Milloin saa lopettaa rakastamisen?

Voiko ihminen olla niin pyhimys, että antaa anteeksi aina kaiken,   ihan kaiken ?  Pitääkö kaikki antaa anteeksi ?  Tarkoittaako anteeksianto myös unohtamista?   Entäs jos toinen ei ikinä pyydä anteeksi ? Milloin on aika päästää irti ?

Sitä on tullut nähtyä, koettua ja tehtyä itsekin kaikenlaista. Olenhan elänyt jo kohta 32 vuotta.  Jokainen meistä varmasti on antanut anteeksi ja joutunut sitä itsekin pyytämään. Hölmöilyt voivat olla pientä ja huolimatonta typeryyttä, valkoisia valheita tai sitten voidaan mennä jo pahasti metsään näissä tunnepuolen asioissa.  Miten asiat voi korjata tai mitkä asiat ovat ylipäätään edes korjattavissa ? Miten sieltä syvimmästäkin suosta noustaan ja selvitään uuteen alkuun ?   Voiko kaikkia ihmissuhteita edes pelastaa, onko niillä tulevaisuutta kaiken romuttamisen ja luottamuksen menetyksen jälkeen ? Voiko jokaisesta illasta nousta aamu tai tuhkaisimmistakin raunioista varsoa jotain uutta ja elävää ? Miten pitkään pitäisi jaksaa yrittää ?

Olen ajanut itse omalla persoonallani ihmissuhteitani ongelmiin, saanut kokea  petturuutta, tullut hyljätyksi ja itsekin hyljännyt toisen ihmisen sekä sotkeutunut väistämättä muittenkin riitoihin mukaan. Kaikesta olisi selviytynyt helpomalla, jos olisin osannut antaa olla,  vaientanut oman sisäisen ääneni  tai sulkenut oikeudenmukaisuuden silmät - katsellut asioita sormien läpi. Mutta onko se sitten oikein, kätkeä se rehellisin fiilis ja vetää naamari kasvoille - panssari sielun ylle ?  Jotta olisi helpompaa ? Jotta ei ajautuisi ristiriitoihin ?

Ennen minun oli todella vaikea pitää suutani kiinni, ja onhan se toki vaikeaa vieläkin silloin tällöin.   Olen huomannut kuitenkin tässä vuosien mittaan, että rehellisyys tai jopa aitous ei ole aina hyvä asia. Hulluahan se, sillä olen aina vannonut aitouden nimeen.  Joskus olisi pitänyt vaan antaa olla ja  noteeraamatta tiettyjä juttuja. Olen aikaisemmin välittänyt aivan liikaa,   jolloin oikeudenmukaisuus ja rehellisyys on koitunut kohtalokseni. Kadun osittain sitä, etten ole osannut olla aiemmin edes millin verran kiero.  Silti, en todellakaan tässä julista valehtelun tai liputa mykistymisen puolesta,   alan vain itsekin tajuta että joskus on ihan okei olla hiljaa, välinpitämätön tai vetäytyvä. Ainakin tietyssä suhteessa. Kaikki on niin hiton monimutkaista näissä tunnepuolen asioissa, joten yhtä oikeaa tapaa ei todellakaan ole.

Olen huomannut, että anteeksianto ja  rehellisyys on äärimmäisen helppoa, jos rakastaa jotakuta täydestä sydämestään.  Sitä antaa anteeksi isojakin asioita. Luottaa, että toinen muuttuu.  Toisaalta sitä on valmis unohtamaan ja painamaan asioita villaisella, lakaisemaan jopa maton alle -  tai ainakin kovasti yrittämään niin. Tiukoissa tilanteissa jopa valmis huijaamaan itseään. Toistelemaan itselleen, että kaikki kyllä järjestyy tai asiat muuttuu kun antaa aikaa ja jaksaa vain odottaa kiltisti vuoroaan.  Ja toivoa kovasti, että toinenkin kykenisi samaan suoritukseen. Joskus asiat menee niin kuin toivoo ja rukoilee - joskus taas ei.

Olen joskus ollut todella raivoissani jollekin läheiselleni, kuten hekin myös minulle. Sanan miekat ovat lennelleet ja on menty liiallisuuksiin tunnekuohuissa. Sillä hetkellä tuntuu, että koko maailma romahtaa, mutta silti pienen hengähdyksen jälkeen sitä on valmis yrittämään uudelleen ja antamaan mahdollisuuden uuteen, puhtaaseen sivuun jossa yhteinen tarina voi taas jatkua. Mutta entäs jos homma toistuu tai toinen osapuoli ei tule edes puoliväliin vastaan ?   Siksikö, että toista vaan yksinkertaisesti rakastaa? Se kai on ainoa tarpeeksi pätevä syy. Rakkaus, se on tärkeintä.    Ei siinä mitään järkeä ole, mutta harvoimpa rakkaus-asioissa on minkäänlaista järjen häivää ylipäätäänkään.

Olen radikaalisti sitä mieltä, että ihminen kyllä sisimmässään tietää,  mikä ihmissuhde on taistelemisen arvoinen. Joittekin kanssa ei välirikostakaan huolimatta rakkaus häviä, vaikka sitä oltaisiinkin erillään.  Se ihmisten välillä oleva "jokin" yhdistää niin, ettei se side noin vaan katkea.  Joskus voi kuitenkin rakastaa  myös välimatkan päästä, ainakin jonkin aikaa kunnes molemmat on saaneet hetkisen hengähtää ja alkaa taas ajattelemaan selkeämmin.

Minun on hyvin vaikea olla vihainen läheisilleni, ainakaan kovin pitkään.  Rakastan heitä yksinkertaisesti niin paljon, etten osaa olla heille vihainen.  Saatan olla tuohtunut ja pettynyt, mutten osaa vaan muistella menneitä ainakaan kovin pahansuopaisena, ehkä enemmänkin niistä oppineena.  Sitä kohtaa toisessa asioita, joita kunnioittaa tai tietyt asiayhteydet joita välttää. En minä menisi sanomaan, että jos on jatkossa hienovaraisempi tai ehkä vähän varovaisempi - ettei olisi voinut antaa anteeksi.  Voin sanoa kokemuksesta,  että kerran olin aika pahasti välirikossa erään ystäväni kanssa ja silti luotin häneen enemmän kuin toiseen ystävään, jonka kanssa olin tuolloin paljonkin tekemisissä. Nyt näissä suhteissa osat ovat käätyneet päälaelleen - toisen kanssa ainakin omalta osaltani uskoisin olevani läheisempi  kuin koskaan aiemmin. Tätä toista taas en ole tavannut henkilökohtaisesti enää aikoihin, mikä tosin ei ole johtunut minun haluttomuudesta jatkaa ystävyyttä. Toinen vain hävisi elämästäni, sanomatta sanaakaan miksi - enkä tiedä saanko koskaan kysymyksiini vastauksia. Mikä meni pieleen tai mikä minussa oli vikana?  Kuitenkin, vaikka hylätyksi tuleminen satutti - se kertoi loppupeleissä enemmän hylkääjästä kuin minusta.

Olen miettinyt paljon asiaa, käynyt mm. asian suhteen terapiassa ja alan tulla siihen tulokseen, että tämä hylkäys on ollut kaiken sen pettymyksen ja itkemisen jälkeen minulle hyvästä. Tiedän mitä ansaitsen ja mitä en todellakaan ansaitse. Se kai tässä iänkin karttumisessa on parasta - sitä tietää kuka on ja mitä haluaa elämältä yleensäkin. En kaipaa millään muotoa narsismia,  toisarvoisuuden tunnetta tai uuvuttavia ihmissuhteita elämääni. Kuitenkin uskon että meistä kaikki tekee kipuillessaan virheitä ja on vaikea uskoa että kaikki se on ollut pelkkää teatteria hyötymisen toivossa vaikka siltä päällimmäisenä se on tuntunut. Jos toinen haluaisi selittää, miksi kaikki meni niin kuin meni - olisin valmis kuuntelemaan ja halukas ymmärtämään.  Enkä olisi vihainen.

Vaikkakin minua on vuosien saatossa loukattu, mainettani tuhrittu ja siten selvästi sabotoitu ihmisten halua tutustua minuun : annan ihmisille anteeksi. En siksi, että hyväksyisin teot ja tapahtumat. Vaan siksi, että pääsen siten vapaaksi itse ja ennen kaikkea eheytymään, estämään itseäni kylmettymästä. Vaikka viha, katkeruus ja kostontahtoisuus ottaa edelleen aika ajoin sijaa mielessäni -  halua antaa sille valtaa sydämessäni. Haluan olla kaiken sen yläpuolella. Minä en ole samanlainen kuin he.  Minun on hymyiltävä ja käännyttävä toiseen suuntaan. Käännettävä katse niihin asioihin ja ihmisiin, joiden parissa olen hyväksytty ja rakastettu. Oltava vaikka ihan yksin - jos tarve vaatii. 

Olen nähnyt miten tukahdetut tunteet,  selvittämättömät asiat, anteeksiantamattomuus, ymmärtämättömyys ja yleinen pahansuopaisuus ja toisten tuomitseminen syövyttää jo ennallaan olevia ihmissuhteita, mutta myös tappaa mahdollisuudet uusiin.  Ja mikä pahinta, kaikki yllä mainittu muumioittaa ihmistä sisältä.  Katkeruus, oma riittämättömyyden tunne tai synkkyyteen sotkeutuminen ei tuota mitään hyvää, vaan estää ihmistä elämästä.  Omalla kohdallani  loppuupalaminen sai tuon kaiken aikaan jo vuosia sitten, ja viimeisin burnoutti on välillä ollut käsinkosketeltava vieläkin.  Nyt osasin ehkä taistella sitä vastaan paremmin ja olemalla hiljaa estin itseäni pahentamasta asiota.  Joten, kyllä - vaikeneminen on kultaa oikeissa tilanteissa.

Tämänhetkisessä elämässäni minä olen oppinut olemaan avarakatseisempi ihmisiä kohtaan, vaikkakin en hyväksyisi heidän kaikkia tapojaan toimia tietyissä asioissa. Ennen minua kiinnosti enemmän toisten asiat, nykyään  olen viisaampi ja keskityn elämään omaa elämääni. Olen ollut siten huomattavasti onnellisempi ja viihdyn paljon yksikseni.  Läheisteni vointi ja yleiset kuulumiset kyllä merkitsevät minulle paljon, joten heidän salailu asioistaan on joskus tuntunut hieman pahalta.  On ollut ikävä kuulla asiasta muualta kuin ystävältä itseltään, mutta tässäkin asiassa nahkani on paksuuntunut.  Oikeastaan tänä päivänä osaan  laskelmoida ihmissuhteen "luottamusprosentin" - eli annan itsestäni saman verran mitä toinen antaa minulle. Jos huomaan, ettei minuun luoteta tai että minulta salaillaan asioita - jätän itsekin ihmisen herkästi vaihtopenkille odottelemaan vuoroaan.   Karua - mutta kaipa silloin ihmissuhteessa on silloin puntit tasan.

Tämä syystä että minua on loukattu ja käytetty vuosien aikana niin paljon hyväksi, että minua ei voi tuomita itsesuojelun kasvattamisesta.   Se kuitenkin pitää tarkentaa että minua ei arvelluta kertoa omasta henkisestä tilastani, koska koen edelleenkin sen auttavan muita ja se on useimmiten luettavissa myös täältä. Siksi kai kirjoitin nyt tämänkin, aika henkilökohtaisen tekstin.  Minun mysteerisyyteni keskittyy lähinnä minun unelmiinin konkreettisemmin tai siihen, millaisia siirtoja olen elämässäni tekemässä. Hyvin harva tietää, mitä suunnitelmia tulevaisuuteni eteen olen loppupeleissä tekemässä. Tämä syystä, sillä niinkin hullua kuin se onkin - on minun tavoitteita ja suunnitelmia yritetty myös konkreettisesti sabotoida. Minulla on aviomieheni ja perheeni lisäksi muutama luottohenkilö, joille uskallan kertoa lähestulkoon kaiken omasta elämästäni, kivuistani, unelmistani ja tavoitteistani. Harmillisesti heitä en pääse kohtaamaan kasvotusten tarpeeksi usein, joten olen välillä omien asioitteni kanssa hieman yksinäinen.

Vaikka tää teksti kuulostaa aika kylmältä tai katkeralta, ei se sitä ole. Minä en ole vihainen kenellekään enkä katkera. Lähinnä joskus harmissani ja vailla vastauksia. Epätietoisuus siitä, miksi asiat ovat menneet niin kuin menneet - vaivaa minua aika ajoin. Mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, etten voi vaikuttaa kaikkeen. Ainoastaan voin yrittää ymmärtää ja koittaa olla inhimillinen, ystävällinen toisia kohtaan olkoonpa tilanne mikä hyvänsä. En varmasti osaisi ajatella näin ilman miestäni Kimmoa, äitiäni, isääni, sisaruksiani ja muutamaa luottoystävääni.  Ilman heitä, saattaisin olla jo näillä kokemuksilla samanlainen kuin minua satuttaneet. Mutta kiitän myös itseäni siitä, että olen jaksanut uskoa kiltteyteen vaikka tilanne voisi olla jotain aivan muuta. Kai siitä voin eniten Jumalaa kiittää, jotta on antanut minulle voimaa ja oikeudenmukaisuudentuntoa toimia suhteellisen oikein.  Kiitosta ansaitsette myös te, rakkaat lukijat. Minusta on ollut hienoa huomata, miten olen saanut lukijoista,  tuntemattomista ihmisistä  tietynlaisia hengenheimolaisia jo pelkän nettituttavuuden perusteella. Tällaisena, uskataisko sanoa "henkisenä bloggaajana" on pystynyt avaamaan väyliä, joita pitkin saa tutustua aivan mahtaviin tyyppeihin ja uskomatonta, miten suurta luottamusta on saanut kokea täällä ja osoittaa sitä itsekin.  Olen niin kiitollinen siitä ja oikeastaan tämä on suurin syy miksi yritän sitkeästi kirjoittaa tätä vieläkin. Jos blogini keskittyisi vain hevosteluun tai muuhun arkisempaan pintaraapaisuun - uskoisin että tämä blogi olis suhteellisen turha ja lattea esitys kaikinpuolin.

Mitä nyt voisin tästä postauksesta tiivistää, on varmaankin se, että taistelkaa sellaisten ihmissuhteitten eteen, joissa näette aitoa rakkautta, ymmärrystä ja ennen kaikkea toivoa. Olkaa rehellisiä ja maskittomia toinen toisillenne. Joskus kannattaa pitää mölyt mahassaan (tämä ohje lähinnä minulle itselleni) . Pyytäkää ja antakaa anteeksi, pitäkää terve nöyryys mukana elämässä ja ihmissuhteissa - mutta älkää alistuko liikaa. Menkää puoliväliin vastaan ja ojentakaa kätenne. Ole terveellä tavalla itsekäs mutta ajattele myös muita.  Jos jokin ihmissuhde arvelluuttaa sinua, tee lista hyvistä ja huonoista asioista. Katso kumpi lista voittaa ja kummalla on enemmän painoarvoa.  Mutta ennen kaikkea - kuuntele sydäntäsi ja sitä, mitä se haluaa sinulle kertoa.


<3 Henna