Oon yksin - ja se tuntuu hyvältä.

Oon yksin - ja se tuntuu hyvältä.  Oon yksin, mutten silti yksinäinen.

Viimeaikoina mielessäni on pyörinyt sana yksinäisyys.    Mitä se on ? Miten siitä päästä eroon vai pitääkö päästä ylipäätään ollenkaan?  Voiko yksinäisyyttä oppia rakastamaan, tai edes tulla toimeen sen kanssa ?  Haluaako joku hautautua yksinoloon liikaakin, erakoitua ? Yksinäisyys -  jopa harvinaista herkkua jollekin ? Missä kulkee yksinolon punainen lanka ?

Lapsena olin paljon yksin.  Jo päiväkerho- ja esikouluajoilta olin pääosin syrjitty tai ulkopuolelle jätetty.  Sellainen, jota ei kukaan pahemmin kaipaillut.  Koulun edetessä 3:lle luokalle ja siitä eteepäin,   syrjimisen lisäksi kuvioihin astui myös konkreettisempi kiusaaminen.   Valtaosan kouluajoista yksin, ulkopuolinen ja hylkiö. Joskus minulla kävi tuuri, ja sain leikkiä muitten kanssa ja silloin olin onneni kukkuloilla. Useimmiten nämä harvat ilonhetket tapahtui kouluajan ulkopuolella naapurin lasten kanssa -    Kuitenkin pääosin ja etenkin julkisilla paikoilla eli tässä tapauksessa koulun pihalla - olin omillani, yksin. Minun seurassa ei haluttu näyttäytyä.  Välitunneilla seisoin syrjässä ja seurasin toisten leikkejä. Katsoin kadehtien muitten tyttöjen  muodostamaa piiriä, jossa tirskuttiin ja letiteltiin hiuksia.  Minulla ei ollut sinne mitään asiaa  ja jos joskus aiemmin jos olin yrittänyt pyrkiä piiriin mukaan -  pian ympyrä suljettiin tiiviiksi minun lähetysessäni. Minun hiuksiani ei haluttu letittää,  kasvojani ei haluttu muistaa.



Yksinäisyys koulumaailmassa sai minut luomaan itselleni oman maailman, jonne kuuluin vain minä ja omat ajatukseni.  Unelmoin elämästä kauniina ja rakastettuna, juoksin avojaloin metsässä eläen oman elämäni sankarittarena - siellä pärjäsin ja olin menestynyt.  Kotona minua rakastettiin ja serkkuni oli paras ystäväni, mutta elämä hylkiönä koulussa sai minut epäilemään omaa arvoani myös kotona.  Koirani Elsa oli minulle se tärkein tukipilari, jolle huolet kerroin - jonka turkkiin karvaat kyyneleeni salassa vuodatin.  Elsa rakasti minua ehdoitta.  Siinä meidän pienessä maailmassamme en ollut se pullea tyttö, jota läskiksi päivittäin haukuttiin ja jota kutsuttiin säälittäväksi.



Lapsena ja nuorena kärsin kovasti siitä, että olin niin yksin. Elämän ensimetreillä tapahtunut roolijako satutti minua kovasti.  Ei ole helppoa kasvaa vahvaksi, jos ihan jo pienenä taimena on poljettu jalkoihin. Kuitenkin, aloin kasvaa -  mutta kieroon.  Omakuvani oli pahasti vinossa ja on mennyt vuosia että olen saanut sitä oikaistua eikä se olisi onnistunut ilman toisten apua ja tukea.  Täytän ensi vuonna 30, enkä voi vieläkään sanoa että olisin täysin kunnossa. Kuitenkin, voiton puolella ollaan ja mikä hienointa - uskallan rohkeasti jo sanoa rakastavani itseäni ja olevani kaunis. Minulla meni vuosia, että aloin uskoa ihmisten kykyyn rakastaa minua ja välittää minusta aidosti. Osa ihmisistä luovuttivat, mutta sitkeimmät jäivät vaikka tilanne meni kuinka hankalaksi. Se on ollut iso mittari rakkauden punnitsemisessa.  Nyt uskon, että oikeasti voin kelvata jollekin - tällaisenaan. Ilman roolisuorituksia, jatkuvaa miellyttämistä taikka kilotolkulla pakkelia.

Vaikka elämääni on vuosien aikana kertynyt paljon ihania ihmissuhteita ja niistä jokainen on minulle äärettömän tärkeä - lapsena opittu yksinäisyys ja se oma maailma seuraa minua edelleen.  Enkä halua edes luopua siitä kokonaan. Käyn edelleen kävelemässä avojaloin metsässä, istun siellä kannonnokassa ja olen hiljaa. Hengitän rauhassa ja  kuuntelen sisimpäni ääntä, annan sille mahdollisuuden puhua minulle.  Kuvittelen, että Elsa juoksentelee vieläkin rinnallani koiraenkelinä ja saan kiittää sitä siitä että se kulki vierelläni lapsuuteni kivisimmän polun.

Opin jo lapsena elämään elämää yksin, joten näin aikuisiällä yksinäisyys ei enää satuta minua niin paljon -  minä jopa tarvitsen sitä. Aiemmin minua satutti paljonkin, jos läheiseni puuhasivat keskenään kaikkea jättäen tahattomasti minut ulkopuolelle, mutta nykyään sekään ei tunnu juurikaan miltään.  Minusta on tullut itseni paras ystävä.  Tietyllä tavalla jopa hieman turtunut. Jos jotakin kohtaa painetaan tai hakataan pidemmän aikaa, tulee se turraksi.   En koe itseäni täysin turtuneeksi tai kylmettyneeksi, mutta olen tottunut selviämään myös yksin.  Tarvitsen rakkautta ja rakkaimpiani, mutta selviän myös ilman jatkuvaa seuraa ja huomita. Olen joskus aika koominen tyyppi ollessani yksin.  Puhun itsekseni kuin hyvänkin ystävän kanssa kaffekupposen äärellä, tsemppaan ja välillä jopa ääneen räyhään itselleni.  Olen oman elämäni mentaalivalmentaja ja stand-up-koomikko   ja se tekee siksi tästä yksinolosta hienoa.

Jokainen tarvitsee aikaa omaan hengähtämiseen, sille että vaan saa olla itsensä kanssa.  Vaikka olen luonteeltani erittäin sosiaalinen tyyppi, rakastan seuraa, tutustua uusiin ihmisiin sekä janoan yhteistä hauskanpitoa ja toisten viihdyttämistä  -  olen silti myös välillä jopa hieman erakkomainen luonne. Joku lähesistäni saattaa tätä lukiessaan naurahtaa tässä kohdassa ääneen, koska ne tietää millainen "humppalulla" olenkaan sosiaalisella saralla. Silti totta on myös se, että haluan vetäytyä siihen omaan maailmaani säännöllisin väliajoin  ja levätä siellä. Puuhastella kaikessa rauhassa töitäni ja elää vain itselleni. Yksinäisyys on myös mielentila joka voi olla joko positiinen tai negatiivinen. Vaikka olisikin yksin, ei välttämättä ole yksinäinen.  Minulla on omat ajatukseni, unelmani ja askareeni - joissa viihdyn. Saan suunniteltua päässäni asioita eteenpäin ja käyttää kaikessarauhassa luovuuttani.  Siksi rakastan yötyötä jota teen yksikseni - se on sitä aikaa omille ajatuksille työn lomassa.

Moni valittelee yksinäisyyttä ja se onkin monelle arkipäivää. Todella moni ihminen on oikeasti liian yksin ja vailla ystäviä.  Se on surullista, koska kenenkään ei pitäisi olla ikuisesti yksin, ilman rakkautta tai hellyyttä.  Tämä kuitenkin vaatii myös omaa yritystä ja sitä, että uskoo itseensä ja rakastettavuuteensa.  On noustava ylös ja tehtävä asioitten eteen, otettava itsekin askeleita kohti rohkaistumista. En minäkään olisi saanut ystäviä ilman rohkaistumista tai sitä että uskaltaa purkaa hieman suojapanssariaan -  olla rehellisesti rikki tai keskeneräinen ihminen. Kotona istumalla ja valmista odottamalla ei yleensä saavuta juurikaan mitään, on lähdettävä itsekin liikkeelle.  Itse olen saanut ystäviä auttamalla ihmisiä ja olemalla reilu tyyppi.



Mutta tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty.  Masentunut ihminen on arka eikä näe valoa paitsi jos joku sitä alkaa hänelle osoittamaan.  Joten masentunut ihminen tarvitsee myös ymmärrystä ja avarakatseisuutta myös myös läheisiltään, ja muilta ihmisiltä tarpeeksi suurta avarakatseisuutta nähdäkseen myös kovettuneemmankin pinnan alle.   Meistä jokainen tarvitsee sellaista valoa ja ohjausta välillä. Lämpöä, joka sulattaa sitkeämmänkin jään.  Mutta ihmisen omassa sisimmässä olevaa tyhjyyttä ja yksinäisyyttä ei voi aina toinen ihminen kokonaan täyttää vaikka kovasti sitä haluaisikin. Koska jos astiasta puuttuu pohja, on sitä hyvin vaikea täyttää edes puolilleen.  On tehtävä myös itse töitä.   Alkaa opetella pikkuhiljaa hyväksymään, rakastamaan itseään sellaisenaan, ja viihtyä myös siinä omassa seurassaan.  Ne pienetkin positiivisuuden  ja hymyjen rippeet kannattaa laittaa näytille, sillä jatkuvasti nyrpeän, katkeran tai vihaisen näköiset kasvot tuskin aina vetävät puoleensa?  Oli ehkä vähän karkeesti kirjoitettu, mutta tällä tekstillä haluaisin lähinnä silleen kaikella rakkaudella potkaista ylös yksinäisyydessä ja synkkyydessä rypevää ihmistä nousemaan jaloilleen. Suurin osa lähtee omasta sisimmästä, muut kyllä seuraa perässä ajan kanssa.

Ilman yksinäisyyttä, omaa pään sisäistä maailmaani lapsena,  olisi elämäni tilanne aivan toisenlainen. Olen tyytyväinen nykytilaani ja huomaan, että olen kiitollinen siitä kaikesta pahastakin mitä lapsuudessani koin. Minusta on tullut se  lapsena kuviteltu, oman elämäni sankaritar ja selvityjä -  enää se ei ole pelkkä haavekuva omassa päässäni - se on todellisuutta.  Ja minä huomaan oikeesti pärjääväni.

"Oon yksin ja se tuntuu hyvältä.
Mä oon viisas.
Mun sydämel on kypärä.
Mä oon kaunis,vaikka itse sanonkin.
Ja voin paljon paremmin. "

- Samuli Edelmann, Mun sydämellä on kypärä. 

<3 Henna