Tässäpä hiemna kuvia vaihe vaiheelta:

Vanhojen aitojen purkaminen ja pilkkominen polttopuiksi. 

Onneksi ei tarvinnut tehdä sitä yksin, rakkaat on korvaamaton apu <3

Kun aidat oli purettu alta, saapui elämäni suurin sankari :  isi kaivurinsa kanssa <3

Kannot saivat kyytiä!

Päätyivät maan poveen lepäämään.

Kun kannot oli kaiveltu ja haudattu,   viriteltiin salaojat.

Julumetusti putkia.

Kun putket oli haudattu ja  maat tasattu kallistuksiineen - oli kankaan vuoro. Erittäin napakkaa ja lujatekoista viiraa.

muutama rulla, usko jo!

Sitten murskeen levitys, päällimmäisiksi sora.

Yhteensä reilu 20 kuormaa maata.

Aitoja vaille valmis. Samalla vauhdilla  jyrsittiin / kynnettiin  takapihan pieni "laidun".

Nakattiin sinne myös uusi heinä kasvamaan.  Tällä hetkellä siellä kasvaa jo kiva pieni heinikko.

Aita saatiin pystyyn porukalla! Osa talkoona ns. avunanto-sopimuksella, osa palkollisin apuvoimin.

Kattila-aivot seurasivat työn valmistumista.  Lankku-aitoihin levitettiin ensiksi home-suoja.

Sitten maalia ihan hitokseen paljon, 2 kerrosta ! Pelkät maalit maksoivat yli 500e.

"on tämä tarharemontti tosi raskasta ja stressaavaa." Näinpä.

Aidan sisäpuolelle viriteltiin vielä sänkölangat kulkemaan, varmuuden vuoksi.

Valmis! <3

Kentän valo-projekti jäi puolitiehen, koska itse kaapeli olisi maksanut maltaita ja kustannukset olisivat nousseet pilviin!  Päädyttiin virittämään kentälle akku-käyttöiset valot - se projekti saa kuitekin vielä hetkisen odottaa. Ehkä saadaan ne tänä syksynä, ehkä ensi keväänä. Aika näyttää. Kentän aidat tarvitsevat myös lisää maalia, mutta se homma saa jäädä ensi kesälle. Paljon olisi pihassakin kunnostettavaa (mm. taustalla oleva pihasauna) ja remontin jälkeistä  maisemoitavaa - mutta koska aika ja raha on yhtä tiukilla - mennään pikkuruisin askelin eteenpäin. Minun on ollut pakko hyväksyä se tosiasia, etten voi saada kaikkea kerralla valmiiksi. Kaikki ei ole minun käsissäni.

Kesä oli kaikin puolin tosi ikimuistoinen ja antoisa, mutta myös todella raskas. Herkästi stressaavana ihmisenä olen taas tuttuun tapaan joutunut koville, mutta onneksi aiemmista vuosista viisastuneena olen oppinut pyytämään /ostamaan apua, huokaisemaan syvään ja ottamaan pieniä irtiottoja kaiken kaaoksen keskeltäkin.  Nyt vedetään hetkinen happea, samoillaan metsässä ja kerätään voimia, jotta jaksetaan jatkaa talon remonttia syksyn kääntyessä alkutalven puolelle. Sitä ennen kerätään vähän rahaa tulevia koitoksia varten.  Millä tavalla sen muunmuassa teen, kerron seuraavassa postauksessa.

Anteeksi kun olette saaneet jälleen odotella mua. Nyt kuitekin olen taas täällä <3

Kerro sinä kesä-kuulumisiasi  tai halutessasi kysy minulta jotain !

<3 Henna

Millainen elämä sinulla on ?

 Miten kuvailisit sinun arkeasi ?

Onko lähelläsi ihmisiä, jotka tukevat jaksamistasi ?  Tukiverkostoa ?

Saatko aikaa itsellesi ?

 Onko sinulla harrastuksia tai saatko mahdollisuuden toteuttaa itseäsi, unelmiasi ?

Onko sinulla aikaa ja energiaa hoitaa ihmissuhteitasi?

 Millainen on vireystasosi ? Miten elinvoimaiseksi tunnet itsesi ?

Oletko onnellinen ?

Onko sinulla uuvuttavia asioita, jotka vaikuttavat elämänlaatuusi tai taakoittavat mieltäsi ? 

Millaisena näet tulevaisuutesi ? 

Keneen voit tukeutua ja luottaa vastoinkäymisten  tai hätätilanteiden tullessa vastaan ?

Muistatko kiittää tai arvostaa läheisiäsi heidän läsnäolosta elämässäsi ? 

Voisin varmasti jatkaa kysymyksien latelua vaikka kuinka pitkään, mutta pakko malttaa lopettaa ennenkuin koko postaus on pelkkää kysymysmerkkiä ilman mitään sen suurempaa aiheen avaamista. Mutta tässä on liuta varmasti aika tärkeitä pohdinnanjyväsiä - asioita, jotka pistää analysoimaan oman elämänsä laatua, itsensä onnellisuutta. Miettimään sitä, onko elämämme sellaista mitä toivoisi olevan ja pystyykö sen laatuun mahdollisesti vaikuttamaan.

Itse olen laatinut nämä kysymykset itselleni jo useamman kerran tässä matkan varrella ja sitä kautta käynyt läpi oman pääni sisällä elämäni tämänhetkistä tilannetta. Mihin olen tyytyväinen ja millaisiin asioihin haluaisin muutosta ? Suosittelen lämmöllä kaikille. Jos tuntuu, ettei ajatuksia saa hektisen arjen keskellä rauhoittumaan ja  asioiden pohtiminen pelkässä pääkopassa tuottaa vaikeuksia, ota esille kynä ja paperi  - tee lista hyvistä ja huonoista asioista. Kirjaa tunteesi ja ajatuksesi. Ne on  silloin helpompi pistää puntariin tai tehdä pientä kevätsiivousta oman elämänsä vaatekomeroon - tarvittaessa heittää pari luurankoa pihalle ja pukea mustanharmaitten, reikäisten rytkyjen sijasta jotain vähän värikkäämpää ja itsetuntoa hivelevämpää ylle.

Arki, usein todella kaoottista. Itse aiheutettua. Koostuu pääsosin miljoonan eri tahon aiheuttaman kiireen ja päivien aikataulutuksen sekamelskasta. Usein jopa minuuttipeliä.  Oma yötyö, miehen kolmivuorotyö.  4,5 -vuotias lapsi, jolla erityistarpeita.  Hevoset, koirat ja kissa. Molempien harrastukset ja unelmat terveellisemmästä ja paremmasta elämästä.  Remontissa oleva vanha omakotitalo. Rempallaan repsottavat ulkosauna ja piha odottamassa omaa vuoroaan. Tarharemontti. Polttopuusavotta. Rojua täpötäynnä olevat varastot.  Harrasteena toimiva, pieni lisätyö.  Molemmilla "vapaaehtoistyö"  joka on päivästä riippuen joko siunaus tai kirous.


 

Unelmat. Tavoitteet. Ruuhkavuodet. Tuntuu, että aika loppuu kesken. Kerkeän kuolla ennen kuin kaikki on kunnossa.   Elämässä vastaantulleet tragediat. Syyllisyyden tunne.  Uupumus ja masennus. Huoli läheisistä.  Perheen vähäinen yhteinen aika. Olematon parisuhdeaika.  Ikävä toista vaikka olisi ihan vieressä.  Ohuehko tukiverkosto. Lähestulkoon kuopatut haaveet toisesta lapsesta. Kipua ja riittämättömyyden tunnetta.  Päälle kaatuvien asioiden aiheuttama dementia.  Silti toivoa siitä, että joku päivä kaikki tulee olemaan paremmin. Kunhan jaksetaan vielä hetki. Hammasta purren eteenpäin. Mielessä tulevat vuodet, mitä ne tuovatkaan tullessaan. Milloin tulee ne kauan odotetut, seesteisemmät ajat joita varten koittaa jaksaa taistella?  Ajan pysähtyminen, vain tämä hetki ? Auringonlaskun katsomista yhdessä?

Tällaisia ovat minut ajatukset hatarammillaan. Vain sanoja. Lyhyitä lauseita. Toivoa. Odottamista. Malttamattomuutta. Kipinöintiä. Onnellista jännitystä. Myös turhautuneisuutta ja pelkoa.  Yksinäisyyttä, vaikkei olisikaan yksin.

Tukiverkko on suhteellisen hatara ja saavuttamattomissa - useimmiten vain liian kaukana. Mutta vahvistumaan päin. Vaatii vastavuoroisuuden köyttä ja yhteistyösopimuksen punosta tullakseen lujemmaksi. Toisen tukemista ja toiseen tukeutumista. Uskallusta pyytää ja rohkeutta antaa. Ilman tuomitsemista, leimautumista. Valmis olemaan myös toiselle turvapaikka. Kappeli tai rippituoli.

Olla terveellisesti itsekäs. Ottaa oma aika. Muistaa rakastaa myös juuri sinua - itseäsi henkilökohtaisesti.  Antaa itselleen synninpäästö omista unelmista ja tunteista.  Lopettaa anteeksipyytely siitä, kuka on -  miksi ja miten. Lopettaa pelkääminen, ettei elämä kannakaan. Ettei sinulla olisikaan siipiä, joilla lentää. Uskaltaa ottaa riskejä.  Lopettaa itsensä kontrollointi  ja häkkiin sulkeminen. Unelmiensa purkittaminen tai niiden keittäminen itsekkyyden myrkyksi. Antaa itselleen oikeus. Se on sinun elämä. Nähdä kuitenkin myös toiset.  Se sinun puolikas. Paras ystäväsi ja sielunkumppanisi. Teidän yhteinen matka. Rakastaa niin paljon, että haluaa toista kantaa niin pitkälle kuin vaan siivet kantaa. Nousta barrikadeille toisen puolesta. Juuri tätä rakkautta -  pitää elossa.

Pienistä puroista tulee jokia - joista järviä  ja järvistä valtameriä. Pienillä teoilla voi saada aikaan suuria. Ota yksi askel tänään, kaksi huomenna. Huomaat, että kaikki on mahdollista kun vaan ottaa pieniä harppauksia kohti niitä. Virkistyt.  Vahvistut. Älä kiirehdi, kyllä aika tekee tehtävänsä. Ihan rauhassa vaan. Hengitä. Kuuntele.  Mitä sydämesi sanoo sinulle ?  Oletko oikeassa paikassa ? Kuulutko sinne ? Onko sydämesi siellä missä sinä juuri nyt olet ? Kulkeeko lävitsesi millainen virta ? Vai oletko ankkuroitunut murheen satamaan, joissa purjeisiisi puhaltaa toivottomuuden ja katkeruuden tuulet ? Uskallatko katkaista köyden, joka sitoo sinut epämiellyttäviin asioihin ? Antaa laivasi lipua kohti vieraita, mutta kenties tyynempiä vesiä ? Lämpimiä virtoja?   Pystytkö jo nyt näkemään horisontissa auringon nousevaan uuteen, kirkkaampaan aamuun ? Matka sinne voi kestää, mutta sen sateenkaaren päässä voi todellakin odottaa se kauan kaivattu aarre. Sinä olet kapteeni - sinä päätät.

Millainen sinun miehistösi,  sotajoukkosi on ? Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta ? Rinnalla loppuun asti ?  Otatko mielummin miljoonapäisen joukon keskivertosotilaita, vai pöydällisen uskoutuneita ritareita ? Oletko valmis puolustamaan toveriasi loppuun asti ?  Heittäytymään toista kohti syöksyvien nuolien eteen, ottamaan tikarin rintaasi ? Luottamaan, että toinen kantaa sinut suojaan vaikka haavoittuisit niin, ettei sinun selviämisesi olisikaan varmaa ?  Kiittää, että juuri hän on sinun rinnallasi silloin kun kaikki tämä loppuu?

Me itse tehdään meidän elämä. Jokaisella tarttuu mukaan kokemuksia -  muistoja, joihin ei voida aina vaikuttaa.  Arvet - ne ovat joko kauniita tai rumia. Voittoja tai häviöitä. Sinä päätät. Elämäsi, tuleeko sitä hyvä vai huono. Lämmin, kylmä vai haalea.  Onko se seikkailu vai elinkautinen. Sinä päätät.


Millainen elämä sinulla on ?


<3 Henna

Tarharemontti startattu!

Vihdoinkin taas täällä !  Eihän tuossa mennyt kuin reipas 2  kuukautta taas teillä tietämättömillä!  Vaikka tämä meitsin elämä on just tätä oravanpyörää ja kellon kanssa kilvanjuoksua - on  blogi ja jaettavat ajatukset olleet pinnalla paljonkin ja kulkeneet arkiaskareissa mukana. Kuitenkin, koska viimeiaikainen postailu on ollut aika säälittävää ja sävyltääkin aika melankolista, tulin miettineeksi  jo hetken, että palaanko tänne enää koskaan. Poistaako blogi kaikessa hilhaisuudessa ja hävitä kuin tuhka tuuleen. Vai tullakko sanomaan lyhyesti: kiitos ja hei.

 Ei kuitenkaan ihan vielä, vaikka aika laiskahko ja laimea bloggaaja olenkin viime vuodet ollut ja tuntuu aina jokseenkin epätoivoiselta nämä minun yritykseni jatkaa.. Vaikka olen ollut saamaton tämän suhteen, ei rakkaus blogia kohtaan ole kuollut.  Siksi kai en vielä aio tälle hautajaisia järjestää vaikka arkunkansia onkin usein jo koputeltu.  Tässä on tapahtunut kaikenlaista ja kovasti haluaisin avata teille viimeaikaisia tapahtumia ja omia ajatuksia, mutten välttämättä voikaan ihan yksityiskohtaisesti niin tehdä koska minun täytyy suojella muita asianosaisia.  Mutta kaikki aikanaan ja tilanteen mukaan.


Nyt kuitenkin vähän positiivisempaa  asennetta kehiin ja tämän plakaatin aiheena onkin meidän alkanut tarharemontti!  Niin kuin minua instassa seuraavat ovatkin jo bonganneet joitakin kuvia, on nyt siis vihdoinkin meidän tarhan vanha metsikkö kaadettu kumoon ! Isäni on metsäkone-yrittäjä, joten hän tuli motonsa kanssa pistämään tarhan ikivanhan kuusikon matalaksi. Lauantaina kun iltapäivästä isän Timberjack hörähti käyntiin, niin iltasella olivat jo kaikki puut nurin. Sunnuntai-päivä menikin sitten puiden roudaamisen , risujen kasaamisen ja polttamisen merkeissä.  Onni viihtyi mukavasti ukin kanssa moton hytissä ja lisäksi oli oiva apuamies risusavotassa. Onnea on reipas  ja tekeväinen pikkupoika, joka viihtyy ulkoilmassa.  Onnea on myös aivan mahtava isukki, jota ilman minun projekteista ei tulisi yhtään mitään <3

 Puista osa tehdään meille polttopuiksi ja osa myydään sekä tukkeina että kuitupuuna eteenpäin,  ja näillä rahoilla kustannetaan tarhaan uudet lankkuaidat - jotka sitten myöhemmin saavat valkoisen värin pintaansa niin kuin kentälläkin on.   Olisimme halunneet viedä omat puut sahalle ja teettää lankut omista puista, mutta emme ehdi odotella materiaalin kuivumista joten ostamme puut pystytys/maalausvalmiudessa.  Onneksemme saatiin suurimmalle osalle risuistakin noutaja, joten pääsimme odotettua helpommalla metsähakkuun jälkisiivouksen suhteen. Olimme kyllä siitä kovin iloisia, koska jo ihan pikkurisujen polttamiseen meni lähestulkoon kokonainen päivä. Olin henkisesti valmistautunut oikeeseen emäsotkuun, mutta kerrankin pääsin hieman helpommalla. Huojentunut huokaus.

Hevoset olivat evakossa kentällä savotan ajan. Ensimmäisten puiden kaatuessa ne laukkailivat hännät töttöröllä pitkin kenttää ja olivat kovasti ihmeissään tuosta kummallisesta päälle vyöryneestä hirmumyrskystä. Kuitenkin päivän mittaan ne tottuivat ryskeeseen ja ottivat aurinkoa kentän hietikolla pötkötellen ja välillä sivusilmällä seuraten savotan etenemistä.  Kun risut oltiin saatu polteltua ja viriteltyä väliaikaisia piuha-aitoja paikoilleen, pääsivät hepat kummastelemaan tyhjänoloista tarhaansa. Nyt se on oikea mangrove-suon ja mutavellin sekamelska, mutta sinne polvia myöten upotessani voin vain sieluni silmin nähdä tulevaisuudessa siintävän,  kuivan ja helppokulkuisen tarhan. Unelma, jota varten voi porkata vielä hetken aikaa tässä paskassa ja maksaa myöhemmin ihtensä kipeäksi.  Ostaa itselleen muutama sentti levollisuutta ja ennen kaikkea edes millin verran vakaampi mielenterveys.

Nyt odotellaan, josko se kesä joskus sieltä tulisi. Kovin vakuuttava tämä kevät ei ole vielä ollut sillä tänään satoi taas lunta.  Toivottavasti päästäisiin ehkä jossain vaiheessa starttaamaan laidunkausi ja näin ollen hepat pääsevät remontin alta, pois pihapiiristä. Silloin puretaan viimeisetkin risuaidan rippeet pois ja otetaan kaivinkone esille!  Kannot saavat kyytiä, samoin pintamulta viime talven paskoineen. Kannot haudataan ja pintamullat siirretään uudistettavalle viheriölle talon taakse. Maat tasataan kivistä, asennetaan salaojaputkia ja sitten roudataan julmetusti mursketta alle.  Vähän tai vähän enemmän suodatinkangasta ja pintamateriaalia. Samalla yritetään vetää maakaapeli tarhan ja tien ali kentälle, jotta saataisiin ens talvi treenailla myös pimeällä hyvässä valaistuksessa.  Tavoitetta on paljon ja toivottavasti lopputuloksesta tulee varsin kiva tai ennen kaikkea toimiva. Pienenä lisänä olen haaveillut laidunkatoksesta /sääsuojasta tarhaan, koska nyt puitten kaaduttua niillä ei ole kovinkaan paljoa suojaa tarhassaan. Mutta kaikki aikanaan. Jos ei nyt niin sitten ehkä ensi vuonna. Kuiva tarha on nyt tämän hetken missio, mitä kohti vaelletaan.

Onko teistä lukijoista kukaan teetättänyt /rakentanut hiekkatarhoja ?  Jaa ihmeessä tarinasi kommenttikentässä !  :)

<3 Henna 

Kun kuitenkin aina, on elämä laina

Vielä viime postausta kirjoittaessani ja siihen liittäessäni kuvan medän Viljosta ja itsestäni - en tiennyt etten saa enää samanlaisia kuvia liitettyä arkistoihini. Vielä muutama pari viikkoa sitten rakasta kissaani syleillessäni, en tiennyt että se olisi viimeinen halaus, viimeiset suukot. En tiennyt, että kun päästin sen ulos seikkailuilleen - se olisi viimeinen kerta kun näen sen tallustavan tiehensä.

Me ei koskaan tiedetä, milloin jonkun meille rakkaan ihmisen tai eläimen elämä tulee päätökseen. Milloin tulee minun tai sinun tie siihen päätepisteeseen ? Milloin on se viimeinen hetki, kun saat mahdollisuuden halata rakastasi - kertoa kuinka välität ? Saatko aikaa hyvästellä vai jääkö ne tärkeät sanat sanomatta ?

Olen kohdannut nämä tuntemukset viime vuosina aika monesti. Vuonna -12, -14, -16, ja nyt vuonna -17 olen menettänyt itselleni rakkaita. Joka kerta olen syvästi miettinyt jälkeenpäin sanottuja tai sanomatta jääneitä sanoja tai asioita, joita olisi tehnyt paremmin tai toisin.  Ei ollut kerennyt mennä kuin muutama päivä tätä vuotta, kun mietin mielessäni pelonsekaisin tuntein "kuka lähtee tänä vuonna ? ".  Vastausta ei tarvinnut odotella kovinkaan pitkään. Se oli meidän Viljo.

Mun unikaveri <3

 Viljo lähti  pari viikkoa sitten tuttuun tapaansa omille reissuilleen. Sillä oli tapana käydä pienillä tytkimusretkillään lähiseuduilla, joskus vähän kauempanakin. Pisimmillään kesäaikaan Vilikki saattoi viipyä "roudtripillään´" jopa 2 viikkoa.  Nyt se ei tullut kotiin. Ajateltiin Kimmon kanssa, että joko kevään merkit sai sen innostumaan ja lähtemään pienelle reissulle - mutta oli kuitenkin liian aikaista, kun on kerran vielä pakkastakin.

Olin jo huolissani, mutta työviikko täyttyi kaikenmaailman kiireistä ja askareista. Huutelin kuitenkin kissaa pihalla aina siellä käydessäni. Kävin tallit, autotalit, ulkosaunan, varastot läpi ja huutelin Viljoa puuliiterin ovelta.  Se kun tykkäsi kiivetä sinne katonrajaan ottamaan torkut. Kissaa ei näkynyt eikä kuulunut. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt ilveksen jäljet lähistöllä, aavistelin pahaa.

Useamman päivän ajan kissaa odoteltiin kotiin, turhaan. Epätoivo ja  tunne, että jotain on sattunut - vahvistui koko ajan sisälläni. Viljon velipoika Esko alkoi käyttäytyä omituisemmin. Se ei syönyt kunnolla tai oikeastaan juurikaan, pyrki lähelleni entistä enemmän. Katsoi minua silmiin ja maukui.   Siinä vaiheessa tajusin, että nyt on oikeasti tosi kyseessä. Jotain on sattunut. Kysyin Eskolta, tietääkö se jotain veljensä kohtalosta. Eihän se muuta tehnyt kun maukui ja koitti kertoa minulle mutta vaikka olenkin aikamoinen eläinkuiskaaja - en silti puhu kissaa.

Alkoi vapaat. Tuli keskiviikko. Olin suunnittelemassa aamulenkille lähtöä koirien kanssa, kun Kimmo lähti ulos. Hän kuitenkin tuli hyvin pian takaisin. "Henna hei, Viljo löytyi. Se makaa kuolleena puuliiterin lattialla."
 Sydämeni pysähtyi. Laitoin takin päälle ja lähdin painelemaan nieleskellen piharakennusta kohti. Käteni tärisivät.  Siellä se pötkötti mahallaan. Se oli jo jäätynyt. Nenästä ja suusta oli tullut verta. Muita vammoja siitä en löytänyt. Siihen se oli tuupertunut.  En tiedä miten pitkään se oli jo kerennyt olla kuolleena, koska se makasi  vähän "piilossa".

Otin jäätyneen kissan syliini ja itkin. Tai kaipa minä jo käytännössä huusin.  Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olin onnellinen, että kissa löytyi koska epätietoisuus sen kohtalosta olisi ollut jopa tuskaisempaa.  Samalla kuitenkin tunsin syyllisyyttä siitä ajatuksesta, että Viljo olisi kitunut enkä ole ollut paikalla auttamassa. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, että meidän kissoilla on ollut aina hyvät oltavat ja ne on saaneet elää yltäkylläistä, vapaata kissan elämää.  Tiedän, että Viljokin sai elää onnellisena vaikka taival jäikin vain 8-vuoden mittaiseksi.

Kun olin aikani pidellyt Viljoa sylissäni, hain pahvilaatikon sekä pehmikkeitä ja laskin kissan sinne lepäämään. Odottelemaan, että pääsen hautaamaan sen.  Soitin äidilleni ja ystävälleni, heiltä sain lohduttavia sanoja.  En kuitenkaan nukkunut moneen yöhön kunnolla, lääkkeistäkään huolimatta. Ajatukseni täyttyivät erinäisistä teorioista, mihin mahdollisesti kissa on voinutkaan kuolla. Päävamma, sairaskohtaus tai rotanmyrkky olivat päälimmäiset ideat - mutta koskaan en saa tietää tarkalleen mikä meidän Viljon sai lopulta nuupahtamaan puuvajan lattialle.

Koitan saada pian hautapaikan järjestettyä (lue: kaivettua toivon mukaan roudan läpi ) , jotta saan kissan lopulliseen lepopaikkaan ja itselleni rauhan.  Mietin Viljoa edelleen jatkuvasti ja myönnän, että käyn sitä katsomassa ja silittelemässä lähes päivittäin. Niin kuin viime vuonna kävin Kuskonkin lumihaudan luona, kun se odotti lumivuoren alla pääsyä viimeiseen leposijaansa. On todella piinaavaa käydä tämä uudestaan läpi - odottaa, että pääsisi kaikesta toipumaan. Niin pitkään, kun hommaa ei ole saatu pääökseen - se piinaa ja vainoaa minua. Suru.  Yritän piakkoin kaivaa lapion esille ja alkaa luomaan lumet tuosta meidän tammen alta ja kaivaa siihen hautapaikan kielojen keskeltä vaikka väkisin. Viljo oli äärimmäisen hieno kissa, joka ansaitsee hyvän leposijan.  Lempeä, rakastava, sosiaalinen ja äärimmäisen terapeuttinen. Viljon menetys oli suuri, mutta onneksi jäljelle jäi vielä toinen veljeksistä, joka ei kalpene Viljon rinnalla noissa ominaisuuksissa <3

Niin kuin alussa sanoin, me ei koskaan tiedetä milloin tulee yhteinen aika päätökseen. Viime vuosien kokemuksella voisin jopa myöntää, että minua pelottaa. Tulevat vuodet, nekään ei tule olemaan helppoja - vaan taatusti vielä vaikeampia. Minun eläimet ikääntyy ja montaa vuotta ei esimerkiksi minulla ja silmäterälläni Olgalla enää ole. Se saa sydämeni jättämään lyöntejä välistä. Minulle tulee ikää, niin tulee myös vanhemmilleni. Pelottaa. Kenen vuoro on seuraavana, milloin tulee minun aika ?

Olen tässä sairastellessani ja oman itseni heikkouden tiedostaessani tuntenut välillä vahvastikkin, ettei minun elämä välttämättä ole kovin pitkä. Ja alan sen hyväksyä sen paremmin, mitä enemmän minun läheisiä kuolee minun ympäriltäni.  Aika käy vähiin,  mutta aion yrittää kaikin keinoin pitää kiinni rakkaistani ja siitä onnelisuuden tunteesta mitä heistä saan. Olkoonpa kyse sitte ihmisistä tai eläimistä.

Minä käytännössä vihaan tällä hetkellä minun arkeani, joka täyttyy työstä, remontista ja kaikenmaailman velvollisuuksista. Unelmoin vain paremmasta huomisesta tämän kaiken keskellä. Unelmoin rauhasta.   Itsehän omaan arkeeni olen syyllinen, mutten osaa päästää tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi usein irti. Haluaisin elää enemmän, vielä kun voin. Elää ihmissuhteilleni ja eläinystävilleni. Pysähtyä ja olla heille oikeasti läsnä. Näinä hetkinä, kun menetät jotain niin rakasta - muistat taas sen, mikä on tässä elämässä olennaista. Rakkaus toisia kohtaan.

Nyt, menkää omienne luo. Syleilkää ja rakastaa koko sielustanne. Aikaa ei välttämättä ole paljoa jäljellä. Elämä on vain laina, joka me saadaan väliaikaisesti käyttöömme. Se miten sen lainan tuhlaamme, jää jokaisen omaksi päätökseksi.

<3 Henna 

Milloin saa lopettaa rakastamisen?

Voiko ihminen olla niin pyhimys, että antaa anteeksi aina kaiken,   ihan kaiken ?  Pitääkö kaikki antaa anteeksi ?  Tarkoittaako anteeksianto myös unohtamista?   Entäs jos toinen ei ikinä pyydä anteeksi ? Milloin on aika päästää irti ?

Sitä on tullut nähtyä, koettua ja tehtyä itsekin kaikenlaista. Olenhan elänyt jo kohta 32 vuotta.  Jokainen meistä varmasti on antanut anteeksi ja joutunut sitä itsekin pyytämään. Hölmöilyt voivat olla pientä ja huolimatonta typeryyttä, valkoisia valheita tai sitten voidaan mennä jo pahasti metsään näissä tunnepuolen asioissa.  Miten asiat voi korjata tai mitkä asiat ovat ylipäätään edes korjattavissa ? Miten sieltä syvimmästäkin suosta noustaan ja selvitään uuteen alkuun ?   Voiko kaikkia ihmissuhteita edes pelastaa, onko niillä tulevaisuutta kaiken romuttamisen ja luottamuksen menetyksen jälkeen ? Voiko jokaisesta illasta nousta aamu tai tuhkaisimmistakin raunioista varsoa jotain uutta ja elävää ? Miten pitkään pitäisi jaksaa yrittää ?

Olen ajanut itse omalla persoonallani ihmissuhteitani ongelmiin, saanut kokea  petturuutta, tullut hyljätyksi ja itsekin hyljännyt toisen ihmisen sekä sotkeutunut väistämättä muittenkin riitoihin mukaan. Kaikesta olisi selviytynyt helpomalla, jos olisin osannut antaa olla,  vaientanut oman sisäisen ääneni  tai sulkenut oikeudenmukaisuuden silmät - katsellut asioita sormien läpi. Mutta onko se sitten oikein, kätkeä se rehellisin fiilis ja vetää naamari kasvoille - panssari sielun ylle ?  Jotta olisi helpompaa ? Jotta ei ajautuisi ristiriitoihin ?

Ennen minun oli todella vaikea pitää suutani kiinni, ja onhan se toki vaikeaa vieläkin silloin tällöin.   Olen huomannut kuitenkin tässä vuosien mittaan, että rehellisyys tai jopa aitous ei ole aina hyvä asia. Hulluahan se, sillä olen aina vannonut aitouden nimeen.  Joskus olisi pitänyt vaan antaa olla ja  noteeraamatta tiettyjä juttuja. Olen aikaisemmin välittänyt aivan liikaa,   jolloin oikeudenmukaisuus ja rehellisyys on koitunut kohtalokseni. Kadun osittain sitä, etten ole osannut olla aiemmin edes millin verran kiero.  Silti, en todellakaan tässä julista valehtelun tai liputa mykistymisen puolesta,   alan vain itsekin tajuta että joskus on ihan okei olla hiljaa, välinpitämätön tai vetäytyvä. Ainakin tietyssä suhteessa. Kaikki on niin hiton monimutkaista näissä tunnepuolen asioissa, joten yhtä oikeaa tapaa ei todellakaan ole.

Olen huomannut, että anteeksianto ja  rehellisyys on äärimmäisen helppoa, jos rakastaa jotakuta täydestä sydämestään.  Sitä antaa anteeksi isojakin asioita. Luottaa, että toinen muuttuu.  Toisaalta sitä on valmis unohtamaan ja painamaan asioita villaisella, lakaisemaan jopa maton alle -  tai ainakin kovasti yrittämään niin. Tiukoissa tilanteissa jopa valmis huijaamaan itseään. Toistelemaan itselleen, että kaikki kyllä järjestyy tai asiat muuttuu kun antaa aikaa ja jaksaa vain odottaa kiltisti vuoroaan.  Ja toivoa kovasti, että toinenkin kykenisi samaan suoritukseen. Joskus asiat menee niin kuin toivoo ja rukoilee - joskus taas ei.

Olen joskus ollut todella raivoissani jollekin läheiselleni, kuten hekin myös minulle. Sanan miekat ovat lennelleet ja on menty liiallisuuksiin tunnekuohuissa. Sillä hetkellä tuntuu, että koko maailma romahtaa, mutta silti pienen hengähdyksen jälkeen sitä on valmis yrittämään uudelleen ja antamaan mahdollisuuden uuteen, puhtaaseen sivuun jossa yhteinen tarina voi taas jatkua. Mutta entäs jos homma toistuu tai toinen osapuoli ei tule edes puoliväliin vastaan ?   Siksikö, että toista vaan yksinkertaisesti rakastaa? Se kai on ainoa tarpeeksi pätevä syy. Rakkaus, se on tärkeintä.    Ei siinä mitään järkeä ole, mutta harvoimpa rakkaus-asioissa on minkäänlaista järjen häivää ylipäätäänkään.

Olen radikaalisti sitä mieltä, että ihminen kyllä sisimmässään tietää,  mikä ihmissuhde on taistelemisen arvoinen. Joittekin kanssa ei välirikostakaan huolimatta rakkaus häviä, vaikka sitä oltaisiinkin erillään.  Se ihmisten välillä oleva "jokin" yhdistää niin, ettei se side noin vaan katkea.  Joskus voi kuitenkin rakastaa  myös välimatkan päästä, ainakin jonkin aikaa kunnes molemmat on saaneet hetkisen hengähtää ja alkaa taas ajattelemaan selkeämmin.

Minun on hyvin vaikea olla vihainen läheisilleni, ainakaan kovin pitkään.  Rakastan heitä yksinkertaisesti niin paljon, etten osaa olla heille vihainen.  Saatan olla tuohtunut ja pettynyt, mutten osaa vaan muistella menneitä ainakaan kovin pahansuopaisena, ehkä enemmänkin niistä oppineena.  Sitä kohtaa toisessa asioita, joita kunnioittaa tai tietyt asiayhteydet joita välttää. En minä menisi sanomaan, että jos on jatkossa hienovaraisempi tai ehkä vähän varovaisempi - ettei olisi voinut antaa anteeksi.  Voin sanoa kokemuksesta,  että kerran olin aika pahasti välirikossa erään ystäväni kanssa ja silti luotin häneen enemmän kuin toiseen ystävään, jonka kanssa olin tuolloin paljonkin tekemisissä. Nyt näissä suhteissa osat ovat käätyneet päälaelleen - toisen kanssa ainakin omalta osaltani uskoisin olevani läheisempi  kuin koskaan aiemmin. Tätä toista taas en ole tavannut henkilökohtaisesti enää aikoihin, mikä tosin ei ole johtunut minun haluttomuudesta jatkaa ystävyyttä. Toinen vain hävisi elämästäni, sanomatta sanaakaan miksi - enkä tiedä saanko koskaan kysymyksiini vastauksia. Mikä meni pieleen tai mikä minussa oli vikana?  Kuitenkin, vaikka hylätyksi tuleminen satutti - se kertoi loppupeleissä enemmän hylkääjästä kuin minusta.

Olen miettinyt paljon asiaa, käynyt mm. asian suhteen terapiassa ja alan tulla siihen tulokseen, että tämä hylkäys on ollut kaiken sen pettymyksen ja itkemisen jälkeen minulle hyvästä. Tiedän mitä ansaitsen ja mitä en todellakaan ansaitse. Se kai tässä iänkin karttumisessa on parasta - sitä tietää kuka on ja mitä haluaa elämältä yleensäkin. En kaipaa millään muotoa narsismia,  toisarvoisuuden tunnetta tai uuvuttavia ihmissuhteita elämääni. Kuitenkin uskon että meistä kaikki tekee kipuillessaan virheitä ja on vaikea uskoa että kaikki se on ollut pelkkää teatteria hyötymisen toivossa vaikka siltä päällimmäisenä se on tuntunut. Jos toinen haluaisi selittää, miksi kaikki meni niin kuin meni - olisin valmis kuuntelemaan ja halukas ymmärtämään.  Enkä olisi vihainen.

Vaikkakin minua on vuosien saatossa loukattu, mainettani tuhrittu ja siten selvästi sabotoitu ihmisten halua tutustua minuun : annan ihmisille anteeksi. En siksi, että hyväksyisin teot ja tapahtumat. Vaan siksi, että pääsen siten vapaaksi itse ja ennen kaikkea eheytymään, estämään itseäni kylmettymästä. Vaikka viha, katkeruus ja kostontahtoisuus ottaa edelleen aika ajoin sijaa mielessäni -  halua antaa sille valtaa sydämessäni. Haluan olla kaiken sen yläpuolella. Minä en ole samanlainen kuin he.  Minun on hymyiltävä ja käännyttävä toiseen suuntaan. Käännettävä katse niihin asioihin ja ihmisiin, joiden parissa olen hyväksytty ja rakastettu. Oltava vaikka ihan yksin - jos tarve vaatii. 

Olen nähnyt miten tukahdetut tunteet,  selvittämättömät asiat, anteeksiantamattomuus, ymmärtämättömyys ja yleinen pahansuopaisuus ja toisten tuomitseminen syövyttää jo ennallaan olevia ihmissuhteita, mutta myös tappaa mahdollisuudet uusiin.  Ja mikä pahinta, kaikki yllä mainittu muumioittaa ihmistä sisältä.  Katkeruus, oma riittämättömyyden tunne tai synkkyyteen sotkeutuminen ei tuota mitään hyvää, vaan estää ihmistä elämästä.  Omalla kohdallani  loppuupalaminen sai tuon kaiken aikaan jo vuosia sitten, ja viimeisin burnoutti on välillä ollut käsinkosketeltava vieläkin.  Nyt osasin ehkä taistella sitä vastaan paremmin ja olemalla hiljaa estin itseäni pahentamasta asiota.  Joten, kyllä - vaikeneminen on kultaa oikeissa tilanteissa.

Tämänhetkisessä elämässäni minä olen oppinut olemaan avarakatseisempi ihmisiä kohtaan, vaikkakin en hyväksyisi heidän kaikkia tapojaan toimia tietyissä asioissa. Ennen minua kiinnosti enemmän toisten asiat, nykyään  olen viisaampi ja keskityn elämään omaa elämääni. Olen ollut siten huomattavasti onnellisempi ja viihdyn paljon yksikseni.  Läheisteni vointi ja yleiset kuulumiset kyllä merkitsevät minulle paljon, joten heidän salailu asioistaan on joskus tuntunut hieman pahalta.  On ollut ikävä kuulla asiasta muualta kuin ystävältä itseltään, mutta tässäkin asiassa nahkani on paksuuntunut.  Oikeastaan tänä päivänä osaan  laskelmoida ihmissuhteen "luottamusprosentin" - eli annan itsestäni saman verran mitä toinen antaa minulle. Jos huomaan, ettei minuun luoteta tai että minulta salaillaan asioita - jätän itsekin ihmisen herkästi vaihtopenkille odottelemaan vuoroaan.   Karua - mutta kaipa silloin ihmissuhteessa on silloin puntit tasan.

Tämä syystä että minua on loukattu ja käytetty vuosien aikana niin paljon hyväksi, että minua ei voi tuomita itsesuojelun kasvattamisesta.   Se kuitenkin pitää tarkentaa että minua ei arvelluta kertoa omasta henkisestä tilastani, koska koen edelleenkin sen auttavan muita ja se on useimmiten luettavissa myös täältä. Siksi kai kirjoitin nyt tämänkin, aika henkilökohtaisen tekstin.  Minun mysteerisyyteni keskittyy lähinnä minun unelmiinin konkreettisemmin tai siihen, millaisia siirtoja olen elämässäni tekemässä. Hyvin harva tietää, mitä suunnitelmia tulevaisuuteni eteen olen loppupeleissä tekemässä. Tämä syystä, sillä niinkin hullua kuin se onkin - on minun tavoitteita ja suunnitelmia yritetty myös konkreettisesti sabotoida. Minulla on aviomieheni ja perheeni lisäksi muutama luottohenkilö, joille uskallan kertoa lähestulkoon kaiken omasta elämästäni, kivuistani, unelmistani ja tavoitteistani. Harmillisesti heitä en pääse kohtaamaan kasvotusten tarpeeksi usein, joten olen välillä omien asioitteni kanssa hieman yksinäinen.

Vaikka tää teksti kuulostaa aika kylmältä tai katkeralta, ei se sitä ole. Minä en ole vihainen kenellekään enkä katkera. Lähinnä joskus harmissani ja vailla vastauksia. Epätietoisuus siitä, miksi asiat ovat menneet niin kuin menneet - vaivaa minua aika ajoin. Mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, etten voi vaikuttaa kaikkeen. Ainoastaan voin yrittää ymmärtää ja koittaa olla inhimillinen, ystävällinen toisia kohtaan olkoonpa tilanne mikä hyvänsä. En varmasti osaisi ajatella näin ilman miestäni Kimmoa, äitiäni, isääni, sisaruksiani ja muutamaa luottoystävääni.  Ilman heitä, saattaisin olla jo näillä kokemuksilla samanlainen kuin minua satuttaneet. Mutta kiitän myös itseäni siitä, että olen jaksanut uskoa kiltteyteen vaikka tilanne voisi olla jotain aivan muuta. Kai siitä voin eniten Jumalaa kiittää, jotta on antanut minulle voimaa ja oikeudenmukaisuudentuntoa toimia suhteellisen oikein.  Kiitosta ansaitsette myös te, rakkaat lukijat. Minusta on ollut hienoa huomata, miten olen saanut lukijoista,  tuntemattomista ihmisistä  tietynlaisia hengenheimolaisia jo pelkän nettituttavuuden perusteella. Tällaisena, uskataisko sanoa "henkisenä bloggaajana" on pystynyt avaamaan väyliä, joita pitkin saa tutustua aivan mahtaviin tyyppeihin ja uskomatonta, miten suurta luottamusta on saanut kokea täällä ja osoittaa sitä itsekin.  Olen niin kiitollinen siitä ja oikeastaan tämä on suurin syy miksi yritän sitkeästi kirjoittaa tätä vieläkin. Jos blogini keskittyisi vain hevosteluun tai muuhun arkisempaan pintaraapaisuun - uskoisin että tämä blogi olis suhteellisen turha ja lattea esitys kaikinpuolin.

Mitä nyt voisin tästä postauksesta tiivistää, on varmaankin se, että taistelkaa sellaisten ihmissuhteitten eteen, joissa näette aitoa rakkautta, ymmärrystä ja ennen kaikkea toivoa. Olkaa rehellisiä ja maskittomia toinen toisillenne. Joskus kannattaa pitää mölyt mahassaan (tämä ohje lähinnä minulle itselleni) . Pyytäkää ja antakaa anteeksi, pitäkää terve nöyryys mukana elämässä ja ihmissuhteissa - mutta älkää alistuko liikaa. Menkää puoliväliin vastaan ja ojentakaa kätenne. Ole terveellä tavalla itsekäs mutta ajattele myös muita.  Jos jokin ihmissuhde arvelluuttaa sinua, tee lista hyvistä ja huonoista asioista. Katso kumpi lista voittaa ja kummalla on enemmän painoarvoa.  Mutta ennen kaikkea - kuuntele sydäntäsi ja sitä, mitä se haluaa sinulle kertoa.


<3 Henna

Hiljaista kuin huopatossutehtaalla

Niin se vaan kuukausi vierähti, ja auttamatta minä sen mukana ! Harmittaa kovasti, ettei nykytilanteeni meinaa antaa minulle yhtään aikaa tai lähinnä edes energiaa istahtaa rauhassa ja kirjoittaa ulos tuntemuksiani tai edes pinnallisia kuulumisiani. Yleensä nimitäin pysähtyessäni nukahdan samantien.  Ehkä sellainen vaiteliaisuus sekä täällä, että minun ihan live-elämässä näkyy osittain sellaisena sulkeutuneisuutena. Ei, en ole ihmisenä muuttunut - olosuhteet vain on ja minun täytynyt sopeutua niihin. Ei vaan jaksa, ei pysty eikä kykene.  Silti se surettaa, että välillä tunnen kadottaneeni itseni. Ei ole enää useinkaan aikaa tai edes energiaa olla se humoristinen, persoonallinen ja hullunkurinen Henna mikä minä oikeasti olen.  Uskon kuitenkin parempaan huomiseen ja koska tämä elämänvaihe on tätä hässäkkää ja yhtä ruuhkavuotta toisen perään - toivon, että vielä koittaa ne hyvät ajat, jolloin voin taas ajatella enemmän ja käyttää asioiden käsittelyyn aikaa.  Ja ennen kaikkea olla enemmän oma hulvaton itsensä !  Viime viikonloppu oli kyllä poikkeus pitkästä aikaa, kun kävin ystäväni luona kylässä sekä muutenkin vähän ihmisten ilmoille rentoutumassa. Olin silloin todella onnellinen.

Meillä on tällä hetkellä  kotosalla menossa pintaremontti, joka etenee verkkaisin askelin.  Samalla, kun koitetaan vuorotyön ohella ja minibudjetilla päivitellä pintamateriaaleja siistimmiksi ja vähän piristää sisustusta sekä tehdä säilytysratkaisuja toimivimmiksi - on meillä säästöbudjetti meneillään.  Mies säästää autoon tai omiin unelmiinsa  - minä taas omiini. Taisinkin jo aiemmin mainita, että tarkoituksenani on laittaa tarhat kuntoon ensi kesänä ?  Se vaatii useampia tonneja rahaa, mutta onneksi olen osannut kiristää kukkaronnyörejä sen verran hyvin jo viime kesästä lähtien, että kohta alkaa olla tarharahat kasassa. Kovasti olen joutunut laskemaan pennejä, laittamaan lomarahoja/veronpalautuksia syrjään ja toki tekemään ylimääräistä työtä sen eteen.

Täällä Kaavilla on ollut jo jonkin aikaa paljon ongelmia räjähdysmäisesti kasvaneen susikannan kanssa. Heti alkuun totean, että susi on upea eläin joka kuuluu ehdottomasti Suomen luontoon. Syvimmille saloille ja maltillisena kantana. Ei kuitenkaan vaeltelemaan taajamiin tai ihmisten pihoille. Susikanta on kasvanut niin suureksi, ettei kaikille susille riitä reviiritilaa syrjäseuduilla - joten mm. yksikseen vaeltavat nuoret sudet etsivät omaa reviiriä / laumaa. Ilman lauman tukea ne eivät saa niin helposti metsässä ruokaa. Joten näin ne hakeutuvat helpon ruoan äärelle, ihmisten pihoille.  Täällä on mennyt koiria useampi suden suuhun tämän talven aikana ja joka kerta koira on raadeltu / syöty kotipihassa tai ihan sen äärellä. Susi ei enää omaa luontaista tarvetta peljätä ihmisen hajua tai vältellä ihmisasutusta.  Siksi meidänkin kodin lähettyvillä on ollut havaintoja susista mm. viime syksynä - joten meidäkin koirien irtipidot ja irtona lenkittämiset on jääneet vähälle.

Meidän koirat viettävät pääosin aikaa ulkotarhassa ja välillä ne pääsevät pihalla valoisan aikaan juoksemaan irti, mutta vain ihmisen ollessa lähellä. Muuten koirat lenkkeilevät pääsosin hihnassa tai valoisan aikaan jäällä ovat saaneet juosta hetken myös irrallaan mutta koko ajan sanallisessa kontrollissa ja näköetäisyydellä.  Koska irtipito on kuitenkin jäänyt vähälle, olen koittanut pitää huolen että koirat saavat lenkkeillä runsaasti hihnassa. Välillä on meillä aikamoinen karavaani liikenteessä, kun samalla saatan vetää lasta rattikelkassa (joka on kiinni riimunnarulla vyötäröllä)  ja samalla talutan kolmea koiraa. Mutta hätä keinot keksii ja luovimalla selviää. On välillä aikamoinen sirkus huolehtia kaikesta.

Iidalta löytyi kasvain oikean lonkan seudulta. Olenkin varannut koiralle ajan eläinlääkärille, jossa tutkitaan onko kyseessä rasvapatti vai jokin muu kasvain. Tilanteen ja tarpeen mukaan hoidetaan Iidaa mahdollisimman hyvin <3 

Välillä päästään kovemmilla pakkasilla ihan sänkyyn asti :D  Koitappa sitten itse mahtua tuonne...

 Kassua on nyt ohjasajettu muutaman kerran ja se on sujunut pääosin moitteettomasti. Vielä toistaiseksi ollaan ohjasajettu sitä juoksutusvyö ja liinojen avulla, kuolaimilla ja ilman. Olen ohjasajanut sen myös muutaman kerran yksin.  Silat alkaavat olla varsullekin sopivat ja niitäkin se on kantanut yllään ilman suurempia ihmetyksiä. Kassu on ihanan lungi tyyppi, eikä se tunnu pelkäävän hirveästi mitään. Traikussakin sain sen käymään viime viikonloppuna, mutta vain melkein kokonaan. Ihan perille se ei uskaltanut tulla mutta ei jäänyt monesta sentistä kiinni-  Mutta toistoja ja koppitreeniä vaan lisää niin eiköhän se siitä. Kokeilen lastata jossain vaiheessa varsan tamman viereen pitkästä aikaa, jospa se siitä pikkuhiljaa alkaisi homma edetä.   Koppakärrytkin on saatu vihdoin kuntoon ja käytiinkin Karisman kanssa koeajamassa ne viime sunnuntaina. Voi sitä tamman onnentöhötystä, kun sai hölökytellä menemään. Ajamisen jälkeisenä päivänä se olikin ihan unelma ratsastettava, joten ajolenkit kunniaan ja mielellään säännölliseksi osaksi arkea !

Onni kasvaa kovaa kyytiä ja on niin ihanan reipas poitsu !  Hän on nokkela, hoksaava, energinen ja todella sosiaalinen lapsi! Temperamenttia ei pikkumiehestä puutu, mutta ei myöskään herttaisuutta.  Onnihan ei vielä puhu kunnolla, mikä joskus hankaloittaa kanssakäymistä esimerkiksi hoitopaikassa, mutta asiaa riittää ja joka päivä kuullaan uusia sanoa ja lyhyitä lauseita. Onni on käynyt muutamaan otteeseen puheterapiassa viime syksynä ja ilmeisesti puheterapiaa jatketaan myöhemmin keväällä.  Oma veljeni oppi puhumaan myös vähän myöhemmällä iällä, joten itse en ole kovin suuresti vielä stressannut Onnin kehityksestä. Kuitenkin mielelläni otan meille apua vastaan, jotta Onni saa mahdollisimman hyvät eväät elämään <3

Mitä minun laihdutukseen tulee, homma etenee hitaasti. Mutta pääasia, että etenee. Saldo on -1,5- 2 kg.  Olen puntari-addiktina päättänyt asettaa itselleni  "vaaka-kiellon"  helmikuun ajaksi - eli seuraavan 4 viikon aikana en saa punnita itseäni.  Yritän myöskin kunnostautua veden juonnissa ja vähentää hiilareita jonkin verran - ja toki jatkaa 5.12. alkanutta herkkulakkoa.  Liikuntaa haluaisin harrastaa huomattavasti enemmän koska siitä tulee niin hyvä olokin, mutta välillä aika ei vaan yksinkertaisesti riitä. Pääosin minun liikuntani onkin ollut tuota koirien lenkittämistä ja samalla lapsen vetämistä perässä - mutta meneehän sekin ihan hyvästä liikunnasta.  Hiihtämässä olen käynyt joitakin kertoja ja siihen toivoisin saavani enemmän aikaa, mutta oma ja miehen vuorotyö ja tietty tuo remppa sotkee paljon kuvioita.    Ja täytyy myöntää myös sekin, että usein olen mielummin valinnut pidemmät yöunet, kuin liikunnan. Ihan vain siksi, että olen ollut todella väsyksissä ja uni on tehnyt voinnille aina ihmeitä.

Minun epämääräistä väsymystä ja muita somaattisia oireita tutkitaan tällä hetkellä. Kävin viime viikolla labrassa, ja siellä minusta otettiin yli kymmenen putkiloa verta.  Katsotaan, mitä sieltä löytyy vai löytyykö mitään. Minulla on väsymyksen lisäksi oireina: kuiva iho sekä limakavot, hiustenlähtö, hauraat kynnet, hampaitten lohkeilu, vatsan toimimattomuus, turvotukset, hikoilemattomuus,  nivelkivut (sormet &kädet), ja alavireinen mieliala. Tuota viimeistä ei monikaan minut tunteva varmaan usko, koska se on varmasti se asia - mitä parhaiten peittelen. Mutta toki kaikki tuo ylläoleva oireisto voi johtua myös yksinkertaisesti siitä, että elämäni on todella hektinen ja aikataulu on välillä tiukka. Lisäksi olen herkkä stressaantumaan sekä murehtimaan asioita eikä viime vuosien murhenäytelmät ole yhtään helpottaneet asiaa. Viime vuodet on olleet kieltämättä aika helvetilliset.

Mutta toivottavasti kaikki asiat alkaa pikkuhiljaa asettautua urilleen. Jospa me saataisiin nyt kevään aikana tuo remontti sisällä valmiiksi niin, että saadaan kesän alkaessa keskittyä ulkohommiin ! Ja toki vähän rentoutua kevään edetessä !  Tässä oli tällaiset pikaiset kuulumiset pitkästä aikaa, yritän pian kirjoitella taas lisää. Ainakin tästä laiharista kirjoittelen jos on aihetta (eli laihtumista) tapahtunut :D  Myös vanhemmuuteen liittyvää pohdintaa olisi mahdollisesti luvassa, kiinnostaako teitä ?  

ja ennen kaikkea kysyn teiltä : Mitäs teille kuuluu ?

<3 Henna