Kun kuitenkin aina, on elämä laina

Vielä viime postausta kirjoittaessani ja siihen liittäessäni kuvan medän Viljosta ja itsestäni - en tiennyt etten saa enää samanlaisia kuvia liitettyä arkistoihini. Vielä muutama pari viikkoa sitten rakasta kissaani syleillessäni, en tiennyt että se olisi viimeinen halaus, viimeiset suukot. En tiennyt, että kun päästin sen ulos seikkailuilleen - se olisi viimeinen kerta kun näen sen tallustavan tiehensä.

Me ei koskaan tiedetä, milloin jonkun meille rakkaan ihmisen tai eläimen elämä tulee päätökseen. Milloin tulee minun tai sinun tie siihen päätepisteeseen ? Milloin on se viimeinen hetki, kun saat mahdollisuuden halata rakastasi - kertoa kuinka välität ? Saatko aikaa hyvästellä vai jääkö ne tärkeät sanat sanomatta ?

Olen kohdannut nämä tuntemukset viime vuosina aika monesti. Vuonna -12, -14, -16, ja nyt vuonna -17 olen menettänyt itselleni rakkaita. Joka kerta olen syvästi miettinyt jälkeenpäin sanottuja tai sanomatta jääneitä sanoja tai asioita, joita olisi tehnyt paremmin tai toisin.  Ei ollut kerennyt mennä kuin muutama päivä tätä vuotta, kun mietin mielessäni pelonsekaisin tuntein "kuka lähtee tänä vuonna ? ".  Vastausta ei tarvinnut odotella kovinkaan pitkään. Se oli meidän Viljo.

Mun unikaveri <3

 Viljo lähti  pari viikkoa sitten tuttuun tapaansa omille reissuilleen. Sillä oli tapana käydä pienillä tytkimusretkillään lähiseuduilla, joskus vähän kauempanakin. Pisimmillään kesäaikaan Vilikki saattoi viipyä "roudtripillään´" jopa 2 viikkoa.  Nyt se ei tullut kotiin. Ajateltiin Kimmon kanssa, että joko kevään merkit sai sen innostumaan ja lähtemään pienelle reissulle - mutta oli kuitenkin liian aikaista, kun on kerran vielä pakkastakin.

Olin jo huolissani, mutta työviikko täyttyi kaikenmaailman kiireistä ja askareista. Huutelin kuitenkin kissaa pihalla aina siellä käydessäni. Kävin tallit, autotalit, ulkosaunan, varastot läpi ja huutelin Viljoa puuliiterin ovelta.  Se kun tykkäsi kiivetä sinne katonrajaan ottamaan torkut. Kissaa ei näkynyt eikä kuulunut. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt ilveksen jäljet lähistöllä, aavistelin pahaa.

Useamman päivän ajan kissaa odoteltiin kotiin, turhaan. Epätoivo ja  tunne, että jotain on sattunut - vahvistui koko ajan sisälläni. Viljon velipoika Esko alkoi käyttäytyä omituisemmin. Se ei syönyt kunnolla tai oikeastaan juurikaan, pyrki lähelleni entistä enemmän. Katsoi minua silmiin ja maukui.   Siinä vaiheessa tajusin, että nyt on oikeasti tosi kyseessä. Jotain on sattunut. Kysyin Eskolta, tietääkö se jotain veljensä kohtalosta. Eihän se muuta tehnyt kun maukui ja koitti kertoa minulle mutta vaikka olenkin aikamoinen eläinkuiskaaja - en silti puhu kissaa.

Alkoi vapaat. Tuli keskiviikko. Olin suunnittelemassa aamulenkille lähtöä koirien kanssa, kun Kimmo lähti ulos. Hän kuitenkin tuli hyvin pian takaisin. "Henna hei, Viljo löytyi. Se makaa kuolleena puuliiterin lattialla."
 Sydämeni pysähtyi. Laitoin takin päälle ja lähdin painelemaan nieleskellen piharakennusta kohti. Käteni tärisivät.  Siellä se pötkötti mahallaan. Se oli jo jäätynyt. Nenästä ja suusta oli tullut verta. Muita vammoja siitä en löytänyt. Siihen se oli tuupertunut.  En tiedä miten pitkään se oli jo kerennyt olla kuolleena, koska se makasi  vähän "piilossa".

Otin jäätyneen kissan syliini ja itkin. Tai kaipa minä jo käytännössä huusin.  Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olin onnellinen, että kissa löytyi koska epätietoisuus sen kohtalosta olisi ollut jopa tuskaisempaa.  Samalla kuitenkin tunsin syyllisyyttä siitä ajatuksesta, että Viljo olisi kitunut enkä ole ollut paikalla auttamassa. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, että meidän kissoilla on ollut aina hyvät oltavat ja ne on saaneet elää yltäkylläistä, vapaata kissan elämää.  Tiedän, että Viljokin sai elää onnellisena vaikka taival jäikin vain 8-vuoden mittaiseksi.

Kun olin aikani pidellyt Viljoa sylissäni, hain pahvilaatikon sekä pehmikkeitä ja laskin kissan sinne lepäämään. Odottelemaan, että pääsen hautaamaan sen.  Soitin äidilleni ja ystävälleni, heiltä sain lohduttavia sanoja.  En kuitenkaan nukkunut moneen yöhön kunnolla, lääkkeistäkään huolimatta. Ajatukseni täyttyivät erinäisistä teorioista, mihin mahdollisesti kissa on voinutkaan kuolla. Päävamma, sairaskohtaus tai rotanmyrkky olivat päälimmäiset ideat - mutta koskaan en saa tietää tarkalleen mikä meidän Viljon sai lopulta nuupahtamaan puuvajan lattialle.

Koitan saada pian hautapaikan järjestettyä (lue: kaivettua toivon mukaan roudan läpi ) , jotta saan kissan lopulliseen lepopaikkaan ja itselleni rauhan.  Mietin Viljoa edelleen jatkuvasti ja myönnän, että käyn sitä katsomassa ja silittelemässä lähes päivittäin. Niin kuin viime vuonna kävin Kuskonkin lumihaudan luona, kun se odotti lumivuoren alla pääsyä viimeiseen leposijaansa. On todella piinaavaa käydä tämä uudestaan läpi - odottaa, että pääsisi kaikesta toipumaan. Niin pitkään, kun hommaa ei ole saatu pääökseen - se piinaa ja vainoaa minua. Suru.  Yritän piakkoin kaivaa lapion esille ja alkaa luomaan lumet tuosta meidän tammen alta ja kaivaa siihen hautapaikan kielojen keskeltä vaikka väkisin. Viljo oli äärimmäisen hieno kissa, joka ansaitsee hyvän leposijan.  Lempeä, rakastava, sosiaalinen ja äärimmäisen terapeuttinen. Viljon menetys oli suuri, mutta onneksi jäljelle jäi vielä toinen veljeksistä, joka ei kalpene Viljon rinnalla noissa ominaisuuksissa <3

Niin kuin alussa sanoin, me ei koskaan tiedetä milloin tulee yhteinen aika päätökseen. Viime vuosien kokemuksella voisin jopa myöntää, että minua pelottaa. Tulevat vuodet, nekään ei tule olemaan helppoja - vaan taatusti vielä vaikeampia. Minun eläimet ikääntyy ja montaa vuotta ei esimerkiksi minulla ja silmäterälläni Olgalla enää ole. Se saa sydämeni jättämään lyöntejä välistä. Minulle tulee ikää, niin tulee myös vanhemmilleni. Pelottaa. Kenen vuoro on seuraavana, milloin tulee minun aika ?

Olen tässä sairastellessani ja oman itseni heikkouden tiedostaessani tuntenut välillä vahvastikkin, ettei minun elämä välttämättä ole kovin pitkä. Ja alan sen hyväksyä sen paremmin, mitä enemmän minun läheisiä kuolee minun ympäriltäni.  Aika käy vähiin,  mutta aion yrittää kaikin keinoin pitää kiinni rakkaistani ja siitä onnelisuuden tunteesta mitä heistä saan. Olkoonpa kyse sitte ihmisistä tai eläimistä.

Minä käytännössä vihaan tällä hetkellä minun arkeani, joka täyttyy työstä, remontista ja kaikenmaailman velvollisuuksista. Unelmoin vain paremmasta huomisesta tämän kaiken keskellä. Unelmoin rauhasta.   Itsehän omaan arkeeni olen syyllinen, mutten osaa päästää tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi usein irti. Haluaisin elää enemmän, vielä kun voin. Elää ihmissuhteilleni ja eläinystävilleni. Pysähtyä ja olla heille oikeasti läsnä. Näinä hetkinä, kun menetät jotain niin rakasta - muistat taas sen, mikä on tässä elämässä olennaista. Rakkaus toisia kohtaan.

Nyt, menkää omienne luo. Syleilkää ja rakastaa koko sielustanne. Aikaa ei välttämättä ole paljoa jäljellä. Elämä on vain laina, joka me saadaan väliaikaisesti käyttöömme. Se miten sen lainan tuhlaamme, jää jokaisen omaksi päätökseksi.

<3 Henna