Kontio-kävelyä lenkkipoluilla

Viime aikoina sekä ihan lähipäivinä nämä ilmat on olleet kyllä ehkä maailman ailahtelevaisimmat, mitä vähään aikaan muistan.  Aurinko paistaa, mutta kohta sitten tuleekin räntää ja paskaa taivaantäydeltä ja tuuli nousee lähestulkoon myrskylukemiin. En tykkää !  Kesä sais tulla jo! 

näkymä duunista ennen töistä lähtöö. yök.

... ja kun ilma pääsee yllättämään kesken aurinkoisen päivän. Ihanan rapaisia hepokatteja <3  Eeku vaan puunaamaan ja loimittamaan herrasväki.

stten taas paistaa aurinko !

Eilen ja tänään hummailtiin työkaverini Roosan kanssa.  Eilen käytiin vähän reippaampi lenkki humputtelemassa ja tänään sitten köpöteltiin rauhallisesti ennen  kun hepokatit jäävät viettämään viikonloppuvapaata. Roosa sai istua sekä Vusen että Karisman selässä ja tykkäsi kovasti meidän ponimuksista! Meillä oli oikein mukavaa yhdessä hevostellen eikä jännitykseltäkään vältytty.

Muistatteko kun kerroin teille heinäkuussa 2012  elämäni pelottavimmasta lenkistä tuossa meidän lähistöllä metsässä ?  Jos ette muista tai muistikuvanne on hatara, ei hätää -  menkääpä siis lukemaan oitis TÄMÄ postaus.

Tänään tuli mukava paluu siihen tietoisuuteen, että pihojemme nurkilla pyörii karhuja ja muitakin petoja.  Täällä näkyy talvella säännöllisesti ilveksen, suden ja ahmankin jälkiä,  mutta nyt keväällä myös karhun läsnäolo tuli varsin hyvin tutuksi -  Luojan kiitos onneksi vain jälkien muodossa.  Tällä kertaa minun korviini ei kantautunut yhtäkään murahtavaa ääntä eikä minun tarvinnut hysteerisenä ja polvet ruvella rämpiä metsikössä - vaan karhuhavainto oli loppupeleissä hyvin lungi.

Lähdettiin lenkille tuohon tutulle ja turvaliselle mökkitielle, jossa pörräämme tuon tuosta.  Kuitenkin sen ollessa viime aikoina aika kelirikkoinen ja pehmeä, oltiin vältetty siellä rälläämistä nyt jonkin aikaa. Nyt kuitenkin ajattelin lähteä tarkastamaan tien kunnon. Pehmeähän se vielä paikkapaikoin oli, mutta jatkettiin silti matkaa.  Tultiin alamäkeen, jossa oli vielä kohtuullinen kerros edellisenä päivänä satanutta lunta  Minulla on yleensä tapana tarkkailla lumessa / hiekassa näkyviä jälkiä.  Joten siinä samantien kulkiessamme huomioni kiinnittyi luonnollisesti omituisen näköisiin jälkiin tien reunassa.

Tunnistin ne kuitenkin pian ja niin teki Kuskokin - tai se haistoi ne.  Ne ilmeisesti ei haisseet kovinkaan miellyttävälle Vusen turpaan, sillä se alkoi samantien puhallella  ja sydämen syke kiihtyi sekunnissa voimakkaasti jytkyttäväksi ja sen tuntui selän läpi minun niskavilloissani asti.  Ei tarvinnut paljon laskea yhteen, kun tiesin mitä oli tehtävä.  Kaverini ja KB tulivat sen verran jäljessä, ettei Karisma ehtinyt tajuta mitään.  Käskin jännittynyttä rupsua vielä etenemään vähän matkaa, ja sitten käännyimme levikkeen kautta kotiin päin.  Kuskosta olisi voinut käyttää tuossa hetkessä termiä "rento ku rautakanki", muttei onneksi ollut vauhko. Omasta jännityineisyydestään huolimatta, se antoi minun vielä ottaa muutaman kuvan jäljistä. 

Kävimme toisella mökkitiellä kävelemässä ja  samalla viestittelin karhuihin perehtyneitten kavereitteni kanssa asiasta.  Kun pääsimme lenkiltä kotiin, tulikin eräs heistä meille ja lähdettiin yhdessä tutkimaan jäljet tarkemmin. Vähän matkan päästä löytyikin muutama hieman selkeämpi jälki, josta oli kynnet selkeästi erotettavissa. Jäljet eivät olleet vanhat, koska lumipeite oli satanut torstaina tielle. Mutta silti ne olivat ehtineet sulaa hieman tässä lämpimässä säässä.  Silti jälkien haju oli ilmeisen voimakas, ainakin kuskon nokkaan.

Vaikka en halua törmätä hevosteni kanssa isoihin metsänelukoihin ja petoihin,  silti myönnän että niiden läsnäolo tässä lähistöllä kiehtoo minua. Lapsesta asti eränkävijänä olleena se yhteys luontoon ja myös näihin kunnioitettaviin eläimiin on jännittävää ja vaikka karhun jäljet olivatkin hetken aikaa pelottavat - muuttui pelotus innokkaaksi jännitykseksi.  Tulipahan päivään pientä extrajännitystä ja kesän 2012 muistot mieleen.  Hauskaa meillä ainakin oli kaikenkaikkiaan!

toverit jännäkakat housussa!

Silti vielä peräänkuulutan sitä sopivanlaisen melun tuottamisen tärkeyttä tuolla metsässä liikkuessa. Liikuipa sitten hevosella tai omin kintuin.   On hyvin epätodennäköistä, että karhu tai muu petoelukka hyökkäisi ihmisen kimppuun muussa kuin puolustautumismielessä.  Yleensä ihmisen päälle käynyt karhu on joko yllätetty tai saarrettu tai ihminen on tietämättään kulkenut suoraan emon ja pentujen väliin. Se hyökkää puolustautuakseen. Joten itse pyrin ilmoittamaan saapumisestani jollain tapaa, elukat ehtivät häippästä rauhassa paikalta.  Kerrankin voin olla iloinen siitä, että kärsin puheripulista kun ratsastelen kavereitteni kanssa tuolla maastossa. Eivätkä minun kaveritkaan mitään hissukka-sorttia onneksi ole, joten äänen käyttäminen ja melun tuottaminen ei ole ollut meille mikään ongelma.  Ja yksin ollessanikin pidän meteliä lauleskellen tai pitäen kehityskeskusteluja joko hevosen tai itseni kanssa.  Enivei siis, äänen käyttö on sallittua ja suositeltavaa.  Pelkkä kavioitten kopse ei välttämättä riitä, siitäkin on kokemusta.

Oletteko te törmänneet isoihin metsän-elikoihin tai jopa petoihin maastoillessane ? Millaisia kokemuksia teillä on ? 


<3 Henna