Sinä otit tämän rikkinäisen ihmisen kämmenellesi,  katsoit tätä syvälle silmiin ja näit jotain niin arvokasta, ja rakastamisen arvoista. Yhdessä aloimme etsiä pirstoutuneen sydämen sirpaleita,   kaikkia ei olla löydetty, mutta puutteellinen ihminenkin voi olla kuitenkin kokonainen.

Kiitos kulta kaikista näistä menneestä 10- vuodesta, sekä tulevista <3

<3 Henna

Patologiset valehtelijat RY

Ette kuulkaa usko, miten hauskan mielenkiintoiset päivät minulla on takanani :D  Olenkin omien arkisten puuhieni parissa touhuillessani saanut mukavaa lisämaustetta pohdiskellesani taas jälleen ihmisten mielen monimutkaisutta.  VAROITUS :  Nyt tulee pitkä postaus taas :D 

Kerron nyt kuitenkin tähän alkuun pohjaa viime päivistä:

Olen siis hakenut Kuskolle hoitajaa, joka kävisi 1-2 kertaa viikossa liikuttamassa hevosen kevyesti ja tekemässä tallityöt.  Etsin siis säänkestävää, kokenutta, vastuullista ym. ihmistä, jonka käsiin voin kultakimpaleeni luottaa.  Ikäväkseni Kuskon vuokraaja ei ehdi käymään useammin tallilla, kuin kerran viikossa, hänelle kun hoitajan homman olisin antanut mieluiten, mutta tunnit loppuvat häneltäkin vuorokaudesta kesken :)  Joten hän pysyy vuokraajana jatkossakin.

Noh, minulla on jo sovittuna yhden ehdokkaan kanssa tapaaminen tälle viikonlopulle, kun sain sähköpostiini viestiä eräältä toiseltakin hommasta kiinnostunelta henkilöltä.  Näin hän esitteli itsensä :

"Minulla on 8vuoden kokemus ratsastamisesta, tallin pitämisestä ja hevosten hoidosta.Olen 20-vuotias nuori nainen.Aloitin ratsastusharrastuksen 4-vuotiaana.Minulla on oma hevonen, 10-vuotias norjanvuonotamma  (mainitsi tässä kohdin hevosen nimen, mutten julkaise sitä täällä),  erittäin kiltti. Olen tottunut tekemään 10tunnin jopa pidempiä päiviä tallilla.Olen ahkera, tunnollinen ja tottunut oreihin, ruuniin, tammoihin, eikä alle 1-vuotiaatkaan varsat ole minulle ongelma. Jos kiinnostuit, niin ota yhteyttä. Puh. **********(parhaiten saat kiinni klo 14.30-16.00) "

minä sitten siihen vastaamaan : 


"Moikka, kiitos yhteydenotostas! Misspäin asut? Onko pitkä matka meille kaaville?
Herää mielenkiinto kovasti, miten sinulla riittä energiaa vielä oman hevosen jälkeen liikutella ja hoitaa vielä toista heppa toisella tallilla? :) siis en yhtään missään nimessä kyseenalaista, vaan ihailen energiaasi! :)
Sinulla on pitkä kokemus hevostelusta, millaisella tasolla liikut? Kyselen ihan vain mielenkiinnosta :)
Olen itse yövuoroissa nyt ja nukun yleensä tuohon aikaan, minkä ilmoitit mutta koitan soittella sulle kyllä!  Kiitos paljon yhteydenotostasi!"

Tämä:  

 "Asun ************** (en julkaise paikkakuntaa), josta on kaaville matkaa joku 35-45km. Tykkään tästä hommasta vaan niin paljon, että sitä haluaa tehdä. Koulussa menen helppoa A:ta ja rataesteet menee siinä 50-70cm korkeudella."

Asiahan kuulosti käytännössä hyvälle, mutta silti minua itseäni kyllä arvellutti se, että kuka jaksaisi oman hevosen päivittäisen liikuttelun jälkeen tulla vielä liikuttelemaan/venyttelemään toisen hevosen, saati sitten tekemään tallityöt. Mutta toki hienoahan se on, että jos jollakin riittää energiaa ja intoa. Sovimme sitten, että soitellaan ja jutellaan, myös facebookissa. 

Ja tästähän kaikki alkoi kunnolla: 


Kun olin hyväksynyt hänen kaverikseni facebookissa, kävin tietysti oitis uteliaana ihmisenä katsomassa hänen kuvansa. Vastassani oli siis huomattavasti ylipainoinen, hieman rumasti sanottuna ehkä jopa ressukan näköinen ihminen. Kuvissa ei hevosista tietoakaan.    Huom:  En ole koskaan kokorasisti, enkä arvostele ihmistä ulkonäön/painon mukaan, mutta tässä tilanteessa, kun on hevosista kyse, tulee myös jossain vaiheessa painokysymyskin vastaan.  Olen itsekin ylipainoinen, ja usein mietin omaa painoani ratsastuksessa, mutta kokeneemmilta kysyneenä, kuulemma painollani ei ole hevosteni kohdalla väliä, kun osaa jakaa sen oikein  ja istua hyvin ym.  Kuitenkin haluan itse juuri tämän vuoksi laihduttaa. Mutta enivei,  en ala tästä sen enempää jauhamaan ;) 


Mutta joku rajahan tässäkin on,  olen itse, reilu 10kg hoikempana ratsastanut reilu 140 cm, jykevällä  vuononhevosella ratsutusmielessä,  ja mulla oli  todella "syyllinen"  olo selässä.  Olin liian painava hevoselle, vaikka hevonen kantoi minut mieluusti ja halusi omatoimisestikin juosta sekä puhkui intoa.  Silti en itse osannut oikein nauttia tuosta pienestäkään lenkistä, koka tunsin itseni hevoselle liian isoksi.  


Noniin mie taas jään jauhamaan liikaa :D No siis,  päästään asiaan.  Elikkä tämä hoitajaehdokas oli reippaasti ylipainoinen, ehkä n. 100kg:n luokkaa.  Ja hänellä siis "oma" vuonis.  Noh, keskustelimme facebookissa enemmän Kuskosta,  ja hänen hevostelukokemuksistaan. Ihminen väitti mm. kilpailleensa hevosellaan ja sijoittuneensa viime kaudella useita kertoja.    Kyselin kuvia, niitä en saanut, vaikka tarjosi kyllä sähköpostiin, mutten niitä sinne halunnut postiani tukkimaan. 


Jossain vaiheessa keskustelua, hän ilmoitti, että sukupostissa on kuvia hevosesta.  Mutta, hän ilmoitti TÄYSIN ERI NIMEN, minkä oli aiemmassa sähköpostissaan ilmoittanut.  No siinä vaiheessa tajusin jo vaistonneeni oikein. Ihminen oli keksinyt kaiken.


Halusin kuitenkin varmistua asiasta,  kävin hippokset ym läpi, etsintäkuulutin netissä k.o. hevosen ja sainkin selville, kuka hevosen oikeasti omistaa.   En kuitenkaan siis ajanut juttua mitenkään julki,   selvitin vain asian hiljakseen ja huvikseni.  Saman aikaa, kun selvitin missä k.o heppa on ja kuka sen omistaa,   juttelin ihmisen kanssa hevosesta, sen taustoista, tallista missä asuu, keneltä ostanut ym.   Hän puhui  ihan puutaheinää ja seposti vaikka minkälaisia tarinoita "hevosestaan" ja muutenkin elämästään mm. keksityn kihlattunsa kanssa, oikeasti todella uskottavan ja lahjakkaan oloisesti.  

Loppupeleissä hän puhui itsensä aika pahasti pussiin, ja kysellessäni lisää, hän meni hämilleen.  Ja kun pyysin häntä rehellisesti kertomaan, omistaako hevosen tai muuta, hän livisti välittömästi keskustelusta.  Laitoin hänelle napakan, mutta ystävällisen viestin loppuun jossa sanoin antavani hänelle mahdollisuuden selittää. Pyysin häntä selittämään minulle, miksi hänellä oli tarve valehdella, mutta vastausta en saanut.  Ihminen hävisi, kuin pieru saharaan.  Onneksi meillä on yhteinen kaveri, jota kautta voin ehkä halutessani ja jaksaessani tiedustella asiaa tarkemmin. Onhan minulla hänen puh. numero, mutta en menisi kyllä vannomaan, että se on aito :D

Hänen facen seinäänsä piiiiitkälle alas selatessani löysin seinäkirjoituksen, jossa joku tyttö sanoi hänelle, että tämä ei eläisi mielikuvitusmaailmassa, kehittäisi tarinoita ym.  Ihminen oli siis säälittävä ja yksinäinen ihminen, jonka piti sepostella itselleen ja muille valheita, että olisi edes hetken parempi olla.  Elää jossain tarinassa, jottei tosielämää tarvitsisi kohdata. Erittäin surullista.   

 Ja uskomatonta! Toisaalta kiehuin raivosta,  miten ihmisillä on pokkaa valehdella kirkkain silmin ja teeskennellä elävänsä elämää, mitä ei oikeasti ole.  Kaunistella asioita, ja koittaa jopa itselleen valehdella ja paeta tosiasioita katsomatta peiliin.   Olin jo hetkellisesti valmis viemään asiaa eteenpäin, mutta onneksi taas hetken kiehuttuani tulin järkiini.  Tosin juttelin myös kaverini kanssa facebookissa, jonka kanssa asialle naureskeltuani  rauhoituin ja jätin eteenpäin viemisasiat sikseen.  Hevonen kun ei ole edes tämän henkilön hallussa, vaan kuvittelee senkin asian. Joten ei sen suurempaa hätää.   Mutta periaatteen vuoksi ärsytti tuollainen epärehellinen käytös.


Mutta toisaalta taas, olin huvittunut ja surullinen yhtäaikaa. Hän on varmasti sairas jollain tavalla, joka tarvitsisi ammattiapua sekä oikeaa ystävää.  Säälin aidosti ihmistä, jos hänen oikeasti täytynyt kuvitella itselleen tuollainen elämä.  Haluaisin auttaa ihmistä kehittämään itselleen elämän, jota ei tarvitse kuvitella. Vaan hän saisi rakastaa itseään sellaisenaan, kuin on.  Ilman mitään satuja. 

 Kuitenkin, pohdin ja mietin, jaksaisinko auttaa ihmistä.  Olen ollut itse niin poikki, että tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään tällä hetkellä, vaan minun pitäisi välillä myös keskittyä itseeni.   Myös ystäväni eilen ratsastuslenkillä muistutti jälleen minua, etten voi aina olla auttamassa muita päähän potkittuja, vaan joskus tulee raja vastaan kullakin.  


Ihmettelen vaan suuresti, miksi ihmiset valehtelevat itselleen ja siinä sivussa muille?   Onko oikeasti asiat niin huonosti, että totuuden kohtaaminen sattuu niin paljon ja siksi täytyy keksiä itselleen toisenlainen elämä?   Jos näin on,  on kyllä ihmisen elämä todella surullista ja raadollista.  Kuka jaksaa taistella koko elämänsä valheiden verkossa?  Minä en ainakaan.  


Meistä jokainen on aidon ja vilpittömän rakkauden arvoinen. On erittäin ikävää, jos joku jää sellaisesta paitsi,  ja niin kuin tässä tapauksessa, joutuu kuvittelemaan sen.  


Katsotaan rehellisesti peiliin ja rakastetaan sitä peilikuvaa, juuri sellaisena, kuin se on :)

<3 Henna 


 

Uuvutus cum hapotus maximus

Olen ollut viime päivinä äärimmäisen poikki.  Töissä yövuorot ovat ollet todella hektisiä, ja ne ovat imeneet minusta kaiken mehun irti. Stressi ja painekin on ollut niin kovaa, etten useana aamuna kyennyt heti nukahtamaan,  vaan useimmiten olen pyörinyt levottomasti vuoteessa 30min - 1,5 tuntia.

Lauantai erityisesti oli todella huono päivä.  Pääsin nukkumaan aamutallin jälkeen klo 8:30 ja olisinko nukahtanut joskus klo 9:n aikaan /jälkeen.  Heräsin klo 17, tarkoituksena ratsastaa ainakin Kusko läpi, vähintään 30min ja ehkä talutella Karismaa tai käydä sen kanssa vähän hangessa porkkaamassa ilman satulaa.

Toisin kuitenkin kävi, puettuani päälleni ja  lähdettyäni kävelemään rappuja alakertaan, aloin tuntemaan  huimausta, kasvoilleni tuli kylmä tunne ja hiki, sekä alahuuleni ja leukani meni tunnottomaksi, ihan kuin olisin vähän halvanut suun alueelta.   Minulle tuli niin huono olo,  että istahdin rappusille, ja istuin siinä joitakin hetkiä. Silmissäni vilisi ja tuntui, että menettäisin tajuntani. Hetken levähdyttyäni totesin "Juu, no eepä sitten lähetäkkään"  -  ja kapusin suoraan sänkyyn takaisin.  Nukuin klo 19:30 asti,  yhteensä ehkä n. 10-11 tuntia päivän aikana.

Yleensä en säiky pahemmin mitään terveyteeni liittyvää, ja huolehdin terveydestäni sekä yleensäkin itsestäni todella huonosti, mutta tuo "kohtaus" pysäytti minut.    Kärsin edelleenkin hieman matalasta verenpaineesta ja aikoinaan hemoglobiinikin oli alhainen, ja noihin liittyen saatoin tuntea huimausta ja kerran aikonaan melkein töissä pöyrtyäkin.  Mutta tämä oli jotain muuta,   tuo alahuulen/leuan tunnottomuus oli jotain aika pelottavaa. 

Aloin miettimään vielä syvällisemmin omaa terveyttäni ja omaa jaksamistani töissä ja arjen pyörteissä. Täytyy antaa itselle enemmän aikaa lepoon ja rentoutumiseen sekä keskittyä omaan terveyteen. Niin kuin aiemmin olen maininnut, olen sairastunut työuupumukseen joitakin vuosia aiemmin.   Voisin kertoa teille "hieman" siitä. ;)

Nuutunut yöhoitaja kesällä 2007

Valmistuin lähihoitajaksi toukokuussa 2004,  ja pääsin heti edelliselle työharjoitteluosastolle, Kys:n syöpätautien osastolle kesätöihin. Harmikseni, kuitenkaan sijaisuutta ei jatkettu, koska tarve oli ainoastaan kesäksi tuuraamaan toisten kesälomia.  Osasto oli äärimmäisen rankka henkisesti, mutta voin kertoa, etten olisi halunnut sieltä pois, vaan itku pääsi, kun sijaisuus loppui. En ole koskaan ollut pahemmin pinnallinen ihminen, mutta nuo viimeisetkin pinnallisuuden rippeet karisivat pois, eikä tuo olisi pahitteeksi, jos kävisin siellä taas itselleni muistuttamassa, mikä OIKEASTI on tärkeää.

Kuitenkin, kun sijaisuus syöpäosastolla loppui, olin hetken "lomalla"  omasta tahdostani, metsästelin ja kalastelin n. kuukauden päivät.  Olisin jatkanut lomaani hieman, mutta sain kuitenkin muutaman kuukauden pituisen sijaisuuden harjulan sairaalasta, sisätauti-geriatriselta akuuttiosastolta.   Olin vasta valmistunut, ja luonnollisesti,  paljon uutta käytännön asiaa edessä.  Mutta täynnä intoa oppia ja halua auttaa ja hoitaa.

Harmikseni,  hyppäsin sinisilmäisenä ja hyväuskoisena tyttönä keskelle helvetillistä susilaumaa.  Lähes kaikki sudet, olivat elämänsä pilanneita vanhoja narttuja ( anteeksi taas nää mun vertauskuvat ;D )  naama ruttuja ja arpia täynnä ja turkit takussa.  Kaikki toistensa niskassa kiinni ja selän takana punomassa juoniaan.

Kaikista hulluin tilanne oli se, kun olin ensimmäistä päivää. Minulle tultiin tarjoamaan mahdollisuutta liittyä tiettyn laumaan.  "nyt päätät, kuulukot meidän vai noitten porukkaan"   Mitä hittoa?   Totesin vaan siinä arkaillen, että olin tullut tänne töihin enkä  kuulumaan mihinkään ryhmään, ja että halusin tulla kaikkien kanssa toimeen niin, että työnteko onnistuu ja potilaat saa tarvitsemansa.  Olinkin arvostettu hoitaja ainakin osan potilaista ja heidän omaistensa keskuudessa, kokemattomuudestani huolimatta. He arvostivat enemmän sitä lämmintä ja inhimillistä kohtelua, kuin sitä kylmää ja työhönsä leipiintynyttä,  raudanlujaa ammattilaista.

Kuitenkin, vaikka rakastin työtäni, tein sen mahdollisimman hyvin ja lämmöllä, silti minusta tuli silmätikku osalle  työkavereista.  Minulle usein ei puhuttu, työparini ei mm. kertonut mitä tehdään seuraavaksi, ei kertonut potilaista ja niitten hoidosta, saati sitten että kertoisi minne menee työskentelemään. Naurettavimmassa tapauksessa rapottikin saatettiin antaa selin päin minuun.   Kerran miljoonista, satuin kahvihuoneeseen, kun eräs vanhempi hoitaja haukkui minua, ja jäädessään kiinni, nosti leukaansa, ja käveli kahvihuoneesta pois. Tosin täytyy näin jälkeenpäin olla nyt ilkeä ja sanoa, että nainen näytti ihan mieheltä, joten uskon, että kateus oli yksi syy minun haukkumiseen :D

  En voi väittää, että kaikki työkaverini olisivat olleet "susia".  Välissä oli ihmisiä, joita ei kiinnostanut muu kuin työnteko ja heitä ei kiinnostanut toisten elämä tai tunteet, joten he eivät osallistuneet kieroiluun mutta eivät myöskään tehneet asioille mitään.

En ollut ainut osastolla, jota "kiusattiin", vaan minun lisäkseni silmätikkuja oli muitakin. Heistä  muutamista mukavista hoitajista tulikin minulle todella hyviä ystäviä ja  vieläkin tänän päivänä pidämme jonkin verran  yhteyttä toisiimme.  Meitä tulee aina yhdistämään se, että meistä puhuttiin paljon tyhjänpäivästä pahaa  ja puhalsimme siksi yhteen hiileen.  En voi koskaan olla tarpeeksi kiitollinen heille siitä, että he ottivat minut siipiensä suojaan ja auttoivat jaksamaan, kun sairastuin uupumukseen.

  Koko 2 v 2 kk:n aikana minusta kehiteltiin mitä ihmeellisimpiä tarinoita, mm. suhteestani ambulanssikuskiin, joka siis totuudessa oli erämies, niin kuin minäkin, ja keskustelimme usein syksyisistä lapin jahti ja kalastusreissuista, naurettavaa :D  Tässäkin oli niin selvä heijastus, ihminen joka kehitteli juttua, oli ilmeisesti  tulloin itse pettänyt miestään ja saanut aikaiseksi avioeron.  Uskomatonta mihin ihmisten omat ongelmat ja katkruus ajaakaan. Myön avioliitostani puhuttiin paljon. Olin mennyt nuorena naimisiin, ja useat vähättelivät mieheni ja minun suhdetta. He jopa olivat heittäneet veikkauksia, miten pitkään liittomme kestää :DD  Tosin, tuo ei minua satuttanut, lähinnä nauratti.   Mutta pettämisväitteet olivat todella raskaat ja saivat minut raivon partaalle. Kerran meinasin raivostua niin pahasti, että lyön erästä naista, joka tätä valhetta levitteli. Onneksi ehdin tiedon saatuani keskustella luottotyökaverini kanssa, joka sai rauhoiteltua minut takasin järkiini.

Työ osastolla oli äärimmäisen raskasta. Potilaspaikkoja oli enemmän, kuin saisi. Eli kahden hengen huoneessa oli 3, 4:n huoneessa kuusi jne.   Henkilöstömäärässä säästeltiin ja kaikki työskentelimme vastuullisessa työssä. Suurennuslasin alla, pienellä miehityksellä.  Tässä tilanteessa hyvä, terve työyhteisö ja ryhmähenki olisi ollut paikallaan, mutta kun ajatellaan, että raskaassa ja äärimmäisen vaativassa työssä vielä työntekijät sotivat keskenään,  siitä ei voi tulla muuta kuin uupuneita ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä.  Sairaslomia oli hurjasti, eikä aina sijaisia/keikkalaisa saatu, joten samat naamat olivat töissä usein 2 vuoroakin peräkkäin, jopa  7 päivänä peräkkäin, käyden kotona vain nukkumassa. Oma ennätykseni on 10 päivää putkeen, sisältyen 2 pitkää päivää.  Usein jopa vapaapäiviltä hälytettiin kentälle. Lisäksi esimieheni  vähätteli osaston ongelmia ja lakaisi ne maton alle. 

Mä nyt huomaan taas että mä kirjoitan hirveesti tekstiä ja tästä tulee pitkä postaus, mutta ku mä en ole päässyt vasta ku alkuun! :DDDD  sori oikeesti :D

Jossain vaiheessa olin ajatunut siihen tilanteeseen , että töihin mennessä minua itketti ja hermostutti.   ja usein taas töistä tullessa tärisin, en saanut unta ja olin hermoraunio.   Purin  suurimman osan pahasta olostani mieheeni ja koiraani, kaikista rakkaimpiini.  Ja se sai minut voimaan vielä pahemmin.   Ihmettelen, miten rakkaani jaksoi minua tuon ajan.  Väsyneenä ajoin suhteemmekin vaikeuksiin, kun en tajunnut hakea apua aikaisemmin, tai yksinkertaisesti lähteä lätkimään tuosta työpaikasta. Voi kun olisin ollut silloin hieman viisaampi, mutta olin nuori ja todella tyhmä.  Käytin jonkin verran myös alkoholia tuolloin  sekä poltin töissä ollessani tupakkaa, joitakin kappaleita / vko. Joku voisi nyt luulla, että olisin kärsinyt alkoholiongelmasta, mutta asia ei näin ollut. Minulle jo tuo vähäinenkin juominen oli ongelma. Koskaan en ole ollut täysin absolutisti, mutta silloin se, että join suruuni, teki minut vielä surullisemmaksi.   Myös tupakka maistui äärimmäisen hyvälle, kun töissä oli stressaavaa ja pääsinpähän hetkeksi osastolta pois omaan rauhaan, kun menin tupakkapaikalle istumaan.

Onneksi ystäväni ravistelivat minua ja  lisäksi tiedostin itse tilanteeni ja tunnistin burn outtini niin vakavaksi, että päätin tehdä asiasta lopun. Oli syksyä 2006, kun olin päättänyt mennä lääkäriin.   Lääkärin vastaanotolla lääkärillä oli ilmeisesti huono päivä ja tämä meinasi naurahtaen määrätä minulle vain muutaman päivän sairasloman. Silloin menetin hermoni ja  kontrollin täysin, aloin hysteerisest itkemään sekä huutamaan lääkärille. Hetken huudettuani itkin vain pää polvissa ja lääkäri rauhoitteli, pyyteli anteeksi ja määräsi minulle reilun 2 viikkoa sairaslomaa, joka jatkui sitten vielä lisää myöhemmin. Ystäväni ja hyvät työtoverini auttoivat minua toipumaan  nopeasti sairaslomani aikana, vaikka töihinpaluu pelottikin kovasti, uskalsin sinne kuitenkin mennä.

Ehdin olla sairaslomani jälkeen vain hetken töissä k.o. osastolla, kun rukouksiini vastattiin.  Sain siirron toiselle osastolle. Osasto oli myös kiireinen ja vaativa, mutta saisinpahan aloittaa taas uusien ihmisten kanssa työskentelyn ja sitä kautta toipumisen raskaasta 2 -vuotisesta, joka teki hetkessä ennen jo hyvin korjaantuneesta, ex-masentuneesta elämästäni taas uudelleen helvettiä.

Entiset työ"kaverini" yrittivät tehdä minun uuden alun hankalaksi, levittäen tarinoitaan toiselle osastolle, mutta onneksi siellä työskenteli suurimmaksi osaksi fiksuja ja kypsiä ihmisiä, jotka tekivät omat johtopäätöksensä minusta ja  totesivatkin jälkeenpäin,että olivat iloisia, että tulin osaksi heidän työyhteisöä.  Kuopiossa käydessäni, vierailen joskus osastolla ja vien heille suklaata ja muistan kiittää yhteisistä työhetkistä :)

Työskentely henkisessä helvetissä on saanut minut tajuamaan, miten tärkeä on lämmin, välitön ja reilu ilmapiiri työyhteisöss ja muutenkin elämässä.  Olen onnekas,  työyhteisöni on kuin pieni perhe, puhumme asioista suoraan ja setvimme yhdessä ratkaisut ongelmiin ja joskus väittelemme asioista napakass, mutta hyvässä hengessä. Ja jos jotain ongelmia on tullut, ne on selvitetty mahdollisimman pian.   Olen saanut monta hyvää ystävää työni kautta, ja kaikista on tullut minulle todella tärkeitä,   pidänkin hoivakotia toisena kotinani ja työkavereita melkeinpä sinne kuuluvina perheenjäseninä. Arvostan suuresti sitä, missä olen tällä hetkellä.

Vaikka yövuorot olisivatkin rankkoja,  haluan aina kiireenkin keskellä muistella tätä harjulan osastoa, jossa  ihmiset poljettin maanrakoon. Sinne en enää ikinä halua palata.   Taidankin aamusella antaa kiitosta ihanalle työyhteisölleni hyvästä yhteistyöstä <3 Nyt lopetan hyvissä ajoin, ennen kun innostun lisää! ;)

<3 Henna

"Järkytys" kahvitauolla..

Huh huh,  viime- ja tämä yö ovat olleet aikamoista haipakkata työmaalla!  On saanut kyllä juosta ihan kunnolla, että ehtii jokapaikkaan ja että saa tehtyä kaikki perushommat aamuun mennessä.   Mutta, tällaista tämä välillä on, saapahan tämä läskipallo ainakin liikutaa! ;)  hihi

En ehtinyt eilen edes kuvailemaan / etsimään kuvia, saati sitten pohtimaan uuden postauksen aihetta sen syvällisemmin.  Eilen tuli vain nukuttua pitkään, heattua matokuurit apteekista, liikutettua Vuse ja  kahviteltua hetken aikaa kavereiden kanssa.

Oli ihana nähdä edes pikaisesti erästä miespuolista ystävääni, joka tuli kaupungista käväisemään maalla.  Ehdittiin vähän aikaa porukalla istua kahvikupin ääressä ja turista mukavia -  ja vähän henkeviäkin.  Ennätimme hetken aikaa puhua myös arjessa jaksamisesta ja uskonasioista. Totesinkin töihin ajellessani, miten ystävän vierailu toi jotenkin rauhan sydämeen.   Ilmankos oloni oli keveämpi, kun sai kuunnella toisen ajatuksia ja kertoa myös omista tunnelmista.

 Mutta toiseen aiheeseen:

Kuulin radiosta vinkkiä sivustosta, jossa vanha mies on pitänyt / pitää "blogia" vaimostaan, joka kuoli viime keväänä.  Siinä kerrotaan vaimon elämästä ja työurasta, pariskunnan historiasta runsaine teksteineen ja kuvineen,   ja lisäksi käydään todella tarkasti läpi naisen sairastelut,  kuolema ja  hautajaiset.  Olin järkyttynyt-   kyllä hitusen positiivisestikkin, mutta täytyy myöntää, että olin hieman vaivautunutkin.  Olen nähnyt työni puolesta paljon vainajia, mutta minua henkilökohtaisesti hetken aikaa vaivasi kuvat kuolleesta naisesta täällä netissä. Mutta kyllähän niitä kuvia löytyy lisääkin, kun alkaa vaan etsiä.

Jotenkin tuli hetkellisesti olo, että miehellä oli jonkin sortin fiksaatio vaimonsa suhteen, mutta TOTTAKAI, olihan tämä hänen vaimonsa ja elinkumppaninsa.   Ja sivustosta näkee selkeästi, miten hän rakasti vaimoaan ja vaali heidän yhteistä elämää.  Luultavimmin blogin kirjoittaminen oli miehelle jonkinlainen tapa käsitellä vaimonsa kuolema,   ja päästää sitä myöten pikkuhiljaa irti.   Täytyy nostaa hattua, itsestäni ei olisi tuollaiseen.  Tai no, eipä ole koskaan tullut tuollaista ajatusta ajatelleeksi.

Oman blogini kirjoittaminen on minulle tullut todella tärkeäksi  harrastukseksi / elämäntavaksi,  näinkin lyhyellä ajalla.  En ole koskaan perustanut päiväkirjoista,   mutta olen pitänyt kirjoittamisesta, vaikken siinä kovin hyvä olekaan.   Blogin kirjoittamisessa saan purkaa syvimpiä tuntojani, asettaa näkemyksiäni näytille ja pohdiskella muutenkin oman sieluni syövereitä sekä myös ihan arkisiakin asioita.

Blogin kirjoittaminen on jo nyt, kasvattanut minua paljon ja selkiyttänyt pääkoppaani.  Monesti, kun olen kirjoittaessani "joutunut"  asettamaan kaikki ajatukset, faktat ja ongelmat pöydälle nenän eteen, olen sattumoisin kokenut AHAA-elämyksiä ja todennut "niinhän se onkin!"   Tästä on siis ollut minulle todella paljon hyötyä,   ja vaikka olenkin katsonut peiliin sen miljoona kertaa, blogini  on toiminut peilin tehostimena, joka on selkiyttänyt peilikuvaa selkeästi.

Pari ystävääni on todennut myös minun muuttuneen, parempaan suuntaan eikä ehkä pelkästään blogin kirjoituksen aikana, vaan muutenkin edellisen vuoden aikana. Kuulemma epävarmuus, stressaaminen ja vainoharhaisuus on vähentynyt huomattavasti.  Ja siltä minusta itsestänikin tuntuu. Ennen ajattelin jatkuvasti, mitä muut minusta ajattelevat ym. Nykyään asenteeni on, että "jos en kelpaa tällaisenaan, niin ei sekään ihminen ollut minulle oikea"     Tosin jokainen tajuaa, että "tällaisenaan" ei tarkoita sitä, että voi sikailla toisten tunteitten kustannuksella miten sattuu,   ja panna sen aina  oman persoonan tai aitouden piikkiin.  Eihän me kuitenkaan voida miten sattuu toimia, ja minä ainakin toivon, että saan satikutia, jos leikin toisten hermoilla tahi tunteilla.


Herranen aika, taas mie innostuin! Tästä piti tulla lyhyt, typerä, kuvaton postaus!  Nyt tästä tuli vaan kuvaton typerä ja pitkä postaus ;)   Laittakaa muutenkin mielipiteitänne tulemaan, ja toivomuksia postausten suhteen!

Ja te anonyymit, tai ei lukijoiksi liittyneet, laittakaa vaan rohkeasti merkkiä käynnistänne, palan halusta kuulla myös teidän tarinoita ja/tai mielipiteitä!

Kaikkea hyvvää!

<3  Henna

Hevonen ei ole sohvaperuna!

Ei lastenlelu, ei lohdutuspalkinto,eikä pihakoriste...  Listaa voisi jatkaa loputtomiin!

Olen nähnyt paljon sivusta, kun hevosia hankitaan taloon aivan väärin perustein. "Lapset haluavat" "Niillä on ollut rankkaa nyt niin ostettiin hevonen ku ovat sitä toivoneet"   "Onhan se hieno eläin"   "Onhan teilläkin sellainen!"  

Heti alkuun voin sanoa, että olen saanut alla olevien mielipiteiden johdosta kyräileviä katseita ja minut on leimattu hevosten hyvinvointipoliisiksi ja tässä tapauksessa hitusen ylimieliseksikin.  Mutta kertokaa, jos olen väärässä  ja taaskaan en halua yleistää! :D

Tämä koskee kaikkia hevosia, mutta otan kärjistetyn ja tänä päivänä Suomessa ehkä yleisimmän erimerkin :

Pahin tilanne on, että taloon saadaan ravurinraato ilmaiseksi, tai parilla satasella, mukanaan tarvikepakettina ruosteinen ja homeinen riimu & naru, pari kuppaista harjaa, vanhat koppurat raviruitset sekä joku merkitön halppissatula ravitallin komerosta.  Hevonen tulee taloon ylipitkillä ja lohjenneilla kavioilla sekä vuosiin raspaamattomilla hampailla, madotuksesta puhumattakaan. (anteeksi taas kärkäs äänensävy ;) )

 Koska hevosen hankinta on nykyään niin helppoa, ja  ennemmin monttuun joutavia ravureita seisoo pihattojen perillä märkänemässä, niitä myydään pilkkahintaan ilman vastuuta ja mielenkiintoa, minne hevonen loppupeleissä joutuu. Saadessaan hevosia ilmaiseksi tai halvalla ihmiset myös innostuvat hankkimaan hevosia enemmän, kuin kellotaulu tai kukkaronnyörit pystyvät joustamaan.

Joillakin on onnea, ne pääsevät asiantuntevaan ja hyvään kotiin, joissa hevosista pidetään oikeaoppisesti huolta, niitä aletaan kouluttamaan ja käsittelemään oikein ja niin ollen, niistä tulee kelpoja ja uskollisia ystäviä ja harrastekumppaneita.

Ravuri kuuluu raviradoille, mutta uran loputtua siitä saa myös kovalla työllä ja maltilla kivan harrastepollen ja jotkut valioyksilöt yltävät jopa kisaradoille. Joku voisi nyt luulla, että halveksun ravureita, mutta päinvastoin,  huomatkaa, että minulla on lämppäri, ja toinen puoliksi lv omassa tallissa.  Rakastan lämppäreitä, mm. niiden kauneutta, nopeutta ja nöyryyttä, mutta suhtautumiseni niihin on ennenkaikkea REALISTINEN.

Tusonki Sh/Lv vm. 95

Itse maksoin Karismasta nelinumeroisen luvun, lähinnä sen siitosarvon vuoksi, mutta ostopäätökseeni vaikutti eniten tamman luonne ja sen rakenne, joka soveltui hyvin ratsastelukäyttöön.

Mutta entäpä ne, jotka myydään tietämättömien vanhempien lapsille leikkikaluksi?  Tällaisissa tapauksissa ei vaan yksinkertaisesti riitä, että heppa on suloinen, sitä on kiva harjailla ja letitellä tukkaa, ratsastella sekä ostella pinkkejä tarvikkeita ja syötellä porkkanoita.  Kun se yyber kova rakastaminen EI VAAN RIITÄ!
Jokaisen hevosesta unelmoitsijan kannattaisi pysähtyä miettimään, jaksaako hevosta lenkittää lähestulkoon  säällä kuin säällä, siivoamaan paskat joka päivä, kärräämään keväisin tonneittan paskaa mutaisesta tarhasta, heräämään aikaisemmin loimittamaan hevosta ja viemään ulos. jne.   kyllä te tiedätte mikä helkkarinmoinen lista tästä tulis, jos jatkaisin :D Toki täyshoitotallilla pääset noista "töistä", mutta maksat itsesi kipeäksi ja vain käydessäsi ratsastelemassa, saatat jäädä paitsi äärimmäisen tärkeistä opeista, joilla opit ymmärtämään hevosta syvemmällä tasolla.  Tosin taas jälleen, tunnen monta ihmistä joiden hevonen on täyshoitotallilla, ja silti he tuntevat hevosensa äärimmäisen hyvin ja viettävätkin paljon aikaa tallilla hevosen kanssa muutenkin, kuin ratsastellen,  ihan vain luottamuksen ja suhteen hoivaamisen vuoksi.


Ajankulun tietää jokainen, kun listaa kaikki päivittäiset toimet, mitä hevosen kanssa joudutaan puuhaamaan päivän aikana.  Mutta pitää muistaa toinen seikka:  RAHA.   Hevonen syö rahaa, olkoon se sitten ilmainen/200 euron lämppäri, tai sitten  10000 euron kansallisen tason esteratsu.   Samallalailla se syö heinää, kauraa/rehua, kivennäistä, vitamiineja, suolaa, porkkanaa, leipää jne.  Se on madotettava, rokotettava, kengitettävä/vuoltava, raspattava jne.  samallalailla, olkoon hankintahinta mikä tahansa.  Sen karsina on siivottava, kuivikkeet hankittava ja kärrättävä samalla lailla!  Lisäksi pitää muistaa äkilliset eläinlääkärimenot,  ja ylimääräiset "herkut"  kuten  hieronta, fysioterapia, venyttelyt, unohtamatta hankittavia, jatkuvasti kuluvia varusteita.   Hevonen on aktiivinen eläin,  ja  se osaa kyllä järjestää omistajalleen päänvaivaa haavoineen ja ruhjeineen, joten tallissa on oltava lääkekaappi akuutteja tilnateita varten.    Myös ähkyn ja kaviokuumen riskit on tunnistettava.  Huhu ku tulee listaa, nyt lopetan vaikka mieli tekis jatkaa!  Älkää välittäkö, tulistun aina, kun alan aiheesta puhumaan / kirjoittamaan :DDD

Olen usein pysähtynyt pohtimaan aikaisempia motiivejani hevosen hankinnan suhteen sekä syitä ylläpitää kallista hevosharrastusta. Huomautan, että tämä tapahtuu useimmiten positiivisessa hengessä, mutta myös silloin tällöin myös kriittisestä näkökulmasta.

Synkkiä hetkiä tulee kyllä, se on selvää, oli kyse mistä tahansa asiasta elämässä, joka vie valtavasti aikaa ja rahaa. Mutta jos "synkkä hetki" muuttuu jatkuvaksi pimeydeksi, ja kokee hävittäneensä intohimon ja mielenkiinnon asiaan ja tässä tapauksessa esim. tallille lähtö tuntuu ylipääsemmättömän vaikealta ja tahmealta, tietää jokainen järki ihminen-  on aika ottaa aikalisää harrastuksesta,  tai no, tässä tapauksessa elämäntavasta.

Itse henkilökohtaisesti koen näitä synkkiä hetkiä aika ajoin, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun on jatkuvasti pimeää. Ja  viime vuonna erityisesti syksy oli märkä, tuulinen ja erityisen musta.  Se saa innokkaammankin heppatytön motivaation laskemaan. 

Kuten aiemmin olenkin mainninnut, teen yötyötä vuoroviikoin. Tämä tarkoittaa syksyisin lähinnä sitä, että menen töihin pimeällä, pääsen nukkumaan aamulla pimeällä ja herään iltapäivällä -  pimeällä.   Teen tallityöt ja ratsastan - pimeällä.  :D   Olen hyvin kevät / kesä ihminen ja toki tykkään syksyn ruskasta ja talven lumikeleistä, mutta pimeys, argh, sitä vihaan.   Siihe lisättynä mausteena tuuli ja vaakatasossa naamalle tuleva vesi ja räntä - huoh.   Ei varmaan tarvitse enempää kuvailla tunnetta.  Siinä tilanteessa tulee ajatus - ollappa nyt maneesissa ratsastelemassa :D

Kuitenkin ajoittaisesta motivaatiopulasta huolimatta kampean hevosen selkään lähestulkoon päivittäin.  Ja usein lenkillä / sen jälkeen tulee hyvä fillis, ja on tyytyväinen, että tuli taas jälleen lähdettyä. Kuitenkin,  yksikin "lenkkivapaapäivä"  hevosista, saa usein minut potemaan huonoa omaatuntoa, mutta koitan tässä asiassa parantaa ja ottaa aikaa myös itselleni.  Hevosharrastukseni vuoksi sosiaaliset suhteeni kärsivät, muut harrastukset jäävät lähestulkoon unholaan ja kotikin pysyy suhteellisen sekavana ja sotkuisena :D  Taas toinen ääripää on se, että jos olen muutamankin päivän "lomalla" ratsastuksesta, alkaa polvet tutista vieroitusoireista :D

Hevosten hoidon ja liikutuksen suhteen olen yleensä suht säntillinen ja kurinalainen, joitakin lipsahduksia voi panna useimmiten sitten huonon muistin piikkiin.  Pyrin huolehtimaan mm. siitä, että hevoset tarhaavat yli puolet vuorokaudesta, saavat asiallisen loimituksen,  liikkuvat säännöllisesti (Kusko 6-7 kertaa /vko, Karisma 4-6) Onneksi liikutuksesta minun ei tarvitse vastata kokonaan yksin, vaan suuri kiitos kuuluu "ulkopuolisille" kävijöille. Tosin ratsastelu on tuolloin vain maastoilua mökkiteillä ja pelloilla, ilman sen suurempia "tehtäviä".  Itse yksinäni ratsastellessani teetätän usein hevosilla temmonvaihteluja, siirtymisiä, väistöjä, käännöksiä sekä taivutuksia. Ne ovat ihan kivoja tehtäviä, joita puskailija voi jouhevasti tehdä maastoillessaan.  

Itsekin lukeudun täysin puskailijaksi.    Rakastan maastoilua, mutta kaipaan myös tavoitteita ratsasteluuni. Tällä hetkellä kentättömyys rajoittaa todella paljon harrastelun monipuolisuutta ja se syö minua  joka päivä.  Koko kroppani syyhyää halusta kehittyä ja "treenata"  aktiivisesti hevosteni kanssa,  jo ihan niittenkin mielenvirkeyden vuoksi.  Huomaan, että toistan taas itseäni ja jankkaan ärsyttävällä tavalla tästä kenttä-asiasta, mutta saa siltä rauhaa -  kenttä on saatava! :D

Ystäväni ja Tuse kesällä 2011

Hevosharrastus vaatii paljon aikaa ja rahaa.  Se tuo runsaasti velvollisuuksia ja vastuuta.   Jatkuvat shoppailut ja matkustelut saa unohtaa, paitsi jos heppa asuu täyshoitotallilla, tai jos on onnekas ja omistaa lomittajan tai ahkerat tallikaverit, ja jos rahaa vielä hevosten ylläpidon ja muitten kulujen lisäksi riittää muuhun rälläämiseen.     Olen itse onnekas, minulla on  vähän niinku "avunantosopimus"  naapurini/ystäväni kanssa,   joilloin lomitellaan toistemme talleja, kun toinen tahtoo reissuun.  Annan myös mielelläni liikutusapua, ja toivon sitä joskus tiukan paikan tullen takaisin.

Ratsastelu  ja kaikenlainen hevostelu on ihana harrastus, mutta usein myös liikutus on velvollisuus.  Hevosen liikutusohjelma määräytyy hevosen lihaskunnon, koulutustason, rodun,  terveydentilan ym. mukaan.  Jokainen hevonen tulee katsoa yksilönä,  joten mm. loimitukset, ravitsemus ja liikunta katsotaan hevoskohtaisesti.

Kukaan ei voi tulla räkyttämään siitä, että joku maastoilee ilman sen kummempia tavoitteita, ajaa ja hiittaa ravurillaan huvin vuoksi, harrastaa agilityä/maastakäsittelyä, kilpailee iäkkäämmällä, eli yli 16-vuotiaalla vielä aktiivisesti, tai että joku ratsastaa kevyesti läpi nuoren eli 3-4 vuotiaan useita kertoja viikossa.   Pitäisi katsoa aina hevoseen ja sen kapasiteettiin, terveyteen sekä kuntoon käyttötarkoituksessa.   Lähinnä on mielestäni hyvä kiinnittää huomio siihen mikä on hevosen kohtelu päivittäisessä huolehtimisessa, saati sitten emotionaalisella tasolla.  Ja jos hevonen on hyvävointinen , virkeä ja elämänhaluinen,  ei edellä mainituissa käyttötarkoituksissa ole mitään mätää. 

Omaa hevosta harkitseville suosittelen paljon harkitsemista ja vaikka esim. kokeilua hevosen omistamisesta puoliylläpidon tai täysvuokraamisen avulla.  Itse hankin kokemukseni (jota ei kuskoa ostaessa ollut mielestäni tarpeeksi)  hoitohevosieni avulla ja niitten jatkuvalla hoitamisella opin mielettömän paljon hevosten hoidosta.  Kusko on kuitenkin sairasteluineen ja entisine moniongelmaisuuksineen opettanut minulle kaikista eniten.  Kovan kuntoutustyön tulos palkitsee suuresti ja antaa lisävoimaa jaksaa kammeta tallille lähes joka ikinen päivä.

Tässä vähän minun  mietteitäni hevosen omistamisesta ja siitä huolehtimisesta.  Varmaan puolet jäi mainitsematta ja unohtuikin välistä, mutta hyvä niin,  tästä olisi tullut huomattavasti pidempi postaus!  Laittakaa ihmeessä omia mietteitänne  ja kommenttia tulemaan asiaan liittyen, palan halusta kuulla toisten näkemyksiä asiaan nähden.  Olen varmasti monessa asiassa väärässäkin. 


<3 Henna

Toiset on syntyny kultalusikka suussa...

   

ai kaaheeta mikä kyläkullu! :D luultavasti taas joku pienimuotoinen sekoaminen käynnissä! :DDDD

... minä taas olen syntynyt ruosteinen haarukka perseessä -   poikittain!    :D  Tuo  on minun, perheeni ja sukuni "motto", jolle on naurettu monta kertaa!

Voisin sanoa, että olen ns. rikkaasta perheestä.   Isäni on yrittäjä, lähinnä metallialan, mutta tällä hetkellä on keskittynyt metsäkokeiden ajamiseen.  Muutamien työntekijöiden lisäksi myös veljeni tekee isäni firmassa töitä, mutta lähtee nyt pian armeijaan.

Olen ollut usein huolissani isäni jaksamisesta "uraputkessa" . Niin kauan, kun muistan, isäni teki aamusta iltaan töitä,  useimmiten myös viikonloppuisin, kotona soi puhelin jatkuvaan ja "loma"reissuilla isä puhui puhelimessa ja soitteli toistuvasti ohjeita työmiehille.  Lähes joka ilta isä nukahti nojatuoliin iltauutisten aikaan ja kömpi sänkyyn joskus yhden-kahden aikaan yöllä, ja tekee sitä kyllä nykyäänkin.  Tosin, hän herää usein jo kello 4 :n aikaan, äidin mukaan kuulemma joskus jopa kolmelta :O 

Tuollaista elämäntapaa seuratessa ja siinä sivussa eläessä päätin jo lapsena, ettei minusta tule yrittäjää ja että en kyllä menekään naimisiin yrittäjän kanssa :D  Niin voimakkaasti sain lapsena osan tuosta stressistä ja rahasta - joka revittiin persnahasta.

 Isälläni oli rankka ja niukka lapsuus köyhässä perheessä, jossa ruoka hankittiin luonnosta, asuttiin pienessä torpassa ja naapurin rikkaitten tiluksilla oltiin työmiehinä.  Isäni työkeskeinen ja  luonnonläheinen lapsuus heijastui myös minuun voimakkaasti.  Olen aina ihaillut isääni suuresti ja halunnut ottaa hänestä vaikutteita todella paljon.

Olen jo pienestä asti oppinut tekemään kovasti töitä. Joka ikisen pennin eteen piti tehdä jotakin ja hankin yleensä kaikki ylimääräiset rahani mm. metsätöissä, risusavoitoilla ja muilla töillä. Myös syksyisin keräsin sankkotolkulla marjoja ja myin ne eteenpäin.  Isäni on opettanut minulle monia asioita elämästä mutta kolme ohjetta ovat jääneet pysyvästi mieleeni:
Raha ei kasva puussa.    Rauta on taottava, kun se on kuumaa.   Jäätelöä ei voi syödä ja säästää yhtä aikaa.  

Äitini on aina ollut hieman hellempi tapaus, tosin äitiäni auttelin kotitöissä mielelläni ja sitä vastaan sainkin aina pienen viikkorahan, jolla ostaa karkkia lauantaisin.  Usein tein "kampaajan" töitä pientä rahaa (muutamia kymmeniä pennejä / markkaa)  vastaan,  ja siksi varmaan nykyäänkin mielelläni laitan toisten hiuksia omaksi ja muiden iloksi. :)


Vaikka perheeni on ollut ns. "rikas". Mikään rikkaus ei ole tullut ilmaiseksi, vaan kovalla työllä.   Ja varakkuus ei ole erityisemmin näkynyt minussa, ja siitä osaan olla tänä päivänä kiitollinen.  Isäni opetti minut selviytymään ja tekemään töitä asioiden eteen ja näkemään vaivaa unelmien saavuttamiseksi.

  Koulussa opiskeluaikoina hävetti kulkea aina samoissa vaatteissa,  mutta silloinkin tein töitä saadakseni uudempia vaatteita.  Tein mm. hierojan, henkilökohtaisen avustajan sekä kotitukiopettajan  töitä.   Isäni tulot vaikuttivat sen verran, etten saanut mitään tukia. Isäni kuitenkin maksoi mm. vuokrani, koulukirjani ja antoi vähän rahaa muuhunkin.  Siitä huolimatta elin aika tiukilla.  Mutta tänä päivänä, kun muistelee opiskeluajan "köyhyyttä", osaan arvostaa sitä, että on vaatteita ja rahaa muuhunkin.   Raha ei kuitenkaan ole koskaan ollut minulle mikään "arvo" , vaan sitä tarvitaan nyky-yhteiskunnassa, että selviää.  Nykyään eläminen on niin kallista, saati sitten jos on elätettäviä.

Työnteko onkin minulle todella tärkeää,  ja rakastan työtäni.  Palkkani  ei ole mikään hävyttömän suuri, mutta tulen sillä hyvin toimeen.  Minulla on kuitenki koirien ja kissojen lisäksi kaksi hevosta elätettävänä.  Ne verottavatkin tilipussistani suuren kourallisen, mutta se on sen arvoista.  En voisi enää kuvitella elämää ilman tassun- ja kavionjälkiä pihassani.


<3 Henna

Ihana vuoden alku!

 Ihana tammikuu ja talvi!  Kunnon pikkupakkanen, auringonpaiste ja mahtavat maisemat.   Vuoden vaihde meni mukavasti ystäväpariskunnan kanssa löhöillen ja herkutellen. Olen niin onnekas, kun ystävät asuvat tuossa ihan naapurissa <3 Tässä on pari mieheni ottamaa kuvaa eiliseltä. Kuvat on tuosta ihan meidän viereiseltä kaverin pellolta, jossa ajelemme kelkalla joskus.

 Ei voisi enää parempaa toivoa,  tai no, tää flunssa ja väsymys sais hellittää jo, kiitos!  Muuten olen ainakin henkisesti tarmoa täynnä ja paljon toivoa ilmassa.   Olen päättänyt alkaa kuntoilemaan enemmän ja pudottaa painoani ainakin sen 5 kiloa.  Hiljaisena toiveena olisi pudottaa enemmänkin, mutten uskalla asettaa sen isompia tavoitteita kerralla, vaan etenen 5 kilon välitavoitteilla. 

Kuikeli-Henna  reilu 15 kiloa sitten :/

 Saan ehkä ensi viikolla uuden hoitaja-ehdokkaan tutustumaan meille,  asiassa saattaa olla vielä pari muuttujaa, mutta olen toiveikas.  Toivon kovasti omaa aikaa edes yhden päivän verran viikossa, että voisin vierailla enemmän ystävieni luona, käydä salilla, uimassa, hiihtämässä tms. 

Olen todella liikunnallinen ihminen ja minua riepoo se, etten ole päässyt liikkumaan itse kunnolla ja siten päästänyt itseni paskaan, lähinnä pulleaan kuntoon.  Lihaskuntoa minulla on mukavasti, mutta ne lihakset ovat tällaisen paksun läskipanssarin alla ja toki nekin kaipaavat vahvistusta :D   En muuten koe itseäni rumaksi tai muuta, vaikka olenkin hieman ylipainoinen. Pidän kasvoistani erityisesti, ja siitä saan kiittää hyviä geenejäni.

Tahdon tuohon takaisin! argh!

 Kuitenkin, minulla on syytä pudottaa painoa ja nyt olen päättänyt sen tehdä,  jo ihan Karismankin takia.  Se on hyvin siro neiti, ja vaikka onkin hyvässä lihaskunnossa ja jaksaakin minut kantaa, minua itseäni vaivaa painoni ajoittain, kun istun tamman selässä.

Koitan myös vielä tiukentaa elämääni ja säästää rahaa mahdollista ratsastuskenttää varten.  Toki minun pitää ottaa lainaa, mutta jos edes alkuun pääsisi säästörahoilla.  Vielä kuitenkin, on selvitettävä, myykö naapuri meille tuosta vierestä maapohjaa.  Meillä olisi vajaan puolen hehtaarin ala omaa maata, mutta se on niin notkelmassa ja kosteassa paikassa, että olisi kova työ tehdä siihen kenttä, ja maksaisi tuplasti enemmän, kun maita pitäisi ajaa ja siirtää valtavia määriä, että alue saataisiin kohotettua ja tasattua. 

Onneksi saan apua ystävältäni, joka on maanviljelijä ja asuu tuossa ihan lähellä. Hän on luvannut tulla tekemään ainakin osan maansiirto- ja traktoritöistä.  Ja minä puolestani olen luvannut hänen vaimonsa (joka siis myös yksi parhaimmista ystävistäni), ratsastaa kentällä omilla hevosillaan. Meillä onkin kaikkea kivaa suunnitteilla hevostemme "pään menoksi" ;) 

Kenttä- unelma on vielä niin kaukainen, mutta kovasti sitä ajattelen joka päivä. Juuri kentättömyyden vuoksi junnaamme heppojen kanssa vähän paikoillamme tällä hetkellä ja tuo jatkuva maastoilu välillä tympäsee ainakin minua, joka tahtoo myös tehdä jotain johdonmukaisempaa ja tavoitteellisempaa, vaikkei huipulle ja kisaradoille koskaan pyritäkkään.  Tällä hetkellä kuitenkin opettelemme Kaaman kanssa mm. väistöjä  maastossakin, ettei lenkkeily olisi pelkkää eteenpäin kävelyä ja juoksentelua.

Mutta tässäpä vähän suunnitelmia uudelle vuodelle.  Lähden nyt käymään kaupassa, siivoan huushollin, pesen pyykkiä, käyn lenkillä ja illalla olis sitten taas maastolenkki luvassa :) Tzau!

<3 Henna