Tarharemontti startattu!

Vihdoinkin taas täällä !  Eihän tuossa mennyt kuin reipas 2  kuukautta taas teillä tietämättömillä!  Vaikka tämä meitsin elämä on just tätä oravanpyörää ja kellon kanssa kilvanjuoksua - on  blogi ja jaettavat ajatukset olleet pinnalla paljonkin ja kulkeneet arkiaskareissa mukana. Kuitenkin, koska viimeiaikainen postailu on ollut aika säälittävää ja sävyltääkin aika melankolista, tulin miettineeksi  jo hetken, että palaanko tänne enää koskaan. Poistaako blogi kaikessa hilhaisuudessa ja hävitä kuin tuhka tuuleen. Vai tullakko sanomaan lyhyesti: kiitos ja hei.

 Ei kuitenkaan ihan vielä, vaikka aika laiskahko ja laimea bloggaaja olenkin viime vuodet ollut ja tuntuu aina jokseenkin epätoivoiselta nämä minun yritykseni jatkaa.. Vaikka olen ollut saamaton tämän suhteen, ei rakkaus blogia kohtaan ole kuollut.  Siksi kai en vielä aio tälle hautajaisia järjestää vaikka arkunkansia onkin usein jo koputeltu.  Tässä on tapahtunut kaikenlaista ja kovasti haluaisin avata teille viimeaikaisia tapahtumia ja omia ajatuksia, mutten välttämättä voikaan ihan yksityiskohtaisesti niin tehdä koska minun täytyy suojella muita asianosaisia.  Mutta kaikki aikanaan ja tilanteen mukaan.


Nyt kuitenkin vähän positiivisempaa  asennetta kehiin ja tämän plakaatin aiheena onkin meidän alkanut tarharemontti!  Niin kuin minua instassa seuraavat ovatkin jo bonganneet joitakin kuvia, on nyt siis vihdoinkin meidän tarhan vanha metsikkö kaadettu kumoon ! Isäni on metsäkone-yrittäjä, joten hän tuli motonsa kanssa pistämään tarhan ikivanhan kuusikon matalaksi. Lauantaina kun iltapäivästä isän Timberjack hörähti käyntiin, niin iltasella olivat jo kaikki puut nurin. Sunnuntai-päivä menikin sitten puiden roudaamisen , risujen kasaamisen ja polttamisen merkeissä.  Onni viihtyi mukavasti ukin kanssa moton hytissä ja lisäksi oli oiva apuamies risusavotassa. Onnea on reipas  ja tekeväinen pikkupoika, joka viihtyy ulkoilmassa.  Onnea on myös aivan mahtava isukki, jota ilman minun projekteista ei tulisi yhtään mitään <3

 Puista osa tehdään meille polttopuiksi ja osa myydään sekä tukkeina että kuitupuuna eteenpäin,  ja näillä rahoilla kustannetaan tarhaan uudet lankkuaidat - jotka sitten myöhemmin saavat valkoisen värin pintaansa niin kuin kentälläkin on.   Olisimme halunneet viedä omat puut sahalle ja teettää lankut omista puista, mutta emme ehdi odotella materiaalin kuivumista joten ostamme puut pystytys/maalausvalmiudessa.  Onneksemme saatiin suurimmalle osalle risuistakin noutaja, joten pääsimme odotettua helpommalla metsähakkuun jälkisiivouksen suhteen. Olimme kyllä siitä kovin iloisia, koska jo ihan pikkurisujen polttamiseen meni lähestulkoon kokonainen päivä. Olin henkisesti valmistautunut oikeeseen emäsotkuun, mutta kerrankin pääsin hieman helpommalla. Huojentunut huokaus.

Hevoset olivat evakossa kentällä savotan ajan. Ensimmäisten puiden kaatuessa ne laukkailivat hännät töttöröllä pitkin kenttää ja olivat kovasti ihmeissään tuosta kummallisesta päälle vyöryneestä hirmumyrskystä. Kuitenkin päivän mittaan ne tottuivat ryskeeseen ja ottivat aurinkoa kentän hietikolla pötkötellen ja välillä sivusilmällä seuraten savotan etenemistä.  Kun risut oltiin saatu polteltua ja viriteltyä väliaikaisia piuha-aitoja paikoilleen, pääsivät hepat kummastelemaan tyhjänoloista tarhaansa. Nyt se on oikea mangrove-suon ja mutavellin sekamelska, mutta sinne polvia myöten upotessani voin vain sieluni silmin nähdä tulevaisuudessa siintävän,  kuivan ja helppokulkuisen tarhan. Unelma, jota varten voi porkata vielä hetken aikaa tässä paskassa ja maksaa myöhemmin ihtensä kipeäksi.  Ostaa itselleen muutama sentti levollisuutta ja ennen kaikkea edes millin verran vakaampi mielenterveys.

Nyt odotellaan, josko se kesä joskus sieltä tulisi. Kovin vakuuttava tämä kevät ei ole vielä ollut sillä tänään satoi taas lunta.  Toivottavasti päästäisiin ehkä jossain vaiheessa starttaamaan laidunkausi ja näin ollen hepat pääsevät remontin alta, pois pihapiiristä. Silloin puretaan viimeisetkin risuaidan rippeet pois ja otetaan kaivinkone esille!  Kannot saavat kyytiä, samoin pintamulta viime talven paskoineen. Kannot haudataan ja pintamullat siirretään uudistettavalle viheriölle talon taakse. Maat tasataan kivistä, asennetaan salaojaputkia ja sitten roudataan julmetusti mursketta alle.  Vähän tai vähän enemmän suodatinkangasta ja pintamateriaalia. Samalla yritetään vetää maakaapeli tarhan ja tien ali kentälle, jotta saataisiin ens talvi treenailla myös pimeällä hyvässä valaistuksessa.  Tavoitetta on paljon ja toivottavasti lopputuloksesta tulee varsin kiva tai ennen kaikkea toimiva. Pienenä lisänä olen haaveillut laidunkatoksesta /sääsuojasta tarhaan, koska nyt puitten kaaduttua niillä ei ole kovinkaan paljoa suojaa tarhassaan. Mutta kaikki aikanaan. Jos ei nyt niin sitten ehkä ensi vuonna. Kuiva tarha on nyt tämän hetken missio, mitä kohti vaelletaan.

Onko teistä lukijoista kukaan teetättänyt /rakentanut hiekkatarhoja ?  Jaa ihmeessä tarinasi kommenttikentässä !  :)

<3 Henna 

Kun kuitenkin aina, on elämä laina

Vielä viime postausta kirjoittaessani ja siihen liittäessäni kuvan medän Viljosta ja itsestäni - en tiennyt etten saa enää samanlaisia kuvia liitettyä arkistoihini. Vielä muutama pari viikkoa sitten rakasta kissaani syleillessäni, en tiennyt että se olisi viimeinen halaus, viimeiset suukot. En tiennyt, että kun päästin sen ulos seikkailuilleen - se olisi viimeinen kerta kun näen sen tallustavan tiehensä.

Me ei koskaan tiedetä, milloin jonkun meille rakkaan ihmisen tai eläimen elämä tulee päätökseen. Milloin tulee minun tai sinun tie siihen päätepisteeseen ? Milloin on se viimeinen hetki, kun saat mahdollisuuden halata rakastasi - kertoa kuinka välität ? Saatko aikaa hyvästellä vai jääkö ne tärkeät sanat sanomatta ?

Olen kohdannut nämä tuntemukset viime vuosina aika monesti. Vuonna -12, -14, -16, ja nyt vuonna -17 olen menettänyt itselleni rakkaita. Joka kerta olen syvästi miettinyt jälkeenpäin sanottuja tai sanomatta jääneitä sanoja tai asioita, joita olisi tehnyt paremmin tai toisin.  Ei ollut kerennyt mennä kuin muutama päivä tätä vuotta, kun mietin mielessäni pelonsekaisin tuntein "kuka lähtee tänä vuonna ? ".  Vastausta ei tarvinnut odotella kovinkaan pitkään. Se oli meidän Viljo.

Mun unikaveri <3

 Viljo lähti  pari viikkoa sitten tuttuun tapaansa omille reissuilleen. Sillä oli tapana käydä pienillä tytkimusretkillään lähiseuduilla, joskus vähän kauempanakin. Pisimmillään kesäaikaan Vilikki saattoi viipyä "roudtripillään´" jopa 2 viikkoa.  Nyt se ei tullut kotiin. Ajateltiin Kimmon kanssa, että joko kevään merkit sai sen innostumaan ja lähtemään pienelle reissulle - mutta oli kuitenkin liian aikaista, kun on kerran vielä pakkastakin.

Olin jo huolissani, mutta työviikko täyttyi kaikenmaailman kiireistä ja askareista. Huutelin kuitenkin kissaa pihalla aina siellä käydessäni. Kävin tallit, autotalit, ulkosaunan, varastot läpi ja huutelin Viljoa puuliiterin ovelta.  Se kun tykkäsi kiivetä sinne katonrajaan ottamaan torkut. Kissaa ei näkynyt eikä kuulunut. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt ilveksen jäljet lähistöllä, aavistelin pahaa.

Useamman päivän ajan kissaa odoteltiin kotiin, turhaan. Epätoivo ja  tunne, että jotain on sattunut - vahvistui koko ajan sisälläni. Viljon velipoika Esko alkoi käyttäytyä omituisemmin. Se ei syönyt kunnolla tai oikeastaan juurikaan, pyrki lähelleni entistä enemmän. Katsoi minua silmiin ja maukui.   Siinä vaiheessa tajusin, että nyt on oikeasti tosi kyseessä. Jotain on sattunut. Kysyin Eskolta, tietääkö se jotain veljensä kohtalosta. Eihän se muuta tehnyt kun maukui ja koitti kertoa minulle mutta vaikka olenkin aikamoinen eläinkuiskaaja - en silti puhu kissaa.

Alkoi vapaat. Tuli keskiviikko. Olin suunnittelemassa aamulenkille lähtöä koirien kanssa, kun Kimmo lähti ulos. Hän kuitenkin tuli hyvin pian takaisin. "Henna hei, Viljo löytyi. Se makaa kuolleena puuliiterin lattialla."
 Sydämeni pysähtyi. Laitoin takin päälle ja lähdin painelemaan nieleskellen piharakennusta kohti. Käteni tärisivät.  Siellä se pötkötti mahallaan. Se oli jo jäätynyt. Nenästä ja suusta oli tullut verta. Muita vammoja siitä en löytänyt. Siihen se oli tuupertunut.  En tiedä miten pitkään se oli jo kerennyt olla kuolleena, koska se makasi  vähän "piilossa".

Otin jäätyneen kissan syliini ja itkin. Tai kaipa minä jo käytännössä huusin.  Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olin onnellinen, että kissa löytyi koska epätietoisuus sen kohtalosta olisi ollut jopa tuskaisempaa.  Samalla kuitenkin tunsin syyllisyyttä siitä ajatuksesta, että Viljo olisi kitunut enkä ole ollut paikalla auttamassa. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, että meidän kissoilla on ollut aina hyvät oltavat ja ne on saaneet elää yltäkylläistä, vapaata kissan elämää.  Tiedän, että Viljokin sai elää onnellisena vaikka taival jäikin vain 8-vuoden mittaiseksi.

Kun olin aikani pidellyt Viljoa sylissäni, hain pahvilaatikon sekä pehmikkeitä ja laskin kissan sinne lepäämään. Odottelemaan, että pääsen hautaamaan sen.  Soitin äidilleni ja ystävälleni, heiltä sain lohduttavia sanoja.  En kuitenkaan nukkunut moneen yöhön kunnolla, lääkkeistäkään huolimatta. Ajatukseni täyttyivät erinäisistä teorioista, mihin mahdollisesti kissa on voinutkaan kuolla. Päävamma, sairaskohtaus tai rotanmyrkky olivat päälimmäiset ideat - mutta koskaan en saa tietää tarkalleen mikä meidän Viljon sai lopulta nuupahtamaan puuvajan lattialle.

Koitan saada pian hautapaikan järjestettyä (lue: kaivettua toivon mukaan roudan läpi ) , jotta saan kissan lopulliseen lepopaikkaan ja itselleni rauhan.  Mietin Viljoa edelleen jatkuvasti ja myönnän, että käyn sitä katsomassa ja silittelemässä lähes päivittäin. Niin kuin viime vuonna kävin Kuskonkin lumihaudan luona, kun se odotti lumivuoren alla pääsyä viimeiseen leposijaansa. On todella piinaavaa käydä tämä uudestaan läpi - odottaa, että pääsisi kaikesta toipumaan. Niin pitkään, kun hommaa ei ole saatu pääökseen - se piinaa ja vainoaa minua. Suru.  Yritän piakkoin kaivaa lapion esille ja alkaa luomaan lumet tuosta meidän tammen alta ja kaivaa siihen hautapaikan kielojen keskeltä vaikka väkisin. Viljo oli äärimmäisen hieno kissa, joka ansaitsee hyvän leposijan.  Lempeä, rakastava, sosiaalinen ja äärimmäisen terapeuttinen. Viljon menetys oli suuri, mutta onneksi jäljelle jäi vielä toinen veljeksistä, joka ei kalpene Viljon rinnalla noissa ominaisuuksissa <3

Niin kuin alussa sanoin, me ei koskaan tiedetä milloin tulee yhteinen aika päätökseen. Viime vuosien kokemuksella voisin jopa myöntää, että minua pelottaa. Tulevat vuodet, nekään ei tule olemaan helppoja - vaan taatusti vielä vaikeampia. Minun eläimet ikääntyy ja montaa vuotta ei esimerkiksi minulla ja silmäterälläni Olgalla enää ole. Se saa sydämeni jättämään lyöntejä välistä. Minulle tulee ikää, niin tulee myös vanhemmilleni. Pelottaa. Kenen vuoro on seuraavana, milloin tulee minun aika ?

Olen tässä sairastellessani ja oman itseni heikkouden tiedostaessani tuntenut välillä vahvastikkin, ettei minun elämä välttämättä ole kovin pitkä. Ja alan sen hyväksyä sen paremmin, mitä enemmän minun läheisiä kuolee minun ympäriltäni.  Aika käy vähiin,  mutta aion yrittää kaikin keinoin pitää kiinni rakkaistani ja siitä onnelisuuden tunteesta mitä heistä saan. Olkoonpa kyse sitte ihmisistä tai eläimistä.

Minä käytännössä vihaan tällä hetkellä minun arkeani, joka täyttyy työstä, remontista ja kaikenmaailman velvollisuuksista. Unelmoin vain paremmasta huomisesta tämän kaiken keskellä. Unelmoin rauhasta.   Itsehän omaan arkeeni olen syyllinen, mutten osaa päästää tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi usein irti. Haluaisin elää enemmän, vielä kun voin. Elää ihmissuhteilleni ja eläinystävilleni. Pysähtyä ja olla heille oikeasti läsnä. Näinä hetkinä, kun menetät jotain niin rakasta - muistat taas sen, mikä on tässä elämässä olennaista. Rakkaus toisia kohtaan.

Nyt, menkää omienne luo. Syleilkää ja rakastaa koko sielustanne. Aikaa ei välttämättä ole paljoa jäljellä. Elämä on vain laina, joka me saadaan väliaikaisesti käyttöömme. Se miten sen lainan tuhlaamme, jää jokaisen omaksi päätökseksi.

<3 Henna 

Milloin saa lopettaa rakastamisen?

Voiko ihminen olla niin pyhimys, että antaa anteeksi aina kaiken,   ihan kaiken ?  Pitääkö kaikki antaa anteeksi ?  Tarkoittaako anteeksianto myös unohtamista?   Entäs jos toinen ei ikinä pyydä anteeksi ? Milloin on aika päästää irti ?

Sitä on tullut nähtyä, koettua ja tehtyä itsekin kaikenlaista. Olenhan elänyt jo kohta 32 vuotta.  Jokainen meistä varmasti on antanut anteeksi ja joutunut sitä itsekin pyytämään. Hölmöilyt voivat olla pientä ja huolimatonta typeryyttä, valkoisia valheita tai sitten voidaan mennä jo pahasti metsään näissä tunnepuolen asioissa.  Miten asiat voi korjata tai mitkä asiat ovat ylipäätään edes korjattavissa ? Miten sieltä syvimmästäkin suosta noustaan ja selvitään uuteen alkuun ?   Voiko kaikkia ihmissuhteita edes pelastaa, onko niillä tulevaisuutta kaiken romuttamisen ja luottamuksen menetyksen jälkeen ? Voiko jokaisesta illasta nousta aamu tai tuhkaisimmistakin raunioista varsoa jotain uutta ja elävää ? Miten pitkään pitäisi jaksaa yrittää ?

Olen ajanut itse omalla persoonallani ihmissuhteitani ongelmiin, saanut kokea  petturuutta, tullut hyljätyksi ja itsekin hyljännyt toisen ihmisen sekä sotkeutunut väistämättä muittenkin riitoihin mukaan. Kaikesta olisi selviytynyt helpomalla, jos olisin osannut antaa olla,  vaientanut oman sisäisen ääneni  tai sulkenut oikeudenmukaisuuden silmät - katsellut asioita sormien läpi. Mutta onko se sitten oikein, kätkeä se rehellisin fiilis ja vetää naamari kasvoille - panssari sielun ylle ?  Jotta olisi helpompaa ? Jotta ei ajautuisi ristiriitoihin ?

Ennen minun oli todella vaikea pitää suutani kiinni, ja onhan se toki vaikeaa vieläkin silloin tällöin.   Olen huomannut kuitenkin tässä vuosien mittaan, että rehellisyys tai jopa aitous ei ole aina hyvä asia. Hulluahan se, sillä olen aina vannonut aitouden nimeen.  Joskus olisi pitänyt vaan antaa olla ja  noteeraamatta tiettyjä juttuja. Olen aikaisemmin välittänyt aivan liikaa,   jolloin oikeudenmukaisuus ja rehellisyys on koitunut kohtalokseni. Kadun osittain sitä, etten ole osannut olla aiemmin edes millin verran kiero.  Silti, en todellakaan tässä julista valehtelun tai liputa mykistymisen puolesta,   alan vain itsekin tajuta että joskus on ihan okei olla hiljaa, välinpitämätön tai vetäytyvä. Ainakin tietyssä suhteessa. Kaikki on niin hiton monimutkaista näissä tunnepuolen asioissa, joten yhtä oikeaa tapaa ei todellakaan ole.

Olen huomannut, että anteeksianto ja  rehellisyys on äärimmäisen helppoa, jos rakastaa jotakuta täydestä sydämestään.  Sitä antaa anteeksi isojakin asioita. Luottaa, että toinen muuttuu.  Toisaalta sitä on valmis unohtamaan ja painamaan asioita villaisella, lakaisemaan jopa maton alle -  tai ainakin kovasti yrittämään niin. Tiukoissa tilanteissa jopa valmis huijaamaan itseään. Toistelemaan itselleen, että kaikki kyllä järjestyy tai asiat muuttuu kun antaa aikaa ja jaksaa vain odottaa kiltisti vuoroaan.  Ja toivoa kovasti, että toinenkin kykenisi samaan suoritukseen. Joskus asiat menee niin kuin toivoo ja rukoilee - joskus taas ei.

Olen joskus ollut todella raivoissani jollekin läheiselleni, kuten hekin myös minulle. Sanan miekat ovat lennelleet ja on menty liiallisuuksiin tunnekuohuissa. Sillä hetkellä tuntuu, että koko maailma romahtaa, mutta silti pienen hengähdyksen jälkeen sitä on valmis yrittämään uudelleen ja antamaan mahdollisuuden uuteen, puhtaaseen sivuun jossa yhteinen tarina voi taas jatkua. Mutta entäs jos homma toistuu tai toinen osapuoli ei tule edes puoliväliin vastaan ?   Siksikö, että toista vaan yksinkertaisesti rakastaa? Se kai on ainoa tarpeeksi pätevä syy. Rakkaus, se on tärkeintä.    Ei siinä mitään järkeä ole, mutta harvoimpa rakkaus-asioissa on minkäänlaista järjen häivää ylipäätäänkään.

Olen radikaalisti sitä mieltä, että ihminen kyllä sisimmässään tietää,  mikä ihmissuhde on taistelemisen arvoinen. Joittekin kanssa ei välirikostakaan huolimatta rakkaus häviä, vaikka sitä oltaisiinkin erillään.  Se ihmisten välillä oleva "jokin" yhdistää niin, ettei se side noin vaan katkea.  Joskus voi kuitenkin rakastaa  myös välimatkan päästä, ainakin jonkin aikaa kunnes molemmat on saaneet hetkisen hengähtää ja alkaa taas ajattelemaan selkeämmin.

Minun on hyvin vaikea olla vihainen läheisilleni, ainakaan kovin pitkään.  Rakastan heitä yksinkertaisesti niin paljon, etten osaa olla heille vihainen.  Saatan olla tuohtunut ja pettynyt, mutten osaa vaan muistella menneitä ainakaan kovin pahansuopaisena, ehkä enemmänkin niistä oppineena.  Sitä kohtaa toisessa asioita, joita kunnioittaa tai tietyt asiayhteydet joita välttää. En minä menisi sanomaan, että jos on jatkossa hienovaraisempi tai ehkä vähän varovaisempi - ettei olisi voinut antaa anteeksi.  Voin sanoa kokemuksesta,  että kerran olin aika pahasti välirikossa erään ystäväni kanssa ja silti luotin häneen enemmän kuin toiseen ystävään, jonka kanssa olin tuolloin paljonkin tekemisissä. Nyt näissä suhteissa osat ovat käätyneet päälaelleen - toisen kanssa ainakin omalta osaltani uskoisin olevani läheisempi  kuin koskaan aiemmin. Tätä toista taas en ole tavannut henkilökohtaisesti enää aikoihin, mikä tosin ei ole johtunut minun haluttomuudesta jatkaa ystävyyttä. Toinen vain hävisi elämästäni, sanomatta sanaakaan miksi - enkä tiedä saanko koskaan kysymyksiini vastauksia. Mikä meni pieleen tai mikä minussa oli vikana?  Kuitenkin, vaikka hylätyksi tuleminen satutti - se kertoi loppupeleissä enemmän hylkääjästä kuin minusta.

Olen miettinyt paljon asiaa, käynyt mm. asian suhteen terapiassa ja alan tulla siihen tulokseen, että tämä hylkäys on ollut kaiken sen pettymyksen ja itkemisen jälkeen minulle hyvästä. Tiedän mitä ansaitsen ja mitä en todellakaan ansaitse. Se kai tässä iänkin karttumisessa on parasta - sitä tietää kuka on ja mitä haluaa elämältä yleensäkin. En kaipaa millään muotoa narsismia,  toisarvoisuuden tunnetta tai uuvuttavia ihmissuhteita elämääni. Kuitenkin uskon että meistä kaikki tekee kipuillessaan virheitä ja on vaikea uskoa että kaikki se on ollut pelkkää teatteria hyötymisen toivossa vaikka siltä päällimmäisenä se on tuntunut. Jos toinen haluaisi selittää, miksi kaikki meni niin kuin meni - olisin valmis kuuntelemaan ja halukas ymmärtämään.  Enkä olisi vihainen.

Vaikkakin minua on vuosien saatossa loukattu, mainettani tuhrittu ja siten selvästi sabotoitu ihmisten halua tutustua minuun : annan ihmisille anteeksi. En siksi, että hyväksyisin teot ja tapahtumat. Vaan siksi, että pääsen siten vapaaksi itse ja ennen kaikkea eheytymään, estämään itseäni kylmettymästä. Vaikka viha, katkeruus ja kostontahtoisuus ottaa edelleen aika ajoin sijaa mielessäni -  halua antaa sille valtaa sydämessäni. Haluan olla kaiken sen yläpuolella. Minä en ole samanlainen kuin he.  Minun on hymyiltävä ja käännyttävä toiseen suuntaan. Käännettävä katse niihin asioihin ja ihmisiin, joiden parissa olen hyväksytty ja rakastettu. Oltava vaikka ihan yksin - jos tarve vaatii. 

Olen nähnyt miten tukahdetut tunteet,  selvittämättömät asiat, anteeksiantamattomuus, ymmärtämättömyys ja yleinen pahansuopaisuus ja toisten tuomitseminen syövyttää jo ennallaan olevia ihmissuhteita, mutta myös tappaa mahdollisuudet uusiin.  Ja mikä pahinta, kaikki yllä mainittu muumioittaa ihmistä sisältä.  Katkeruus, oma riittämättömyyden tunne tai synkkyyteen sotkeutuminen ei tuota mitään hyvää, vaan estää ihmistä elämästä.  Omalla kohdallani  loppuupalaminen sai tuon kaiken aikaan jo vuosia sitten, ja viimeisin burnoutti on välillä ollut käsinkosketeltava vieläkin.  Nyt osasin ehkä taistella sitä vastaan paremmin ja olemalla hiljaa estin itseäni pahentamasta asiota.  Joten, kyllä - vaikeneminen on kultaa oikeissa tilanteissa.

Tämänhetkisessä elämässäni minä olen oppinut olemaan avarakatseisempi ihmisiä kohtaan, vaikkakin en hyväksyisi heidän kaikkia tapojaan toimia tietyissä asioissa. Ennen minua kiinnosti enemmän toisten asiat, nykyään  olen viisaampi ja keskityn elämään omaa elämääni. Olen ollut siten huomattavasti onnellisempi ja viihdyn paljon yksikseni.  Läheisteni vointi ja yleiset kuulumiset kyllä merkitsevät minulle paljon, joten heidän salailu asioistaan on joskus tuntunut hieman pahalta.  On ollut ikävä kuulla asiasta muualta kuin ystävältä itseltään, mutta tässäkin asiassa nahkani on paksuuntunut.  Oikeastaan tänä päivänä osaan  laskelmoida ihmissuhteen "luottamusprosentin" - eli annan itsestäni saman verran mitä toinen antaa minulle. Jos huomaan, ettei minuun luoteta tai että minulta salaillaan asioita - jätän itsekin ihmisen herkästi vaihtopenkille odottelemaan vuoroaan.   Karua - mutta kaipa silloin ihmissuhteessa on silloin puntit tasan.

Tämä syystä että minua on loukattu ja käytetty vuosien aikana niin paljon hyväksi, että minua ei voi tuomita itsesuojelun kasvattamisesta.   Se kuitenkin pitää tarkentaa että minua ei arvelluta kertoa omasta henkisestä tilastani, koska koen edelleenkin sen auttavan muita ja se on useimmiten luettavissa myös täältä. Siksi kai kirjoitin nyt tämänkin, aika henkilökohtaisen tekstin.  Minun mysteerisyyteni keskittyy lähinnä minun unelmiinin konkreettisemmin tai siihen, millaisia siirtoja olen elämässäni tekemässä. Hyvin harva tietää, mitä suunnitelmia tulevaisuuteni eteen olen loppupeleissä tekemässä. Tämä syystä, sillä niinkin hullua kuin se onkin - on minun tavoitteita ja suunnitelmia yritetty myös konkreettisesti sabotoida. Minulla on aviomieheni ja perheeni lisäksi muutama luottohenkilö, joille uskallan kertoa lähestulkoon kaiken omasta elämästäni, kivuistani, unelmistani ja tavoitteistani. Harmillisesti heitä en pääse kohtaamaan kasvotusten tarpeeksi usein, joten olen välillä omien asioitteni kanssa hieman yksinäinen.

Vaikka tää teksti kuulostaa aika kylmältä tai katkeralta, ei se sitä ole. Minä en ole vihainen kenellekään enkä katkera. Lähinnä joskus harmissani ja vailla vastauksia. Epätietoisuus siitä, miksi asiat ovat menneet niin kuin menneet - vaivaa minua aika ajoin. Mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, etten voi vaikuttaa kaikkeen. Ainoastaan voin yrittää ymmärtää ja koittaa olla inhimillinen, ystävällinen toisia kohtaan olkoonpa tilanne mikä hyvänsä. En varmasti osaisi ajatella näin ilman miestäni Kimmoa, äitiäni, isääni, sisaruksiani ja muutamaa luottoystävääni.  Ilman heitä, saattaisin olla jo näillä kokemuksilla samanlainen kuin minua satuttaneet. Mutta kiitän myös itseäni siitä, että olen jaksanut uskoa kiltteyteen vaikka tilanne voisi olla jotain aivan muuta. Kai siitä voin eniten Jumalaa kiittää, jotta on antanut minulle voimaa ja oikeudenmukaisuudentuntoa toimia suhteellisen oikein.  Kiitosta ansaitsette myös te, rakkaat lukijat. Minusta on ollut hienoa huomata, miten olen saanut lukijoista,  tuntemattomista ihmisistä  tietynlaisia hengenheimolaisia jo pelkän nettituttavuuden perusteella. Tällaisena, uskataisko sanoa "henkisenä bloggaajana" on pystynyt avaamaan väyliä, joita pitkin saa tutustua aivan mahtaviin tyyppeihin ja uskomatonta, miten suurta luottamusta on saanut kokea täällä ja osoittaa sitä itsekin.  Olen niin kiitollinen siitä ja oikeastaan tämä on suurin syy miksi yritän sitkeästi kirjoittaa tätä vieläkin. Jos blogini keskittyisi vain hevosteluun tai muuhun arkisempaan pintaraapaisuun - uskoisin että tämä blogi olis suhteellisen turha ja lattea esitys kaikinpuolin.

Mitä nyt voisin tästä postauksesta tiivistää, on varmaankin se, että taistelkaa sellaisten ihmissuhteitten eteen, joissa näette aitoa rakkautta, ymmärrystä ja ennen kaikkea toivoa. Olkaa rehellisiä ja maskittomia toinen toisillenne. Joskus kannattaa pitää mölyt mahassaan (tämä ohje lähinnä minulle itselleni) . Pyytäkää ja antakaa anteeksi, pitäkää terve nöyryys mukana elämässä ja ihmissuhteissa - mutta älkää alistuko liikaa. Menkää puoliväliin vastaan ja ojentakaa kätenne. Ole terveellä tavalla itsekäs mutta ajattele myös muita.  Jos jokin ihmissuhde arvelluuttaa sinua, tee lista hyvistä ja huonoista asioista. Katso kumpi lista voittaa ja kummalla on enemmän painoarvoa.  Mutta ennen kaikkea - kuuntele sydäntäsi ja sitä, mitä se haluaa sinulle kertoa.


<3 Henna

Hiljaista kuin huopatossutehtaalla

Niin se vaan kuukausi vierähti, ja auttamatta minä sen mukana ! Harmittaa kovasti, ettei nykytilanteeni meinaa antaa minulle yhtään aikaa tai lähinnä edes energiaa istahtaa rauhassa ja kirjoittaa ulos tuntemuksiani tai edes pinnallisia kuulumisiani. Yleensä nimitäin pysähtyessäni nukahdan samantien.  Ehkä sellainen vaiteliaisuus sekä täällä, että minun ihan live-elämässä näkyy osittain sellaisena sulkeutuneisuutena. Ei, en ole ihmisenä muuttunut - olosuhteet vain on ja minun täytynyt sopeutua niihin. Ei vaan jaksa, ei pysty eikä kykene.  Silti se surettaa, että välillä tunnen kadottaneeni itseni. Ei ole enää useinkaan aikaa tai edes energiaa olla se humoristinen, persoonallinen ja hullunkurinen Henna mikä minä oikeasti olen.  Uskon kuitenkin parempaan huomiseen ja koska tämä elämänvaihe on tätä hässäkkää ja yhtä ruuhkavuotta toisen perään - toivon, että vielä koittaa ne hyvät ajat, jolloin voin taas ajatella enemmän ja käyttää asioiden käsittelyyn aikaa.  Ja ennen kaikkea olla enemmän oma hulvaton itsensä !  Viime viikonloppu oli kyllä poikkeus pitkästä aikaa, kun kävin ystäväni luona kylässä sekä muutenkin vähän ihmisten ilmoille rentoutumassa. Olin silloin todella onnellinen.

Meillä on tällä hetkellä  kotosalla menossa pintaremontti, joka etenee verkkaisin askelin.  Samalla, kun koitetaan vuorotyön ohella ja minibudjetilla päivitellä pintamateriaaleja siistimmiksi ja vähän piristää sisustusta sekä tehdä säilytysratkaisuja toimivimmiksi - on meillä säästöbudjetti meneillään.  Mies säästää autoon tai omiin unelmiinsa  - minä taas omiini. Taisinkin jo aiemmin mainita, että tarkoituksenani on laittaa tarhat kuntoon ensi kesänä ?  Se vaatii useampia tonneja rahaa, mutta onneksi olen osannut kiristää kukkaronnyörejä sen verran hyvin jo viime kesästä lähtien, että kohta alkaa olla tarharahat kasassa. Kovasti olen joutunut laskemaan pennejä, laittamaan lomarahoja/veronpalautuksia syrjään ja toki tekemään ylimääräistä työtä sen eteen.

Täällä Kaavilla on ollut jo jonkin aikaa paljon ongelmia räjähdysmäisesti kasvaneen susikannan kanssa. Heti alkuun totean, että susi on upea eläin joka kuuluu ehdottomasti Suomen luontoon. Syvimmille saloille ja maltillisena kantana. Ei kuitenkaan vaeltelemaan taajamiin tai ihmisten pihoille. Susikanta on kasvanut niin suureksi, ettei kaikille susille riitä reviiritilaa syrjäseuduilla - joten mm. yksikseen vaeltavat nuoret sudet etsivät omaa reviiriä / laumaa. Ilman lauman tukea ne eivät saa niin helposti metsässä ruokaa. Joten näin ne hakeutuvat helpon ruoan äärelle, ihmisten pihoille.  Täällä on mennyt koiria useampi suden suuhun tämän talven aikana ja joka kerta koira on raadeltu / syöty kotipihassa tai ihan sen äärellä. Susi ei enää omaa luontaista tarvetta peljätä ihmisen hajua tai vältellä ihmisasutusta.  Siksi meidänkin kodin lähettyvillä on ollut havaintoja susista mm. viime syksynä - joten meidäkin koirien irtipidot ja irtona lenkittämiset on jääneet vähälle.

Meidän koirat viettävät pääosin aikaa ulkotarhassa ja välillä ne pääsevät pihalla valoisan aikaan juoksemaan irti, mutta vain ihmisen ollessa lähellä. Muuten koirat lenkkeilevät pääsosin hihnassa tai valoisan aikaan jäällä ovat saaneet juosta hetken myös irrallaan mutta koko ajan sanallisessa kontrollissa ja näköetäisyydellä.  Koska irtipito on kuitenkin jäänyt vähälle, olen koittanut pitää huolen että koirat saavat lenkkeillä runsaasti hihnassa. Välillä on meillä aikamoinen karavaani liikenteessä, kun samalla saatan vetää lasta rattikelkassa (joka on kiinni riimunnarulla vyötäröllä)  ja samalla talutan kolmea koiraa. Mutta hätä keinot keksii ja luovimalla selviää. On välillä aikamoinen sirkus huolehtia kaikesta.

Iidalta löytyi kasvain oikean lonkan seudulta. Olenkin varannut koiralle ajan eläinlääkärille, jossa tutkitaan onko kyseessä rasvapatti vai jokin muu kasvain. Tilanteen ja tarpeen mukaan hoidetaan Iidaa mahdollisimman hyvin <3 

Välillä päästään kovemmilla pakkasilla ihan sänkyyn asti :D  Koitappa sitten itse mahtua tuonne...

 Kassua on nyt ohjasajettu muutaman kerran ja se on sujunut pääosin moitteettomasti. Vielä toistaiseksi ollaan ohjasajettu sitä juoksutusvyö ja liinojen avulla, kuolaimilla ja ilman. Olen ohjasajanut sen myös muutaman kerran yksin.  Silat alkaavat olla varsullekin sopivat ja niitäkin se on kantanut yllään ilman suurempia ihmetyksiä. Kassu on ihanan lungi tyyppi, eikä se tunnu pelkäävän hirveästi mitään. Traikussakin sain sen käymään viime viikonloppuna, mutta vain melkein kokonaan. Ihan perille se ei uskaltanut tulla mutta ei jäänyt monesta sentistä kiinni-  Mutta toistoja ja koppitreeniä vaan lisää niin eiköhän se siitä. Kokeilen lastata jossain vaiheessa varsan tamman viereen pitkästä aikaa, jospa se siitä pikkuhiljaa alkaisi homma edetä.   Koppakärrytkin on saatu vihdoin kuntoon ja käytiinkin Karisman kanssa koeajamassa ne viime sunnuntaina. Voi sitä tamman onnentöhötystä, kun sai hölökytellä menemään. Ajamisen jälkeisenä päivänä se olikin ihan unelma ratsastettava, joten ajolenkit kunniaan ja mielellään säännölliseksi osaksi arkea !

Onni kasvaa kovaa kyytiä ja on niin ihanan reipas poitsu !  Hän on nokkela, hoksaava, energinen ja todella sosiaalinen lapsi! Temperamenttia ei pikkumiehestä puutu, mutta ei myöskään herttaisuutta.  Onnihan ei vielä puhu kunnolla, mikä joskus hankaloittaa kanssakäymistä esimerkiksi hoitopaikassa, mutta asiaa riittää ja joka päivä kuullaan uusia sanoa ja lyhyitä lauseita. Onni on käynyt muutamaan otteeseen puheterapiassa viime syksynä ja ilmeisesti puheterapiaa jatketaan myöhemmin keväällä.  Oma veljeni oppi puhumaan myös vähän myöhemmällä iällä, joten itse en ole kovin suuresti vielä stressannut Onnin kehityksestä. Kuitenkin mielelläni otan meille apua vastaan, jotta Onni saa mahdollisimman hyvät eväät elämään <3

Mitä minun laihdutukseen tulee, homma etenee hitaasti. Mutta pääasia, että etenee. Saldo on -1,5- 2 kg.  Olen puntari-addiktina päättänyt asettaa itselleni  "vaaka-kiellon"  helmikuun ajaksi - eli seuraavan 4 viikon aikana en saa punnita itseäni.  Yritän myöskin kunnostautua veden juonnissa ja vähentää hiilareita jonkin verran - ja toki jatkaa 5.12. alkanutta herkkulakkoa.  Liikuntaa haluaisin harrastaa huomattavasti enemmän koska siitä tulee niin hyvä olokin, mutta välillä aika ei vaan yksinkertaisesti riitä. Pääosin minun liikuntani onkin ollut tuota koirien lenkittämistä ja samalla lapsen vetämistä perässä - mutta meneehän sekin ihan hyvästä liikunnasta.  Hiihtämässä olen käynyt joitakin kertoja ja siihen toivoisin saavani enemmän aikaa, mutta oma ja miehen vuorotyö ja tietty tuo remppa sotkee paljon kuvioita.    Ja täytyy myöntää myös sekin, että usein olen mielummin valinnut pidemmät yöunet, kuin liikunnan. Ihan vain siksi, että olen ollut todella väsyksissä ja uni on tehnyt voinnille aina ihmeitä.

Minun epämääräistä väsymystä ja muita somaattisia oireita tutkitaan tällä hetkellä. Kävin viime viikolla labrassa, ja siellä minusta otettiin yli kymmenen putkiloa verta.  Katsotaan, mitä sieltä löytyy vai löytyykö mitään. Minulla on väsymyksen lisäksi oireina: kuiva iho sekä limakavot, hiustenlähtö, hauraat kynnet, hampaitten lohkeilu, vatsan toimimattomuus, turvotukset, hikoilemattomuus,  nivelkivut (sormet &kädet), ja alavireinen mieliala. Tuota viimeistä ei monikaan minut tunteva varmaan usko, koska se on varmasti se asia - mitä parhaiten peittelen. Mutta toki kaikki tuo ylläoleva oireisto voi johtua myös yksinkertaisesti siitä, että elämäni on todella hektinen ja aikataulu on välillä tiukka. Lisäksi olen herkkä stressaantumaan sekä murehtimaan asioita eikä viime vuosien murhenäytelmät ole yhtään helpottaneet asiaa. Viime vuodet on olleet kieltämättä aika helvetilliset.

Mutta toivottavasti kaikki asiat alkaa pikkuhiljaa asettautua urilleen. Jospa me saataisiin nyt kevään aikana tuo remontti sisällä valmiiksi niin, että saadaan kesän alkaessa keskittyä ulkohommiin ! Ja toki vähän rentoutua kevään edetessä !  Tässä oli tällaiset pikaiset kuulumiset pitkästä aikaa, yritän pian kirjoitella taas lisää. Ainakin tästä laiharista kirjoittelen jos on aihetta (eli laihtumista) tapahtunut :D  Myös vanhemmuuteen liittyvää pohdintaa olisi mahdollisesti luvassa, kiinnostaako teitä ?  

ja ennen kaikkea kysyn teiltä : Mitäs teille kuuluu ?

<3 Henna 

Minun vuoteni 2016

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!  Tässä ollaan keretty taas suunnata katseet tulevaan ja uusiin haasteisiin!  Sielu ja ruumis odottelee malttamattomana kevättä, ja koittaa pitää mielen kirkkaana tämän pimeän kylmän ajan keskellä !  Vaikka kaamosväsymys meinaa edelleen aika ajoin ottaa yliotteen, silti päivä päivältä lähempänä siintävä kevät luo toivoa ja energianpilkahduksia päiviin !

Mutta palataanko vielä ajassa taaksepäin sen verran, että kerrataan vähän viime vuotta ? Olenkin tässä  syksyn mittaan vähän yrittänyt elvytellä tätä kuolevaa blogia elolle, ja vaikka jonkun postauksen olenkin saanut näkemään päivänvalon - on minulla paljon ollut luonnoksia odottelemassa julkaisuaan ja paljon on viime vuodesta jäänyt teille kertomattakin. Joten, pieni vuosikatsaus olis varmaan ihan paikallaan ?

TAMMIKUU 


Syksyn 2015 oltuani sairaslomalla, palasin töihin 5.1.2016.  Työterveyslääkärin ja työnantajan kanssa yhteisymmärryksessä päätettiin, että aloitan työt tekemällä aluksi aamuvuoroa 2 viikkoa ja sitten pääsen takaisin omaan työhöni yöhoitajana.  Vaikka tunsin olevani valmis palaamaan töihin, olin asiasta innoissani sekä koin jo vointini huomattavasti paremmaksi - oli töihin paluu hankala ja koin sen todella raskaaksi. Ehkä juuri siksi, että joudun aamuvuoroihin keskelle hulinaa, en saanut yhtään aikaa koota ajatuksiani ja minut laskettiin samantien vahvuuteen ilman juuri minkäänlaista kokemusta päivävuoroista viimeisen 7 -vuoden aikana. Minulla oli kovat paineet todistaa työkavereilleni että voin hyvin ja että olen sama Henna kuin aina ennenkin. Ja toki halusin olla mahdollisimman hyvä ja tehokas työtoveri heille.  Kuitenkin huomasin lähes samantien, ettei kaikki ole ennallaan eräiden työkavereiden suhtautumisessa minuun. Se meinasi murskata minut takaisin sinne, missä olin elo-syyskuussa 2015. Minua alkoi pelottaa ja ahdistaa,  oli todella lähellä että ryntään takaisin lääkärinvastaanotolle itkemään.  Onneksi en tehnyt niin, vaan otin ohjat omiin käsiini. Uskalsin ottaa asian puheeksi sekä murtaa jäätä varovasti -  oikaista tiettyjä väärinkäsityksiä ja vääränlaisia johtopäätöksiä mitä ihmiset olivat minusta ja elämästäni tehneet sairaslomani aikana. Pidän työyhteisöäni ja työkavereitani suuressa arvossa, joten siksi tämä teki kipeää ja asioiden järjestymisellä oli iso merkitys.  Saatuani selvitettyä asioita ja päästyäni takaisin yövuorojen pimeyteen - alkoi taas elämä eritysesti työn puolesta näyttää paljon paremmalta.

HELMIKUU 

Helmikuussa alkoi aikamoinen piina, joka jatkui aika pitkälle kevääseen. Ystäväni Laura tuli meille kylään ja oli pirteänä mennyt tekemään aamutallia jotta minä saisin nukkua pidempään. Edellisenä päivänä ja yönä oli satanut vettä taivaantäydeltä ja joka paikka lillui veden vallassa - myös yllättäen meidän satulahuone. Kuvassa oleva ylläri oli odottanut Lauraa aamusella meidän tallilla:

Ilmeisesti meidän viemäriin oli päässyt pakkasilla vettä, joka oli sitten jäätänyt viemäristön umpeen jolloin viemäri ei vetänyt vaan kaikki sulamisvesi nousi lattikaivon kautta talliin. Veden nousemistahti oli mieletön, ja jouduimme sekä virittelemään monta letkua veden ohjaamiseksi ulos ja lisäksi  kauhomaan kantamaan satoja sangollisia vettä ulos. Välillä kuivien kelien sattuessa tilanne saatiin suht hallintaan mutta kevään edetessä savotta jatkui ja tämä jatkui niin pitkään että saatiin avattua viemäri. Molemmat tehtiin kovasti töitä asian eteen ja unet jäivät  todella vähille. Pahimmillaan vedenpaisumus tulvi tallin ovesta ulos ja lapioin vettä lumentyöntimellä suoraan ulko-ovesta piuhalle. Minulle tämä vastoinkäyminen olisi kyllä riittänyt, mutten tiennyt että vielä pahempaakin olisi tulossa..

MAALISKUU 


Maaliskuussa Kusko kuoli. Tästä asiastan en halua, en pysty enkä kykene kirjoittamaan. En vain yksinkertaisesti tahdo palata siihen aikaan enkä jaksa nostaa niitä tunteita pintaan jotka saavat minut voimattomaksi ja itkemään päiväkausia. Kuitenkin, niille jotka ei tiedä ja joita kiinnostaa niin suosittelen lukemaan alla olevan postauksen. 

EN MIELESTÄIN TARINAAMME PYSTY VIELÄ POISTAMAAN


HUHTIKUU 


Huhtikuun puolessa välissä saatiin vihdoin ja viimein saatettua muutaman viikon kestänyt piinani loppuun - Kusko pääsi lopulliseen hautaansa ratsastuskentän taakse.  Olin aiemmin luvannut Kimmolle lähteä käymään pienellä Lapin reissulla Sodankylässä, jossa appivanhempani asuvat. Kuitenkin ollessani ihan poikki helmi-ja maaliskuun vastoinkäymisistä,en olisi halunnut lähteä minnekään kotoa vaan olisin halunnut hautautua  neljän seinän sisälle ja olla vain yksin. Lisäksi meidän vanhin koiramme, aiemmin kovin ruoalle perso Olga oli syönyt vähän huonommin ja ollut vähän vaisumpi.  Tutkiessani sitä, huomasin sen suun olevan aristava mikä viittasi suoraan hammas- ja ienongelmiin. Olga on jo iäkäs rouva, joten muutokset hampaissa ovat tuon ikäisellä luonnollisia. Se olikin seuraava murheenaihe ja varasinkin sille heti lääkärille ajan. Sain kuitenkin sen vasta reilun viikon päähän. Onneks koira suostui jonkin verran erittäin pehmeää ruokaa syömään ja se joi myös - mutta siltin olisin niin halunnut jäädä kotiin. 

Mieheni pahoitti  mielensä jo pelkästä ajatuksesta minun kotiinjäämisestä, joten en halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Lähdin reissuun, mutta olin sisimmässäni raivona ja äärimmäisen ahdistunut, enkä pystynyt kaikkea sitä varmaan peittelemäänkään. Minun piti ponnistella, että jotekin saisin ajatukseni kokoon ja voisin edes vähän yrittää nauttia hetkestä. Minussa on lappalaista verta ja jos saisin päättää - asuisin pohjoisessa, mutta olen joutunut tyytymään satunnaisiin reissuihin. Rakastan lappia, joten oli vieläkin kivuliaampaa olla rakastamissaan maisemissa, kun suru painaa sydäntä eikä näe mitään syytä nauttia mistään. Onneksi kuitenkin meille järjestettiin omaa aikaa Kimmon kanssa ihan kahdestaan, jolloin sain levätä, rauhoittua ja onnistuinkin hieman rentoutumaan. 

Reissusta palattuamme käytin Olgan suunnitellusti eläinlääkärissä, jossa löytyi haljennut ja osittain märäntynyt poskihammas sekä paha ientulehdus. Koira nukutettiin, märäntynyt hammas poistettiin ja lisäksi kaikki hampaat puhdistettiin hammaskivestä. Vaikka tiesin, ettei tilanne välttämättä ollut vakava - itkin kuitenkin eläinlääkärin odotushuoneessa sekä pelkoa menettää Olga mutta myös jo menetettyä Kuskoa. Onneks koira kuitenkin  pääsi helpolla ja suuhun tehdyn remontin jälkeen on ollut oma pirteä itsensä <3

TOUKOKUU


Toukokuu oli selvästi jo valoisampi ja seesteisempi. Mielenikin oli huomattavasti jo kirkkaampi. Toukokuussa tein päätöksen Kassun kesänviettopaikasta, tein tallilla kevätsiivousta, nautin luonnon heräämisestä, laittelin terassin kesäkuntoon ja vietin aikaa ystävien kanssa kuulumisia vaihtaen.  Käytiin myös paljon vesillä ja savusteltiin ahvenia, nam :)

Olin jo valmistautunut siihen, että minulla olisi kesällä hevosista huollettavana vain Karisma (jos sitäkään) mutta sitten minulta kysyttiin yllättäen laidun -tallipaikkoja ponitammalle ja puoliveriuunalle kesäksi. Ne olivat palautumassa omistajalleen ylläpidosta aivan yllättäen ja tällä ei ollut niille sijoituspaikkaa. Kassu olikin lähdössä pois kesäksi, joten Karismalle tulevat kaverit laitumelle olivat ihan tervetullut yllätys. Joten toukokuun lopulla aloittelin kesälomani ja valmistauduin ottamaan kesäheposet vastaan.

KESÄKUU 


Kesäkuun 1. päivä iltamyöhällä saapuivat  risteytysponitamma Netta ja torinhevosruuna Rietu. Molemmat olivat paljon kokeneita ja ratsastuskoulussa uraa tehneitä - tasaisen rauhallisia, oikeita kultamussukoita. Ikuisena ponityttönä rakastuin söpöön Nettaan ja Rietun muistuttaessa luonteeltaan kovasti Kuskoa - kiinnyin ruunaan. Niiden saapuessa, aliravitsemustila tuli minulle sekä hevosten omistajille suurena yllätyksenä ja myöskin jonkin verran järkytyksenä. Ne olivat todella kuivassa ja hoikassa kunnossa, eikä niiden kavioiden ja hampaiden viimeisimmästä huollosta ollut tietoakaan. Heti päästyään laitumelle, ne alkoivat syödä todella ahnaasti. Kavio- ja hammasasiat  laitettiin hyvin pian hoitoon ja hevoset alkoivat saada massaa hyvällä tahdilla. Ne saivat laitumen lisäksi selectedistä, kivennäisestä, öljystä ja pellavaipuurosta tehtyä mössöä aamuin illoin. Lisäksi ne saivat laadukasta kuivaheinää pihassa käydessään. Nämä olivat sen verran laihoja, ettei satunnaista köpöttelyä rankempaa liikutusta edes harkittu aloitettavan. Niiden päätehtävä olikin vain nauttia kesästä ja syödä itsensä parempaan kuntoon.

Eka tutustuttiin aidan välistä, seuraavana päivänä oltiin samassa aitauksessa :)

 Kesäkuun alkupuolella minulta kysyttiin hoitopaikkoja muutamalle muullekin kaviokkaalle. Mieheni serkku perheineen oli lähdössä kesä-heinäkuun vaihteessa reissuun kahdeksi viikoksi ulkomaille, joten he tarvitsivat hoitopaikkaa hevoselle ja 2 ponille. Päätin ottaa asian haasteena ylläpitää ja hoitaa yhteensä 6 kaviokasta yhtäaikaa, joten toivotin nämäkin kullanmurut tervetulleeksi. Ystäväni naureskelivat minun toiminnalle, alkukesästä kun olin  heille uhonnut että liekkö kesästä2016 tulisi jopa ihan hevoseton :D  Toisin kuitenkin kävi! Sain kaikkien hoidosta korvausta, joten ylimääräinen työ kelpasi minulle mielihyvin ! Varsinkin, kun homma oli oikein mieluinen vaikka toki työläs.


HEINÄKUU

Heinäkuusta tuli luonnollisesti hyvin hevospainotteinen. Ulpu (KWPN) , Karri ( iso poni, rotu tuntematon)  ja Penni (shettis) vierailivat meillä reilun kaksi viikkoa, jolloin minä liikuttelin Karria maastakäsittelemällä /juoksuttamalla ja Penni sai keskittyä mielipuuhaansa eli syömiseen.Ulpua ratsastelin pääosin kentällä tehden sileänhommia. Ulpu oli kokenut ja aikoinaan isoja luokkia hypännyt estekonkari, jonka selässä minäkin jopa uskalsin kertaalleen kokeilla pienen esteen hyppäämistä. Kuitenkin Ulpulta lähti meillä ollessa kaksi kenkää, joten rankemmat ratsastelut jäivät  loppupeleissä yllättävän vähälle. Hevosien/ponien lukumäärän ollessa 6, tarhasivat Karisma, Netta ja Rietu laitumella ja Ulpu, Karri ja Penni hengailivat kotipihassa.

Heinäkuun puolenvälin aikoihin Netan ja Rietun omistaja ilmoitti löytäneensä hevosilleen uuden ylläpitäjän. Kaikki kävi todella nopeasti, sillä tiedon saatuani  hyvästien aika koitti vain muutamaa päivää myöhemmin. Hepat pääsivät hyvään paikkaan jatkamaan hyvin alkanutta kuntoutumista ja terveyden salliessa tekemään ehkä jossain vaiheessa kevyitä töitäkin. Kovasti kerkesin kiintyä näihin ihanuuksiin ja tietysti, hoidin niitä kuin omiani ja tein paljon enemmän mitä normaalisti talli/laidunpaikan vuokraaja tekisi.  Minussa on sekä hyvä, mutta suuri huono puoli se, että kiinnyn herkästi ja lataan asioihin paljon tunteita ja annan itsestäni aivan liikaa. Loittonevaa hevosauton perää katsellessani pillahdin itkuun, jota olin pidätellyt pakatessani heppojen tavaroita autoon ja jutellessani uuden ylläpitäjän kanssa. Mutta helpottaa kun tiedän, että niillä on hyvä olla <3  Yhtäkkiä minulla olikin enää jäljellä vain Karisma. Onneksi Karisman ei tarvinnut jäädä yksin pitkäksi aikaa. Meidän oman kesälaitumen ollessa hyvinkin syöty, pääsi Karisma käymään naapurissa ystäväni hevosten kanssa laiduntamassa ja kävi pihassa liikutuksen merkeissä.

ELOKUU 

Heinä-elokuu on ehdottomasti parasta aikaa koko kesässä !  Nimittäin marja-ja sienikausi käynnistyy ! Olen ihan hirmuinen eräjorma, ja myöskin marjastus-ja sienestyshullu. Aloittelin mustikankeräämisellä jo reippaasti heinäkuun puolella ja jatkoin siitä pitkälle syyskuulle asti marjastamista ja sienestämistä niin paljon kuin kerkesin.  Asuisin koirieni kanssa metsässä tuon ajan, jos työ, koti, perhe ja muut elukat ei vaatisi minun läsnäoloa :D Kesälomastani suurimman osan vietin kyllä metsässsä ja Onnikin nautti kovasti luonnossa liikkumisesta.

Keräsin taas ihan mukavan määrän mustikkaa (230 L), kanttarelliä (yli 100L), herkkutatteja, ruoskuja, mustatorvisieniä ja jonkin verran myös vadelmaa!  Elo-syyskuun vaihteesta eteenpäin sitten jatkettiin vielä puolukalla ja sienillä. Vaikka koitin pitää kirjaa kerätyistä marjoista ja sienistä, menis jossain vaiheessa laskuissa sekaisin. En kerännyt kaikkia omiksi tarpeiksi, vaan kerään näitä luonnonherkkuja ihan myyntiin asti. Muunmuassa marja-ja sienirahojen johdosta pääsin ostamaan jo vuosia mielessä pyörineen hevostrailerin.

SYYSKUU


Heti syyskuun ensimmäisenä päivänä haettiin Kassu kotiin ja hyvin pian sen jälkeen orhipoika sitten ruunattiin !  Karisma kehitti poikansa kohtaamisesta tietysti vuosisadan kiiman ja oli aikamoinen emäntä viikon ajan. Onneksi enimmät höyryt laskeutuivat nopeasti eikä semmosta kiimahirviötä tarvinnut katsella pidempään :D   Karisma piipahti harjoituskisoissa vuokraajansa Tiian kanssa, kotiin tuotiin yksi ruusuke ja kokemuksia riikkaampana !

Syyskuussa luonnollisesti kauhoin puolukoita metikössä kaksin käsin ja löysin sieniäkin vielä hirmuisesti. Syksyn ollessa suht lämmin, löytyi kanttarellejäkin vielä hyvän aikaa.

10. päivä alkava kanalinnustuskausi oli meille kerrankin suotuisa. Pääsin ampumaan Olgan haukkuun poikateeren, joka oli minulle ja mummolle oikea elämän täyttymys!  Olgahan on aina haukkunut jonkinverran lintua, mutta sen äänensävyn ollessa turhan pisteliäs - ei linnut ole koskaan viihtyneet sen haukussa niin pitkään, että olisin päässyt haukulle hiipimään, saati sitten ampumaan. Tällä kertaa tämä poikateeri hyppäsi sen verran lähelle, että pääsin sen melkeimpä heti ampumaan. Odottelin, että Olga kerkiää antaa linnulle ääntä ja sitten laukaisin aseen. Voi sitä mummokoiran riemua kun saatiin yhdessä saalista. Se oli niin ylpeä itsestään <3 ja minä onnellinen sekä mummon että itseni puolesta.  Enempää saalista en tuona syksynä kaivannut.

LOKAKUU 

Lokakuussa käytiin vielä vähän metsällä (tai lähinnä kimmo kävi) , mutta niukan kanalintukannan vuoksi jäätiin ilman saalista. Kotosalla treenailtiin Karisman kanssa ja valmentauduttiin kertaalleen. Myös ystäväni Laura kävi kylässä ja sai humputella KB:n kanssa sekä sileällä sekä estehommissa.  Tein jonkun verran ripsienpidennyksiä kavereille, kunnes teloin sormeni kuun lopussa. Oikean käden nimetön joutui hetkeksi pakettiin, mutta luojan kiitos kuntoutui sitten kipeästä alkutilanteesta huolimatta yllättävän nopeasti.

MARRASKUU 

Marraskuu meni toki jo ihan sormen takia synkemmissä merkeissä, kun en pystynyt tekemään kunnolla kotona tarvittavia asioita. Muutenkin minulla on ollut pitkin vuotta paljon pieniä tapaturmia ja muita terveysongelmia ja äärimmäistä väsymystä - joten kaikki tuntui olevan liikaa. Kulunut vuosi on ollut todella rankka.  Onneks sormi kuitenkin kuntoutui ja pääsin takaisin hevosen selkään, tekemään kaikkia hommiani ja elämään vähemmän kivuliasta elämää.

Marraskuusta on tainnut tulla minulle sellainen "masennuskuukausi". Olen silloin aina hyvin surumielinen, väsynyt ja jopa vihainen ihminen. Monta kesken jäänyttä asiaa sekä fyysisessä elämässä sekä ihmissuhteissa rassasi minua ja tuntui, että räjähdän kohta. Onneks vaihe oli kuitenkin ohimenevä, sillä ajatukseni marraskuuhun verrattuna on nyt paljon valoisammat ja silloin niin suurelta tuntuneet asiat  ovat tällä hetkellä naurettavan pieniä.

Marraskuussa saatiin myös jatkettua hieman meidän kotona meneillään olevaa remonttia. Pääsin jo hieman sisustamaan meidän makuuhuonetta, mutta paljon on vieläkin kesken. On hyvin hankala saada remonttia etenemään, kun molemmat ollaan vuorotyössä, on pieni lapsi ja tämä kaikki muukin sirkus pyöritettävänä. Mutta onneksi se nyt eteenee kuitenkin, vaikkakin etanavauhtia.  Lisäksi on vaikea remontoida ja yrittää elää säästöbudjetilla samaan aikaan.

JOULUKUU 

Vuoden lopun lähestyessä heräsin todellisuuteen:  syöminen oli rankan vuoden aikana lähtenyt käsistä ja vaa'an lukema näytti 5 kiloa enemmän kuin alkuvuodesta. Siitä kiukkuuntuneena päätin aloittaa puolen vuoden herkkulakon, jossa kiellettyjen listalla on karkit, suklaa, kermajäätelöt, keksit, pullat ja muut kahvileivät. Joulu töissä oli kiireinen ja rankka, joten en edes kerennyt himoita joululeivonnaisia tai omaisten tuomia joulusuklaita.   Herkkulakko on tehnyt hyvää ja pientä painon putoamistakin on ollut havaittavissa.  Laihtuminen on kuitenkin erittäin hidasta, joten vuoden alusta oli tarkoitus yrittää kiristää tahtia.  Rankka vuosi toi minulle lisäkiloja, joten toivon hartaasti että tästä uudesta vuodesta tulisi vähemmän stressaava ja enemmän hyvinvointiini painottuva.

Millainen teidän vuotenne 2016 oli ja mitä odotuksia tai tavoitteita teillä on vuodelle 2017  ?


<3 Henna

Vuorotyöläisen joulu

Olen ollut aina jouluihminen. Erityisesti lapsuudessani.   Rakastanut sitä lämmön tunnetta, joka pilkahtelee sisimpään keskellä masentavan, väsyttävän kaamosajan joka meinaa iskeä sinut kanveesiin kuukausiksi ennen kuin keväästä lupailevat auringonsäteet herättävät sinut takaisn elävien kirjoihin. Joulun odotus on saanut selviytymään märästä, mustasta marraskuusta ja pimeyden tuomasta uupumuksesta.  Joulu on ollut itselleni henkilökohtaisesti tärkeä hiljentymisen, pysähtymisen juhla - jolloin keskitytään olemaan perheen kanssa kiireettömästi ja nautitaan vain yhdessäolostä, hyvästä ruoasta, tunnelmasta - perinteistä. Rakastan joulun laittamista, kynttilöitä, hyvää ruokaa, musiikkia,  lahjojen paketoimista / korttien askartelua, käpertymistä lämpimän viltin sisään, perinteisiä lastenohjelmia, jouluruokien ja leivonnaisten tuoksua - kaikkea sitä. Jokainen enemmän tai miksei vähemmänkin jouluihminen voi jokseenkin samaistua varmaan näihin fiiliksiin ?   Vaikka meilläkin on vaihdettu lahjoja kotona aina jouluisin, eivät ne kuitenkaan näytelleet suurinta roolia lapsuuteni joulussakaan eikä  niitten koolla tai arvolla ollut juurikaan merkitystä.

Nyt, kun olen ollut aikuinen jo hyvän aikaa - on joulun rooli muuttunut elämässäni tai voisin jopa varovasti sanoa - että hetkittäin jopa hävinnyt kokonaan. Olen lähihoitajan ammattiini valmistumisen (v.2004) jälkeen ollut lähes joka joulu töissä, kiitos rakastamani ammatinvalinnan. Kyllä, rakastan työtäni - mutta niin kuin minun, myös moneen muuhun vuorotyöläisen ammattiin liittyy kirous, joka voi olla todella raskas enemmän tai vähemmän ihmiselle näin jouluaikaan. Riippuu toki miten tärkeänä tätä juhlapyhää pitää ja millaisen asenteen asiaan ottaa.   Lisäksi usein mietin myös yksinäisiä ihmisiä kodeissaan - esimerkiksi muunmuassa vanhuksia ja syrjäytyneitä. Kuka pitää heistä huolta näin joulunaikaan ?  Jos ei omaiset, niin me - hoitajat. Monesti  hoitohenkilökunta joko kotihoidossa, laitoksessa tai tällaisessa hoivakodissa töissä ollessamme - ollaan yksi niistä harvoista, jopa ainut sosiaalinen kontakti heidän elämässään. Tämän kun me jokainen muistaisimme, osattaisiin arvostaa enemmän sitä mitä me ollaan saatu. Ihmissuhteita, ystäviä - perhettä. Joillakin ei ole sitäkään, kuka heille tuokaan joulun lämmön tai rakastetun olotilan ? Tässä vaiheessa vaikka jouluisin töissä olo saattaa tuntua hetkittäin pahalta, tiedän tekeväni työtä jolla todellakin on merkitys.

Aikoinaan, kun meitä oli mieheni kanssa vain kaksi - ei työnteko jouluna tuntunut niin raskaalta, vaikka teki se silloinkin ajoittain vannoutuneen jouluihmisen sielunmaailmassa hieman tiukkaa. Kuitenkin, ehdittiin olla myös yhdessäkin vaikka minä kävinkin osan päivästä olemassa töissä. Aikoinaan miehelläni oli aina viikonloput, joulut yms pyhät vapaata. Nyt kaikki on toisin. Myös mieheni tekee nykyään vuorotyötä ja vieläpä keskeytymättömässä kolmivuorossa ja näin ollen hänkin viettää tänä vuonna joulun osittain työpaikallaan - niin kuin minäkin. Kerkeämme nähdä joko aamulla tai päivällä pikaisesti ennen kuin hän lähtee töihin ja minä jään vielä kotiin Onnin kanssa.  Jos meitä olisi vain me kaksi, niin sekin olisi ihan fine. Mutta meillä on lapsi, pieni poika - jolle erityisesti haluaisimme joulun laittaa.  Jolle haluaisin järjestää samanlaisia lapsuuden jouluja, joita itse sain (kiitos äiti ja isä, sisko ja veli <3 ) Ja niin toki teemmekin, mutta pienemmässä ja tänä vuonna aika alkeellisessa mittakaavassa. Kuitenkin, vuoromme menevät sen verran pahasti ristiin, että lapsenvahtivuoro vaihtuu "läpsystä". Se, jos joku surettaa minua. Kuitenkin yritän pitää mielessä, että tänä vuonna tehtäväni on luoda jouluntunnelmaa töissä - meidän rakkaille vanhuksille ja sitä myöten löytää joulun myös itseni sisimpään. Tiedän tämän olevan osani, kun teen tätä tärkeää työtä ja se onkin vahva lohtu tässä asiassa.

Mutta vain perheellinen vuorotyöläinen, joka viettää joulun töissä - tietää, mistä minä tässä hatarasti yritän avautua. Ei muut voi tätä ymmärtää, ainakaan kokonaan ennen kuin on itse saman kokenut. Suren sitä, ettei meillä ole perheenä yhteistä aikaa juuri yhtään. Katsoa yhdessä, kun poikamme avaa lahjansa ja iloitsee niistä. Syödä kynttilänvalossa tai istua kylki kyljessä sohvalla. Olla vaan, se kun on juuri parasta joulussa. Olla yhdessä, lähekkäin - läsnä ilman mitään turhaa kiirettä.

Vaikka lapseni iloitsemista katsoessani kasvoilleni nousee hymy, paistaa silmistäni myös kuin varkain nousevat kyyneleet.  Aiemmin jouluna töissä olo ei harmittanut yhtään, kun vertaa tämänhetkiseen olotilaan. Nyt kun minulla on lapsi - joulu saa minut jotenkin nyt surulliseksi. Hyvän joulun toivottaminen ei tunnu samalta kuin ennen, enkä haluaisi ottaa vastaan kortteja, kukkia tai mitään muutakaan jouluun liittyvää. Olen toki kiitollinen, mutta samalla sisimmässäni surullinen kun en löydä sisimmästäni joulumieltä, koska meille ei tätä juhlaa periaatteessa tule. Toki tiedän, että joulu tulee meistä itsestämme ja sisimmästämme - ei niinkään siitä, mitä kaikkea krääsää ja hössötystä silloin onkaan. En ole ollut koskaan mikään turhanhössöttäjä, vaikka kovasti siitä nautikin. Joulu voi olla hyvinkin vaatimaton, jos on vain rakkaat lähellä ja aikaa vain olla heidän kanssaan.

Työkuvioistamme johtuen sovittiinkin Kimmon kanssa, ettemme laita hirveästi joulua tänä vuonna. Onnille hommattiin lahjat ja laitetaan jotain pientä, mutta suuremmat järkkäilyt saa sitten jäädä sille vuodelle - kun saadaan olla kaikki kotona. Silloin aiomme panostaa perhejuhlaan ja ottaa siitä ilon irti. Tänä vuonna pidämme matalaa profiilia ja säästämme rahat muihin juttuihin kuten tällä hetkellä meidän kotona vallitsevaan pintaremonttiin. Juhlistimme yhteisiä vapaita alkuviikosta käymällä metsässä retkellä sekä kylpylässä rentoutumassa ja vedessä pulikoimassa.

Onko täällä linjoilla muita vuorotyöläisiä ja vieläpä perheellisiä sellaisia ?  Oliski kiva kuulla tai siis lähinnä lukea teidän fiiliksiänne joulusta !

Vaikka tämä taisi ollakin vähän tämmöinen angstinkatkuinen valitusvirsi - en halua olla millään muotoa negatiivinen, vähän ehkä haikealla mielellä vain.  Ja haluan koko sydämestäni toivottaa teille kaikille lukijoilleni aivan ihanaista, lämmintä ja tunnelmallista Joulua !  Nauttikaa, levätkää ja syökää minunkin puolestani !  <3


<3 Henna