keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Oon yksin - ja se tuntuu hyvältä.

Oon yksin - ja se tuntuu hyvältä.  Oon yksin, mutten silti yksinäinen.

Viimeaikoina mielessäni on pyörinyt sana yksinäisyys.    Mitä se on ? Miten siitä päästä eroon vai pitääkö päästä ylipäätään ollenkaan?  Voiko yksinäisyyttä oppia rakastamaan, tai edes tulla toimeen sen kanssa ?  Haluaako joku hautautua yksinoloon liikaakin, erakoitua ? Yksinäisyys -  jopa harvinaista herkkua jollekin ? Missä kulkee yksinolon punainen lanka ?

Lapsena olin paljon yksin.  Jo päiväkerho- ja esikouluajoilta olin pääosin syrjitty tai ulkopuolelle jätetty.  Sellainen, jota ei kukaan pahemmin kaipaillut.  Koulun edetessä 3:lle luokalle ja siitä eteepäin,   syrjimisen lisäksi kuvioihin astui myös konkreettisempi kiusaaminen.   Valtaosan kouluajoista yksin, ulkopuolinen ja hylkiö. Joskus minulla kävi tuuri, ja sain leikkiä muitten kanssa ja silloin olin onneni kukkuloilla. Useimmiten nämä harvat ilonhetket tapahtui kouluajan ulkopuolella naapurin lasten kanssa -    Kuitenkin pääosin ja etenkin julkisilla paikoilla eli tässä tapauksessa koulun pihalla - olin omillani, yksin. Minun seurassa ei haluttu näyttäytyä.  Välitunneilla seisoin syrjässä ja seurasin toisten leikkejä. Katsoin kadehtien muitten tyttöjen  muodostamaa piiriä, jossa tirskuttiin ja letiteltiin hiuksia.  Minulla ei ollut sinne mitään asiaa  ja jos joskus aiemmin jos olin yrittänyt pyrkiä piiriin mukaan -  pian ympyrä suljettiin tiiviiksi minun lähetysessäni. Minun hiuksiani ei haluttu letittää,  kasvojani ei haluttu muistaa.



Yksinäisyys koulumaailmassa sai minut luomaan itselleni oman maailman, jonne kuuluin vain minä ja omat ajatukseni.  Unelmoin elämästä kauniina ja rakastettuna, juoksin avojaloin metsässä eläen oman elämäni sankarittarena - siellä pärjäsin ja olin menestynyt.  Kotona minua rakastettiin ja serkkuni oli paras ystäväni, mutta elämä hylkiönä koulussa sai minut epäilemään omaa arvoani myös kotona.  Koirani Elsa oli minulle se tärkein tukipilari, jolle huolet kerroin - jonka turkkiin karvaat kyyneleeni salassa vuodatin.  Elsa rakasti minua ehdoitta.  Siinä meidän pienessä maailmassamme en ollut se pullea tyttö, jota läskiksi päivittäin haukuttiin ja jota kutsuttiin säälittäväksi.



Lapsena ja nuorena kärsin kovasti siitä, että olin niin yksin. Elämän ensimetreillä tapahtunut roolijako satutti minua kovasti.  Ei ole helppoa kasvaa vahvaksi, jos ihan jo pienenä taimena on poljettu jalkoihin. Kuitenkin, aloin kasvaa -  mutta kieroon.  Omakuvani oli pahasti vinossa ja on mennyt vuosia että olen saanut sitä oikaistua eikä se olisi onnistunut ilman toisten apua ja tukea.  Täytän ensi vuonna 30, enkä voi vieläkään sanoa että olisin täysin kunnossa. Kuitenkin, voiton puolella ollaan ja mikä hienointa - uskallan rohkeasti jo sanoa rakastavani itseäni ja olevani kaunis. Minulla meni vuosia, että aloin uskoa ihmisten kykyyn rakastaa minua ja välittää minusta aidosti. Osa ihmisistä luovuttivat, mutta sitkeimmät jäivät vaikka tilanne meni kuinka hankalaksi. Se on ollut iso mittari rakkauden punnitsemisessa.  Nyt uskon, että oikeasti voin kelvata jollekin - tällaisenaan. Ilman roolisuorituksia, jatkuvaa miellyttämistä taikka kilotolkulla pakkelia.

Vaikka elämääni on vuosien aikana kertynyt paljon ihania ihmissuhteita ja niistä jokainen on minulle äärettömän tärkeä - lapsena opittu yksinäisyys ja se oma maailma seuraa minua edelleen.  Enkä halua edes luopua siitä kokonaan. Käyn edelleen kävelemässä avojaloin metsässä, istun siellä kannonnokassa ja olen hiljaa. Hengitän rauhassa ja  kuuntelen sisimpäni ääntä, annan sille mahdollisuuden puhua minulle.  Kuvittelen, että Elsa juoksentelee vieläkin rinnallani koiraenkelinä ja saan kiittää sitä siitä että se kulki vierelläni lapsuuteni kivisimmän polun.


Opin jo lapsena elämään elämää yksin, joten näin aikuisiällä yksinäisyys ei enää satuta minua niin paljon -  minä jopa tarvitsen sitä. Aiemmin minua satutti paljonkin, jos läheiseni puuhasivat keskenään kaikkea jättäen tahattomasti minut ulkopuolelle, mutta nykyään sekään ei tunnu juurikaan miltään.  Minusta on tullut itseni paras ystävä.  Tietyllä tavalla jopa hieman turtunut. Jos jotakin kohtaa painetaan tai hakataan pidemmän aikaa, tulee se turraksi.   En koe itseäni täysin turtuneeksi tai kylmettyneeksi, mutta olen tottunut selviämään myös yksin.  Tarvitsen rakkautta ja rakkaimpiani, mutta selviän myös ilman jatkuvaa seuraa ja huomita. Olen joskus aika koominen tyyppi ollessani yksin.  Puhun itsekseni kuin hyvänkin ystävän kanssa kaffekupposen äärellä, tsemppaan ja välillä jopa ääneen räyhään itselleni.  Olen oman elämäni mentaalivalmentaja ja stand-up-koomikko   ja se tekee siksi tästä yksinolosta hienoa.

Jokainen tarvitsee aikaa omaan hengähtämiseen, sille että vaan saa olla itsensä kanssa.  Vaikka olen luonteeltani erittäin sosiaalinen tyyppi, rakastan seuraa, tutustua uusiin ihmisiin sekä janoan yhteistä hauskanpitoa ja toisten viihdyttämistä  -  olen silti myös välillä jopa hieman erakkomainen luonne. Joku lähesistäni saattaa tätä lukiessaan naurahtaa tässä kohdassa ääneen, koska ne tietää millainen "humppalulla" olenkaan sosiaalisella saralla. Silti totta on myös se, että haluan vetäytyä siihen omaan maailmaani säännöllisin väliajoin  ja levätä siellä. Puuhastella kaikessa rauhassa töitäni ja elää vain itselleni. Yksinäisyys on myös mielentila joka voi olla joko positiinen tai negatiivinen. Vaikka olisikin yksin, ei välttämättä ole yksinäinen.  Minulla on omat ajatukseni, unelmani ja askareeni - joissa viihdyn. Saan suunniteltua päässäni asioita eteenpäin ja käyttää kaikessarauhassa luovuuttani.  Siksi rakastan yötyötä jota teen yksikseni - se on sitä aikaa omille ajatuksille työn lomassa.

Moni valittelee yksinäisyyttä ja se onkin monelle arkipäivää. Todella moni ihminen on oikeasti liian yksin ja vailla ystäviä.  Se on surullista, koska kenenkään ei pitäisi olla ikuisesti yksin, ilman rakkautta tai hellyyttä.  Tämä kuitenkin vaatii myös omaa yritystä ja sitä, että uskoo itseensä ja rakastettavuuteensa.  On noustava ylös ja tehtävä asioitten eteen, otettava itsekin askeleita kohti rohkaistumista. En minäkään olisi saanut ystäviä ilman rohkaistumista tai sitä että uskaltaa purkaa hieman suojapanssariaan -  olla rehellisesti rikki tai keskeneräinen ihminen. Kotona istumalla ja valmista odottamalla ei yleensä saavuta juurikaan mitään, on lähdettävä itsekin liikkeelle.  Itse olen saanut ystäviä auttamalla ihmisiä ja olemalla reilu tyyppi.



Mutta tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty.  Masentunut ihminen on arka eikä näe valoa paitsi jos joku sitä alkaa hänelle osoittamaan.  Joten masentunut ihminen tarvitsee myös ymmärrystä ja avarakatseisuutta myös myös läheisiltään, ja muilta ihmisiltä tarpeeksi suurta avarakatseisuutta nähdäkseen myös kovettuneemmankin pinnan alle.   Meistä jokainen tarvitsee sellaista valoa ja ohjausta välillä. Lämpöä, joka sulattaa sitkeämmänkin jään.  Mutta ihmisen omassa sisimmässä olevaa tyhjyyttä ja yksinäisyyttä ei voi aina toinen ihminen kokonaan täyttää vaikka kovasti sitä haluaisikin. Koska jos astiasta puuttuu pohja, on sitä hyvin vaikea täyttää edes puolilleen.  On tehtävä myös itse töitä.   Alkaa opetella pikkuhiljaa hyväksymään, rakastamaan itseään sellaisenaan, ja viihtyä myös siinä omassa seurassaan.  Ne pienetkin positiivisuuden  ja hymyjen rippeet kannattaa laittaa näytille, sillä jatkuvasti nyrpeän, katkeran tai vihaisen näköiset kasvot tuskin aina vetävät puoleensa?  Oli ehkä vähän karkeesti kirjoitettu, mutta tällä tekstillä haluaisin lähinnä silleen kaikella rakkaudella potkaista ylös yksinäisyydessä ja synkkyydessä rypevää ihmistä nousemaan jaloilleen. Suurin osa lähtee omasta sisimmästä, muut kyllä seuraa perässä ajan kanssa.

Ilman yksinäisyyttä, omaa pään sisäistä maailmaani lapsena,  olisi elämäni tilanne aivan toisenlainen. Olen tyytyväinen nykytilaani ja huomaan, että olen kiitollinen siitä kaikesta pahastakin mitä lapsuudessani koin. Minusta on tullut se  lapsena kuviteltu, oman elämäni sankaritar ja selvityjä -  enää se ei ole pelkkä haavekuva omassa päässäni - se on todellisuutta.  Ja minä huomaan oikeesti pärjääväni.

"Oon yksin ja se tuntuu hyvältä.
Mä oon viisas.
Mun sydämel on kypärä.
Mä oon kaunis,vaikka itse sanonkin.
Ja voin paljon paremmin. "

- Samuli Edelmann, Mun sydämellä on kypärä. 

<3 Henna



14 kommenttia:

  1. Mä vain tiedän, juurikin mitä tarkoitat. Yksinäinen, hylätty, kiusattu ja viimeinen valinta. Toisaalta tuntuu helpottavalta tietää ettei itse ole asian kanssa yksin, mutta toisaalta taas kauhistuttaa se, kun tietää ettei todellisuudessa ole ainoa jolla käynyt "paska säkä" kiusaamisen suhteen. On vaan niin hämmentävää, miten sun tekstit kuvastaa aina vaan yhtä hyvin omaakin arkea, vähintään jossain määrin.

    Kyllä, olen ollut ykkösluokasta lähtien se kiusattu, syrjitty, kaikkien yhteinen nyrkkeilysäkki. Ja kyllä, olen vieläkin syrjitty ja toimitan välillä nyrkkeilysäkin virkaa. Lukiossa, 19-vuotiaana.
    Nykyisin olen vain yksin. Aina. Lukiossa. Tietyssä paikassa mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana istuen lähes 1000 henkilön talossa peläten lähes jokaista muuta henkilöä. Välillä katse nousee ylös, silmät rukoillen apua ja pelastusta tästä kaikesta. Ei ole ollu vielä koulupäivää etten olisi kertaakaan itkenyt. Edes hetkeä. Elämä vaan potkii joka saralla päähän, eikä tää helpota yhtään.
    "Kaveriporukkaan" mentäessäsi kaikki katoavat nanosekunnissa tai vaihtoehtoisesti kaikki paikat ovat varattuja, joten sinne ei voi mennä. Ainoastaan silloin voit mennä, mikäli joku on vailla viikonlopuksi viinaa tai röökiä. Kun et suostu hakemaan, saat uhkauksia auton romuttamisesta hengen lähtöön, ja hyvällä tuurilla laukun hylätessäs johonkin lompakko saattaa olla tyhjä. Ja joskus kampitettu pihassa vieden auton avaimet, ajaen autoon pieni lommo. Ja tietenkin: kukaan ei nähnyt, ikinä. Valvontakameratkin ulottuivat juuri ulos, tietenkin.
    Nykyisin päivän ainoa sosiaalinen kontakti on kun yks maikka luokasta tullessaan sanoo "moi". Niin pieni asia, mutta ensimmäistä kertaa eläessä on joku ihminen joka voi joskus tulla jopa puhumaan pidemmäksikin aikaa mun luokse kysyen missä mennään (tietää jotain mun taustoista) tai muuten vain juttelemaan, mutta vähintään sanoo aina jotain. Ensimmäistä kertaa joku puhuu vapaaehtoisesti, vaikkakin sanoisi vain tuon yhden lyhyen sanan. Sitä ei moni osaa edes ymmärtää, miten iso merkitys sillä voikaan olla huonoina hetkinä. En voi kuin kiittää tuota enkun maikkaa, sillä tuo pieni ele auttaa jaksamaan yllättävän paljon. Tuntuu vain hurjalta, että 19-vuotias ja ainoa sosiaalinen kontakti on kun joku tervehtii. Mitä helvettiä? Tällä ikää pitäisi riehua ja rellestää kavereiden kanssa minkä ehtii, ottaa kaikki irti nuoruudesta kun sitä vielä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan koko elämäni sen, miten koko peruskoulun ajan sai pelätä kouluun menoa, siellä oloa ja sieltä pois tulemista. Ihan sama millä tulit kouluun, sait tuntea sen. Jos tulit pyörällä, pinnojen väliin heitettiin keppiä tai kaadettiin muuten vain. Kävellessä kaadettiin, vietiin tavaroita, "uskallakki tulla tänää sinne tai tuonne niin saat turpaas". Kolmen kilometrin koulumatka saattoi pahimmillaan vaihtua 20km lenkkiin, jos vain oli mahdollista ettet törmäisi yhteenkään kiusaajaan ja ne olisi kadonnu jo kodin läheltä pois.
      Tavaroiden piilottelu, rikkominen tai ihan pahoinpitely oli lempipuuhaa. Kirjoja meni rikki useita kymmeniä, joita jouduttiin peruskoulun aikana korvaamaan koululle. Jos olin itse koulupäivänkin ilman uusia mustelmia, itkin onnesta että tänään oli pelkkää henkistä pahoinpitelyä, haukkumista, huorittelua ja nälvimistä.
      Peruskoulun aikana saldona oli yli kymmenen kertaa kyynärsauvat ja vähintään saman verran paketoitua kättä. Parhaimmillaan mulla oli 4kk vasen käsi paketoituna, kiitos yläasteen luokkatovereiden. Mustelmat, mustat silmät jäisistä lumipalloista.. ne oli täysin arkipäivää.

      Hulluinta oli liikunta, liikunnan opettaja yläasteella. Nuori, just maikaksi valmistunut nainen opetti meille liikuntaa. Seiskaluokan ensimmäisellä tunnilla opettaja sanoo että sun pitää joutaa ainaki lenkille ja tiputtaa muutama kilo. Mun, joka olin täysin normaali kokoinen. 173cm ja 60kg. Todella epätavallinen luku, ja ehdottomasti tiputettava kiloja pois. Hauskintahan koko jutussa oli se, että reilusti ylipainoinen, mutta suosittu henkilö ei saanut ikinä kuulla pienintäkään vittuilua tai nälvintää, eikä ikinä joutunut kiusatuksi.
      Tuon liikunnan maikan sanonnan jälkeen, voit vain arvata sainko olla sekuntiakaan rauhassa, koko yläasteen ajan. En. Jotenkin kummastuttaa, miten ikinä sairastuinkaan anoreksiaan seiskaluokan alussa. Parhaimmillaan painoa oli 33kg ja pituutta lähemmäs 175cm, mutta silti sai kuunnella olevansa lihava. Tai jos ei lihava, vaihtoehtoina oli myöskin jätesäkkeihin pukeutuja tai vastaavaa. XS-kokoiset vaatteet kun olivat tuolloin liian suuria. Ja tän kevyen anoreksian takia en voi ikinä saada mm. lapsia, kroppa on liian vahingoittunut ettei edes menkkoja oo, ikinä.

      Kukaan ei välittänyt, vaikka yritti kertoa asioista. Kukaan ei välittänyt mustelmista, rikkinäisistä raajoista. Ketään ei kiinnostanut. "Kyllä me tää homma hoidetaan joo ja otetaan noita tyyppejä puhutteluun", niin ei vaan ikinä käynyt. Ikinä. Koulua oltaisiin vaihdettu muuten, mutta lähin seuraava alakoulu oli monen kilometrin päässä ja yläkoulun kanssa olisi pitänyt vaihtaa kokonaan kuntaa, keskelle kaupunkia jossa kiusaamisongelma oli täysin samanlainen.

      Kummallista kyllä, mutta nykyään meinaa vallita pieni masennus, jumalaton pelko ihmisiä kohtaan (varsinkin koulumaailmassa) ja vieläkin menee yöt vähintäänkin miettien (vaihtoehtona itku) mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Ahdistaa, ahdistuslaatta lentää eikä tiedä miten päin olisi.
      Ainoa mikä saa pysymään järjissään on ollu aina elukat. Ilman niitä, en olisi jaksanut jatkaa elämääni edes seiskaluokan loppuun. Nyt kun on muutenkin hemmetin rankkaa joka saralla once again, en meinaa enää jaksaa enää edes eläinten voimin. Ainoa mikä saa pysymään suunnilleen järjissään on pennut. Niiden kasvu ja kehitys, iloiset hännän heilutukset ja kömpelöt jalat.

      Joo'o, tällänen romaani tänään. Mie en viiti omalla nimellä ja bloggertunnuksilla tällast avautumist skriivailla ny, mutta mie tiiän et sie tiiät.
      Ja ny vääntää vattalihaksia.

      Poista
    2. Ja jos ollaan valitettavan tarkkoja, tästä karsittiin oikeastaan kaikki vielä pois. Ei tää oo kuin ihan pieni, minimaalinen pintaraapaisu aiheeseen..

      Kaikenlainen kiusaaminen on vaan niin perseestä ja väärin.

      Poista
    3. Mä kyllä aloin aika paljon itkemään kun tämän luin. Tuli niin omakin lapsuus mieleen ja noita tilanteita mistä kerroit, tuli ihan kylmät väreet. Moni muistutti omiakin kokemuksia, Tosin väkivältaa oli vähemmän mutta henkistä väkivaltaa senkin edestä ja korot päälle :( ihan kamalaa mitä kipuja sinulla on ollutkaan myös fyysisesti :// huhhuh mä en oikein tiijä mitä tähän vastata koska minuun sattuu niin paljon sun puolesta.

      oot oikeessa - näitä tunteita ja tarinoita ei voi mitenkään pukea kokonaisvaltaisesti sanoiksi - se on liian syvä meri ottaa kokonaan selvää. Joten nämä ovat tosiaankin vain niitä pintaraapaisuja. Sitä itse tietää kokonaan mitä on käynyt läpi, on hyvin vaikea selittäää sitä tarkalleen.

      Muistathan ettet ole yksin<3. Minä olen täällä sinua varten ja tiedät että voit mulle jutella nyt ja jatkossakin. isosti haleja sinne ! <3

      Poista
    4. Ano: Niin tuttu tunne tuo, että tupakan hakemisesta kieltäydyttyä saa kunnon haukut päälle.. Henna: Tämä teksti kyllä osui ja upposi. Olit täysin oikeassa, kun sanoit että kotoa ei tule kukaan hakemaan, mutta useiden yritysten ja torjutuksi tulemisen jälkeen kynnys yrittämiseen on aivan liian suuri.. Koulussa ollessani yritin kaikin mahdollisin keinoin tutustua ihmisiin, mutta vastakaikua ei paljon herunut, tuntui että kaikilla oli jokin ennakkokäsitys ja kuppikunnat valmiiksi muodostettu. Nykyään en edes kohtaa ihmisiä, joten ainoa keino saady ystäviä on odottaa, että taivaalta niitä tippuu.. Mutta minä selviän,kaikesta huolimatta. Monet selviävät paljon pahemmastakin.. -Tiia

      Poista
    5. Mä niin ymmärrän, että torjutuksi tulemisen jälkeen ei enää oikeesti uskalla. Se on jotain ihan kamalaa kokea - itsekin olen aikoinaan saanut käännetyn selän ja ivalliset naurut palkinnoksi siitä, että menin esittäytymään ja yritin saada ystäviä. Niin kamalaa, noyryyttävää ja satuttaa sanoinkuvaamattoman paljon. Minutkin on näin aikuisiälläkin torjuttu tai hyljätty, ja se on sattunut edelleen, mutta kai siihenkin turtuu jo jossain vaiheessa. Joskus on myös onnistanut ja nyt elämässä paljon kivoja kavereita ja kourallinen luotto-ystäviä. Siten on voinut kasvattaa omaa luottamusta itseensä ja enää ei pienet viillon niin pahalta tunnukaan. Toivoisin suuresti että tekin saisitte sellainen tilanteen elämäänne <3

      Musta tuntuu että meidän pitäis perustaa joku meidän oma ryhmä, missä vois kohdata toisia saman kohtalon kokeneita, sieltä voisi saada ystäviä jotka tasan tarkkaan ymmärtää miltä toisesta tuntuu eikä taatusti kohtele sillälailla miten ei toista kuulu kohdella. <3

      Paljon haleja sinnekin <3 <3 <3

      Poista
  2. Mä ihailen teitä kaikkia, jotka kiusaamisesta ja kaikesta siitä paskasta huolimatta menette/menitte joka ikinen päivä sinne kouluun. Tietäen, mitä siellä odottaa. Se jos jokin on vahvuutta, sisukkuutta jolla oikeasti on väliä. Sydän särky noita teidän tekstejä lukiessa. </3 Itse olen säästynyt pahimmalta kiusaamiselta, mutta yksinäisyys on minun toinen nimi, vaikka sitä en haluaisi.

    Henna ihanasti sanoit että pitää luottaa siihen, että on rakastettava. Että joku voi oikeasti välittää minusta, että minä oon ihan hyvä. Olin/olen sinisilmäinen hölmö ja otin siipeeni pari kertaa todella pahasti, kun minua kohdeltiin rumasti. Nyt neljän vuoden jälkeen on tullut ajatus, että minä joskus voisin uskaltaa avautua edes vähän. Kivetin sydämeni niin kovaksi, kun sattu niin paljon. Surullisinta tässä on se, että minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana, olen edelleen tämän mun rakentaman muurin takana se sama hyväsydäminen ja herkkä tyttö, kuin ennen kun säryin. Minulta riittäisi rakkautta ystäville, poikaystävälle, lapsille, naapurin vanhalle mummolle ja monelle muulle, mutta kun en uskalla. Torjutuksi tulemisen pelko on niin kova.

    Minulla on mielikuvitusmaailma, jossa minulla on ystäviä. Välillä siellä vaan jutellaan, itketään toisten olkaa vasten. Välillä taas nauretaan ja sekoillaan ja aiheutetaan pahennusta lapsenmielisyydellä. Mulla ei oo ketään, jota halata pahan paikan tullen ja se saa minut ihan äärettömän surulliseksi.

    Oon kuitenkin kömpimässä ylös omasta helvetistäni koko ajan. Olen jo edennyt pitkän matkan sieltä ihan pohjalta, enkä aio luovuttaa. Uskon, että minua vielä tullaan rakastamaan, minä pystyn rakastamaan ja joku oikeasti tarvitsee minua täällä.

    Kiitos Henna taas tästä.<3 Vaikka nämä kirjoitukset osuu joskus kipupisteisiin, niin tämä blogi on minulle ja varmasti monille muille iso tukipilari.

    T. Fanni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Fanni <3 Kuule, löydän tästä sun kommentista niin paljon vanhaa itseäni. Moni luuli minua esim. ylpeäksi, mutta olinkin vain ihmispelosta kärsivä ihminen, joka ei uskaltanut avata itseään. Onneksi kaikesta voi vapautua ja päästä sen vanhan yläpuolelle, se vie toki aikaa mutta parempi se kuin että taantuisi ja tyytyisi siihen selliin, minne on itsensä teljennyt. On ihana huomata että kun alkaa hymyilemään itselleen, niin sitä hymyä voi jakaa myös muille ja siten voi saada sitä takaisn.

      Kyllä me kuule täältä noustaan - YHDESSÄ ! <3 Pidetään yhteyttä tätä tai säpön tai facen kautta, yhdessä ollaan paljon vahvempia eikä oo semmosta suota mistä ei noustais.

      Kiitos miljoonasti kunn jaoit tuntemuksesi tänne <3 se on iso juttu ja vaatii rohkeutta <3

      Poista
  3. Rakkaus on ihimeellinen, se parantaa, eheyttää ja lohduttaa. Rakkaus on kai ainut asija mikä voi todellisesti muuttaa ihimistä. Olla rakastettu ja rakastaa, siinäpä sitä elämänohjetta.
    Rakastaa lähimmäistään kuten itseään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. nämä on pieniä mutta isoja juttuja <3 rakkaus on elinehto jokaiselle ja saa kuollettuneimmankin sydämen elämään <3

      Poista
  4. Kyllä kolahti taas. Täältä löytyy yksi lisää, joka tietää liiankin hyvin, minkälaista on olla yksin ja ulkopuolinen.
    Täytän pian 18 ja vasta viime aikoina oon alkanut ajatella, että mitä jos ne asiat, mitä musta sanottiin, ei olekaan totta. Mulle on vain yhden kerran sanottu, että olen ruma, mutta se jätti hirvittävät jäljet. Muistan sen niin hyvin, kun mua kiusannut poika tuli kerran mun eteen, katsoi suoraan silmiin ja sanoi ihan vakavana "Hyi vittu sä oot ruma." Otin sen tietysti totuutena, erityisesti kun koko luokan pojat nauroivat päälle. Nyt kun asiaa ajattelen, en voi kun järkyttyneenä ihmetellä, kuinka joku voi sanoa toiselle jotain tollasta? Ihan sairasta.
    Ei tää tietysti ainut tapahtuma ollut, koko peruskoulun mua kohdeltiin niin kuin olisin ollut jotenkin tosi vastenmielinen ja täysin arvoton. Kun kasvaa siihen uskoon, että on arvoton, inhottava ja täysi nolla, sitä ihan tosissaan luulee olevansa aivan samantekevä. Ja yhä kärsin kausittain ihan sietämättömistä ulkonäköpaineista. Välillä tekisi mieli vaan jäädä kotiin pimeään peiton alle ja itkeä ittensä hengiltä.
    Koulussa lyttäämisen lisäksi olen kokenut arvottomuutta parin todella läheisen ihmisen takia. Isäni osaltaan pahensi tilannettani todella paljon alkaessaan kohdella minua kuin ilmaa uuden parisuhteensa myötä.
    Toisaalta kaikki vastoinkäymiset vahvistaa. Nyt kun alan ymmärtää, että en voi jatkaa itseni loputonta syyttelyä ja lyttäämistä, alan myös tajuta, miten suurista asioista olenkaan selvinnyt - ja ihan yksin. Alan nähdä itseni enemmän vahvana ja itsenäisenä ihmisenä kuin säälittävänä nollana.
    Silti tällaiset asiat jättää jälkiä, jotka ei ehkä häviä koskaan. Ihmisiin luottaminen on hirmu vaikeaa. En uskalla jakaa murheitani kavereideni kanssa, koska en koe, että mun murheeni olisivat jakamisen arvoisia. Pelkään, että ne lytätään tai niitä pidetään mitättöminä. En myöskään löydä millään ystäviä. Kavereita on kyllä, mutta se muuri, mikä mua ympäröi ja mikä saa mut näyttämään (ja tuntemaan itseni) tunteettomalta estää ystävystymästä sen syvemmin. Toisaalta, en tiedä onko se nyt hyvä vai huono, mutta en pitkään aikaan ole edes kaivannut ystäviä - viihdyn niin hyvin yksin. Yksinäisyys ei ahdista, päinvastoin rakastan sitä. Silti joskus pelkään "vieraantuvani todellisuudesta" kun mietin niin paljon asioita yksin pääni sisällä enkä juuri lainkaan jaa niitä kenenkään kanssa.

    Vaikka minulla on ollut ja on yhä ongelmia isäni kanssa, ymmärsin ihan muutama päivä sitten, miten viisas ihminen hän oikeastaan onkaan. Juttelimme puhelimessa ja hän sanoi jotakuinkin näin: "Se on elämää. Ei tunteitaan tarvitse eikä saa jättää huomiotta mutta loppujen lopuksi asiat täytyy ajatella järjellä, jotta pääsee eteenpäin. Kukaan ei voi kieltää toista suremasta ja surra saa, jos tuntuu siltä, mutta ei siihen suruun voi jäädä. Elämässä täytyy mennä eteenpäin. Vaikka elämässä tapahtuu ikäviä asioita, on tässä maailmassa muita, hienoja asioita, joten miksi käyttää aikaa omasta elämästään suremiseen vain suremisen takia?" Vaikka aihe oli eri, se pätee mielestäni myös kiusaamiseen ja syrjimiseen sekä niistä aiheutuneisiin traumoihin. Miksi käyttää aikaa elämästään niiden ikävien asioiden jauhamiseen? Eihän tässä elämässä pääse eteenpäin sillä, että murehtii ja säälittelee itseään. Maailmaan mahtuu idiootteja, jotka purkavat omaa ahdistustaan/saavat jotain sairasta mielihyvää toisten kiusaamisesta, mutta niin vaikeaa kuin se onkin, on näissä tilanteissa usein ainut pakotie se, että muuttaa omaa asennettaan. Jokainen ihminen on yhtä arvokas eikä terve ihminen tosissaan lyttää toisen itsetuntoa.

    Vaikeita asioita ja ihan hirvittävää miten paljon maailmasta löytyykään ihmisiä, jotka eivät vaan yksinkertasesti näe omaa arvoaan.

    Kiitos taas hienosta postauksesta, tässä riittää ajateltavaa vähäksi aikaa :) <3 -j

    VastaaPoista
  5. voi rakas J - sait mut kanalihalle ja veit kyllä sanat suustani! Kyllä mulla on sitten hienoja lukijoita ! <3 Te ootte kaikki niin huikeita ja oikeesti : todellisia elämänne SANKAREITA ! <3 Me ollaan selvitty isoista jutuista ja päästään eteenpäin edelleenkin, ollaan voittajia! ja siihen tarvitaan just tämmöstä vertaistukea mitä tässä nyt toisillemme annetaan ! <3

    Vaikka olenkin nykyään aika vahva tyyppi ja uskallan olla mitä olen -. minäkin kans edelleenkin välillä arkailen kertoa murheistani ja asioistani jopa ystävilleni. Kaikkia asioitani en edes kerro ennen kun ne varmistuuvat kunnolla ja minulla on paljon suunnitelmia joita en avaa kuin harvoille valituille. Pidän omia murheita välillä vähäpätöisinä ja pelkään että niille vaan nauretaan. Mutta vuosien saatossa olen huomannut kantapään kautta, kenelle voin mistäkin asioista puhua. Jollekin voi puhua pinnallisemmista jutuista, joillekin voi näyttää sen kaiken kivun mikä sisällä onkaan. Yleensä samojen asioitten kanssa kamppailevat ymmärtävät parhaiten, joten heille uskalla olla juuri se hauras Henna mikä olen edelleenkin sillointällöin. Ystävyydet on erilaisia ja kaikki tärkeitä omalla tavallaan.

    Vaikka minulla on ystäviä, minulla on erityisesti syli avoinna sellaisille, joita on elämä päähän potkinut - sellaisille mulla on aina tilaa <3 Olen jo tässä ehtinyt työstää itseäni vuosikaudet, joten tilanne alkaa olla niin hyvä että voin olla tukena toisille, jotka ovat vielä vähän enemmän matkanvarrella ja taipaleen alkumetreillä. Kun mietin itseäni 10 vuotta taaksepäin ja enemmänkin, kun olin 16- 20 vee - oli tilanne hurjan erilainen. Minä olin niin kesken.

    Toi mitä viimeisimpänä kirjoitit, kävisi hyvästä ohjeesta niiiiin monelle, minullekin. Pitää muuttaa asennettaan niin selviää monesta paljon paremmin, olkoonpa asiat henkisellä saralla tai sit ihan arkisiakin juttuja.

    Kiitos kommentista ja ennen kaikkee siitä että oot olemassa <3 Ollaan yhteyksissä, isosti haleja ja suukkoja! <3

    VastaaPoista
  6. Olet yksi kaikista ihanimmista ja aidoimmista ihmisistä ketä tiedän, älä muutu koskaan!<3 On muiden ihmisten ongelma jos he eivät tätä näe. Vaikka en ole tavannut sinut kuin muutaman kerran, voin silti täydellä sydämellä sanoa että heti ensi näkemällä tuli itselleni ihanan lämmin fiilis siitä kuinka ihana ja aito ihminen oletkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voe mahoton paikka! Nyt vetää nöyräksi ! <3 Voi kiitos miljoonasti ihanan tsemppaavasta viestistä ! Oi olis ihana tietää kuka oot ja missä ollaan tavattu ? :))

      Poista