Tekisinkö sen uudestaan ?

Lapsenko ?  Todellakin !  Mutta ratsastaisinko raskaana ollessani ?  En tiedä.

Raskauden sivuoireet kolotuksineen ja eritoten synnytyksen tuskan muistaa kyllä,  mutta niin kuin moni muukin äiti on sanonut  - niiden konkreettisuuden unohtaa hyvinkin pian.  Niin minäkin olen tehnyt jo näinkin lyhyen ajan sisällä.  Kun olemme keskustelleet viime päivinä synnytyksestä, sitä jo huomaa itsessään jopa pientä vähättelyä niiden suhteen, vaikka totuudessa tuskathan olivat aikamoiset. Silti omaa lasta tuijottaessaan, tätä nuuskutellessa ja hoivatessa sitä unohtaa sen kaiken, mitä pienoikaisen eteen on kärsinytkään.  Oman lapsen saaminen on jotain niin ainutlaatuista ja mullistaa ihmisen elämän toden teolla.

"Äiti, elä pussaa minua kuoliaaksi ! "

Jos joskus tulevaisuudessa kävisikin niin siunaavasti, että tulisinkin uudelleen raskaaksi - millä tavalla ratsastaisin tai ratsastaisinko ylipäätään ollenkaan ?  Vaikeita kysymyksiä,  enkä osaa kyllä niihin toistaiseksi täysin varmasti vastatakkaan.  Vaikka mielestäni koin Onnin läsnäolon jo mahassa ollessaankin hyvin vahvasti, silti en ehkä tuntenut sitä tarpeeksi konkreettisesti jättäytyäkseni hevosen selästä pois tai ollakseni vieläkin astetta varovaisempi.  Olisiko sittenkin pitänyt, olinko kenties tyhmänrohkea  ja itsekäs ?  Vaikka nämä tunteet on saaneet minut ajattelemaan jopa hieman näinkin päin, en silti kadu sitä, että ratsastin maaliin asti.  Olen kieltämättä jopa itsestäni hieman ylpeä, vaikkei tästä ehkä pitäisi ylpeä ollakaan ?  Mutta kun kerran on lähdetty "rehellisyyden polulle"  täytyy toisaalta myös lisäksi myöntää  - pidän kuitenkin hetkellisesti itseäni aavistuksen verran edesvastuuttomana.  Kyllä, myönnän sen, ja sanon sen ääneen.  Niin kuin kirjoituksestakin näkee, on tunteet asian suhteen hyvinkin ristiriitaiset.  Olen siis toisaalta iloinen, että kykenin lenkittämään polleja loppuun asti myös omalta osaltani, mutta toisaalta hieman kauhistelen toimintaani.  Vanhemmuus todellakin muuttaa ihmisen ajatusmaailmaa.

Olen saanut paljon kauhistelevia ja arvostelevia kommentteja harrastukseni suhteen  ja  korviini on kantautunut tarinoita kylällä  kuiskuttelevista ihmisistä. Olen kyllä sitä mieltä, että ansaitsen osan kauhisteluista, sillä väkisillä hieman itsekin pudistelen päätäni nyt jälkeenpäin, kun ajattelen, mitä oikeasti olisi voinut sattuakkin. Vaikka olenkin hyvin ennakoiva ja jopa varovainen ratsastaja - silti en minäkään voi kaikkia riskejä minimoida pois. Hevonen voi kaatua, joku voi ajaa päällemme tai jotain muuta sellaista voi sattua, mihin ei voi juurikaan itse edes vaikuttaa.   Mutta luonteeni ei vaan anna periksi sitä, että antaisin hevosteni riutua ja lahota kaikessa rauhassa, kun pystyn kuitenkin jotain niiden eteen tekemään, vaikkakin rauhallisemmissa merkeissä esim. kentällä kevyesti hölkytellen, tutuilla reiteillä käppäillen tai maastakäsin, niin kuin olen pääasiassa tehnytkin. Enkä olisi voinut olettaa, että ystäväni olisivat tehneet työt puolestani omien kiireittensä keskeltä kuukausitolkulla.  Olen toipunut leikkauksesta ja kaikesta todella hyvin, ja se on todellakin sen ansioita, etten jäänyt laakereille lepäämään raskauden aikana, vaan touhuilin monipuolisesti ja aktiivisesti kivun sallimissa rajoissa ja tuntemuksia tarkkaan seuraillen. Muutenkin psyykkeeni on pysynyt kunnossa, kun en ole joutunut jättäytymään rakkaan elämäntavan ulkopuolelle, vaan "lomani" jää lyhyeksi.

Mielestäni osalla arvostelijoista ei ole hirveästi varaa kamalasti arvostella minua,  koska ensinnäkään osa ei edes tiedä hevosharrastuksesta mitään ja osa onkin sitten niitä hälläväliä- hevostelijoita, jotka muutenkin, ilman raskauttakin valitsevat toisenlaista ajanvietettä lemminkkinsä lenkittämisen sijasta. Siksipä varmaan hyvin monikaan aktiivi-harrastelijoista ei ole minua arvostellut, vaan jotkut ovat minua puolustellutkin. Osalta arvostelijoista olen saanut palautteen rehdisti suoraan kasvotusten lähinnä kyseenalaistavien kysymysten muodossa ja se on mulle ihan ok. Osa kun on vilpittömästi vain ollut huolissaan. Olemmehan aikuisia ihmisiä, osaamme vaihtaa näkemyksiä ja mielipiteitä rehdisti kasvotusten -  ilman turhaa selän takana kyräilyä. 

Kiitos varjelevien enkeleiden, pääsin maaliin asti ja ennen kaikkea Onni tuli maailmaan ehjin nahoin ja onkin tyytyväinen reipas pieni mies.  Minäkin olen päivä päivältä paremmassa kunnossa ja ei aikaakaan, kun pääsen taas takaisin hevosteni selkään kantamaan taas korteni kekoon ponien liikutuksessa. Juoksuttelu ja maastakäsittely on kivaa puuhaa, mutta kunnon maastolussuttelua Vusen kanssa  sekä kunnon kenttäilyjä Karisman kanssa on jo kova ikävä. Pitkästä aikaa pääsisi ratsastelemaan ilman jatkuvaa varomista, suunnittelua ja  hieman askelten tahtiakin saisi reipastaa hyvällä omallatunnolla.  Kuitenkin, minun on jatkossakin pidettävä turvallisuudestani huolta ihan vain Onnin vuoksi.  Minun on pysyttävä kunnossa, jotta voin pitää huolen lapsestani. 

Lapsen saaminen todellakin muuttaa ajatusmaailmaa. Sitä on vastuussa jostakin niin ainutlaatuisesta aarteesta, että oma tahto, ylpeys ja mukavuus ovat toissijaisia asioita, vaikka nekin toki oman jaksamisen vuoksi tärkeitä ovatkin. Sitä ei elä enää pelkästään itselleen, vaan kyse on jostain suuremmasta.  Minä muutuin äidiksi - ja tottavie rakastan sitä tunnetta!

 <3 Henna

Emme saa unohtaa toisiamme

Olen elämäni aikana lukenut lukemattomia tarinoita lehdistä ja netistä,  joissa ihmiset kertovat perheenlisäyksen kylmettäneen parisuhteen tai kiireisen arjen lastenhoidon keskellä erkaannuttaneen kaksi aiemmin niin silmittömästi rakastunutta ihmistä toisistaan.  Olen aina lukiessani ollut vähän kauhuissani, ja väkisillä on tullut hieman mitetittyä, että entä jos meillekin tulisi ehkä käymään niin ? Kimmo yksi niistä tärkeimmistä elämässäni, minkä viimeiseksi haluaisin menettää.   Siksi se on myös ollut yksi suurimmista peloistani perheenlisäyksen ollessa ajankohtaista, mutta olen päättänyt etten anna peloilleni valtaa, vaan muistan vaalia myös meidän parisuhdetta arjen keskellä ja pitää huolen siitä, että molemmat saavat pitää sosiaaliset suhteensa ja harrastuksensa niin, ettei katkeruus pääse hiipimään pieneen kotiimme myrkyttämään tätä onnellista elämää, mitä elämme.

Huh huh, kuvat kesältä 2005

Totta, elän varmasti onnellisinta aikaa elämässäni ja uskoisin, että myös Kimmo tuntee samoin. Hymyilemme naamalihakset kipeinä, nauramme toisillemme, hulluttelemme,  halaamme ja pussaamme  ehkä jopa enemmän kuin koskaan yhteisessä elämässämme. Parisuhteemme on muutenkin saanut taas samanlaista kipinää, mitä aikoinaan oli - jopa 10-11 vuotta sitten.   Se, että saa toiselta hellyyttä ja huomiota enemmän, kuin pitkiin aikoihin - tuntuu äärimmäisen hyvältä. Tunnen itseni halutuksi ja hyväksytyksi.  Sitä myöten itsekin haluaa toista ilahduttaa ja tehdä joitakin pieniä asioita ihan vain toista hyvänä pitkääkseen.  Ihan vain pellillinen tuoretta pullaa voi riittää.

Vaikka kehoni on käynyt läpi aikamoisen myllerryksen - koen silti itseni tällä hetkellä kohtuu kauniiksi ja tähän mennessä pudotetut kilot tuntuvat sikahyvältä. Askeleeni tuntuvat huomattavan kevyemmiltä ja liikkuminen alkaa luonnistua aina himpun verran paremmin.    Se, että vatsapoimussa on valtava arpi tai että roikkuva mahani, rintani ja lonkkani ovat täynnä raskausarpia - aivan kuin jonkun pedon raatelun jäljiltä, ei masenna minua. Kannan kehossani jälkiä suuresta lahjasta, jonka sain pitkän odotuksen jälkeen ja silloin ei mitkään ulkonäköasiat ole päällimäisen tärkeitä - olisi erittäin typerää marista sellaisesta.  Minä ehdin kyllä palautua tästä ja kiinteytyäkkin jopa ajan kanssa, ilman stressiä tai kamalaa aikataulua.  En ole koskaan omistanut kaunista vartaloa, joten en edes tiedä, millaista sellainen on omistaa.

Kimmo on aivan mahtava ja rakastava isä. Hän ottaa ilomielin pojan vahtiakseen, jotta pääsen tallille siivoilemaan ja touhuilemaan. Lisäksi hän on mahdollistanut minulle paremmat yöunet auttamalla vauvan kanssa omatoimisesti keskellä yötä.  Uskon, että vaikka tulevaisuudessa ajanhallinnan kanssa tulee luonnollisesti haasteita ja neuvotellakin täytyy - näen tulevaisuuden kaiken kaikkiaan valoisana. Hevosharrastus toki tulee muuttumaan ainakin siinä muodossa, että talleilua ei voi harrastaa niin spontaanisti mitä ennen. En välttämättä pysty treenailemaan niin aktiivisesti joka viikko, mutta säännöllisestä liikutuksesta pyrin pitämään huolen kyllä :)

En ole huolissani niinkään siitä, että pystynkö takaamaan hevosilleni säännöllisen liikutuksen ja tasapainoisen elämän -  enemmänkin minua pelottaa, riittääkö rahat niiden ylläpitämiseen. Haluaisin olla kotona ainakin pari vuotta, mutta pelkään pahoin, että tiukka rahatilanne ajaa minut töihin ennen aikojaan.  Onneksi Vusella on pari vuokraajaa, jotka tuovat muutaman kympin verran kuukaudessa kuluja alas.  Innokkaita tuntilaisia on ollut usein tarjolla, joten katsotaan onnistunko pienentämään kuluja vielä himpun verran lisää pienimuotoisella tuntitoiminnalla alkeisratsastajille.  Tiedän kuitenkin olevani sitkeä tapaus, joka on valmis uhrautumaan entistä enemmän rahallisesti hevostensa eteen, joten omat hienostelut ja hemmottelut saan unohtaa luultavasti jatkossakin. Ja muutenkin pystyn vielä asioista tinkimään ja kiristämään muista asioista.

Onneksi tiedän myös sen, että Kimmo on valmis auttamaan tässäkin asiassa.  Siihen en kuitenkaan haluaisi mennä ensimmäisenä, vaan haluaisin edelleen kantaa itse myös taloudellisen vastuun hevosistani. Mutta koska en minäkään mikään kaikkivoipa superihminen ole, saatan joskus tarvita apua tiukan paikan tullen.  Hartaana toiveena olisi, että molemmat saisi pitää harrastuksensa, minä hevosten ja Kimmo moottorikelkkailun ja -pyöräilyn parissa. Sillä tavalla jaksamme molemmat elämän kiireiden keskellä, kun saamme käydä omien ratsujemme selässä ajatuksia nollaamassa.

Emme saa unohtaa toisiamme.  Se on se juttu, josta on pidettävä kiinni.  Itsekkyys ja ylenpalttinen mukavuudenhalu ovat sellaisia asioita, joita haluamme välttää, jotta suhteet eivät pääse tulehtumaan. Sitä on ajateltava asioita myös toisten kannalta, mutta ei saa unohtaa myös itseään.   Kun rakastaa itseään ja pitää itsestään huolta - on helppoa myös rakastaa ja pitää myös toisista huolta. Ja kun on rehellinen itselleen, on helppo olla se myös toisille.  Ja hyvän  fiiliksen pitää välittyä myös lapselle, jotta hänestäkin kasvaisi tasapainoinen ja onnellinen pieni ihminen.  Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä ja olen niin onnellinen, kun kaikki on tasapainossa.  Se vaatii suunnittelua nyt ja jatkossakin, joustoa molemmin puolin ja reilua kanssakäymistä - mutta uskon että onnistumme.  Myös yhteisellä uskolla on suuri merkitys kaikessa. Emme saa unohtaa toisiamme - emme koskaan.

<3 Henna

Rakkaudenhuuruiset isovanhemmat kylässä

Eilen pääsivät uunituoreet mummo ja ukkikin nuuskuttelemaan  sekä pusuttelemaan ensimmäistä lastenlastaan kunnolla. He kävivät viikko sitten meitä sairaalassa katsomassa, mutta silloin osastolla olevan koskettelurajoituksen vuoksi, he eivät saaneet silloin ottaa poikaa syliin.  Periaatteessa lasta ei olisi saanut koskea kuulemma ollenkaan, mutta arvatkaa, malttoivatko vanhempani olla koskematta pientä mummon ja ukin mussukkaa - no eivät tietenkään.  Pakkohan niiden oli saada vähän silitellä toisen pulleita poskia ja hiplata tuuheaa tukkaa.  Äiti oikein tärisi täpinöissään ja isä tirautti onnen kyyneleitä.

Nyt siis vanhempani käydessään saivat paijata vaavia ihan kunnolla. Äiti satutti aiemmin viikolla kätensä töissä, mutta se ei hurahtaneen mummon vauhtia hidastanut, kun toinen käsi oli kuitenkin täysin käytettävissä. Sainkin puuhailla tallilla hetken aikaa rauhassa, kun hoivaajia vauvalla oli kyllä kiitettävästi ja  kävimme äidin kanssa myöhemmin pienellä vaunulenkilläkin kävelemässä. Ilmat ovat olleet niin leudot ja  hyvät, että ulkoilusta voi nauttia ainakin pieninä annoksina ja Onnikin tuntuu ulkoilusta  tykkäävän  toden teolla.

Tähän väliin pitää ihan huvin vuoksi infota, että kun Onni on siis vanhemmilleni ensimmäinen lastenlapsi,  niin taas Kimmon vahemmille tämä  sitten onkin jo kymmenes :D

Vaikka mahani on vieläkin hieman aristava, en syö enää särkylääkkeitä ja koitan aloitella lenkkeilyä pikkuhiljaa vaunujen kanssa, ainakin sään salliessa. Kuntoilusta ja painonpudotuksesta tulen jossain vaiheessa kertoilemaan lisää erillisen postauksen muodossa sitten tarkemmin :)  Ratsastuskielto on voimassa ainakin 2 viikkoa, mutta kuulemma pitäisi malttaa odottaa jopa jälkitarkastusta.  Mutta katsotaan mikä vointini on parin viikon päästä, jos sitä uskaltaisi varovasti ja pienesti aloitella ratsastusta vaikka käyntilenkin merkeissä. Mutta katsotaan.  Vieroitusoireet alkaa olla aika kovat vaikka täytyy myöntää, että loma tekee kyllä hyvää ja kerryttää taas motivaatiovarastoa.

Minun piti kirjoittaa teille mm. parisuhteesta vauva-arjen keskellä, mutta siirrän sen kylmänviileästi seuraavaan kertaan !  Haluan kirjoittaa asiasta perusteellisesti, enkä sekoittaa sitä tähän postaukseen pienemmässä mittakaavassa  :)  Palataan pian asiaan!

 <3 Henna

Koti tekee ihmisen terveemmäksi

Aika kliseinen otsikko, mutta se vaan on niin !

Vietettyäni viikon sairaalassa, sitä taas tajuaa asioita paljon selkeämmin. Miksi tavoitella kuuta taivaalta, kun pienetkin asiat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi ?  Koti ja sitä lämmittävät ihmiset sekä lemmikit ovat jotain niin rakasta.   Olen sellainen kotihiiri, jolle ei tule tylsää yksikseenkään, vaan aina jotain puuhaa on tehtävänä. Ja vielä parempaa, jos voi jakaa asioita tärkeitten ihmisten kanssa ja nauttia kaikesta ihan arkistenkin touhujen keskellä.   Sellaista on elämä omakotitalossa ja erityisesti maalla, eläintenkin parissa.

Kuten aiemminkin mainitsin, minua vaivasi koti-ikävä jo valmiiksi, kun olin menossa 15.1.  osastolle synnytyksen käynnistystä varten.  Melkeinpä itkeä tihrustin lähtiessäni kotipihasta ja rapsutellessa elukat sanoakseni heipat.   Silti se parisen vuorokautta, mitä osastolla vietin - meni todella nopeasti ja niin kuin aiemmin tässä postauksessa mainitsin,  olin itkuinen ja pettynyt, kun minut passitettiin kotiin ilman mitään tulosta. Osastolla oli  niin turvallista olla - hyvä odottaa alkavaa synnytystä ammattilaisten avustamana ja ympäröivänä. Kuitenkaan  synnytys ei vaan käynnistynyt ja siksi piti lähteä kotiin kypsyttelemään paikkoja luonnonmukaisemmin.

Noh, synnytyshän sitten käynnistyikin kotosalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, ja lähdettiinkin aika reippaasti kohti sairaalaa. Matkalla ehdin miettiä jo kaikenlaista ja välillä pelkokin valtasi mielen velloen vatsaa vimmatusti -  mutta sisimmässäni odotin kovasti, että kaikki olisi jo ohi ja että saisin pienokaisen syliini. Viimeinen kuukausi oli ollut yhtä tuskien taivalta painavan mahan, särkyjen ja jatkuvan pissahädän vuoksi. Olin jo niin valmis toimimaan.

Koko reilun 30 tunnin härdellin päätyttyä tiistai aamuna kiireelliseen sektioon, olo oli helpottunut ja sainkin levätä kunnolla operaation jälkeen. Sain kipulääkettä epiduraalipumpun kautta  vajaa kaksi ensimmäistä vuorokautta ja sitten alettiin kipulääkitystä purkaa pikkuhiljaa, omasta tahdostani. Jo leikkauspäivän iltana söin iltapalan vuoteen laidalla huimauksen ja heikotuksen tuudittamana, mutta itsellä oli sellainen tunne, että oli vain pakko päästä ylös.  Ylösnousut olivat yhtä tuskaa, varsinkin siinä vaiheessa kun oli kulunut muutama päivä leikkauksesta, ja en saanut enää kuin Panadolia ja Buranaa kivunlievitykseen. En voinut käyttää vatsalihaksiani ollenkaan, olin kiinni kaikenmaailman letkuissa ja yskiminen, aivastelu sekä nauraminen tuotti aikamoista särkyä.  Mutta olin päättänyt kuntoutua nopeasti, päästä eroon letkuista, päästä huolehtimaan vauvastani ja ehkäpä pian kotiutumaankin. Joten leikkauksesta seuraavana päivänä lähdin kävelemään, aluksi ihan vain pieniä matkoja wc-reissujen muodossa ja pikkuhiljaa lisäsin matkojen pituutta kivun sallimissa rajoissa.  Oloni oli kieltämättä heikko, olin valkea kuin lakana leikkauksessa menetetyn runsaan verimäärän vuoksi. Mutta yritin sisukkaasti pärjätä. Alkuun minua kuitenkin kuljetettiin vuoteella tapaamaan vauvaa ja pian kävelinkin sinne pyörätuoli tai tippateline tukenani. 

Muutama ensimmäinen päivä meni unenkin suhteen oikein hyvin, kun sain olla lähestulkoon yksin omassa huoneessa ja huone toverini oli hiljainen tapaus. Lisäksi voimakas lääkitys lisäsi pökkyräisyyttä ja uneliaisuutta.  Vauvakin oli tehohoidon yksikössä hoidossa,  tosin "ei niin hädässä olevien" vauvojen puolella.   Olipas hyvin selostettu :D  Mutta jokatapauksessa,  Onni oli siellä hoidossa minun heikkouden ja tulehduksen vuoksi sekä olihan hänellä itselläänkin pitkittyneen synnytyksen jäljiltä tulehdus, joka vaati suonensisäistä antibioottia ja jokapäiväisiä verikokeita. Kuitenkin Onni voi koko ajan hyvin ja saatiinkin palautetta pojan rentoutudesta ja reippaudesta.  Olimme molemmat myös raskausdiabetekseni vuoksi sokeriseurannassa.  Lämpö, sokeri ja verenpaine seurattiin useita kertoja vuorokaudessa, leikkaushaavani tarkistettiin joka vuorossa sekä mahaani paineltiin tutkittaessa kohdun palautumista. Positiivista sen verran, että huomasin virtsarakossani olevan jälleen tilaa!   Minun ei enää tarvinnut juosta joka välissä wc:ssä :)

Maitoa minulla ei meinannu alkuun irrota millään, ja se kuulemma on hyvin yksilöllistä, miten maito alkaa nousta rintoihin. Hätäilinkin kovasti sitä, miksi maitoa ei ala tullakaan ja itkuisena kyselinkin sitä kätilöiltä, mikä minua mahtaa vaivata.  Kuulemma myös leikkaus, tulehdus ja menettetty veri vaikuttaa hidastavasti maidon nousemiseen. Mutta koska vauvan on erittäin tärkeä saada synnyttyään äidin ternimaitoa eli kolostrumia, aloin vimmastusti heti harjoittelemaan rintojeni lypsämistä, jotta saisin edes muutaman millilitran vauvalleni tätä tärkeää eliksiiriä.  Pikkuhiljaa rintani alkoivatkin heräämään ja maidon eritys on kiihtynyt pikkuhiljaa. Alkuun pienet, 2-5 ml ruiskut täyttyivät lypsetystä ternimaidosta ja pian pääsinkin jo imettämään vauvaa. Minulla on hyvin matalat rinnanpäät, joten joudun käyttämään rintakumia imetyksen apuavälineenä,  ainakin näin alkuun.  Mutta parempi niinkin, kuin että poika ei saisi rintamaitoa ollenkaan.


Vauvamme on iso ja potrakka poika,  ja koska syö todella runsaasti -  tarvitsee poika rintamaidon lisäksi silloin tällöin vastiketta, jotta hän saisi mahansa täyteen.   Imetän useita kertoja päivässä ja pitkän kaavan mukaan, koitan rentoutua, juoda ja syödä hyvin, sekä stimuloida rintojeni toimintaa myös lypsämällä, hieromalla, lämpöhoidolla sekä rintapumpun avulla. Käytän myös imettäessä maidonkerääjää toisessa rinnassa.  Imettämiseen menee aikaa useita tunteja vuorokaudessa mutta pääasia, että poika saa mahdollisimman paljon minulta ravintoa, joka on huomattavasti ravitsevampaa ja tärkeämpää vastikkeeseen verrattuna. Lisäksi se sisältää luonnollisia suojaavia aineita, jotka lisäävät vauvan vastustuskykyä.   Silti koen huonoa omaa tuntoa rintojeni tuotannon puutteellisuudesta ja viime yönä sorruin itkemään, kun maitoa ei tullut riittävästi pojan tarpeisiin.  Tiedän, että stressaaminen ja oma hermoilu vain pahentaa asiaa, mutten mahda sille mitään että rakastan poikaa niin valtavasti ja haluaisin hänelle tarjota vain parasta. Ja siksi koen itseni riittämättömäksi ajoittain.  Mutta koitan pitää järjen päässäni ja olla armollinen itselleni, rentoutua ja antaa asioiden liikkua omalla painollaan.   Myös omaan hemmotteluun pitää varata aikaa, jotta olisin rento, iloinen mamma ja jaksaisin paremmin arjen keskellä.  Silloin maitoakin heruu paremmin.

Mutta jatkan vielä hetken sairaala-tarinaa.   Poika pääsi osastolle huoneeseeni vierihoitoon torstaina aamupäivällä,  2 päivää synnytyksen jäleen ja olin niin onnellinen saadessani lapsukaiseni jatkuvasti vierelleni.  Minulla oli mahdollisuus viedä poika hoitajien kansliaan hoitoon, jos halusin käydä suihkussa tai kanttiinissa, mutta en raaskinut sitä kovinkaan useasti tehdä. Kävin suihkussa Kimmon ollessa paikalla ja pariin otteeseen kävimme kahvilla kanssa kahdestaan, jolloin veimme lapsen "hoitoon".  Emme kuitenkaan raaskineet viipyä kauaa, koska olimme molemmat niin silmittömän rakastuneita pikku Onniin, että halusimme lähes välittömästi takaisin vauvamme luo.

Pian sainkin sitten seuraa huoneeseen ja loppupeleissä meitä olikin 3 äitiä samassa huoneessa - vauvoineen.   Ja voitte kuvitella, millaista elämä silloin on.  Jokaisen vauva itkee vuorotellen ja jokainen joutuu touhuamaan ja pitämään melua - myös keskellä yötä.  Varsinkin, kun yhden äidin lapsi oli todella itkuinen, vauva itki lähes jatkuvasti ja nukkui todella pienissä pätkissä.  Itse olen vielä äärimmäisen herkkä nukkumisen suhteen, jännitän vierasta ympäristöä sekä seuraa ja olen muutenkin kärsinyt paljon unettomuudesta elämäni aikana.  Ja sitten, kun lisätään vielä melun sekaan omat kivut, uudet haasteet vauvan kanssa ja seuran jännittäminen - on soppa valmis.  En saanut kolmeen yöhön nukuttua juuri ollenkaan, päivälläkin vain torkuin ja olin todella uuvuksissa. Onni onneksi nukkui aina todella hyvin ja oli helppohoitoinen tapaus -  kunhan vaan pikku herralla on runsaasti maitoa nassussaan. Muutenkin poika on hyvin lungi, ei kiukuttele turhia vaipanvaihdossa, pyllynpesussa, tai muutenkaan. Ainut mikä saa pojan itkemään ja  kiukuttelemaan,  ovat yhdistettynä hitaasti maitoa luovuttava rinta ja kovaksi yltynyt nälkä.

Unettomuus alkoi painaa pahemman kerran ja olin todella uuvuksissa sekä itkuinen loppuviikosta. Mutta varmasti hormooneilla oli oma osuutensa, meitä olikin siellä sankka joukko "hormooni-hirviöitä" osaston täydeltä  ja välillä itkettiin porukallakin :D    Täytynee kiitellä toisia äitejä, oltiin kaikki "samassa veneessä", joten vertaistuki ja yhteiset juttuhetket olivat kultaakin kalliimpia. Heiltä sainkin tukea itsekin paljon ja sain sitä toisille antaa myös. Molemminpuolinen ymmärrys ja joustavuus kaiken keskellä oli tärkeää.   Parin äidin kanssa vaihdoin numeroita ja eräs tulikin tapamaamaan minua erikseen toiselta osastolta.  Olin tutustunut häneen edellisellä viikolla, kun olimme molemmat synnytyksen käynnistelyissä odottelemassa, että jotain tapahtuisi. Hän tiesi, että viimeistään keskiviikkona olisin osastolla uutta käynnistys-yritystä varten.  Nyt olimme jo molemmat synnyttäneet ja oli aivan ihana tavata hänet uudelleen ja vaihtaa numeroita tulevan varalle, jos joskus vaikka tapaisimme kahvittelun merkeissä.

Unettomuus ja uupumus sai todellisen kliimaksinsa, kun oli tullut sunnuntai ja olin valvonut monta yötä sekä päivää yhteensä muutaman tunnin pätkittäisillä torkuilla. Olin aivan naatti. Aiemmin päivällä meille oli luvattu pääsy kotiin, ja kun olin juuri itkenyt onnesta - se peruuntui yllättäen lastenlääkärin toimesta. Vauvan tulehdusarvo ei ollut tarpeeksi matala.  Lapsen terveys ennen kaikkea, tottakai -  mutta silti olin hyvin pettynyt enkä mahtanut katkeralle itkulleni mitään. Olin niin poikki jatkuvasta valvomisesta ja odotin niin kovasti kotiin pääsyä, omaa sänkyä ja kunnollista rentoutusta - omaa rauhaa.   Olin ehtinyt jo pakata laukkuja ja vaihtaa vaatteetkin ylleni.  Oli äärimmäisen tympeää pukea sairaalakamppeet päälleen uudelleen ja todeta, että ensi yö valvotaan taas. En kuitenkaan ole missään nimessä pettynyt saamaani hoitoon, vaan äärimmäisen kiitollinen sekä itseni että lapseni hyvästä ja ammattitaitoisesta huolenpidosta.  Osastolla hoito oli todella hyvää ja asiantuntevaa.  Lääkärien ja kätilöiden turvallisissa käsissä oli hyvä olla.   Erityiskiitoksen ansaitsee eräs synnytyksessäni avustanut kätilö, joka onneksi sattui olemaan silloinkin vuorossa, kun sektioon vihdoin ja viimein päädyttiin. Hän oli uskomattoman rauhoittava ja turvallisen tuntuinen vanhempi täti,  joka toi minulle ja miehelleni todella rauhallisen olon lopussa kuollettavan tuntuisesta tuskastani huolimatta.

Sunnuntai päivällä aiemmin tapahtunut, kotiutukseen liittynyt pettymys sai vielä katkeraa lisämaustetta, kun olin saanut Onnin nukkumaan omaan pikku boksiinsa ja itse aloin katsomaan putouksen uusintaa televisiosta. Kello oli tuolloin 18:30 ja olin kieltämättä väsynyt.  Mutta koin todellisen yllätyksen, kun seuraavaksi havahduinkin hoitajan kutsuviin ääniin ja herättävästi koskettavaan käteen:  Onni oli itkenyt boksissaan, ja minä en ollut herännyt.  Olin kuin varkain nukahtanut ja vaipunut niin sikeään uneen, etten pojan itkua kuullut.  Kello oli onneksi vain 19, eli en ollut nukkunut pitkään,  ja hoitajakin kertoi olleensa huoneessa ja ihmetelleensä, kun poikani oli hetken ehtinyt itkeä eikä äitistä ollut kuulunut mitään. Hän kun vielä sanoi, että minusta kun aina on puhetta irronnut lapselleni.  Eli onneksi Onni ei pitkään ehtinyt itkeä ilman aikuisen turvaa.   Silti menin tapauksesta tolaltani ja aloin hysteerisesti itkeä -  olin sillä hetkellä ehkä maailman huonoin äiti, joka ei herää lapsensa lohduttomaan itkuun eikä vastaa itkuun lempeillä sanoillaan,  silittele ja rauhoittele pienokaistaan - ota tätä lämpimään syleilyynsä. Syyllisyydentunto oli luuhistaa minut ja tunsin kamalan painon harteillani.  Hoitaja lohdutti ja muistutti, että olin valvonut monta vuorokautta - joten tapahtuma oli hyvin luonnollinen,  eikä todellakaan ensimmäinen kerta osastolla. Silti minusta tuntui pahalta ja itkinkin silmät päästäni lähes koko illan hoivaten lasta ja soitellen parille läheiselleni saadakseni purkaa tunteitani.  Puhelujen jälkeen oloni helpottui huomattavasti,  mutta silti vieläkin muistelu tuntuu pahalta.  Rakastan lastani niin paljon, että meinaan välillä tukehtua.

Rakkain <3

Maanantaina kotiin päästyäni olin niin onnellinen ja elämää kotosalla osaa arvostaa taas.  Tunsin itseni välittömästi terveemmäksi ja tarmokkaammaksi, kun pääsin tuttujen touhujen ääreen ja lähelle rakkaitani.  Pääsin samana iltanan siivoilemaan tallia ja hevosia olen juoksutellut liekassa kentällä.  Ratsastaa en saa neljään viikkoon, eikä se kyllä tällä hetkellä mieleeni tulisikaan vaikka ikävä satulaan on jo kova.  Nyt minun on ajateltava omaa hyvinvointia myös siltä kantilta, että minun on oltava kunnossa voidakseni pitää huolta Onnista.  Vaikka herään useita kertoja yössä lasta imettämään sekä tarvittaessa kuivittamaan, ja monesti uudelleen uneen pääseminen on vaikeaa - olen niin tyytyväinen saadessani olla kotona. Ja kestän kyllä pienen väsymyksen aivan eri tavalla.  Vauvan hoivaaminen on tuntunut todella luonnolliselta -  aivan kuin joku olisi asentanut minuun synnytyksen aikana usb- muistitikun, jonka kautta olen saanut eväät äityiteen ja jotain aivan ihmeellisiä vaistoja.  Olen aina ollut kokematon ja jopa varoivainenkin lasten kanssa, en ole oikein osannut / uskaltanut käsitellä niitä, koska tilaisuutta kokemuksen kartoitukseen ei ole juurikaan ollut.  Mutta nyt on tilanne toinen, lapsi on omani ja on aivan  uskomaton tunne, miten tiukka side välillämme onkaan ja millaista hoivaamisen tarvetta sitä kokeekaan omaan lapseen ja miten toisen eteen voisi antaa vaikka henkensä.

Äitiys on tuonut mukanaan paljon erilaisia tuntemuksia ja vanhemmus on vaikuttanut vahvasti myös parisuhteeseemme. Niistä kerron lisää tulevaisuudessa.   Nyt on aika lopettaa tämä postaus, ennen kuin tämä paisuu turruttavan  pitkäksi ! :)

<3 Henna

Kivun takana siintävä Onni

Hei kaikki rakkaat, ihana olla täällä taas ! Kiitos mielettömästi onnitteluista ja kommenteistanne,  koin kamalia vieroitusoireita, kun en päässyt kommenttejanne välillä lukemaan tai niihin vastaamaan.  Kimmon käydessä osastolla pääsin käymään blogin parissa hänen kännykällään, mutta välillä en päässyt edes kommentteihin vastaamaan, kun nettiyhteys takkuili.   Mutta loppu hyvin,   nyt ollaan takaisin kuvioissa mukana!   Minusta tuntuu, että minulla on niin paljon kerrottavaa että halkean,  mutta taidan aloitella pieni askel kerrallaan, koska muuten tästä postauksesta ei tulisi loppua tai sitten minun pitäisi tiivistellä asioita ihan liian isolla kädellä niin, ettei kunnollista kuvaa asioista piirtyisi.  Saatan kirjoittaa välillä hieman sekavasti kiireen keskeltä, sillä aikaa koneella istumiseen ei välttämättä aina ole niin paljon, kuin ennen - mutta yritys on kova :) Kirjoitan synnytys-tarinan tiivistettynä, käyttäen omaa, hieman hataraa muistikuvaani sekä synnytyskertomusta, minkä sain osastolla luettavaksi.

Mutta näin alkuun, palataanpa ajassa hieman taaksepäin. Reilu viikko sitten sunnuntaina ratsasteltiin Jennan kanssa kentällä ja itse menin Vusella rauhallisen treenin käynnissä taivuttelun ja pienen ravailun merkeissä. Naureskeltiin, että käynnistellään synnytystä tällä tavoin.  Moni veikkailikin, että homma lähtee tuolla käyntiin mutta minä en oikein uskonut koko asiaan. Miten se nyt sitten voisi käynnistyä ?

Sunnuntai-lussuttelut, rv 39+ 5

Kuitenkin, ratsasteltuani Kuskon ja muutenkin touhuiltuani päivän kotosalla, alkoin klo 1:n aikaan yöllä tapahtua.  Valvottiin myöhään ja olin jo koneen ääressä istuessani tuntenut astetta kovempaa painetta mahassani. Niinpä,  nukkumaan alkaessa ja ehtiessäni torkahtaa hetken -  alkoi supistelut, aluksi lievästi ja koko ajan voimistuen.   Ehdin pyöriä sängyssä  puolisen tuntia miettien, onko tämä nyt oikeasti sitä, mitä luulen ? Hetken arvottuani päätin, että nyt on korkea aika lähteä kohti Kuopion yliopistollista sairaalaa.  En halunnut lähteä ambulanssilla, joten en jäänyt supistuksia kotiin katselemaan, vaan halusin lähteä hyvissä ajoin Kimmon kanssa liikenteeseen.  Matkalla soitin synnytyssaliin etukäteen kertoakseni tulostani.

Mutta jatketaampa:

Päästyäni synnytyssaliin, alkuun tehtyjen monitorointien ynnä muiden tutkimusten jälkeen - pääsin toivomuksestani klo 3:35 vesialtaaseen, lämpimään veteen lieventämään supituskipuja. Tuolloin supistukset tuntuivat sen verran, että ne vaativat selvää keskittymistä hengittelyyn, sekä tietynlaista asentoa.  Kätilö käski laittaa kännykät kiinni. Onneksi ehdin ilmoittaa synnyttämään lähdöstäni äidilleni ja parille ystävälleni.

Ehdin olla altaassa hitusen reippaan tunnin, kun siirryin salin pöydälle taas monitoriin vauvan sydänkäyrää ja supistus-seurantaa varten.  Monitoroinnin avulla seurataan vauvan sykettä ja vointia, sekä minun supistusten voimakkuutta.  Tuolloin minulle annettiin lämpöhoitoa lämmitettävien pussien muodossa ja monirotoinnin loputtua pääsin käymään kuumassa suihkussa. Sain myös kevyesti kokeilla ilokaasua, mutta pahoinvoinnin pelossa en uskaltanut sitä alkuun ottaa kunnolla,  koin pärjääväni vielä jonkin aikaa ilman täydellistä kaasun hengittelyä ja lääkkeitä. Nojailin sänkyyn ja pidin tietynlaista asentoa sekä liikettä yllä supistuksen ajan -  se helpotti.  Kuitenkin myöhemmin aamusta tarvitsin jo tuhdimpaa lääkitystä,   sain ilokaasua sekä vahvaa kipulääkettä injektiona eli pistoksena.

Minua kehoitettiin syömään ja juomaan,  mutta ruoka ei maistunut ja kaiken mitä alas sain -  tuli ylös supituksen aiheuttaman kouristuksen toimesta.  Niin kivuliaita ne olivat.  Kimmolla olikin kova työ antaessaan aina uutta oksennusastiaa eteeni ja viedessä täyttynyttä pois. Välillä toinen sai siivoilla oksennusta myös lattialta. Kimmolle isot pisteet siitä, miten rauhallinen ja tyyni hän oli koko ajan -  ja minua tsemppaamassa sopivassa suhteessa. Minulle riitti se, että tiesin hänen olevan vierelläni ja pitävän minusta huolta, jos menetän tajuntani.

Oli tullut iltapäivä ja lapsivedetkin olivat tulleet ulos aikaisemmin.  Olin todella kipeä, ja kohdun suun tilanne oli säilynyt ennallaan, aukeaminen äärimmäisen hidasta ja koko ajan kivuliaampaa.  Sain epiduraalin hieman ennen neljää maanantai iltapäivällä.  Ihana helpotus vähäksi aikaa, nukuin jopa hetkisen.  Myös Kimmo sai levättyä omassa sängyssään pienen tovin. Lepo teki hyvää ja kestin taas supituksiakin paremmin  -  homma taas jatkui ilokaasun hengittelyn merkeissä.
 
Nyt elettiin jo myöhäisiltaa. Kohdunsuun tilanne edelleen sama, tehostetaan supistuksia oksotosiini -tipalla.   Kivut pahenivat entisestään tiheämpien ja topakampien supistusten kautta, saan ylimääräisen annoksen kipulääkettä epiduraalipumpun kautta.  Hetken kuluttua alan kokea kylmyyden tunnetta, tärisyttää ja on hyvin vaikea olla. Kuume nousee pikkuhiljaa ja saan lisää peitettä sekä lämpöpusseja.  Verikokeita, tulehdusarvo nousee veressä - alkava infektio.  Panadolia sekä penisilliiniä suonensisäisesti tipalla.   En voinut enää pitää jalkoja yhdessä, saati sitten olla kyljelläni -  koska painon tunne kohdunsuussa oli valtaisa ja kipu säteili lonkkiin, lantioon ja selkään. 

Lämpö nousi edelleen, antibiootti vaihdettiin toiseen. Sain lisä-boluksia kipulääkettä pumpun kautta ja se auttoi sen verran, että pieniä torkkuja sain otettua supistusten välissä. Niitä tulee muutaman minuutin välein.   Lisäksi sain taas uusia lämpöpusseja selän ja lantion alueelle ja tilanne hitusen rauhoittui.  Kohdun suun pitäisi alkaa olla jo auki, alkaa olla kiire infektion vuoksi.  Mutta koska kohdunsuun aukeaminen on todella hidasta, joudutaan supistus-lääkkeen annosta taas nostamaan.  Se tiesi lisää kipuja.  Sain spinaalipuudutuksia kahteen eri otteeseen. Ne auttoivat vain hetkisen.  Ilokaasusta taas huomattavan paljon apua. Hengittelenkin sitä lähes tauotta ja roikun kaasuletkussa, kuin hukkuva.

Vauvan hapetustilanne tarkistetaan tähystyksellä, ottamalla näyte pään ihosta.  Lääkäri päivittelee vauvan paksua hiuspehkoa :D  Minä olen juuri ja juuri tajuissani.Olen niin kipeä ja uuvuksissa, synnytys on kestänyt  reilusti yli 24 h. Kohdunsuu auennut 7 senttimetriin,  vielä pitäisi aueta muutama sentti, mutta sitä edistävä lääkekään ei enää tunnu auttavan. Supitukset ovat sietämättömän kovia, enkä voi olla huutamatta. Kuitenkin yritän pitää ilokaasumaskin naamallani ja vaimentaa huutoni siihen. Alkava tulehdus kohdussa reilu 19 tuntia aiemmin menneen lapsiveden vuoksi ja pysähtynyt avautumisvaihe - lääkäri tulee paikalle ultraamaan vauvan ja toteaa tarjonnan huonoksi, diagnoosina avonainen raivotarjonta.  Päätös kiireellisestä sektiosta, eli keisarinleikkauksesta. Vihdoinkin.

Ensimmäisistä supistuksista 32 tuntia myöhemmin,  klo 9:14,  poika oli maailmassa.  Iso ja potra poika, painoa 4480g ja myöhemmin mitattuna pituutta 51 cm.  Niin suloinen pikku pallero pulleine poskineen, tuuheine hiuksineen ja isone silmineen. Nenä hieman vinossa pään vaikean asennon vuoksi.  Vieläkin pojan katsominen saa kyyneleet nousemaan silmiin, vihdoin se on siinä -  minun ja kimmon rakkauden hedelmä.  Hän on niin suloinen.  Näin jo kesällä unta, että saamme pojan ja hänestä tulee Onni.  Joten nimikin tulee nyt samalla julkaistua,  hän on Onni Ilmari Vartiainen <3

Meidän pieni Onni <3

Elän varmasti elämäni onnellisinta aikaa. Kuitenkin tunteet ovat välillä hyvinkin ristiriitaiset, ne heittelevät pakahtavan onnen, huolen, hädän, lämmön, ja riittämättömyyden tunteiden välillä.  Näistä tuntemuksista lupaan postata teille pian syvällisemmin. Uskon, että hormoonit ovat tällä hetkellä niin huipussaan ja kaikki niin uutta ja ihmeellistä, että niidenkin vuoksi tunnetilat heittelevät.  Jokatapauksessa rakkaus omaan lapseen on jotain niin ihmeellistä, että sitä sulatellessa menee aikaa ja kaiken tämän kiintymyksen ja huolen valjastamiseen saattaa mennä pieni hetki.

Seuraavassa postauksessa ajattelin kertoa enemmän toipumisestani leikkauksesta ja elämästä sairaalassa ja muutenkin fiiliksistä, mitä viikon aikana osastolla koin.   Jos jotakin jäi epäselväksi, niin kysymyksiä saa laittaa ehdottomasti, sillä varmasti jotakin jäi sanomatta tai tekstin seassa on mustia aukkoja.  Mutta annettakoon se anteeksi, pää on vieläkin ihan pökkyrällä kaikesta :D

"Synnyit maailmaan alla onnen tähtien.
Ei vastaa sanaakaan mutta silmät tulta lyöden
kauniisiin kasvoihin hymyn taistelee.
Vielä jonnekkin onnentähden mä teen!"

<3  Henna

Hyvää seuraa ja kivun häätämistä

Moikka, täällä kaikki ennallaan - tai ainakin lähestulkoon!  Tultuani kotiin torstaina, on seuraa ja touhua riittänyt mukavasti.  Aika onkin kulunut siivillä ystävien kanssa aikaa viettäen, hevosia hoidellen ja kotonakin jotain pientä touhuillen.

Sen verran on kuitenkin sairaalareissu jättänyt jälkiä, että kivut ovat taas tulleet voimaakkammin mukaan kuvioihin. Ronskinlaiset sisä-tutkimukset sekä lääkkeistä johtuneet supistelut tuntuvat edelleen ja koska olin ratsastanut viimeksi maanantaina - tulivat myös ärhäkät selkäkivut antamaan lisämaustettaan.   Viime yö olikin aikamoinen kiirastuli, minusta tuntuikin hetkellisesti, että on lähdettävä takaisin sairaalaan. En osannut oikein tunnistaa kipua, oliko se supistelua vai selkäkipua,  jotenkin kuitenkin kivut olivat todella kovia sytkeäyksiä ja etenkin kyljen kääntäminen sängyssä oli hyvin tuskallista puhisemista ja puuskuttamista.   Odotan kovasti, että pääsisin pian päättämään tämän odotusajan ja nostamaan kivut huippuunsa niin, että ne myös pian loppuisivat toipumisen myötä. Olo on tukala ja raskas - ja se alkaa kyrsiä kieltämättä aika lailla :D

Kuitenkin päätin häätää selkäkipuja ratsastamalla tänään Vusen kevyesti, ja se tuntuikin auttavan.   Herra oli saanut edellisenä päivänä vähän rankemman treenin puomien ylityksen merkeissä,  joten se oli jokatapauksessa palauteltava lähinnä kävellen.  Hevonen on ollut laiskahko viime aikoina, ja vaikka tarvitsee kyllä vapaita - niin myös säännöllistä liikuntaa pysyäkseen vetreänä  ja saisi laihtuakkin takastensa vuoksi.  Kostea syksy turvotti ukkelin pökkelöitä takajalkoja entuudestaan, mutta onneksi se ei hevosta näytä vaivaavan. Kentällä ruuna on ollut ajoittain tosi laiskahko ja välillä jopa hieman kiukutellut saadessaan käskyä liikkumaan ahkerammin eteenpäin.   Mutta maastossa taas herra on täysin eri maata, halua liikkua on ja reippaasti.  Kuitenkin, jalkojen vuoksi seuraan hevosen hyvinvointia suurennuslasin kanssa ja katson, mitä tuleva näyttää. Valehtelisin jos väittäisin, etten ajattelisi tulevaa hieman peljäten.  En missään nimessä halua hevoseni kärsivän ja heti jos niin näyttää olevan - päästän ruunastani irti. Kuitenkin vielä toistaiseksi suureen huoleen ei ole aihetta. Hevonen tosiaan askeltaa, taipuu mukavasti ja on halutessaan oikein virkeä papparainen.

Mamman viisas mörssärssön <3

Kaama se taas ei sitten käskyä eteenpäin tarvitse!  Hevosessa tuntuu riittävän virtaa ja energiaa vaikka muille jakaa.  Huvittava otus, se on niin pirtsakka ja päässä tuntuu olevan sähköä sekä ajatuksia astetta enemmän.   Jenna menikin Karisman eilen kevyesti parin vapaan jäljiltä ja tänään sitten hieman topakammin. Tammalla olikin tuttuun tapaansa halu edetä reippaasti ja intoa tehdä töitä välillä vähän liiankin innokkaasti.  Mutta maltettuaan hieman mielensä ja enimmät energiat purettuaan neitikin jaksoi kuunnella paremmin ja kulkea oikein mallikkaasti. 

Meillä olikin Jennan kanssa kaksi mahottoman söpöä assistenttia, joista toinen kuvasi ja toinen teki säätöjä tarvittaessa :) Koirat joutuivat tyytymään katselemiseen tien toiselta puolelta, heppa-aitauksen vierestä. Olemme koittaneet opettaa Olgalle ja Iidalle, etteivät ne saa tulla tielle tai sen toiselle puolelle,  vaikka olisimmekin kentällä touhuilemassa.   Tiellä joskus ajaa ihmiset niin kovasti ja huolimattomasti, etten halua ottaa riskiä, että ne ajaisivat koiriemme päälle. Eräs kaahari onkin muutamaan otteeseen meinannut ajaa minun sekä parin ystäväni päälle, kun olemme olleet tahoillamme ratsastamassa.  Ja tämä autoilija ei tunnu oppivan edes siitä, että on kaahailullaan aiheuttanut riski-tilanteita.    Onneksi hevosemme ovat yleensä tottuneet autoihin ja muutenkin on mahdollisuus pysytellä turvallisemmilla reiteillä. 

Ihanaiset <3

Mutta tämmöistä tällä kertaa !  Nyt olen taas levittänyt ahteriani tässä tietokoneen ääressä aika kiitettävän ajan ja masukin alkaa vaatia vaakatasossa lepäämistä.   Katsellaan, mitä tuleva tuo tullessaan, että ehdinkö postata ennen uusintareissua synnytysosastolle !  Jospa mie jottain ehtisin teille ennen lähtöäni sanomaan, ainakin toivoisin niin :) 

<3 Henna

Kotiin passitettu möhömaha!

Niin kuin otsikkokin kertoo, olen "päässyt"  takaisin kotiin.  Tosin tyhjin käsin ja äärettömän väsyneenä.  Mutta sen verran minulla on aina energiaa, että jaksan tänne teille postata !  :)  Pitääkin kiittää teitä hirmuisesti niin lämpivän tsemppaavista kommenteista, ne oli äärimmäisen ihania.   Kiva, että tykkäsitte myös videosta, katsottuani sen itsekin - myönnän että koin hieman myötähäpeää omasta itsestäni, mutta ainakin video oli hyvin rehellisen kuvan antava.  Olen tosiaankin eloisa, puhelias - ja useinkin hyvin koomisen oloinen tapaus. :D

Mutta itse asiaan, mikä kiinnostaakin varmasti teitäkin! Yritän kertoilla vähän tästä parin päivän sairaala-reissusta, sen verran mitä muistan :)    

Tiistaina saavuttuani osastolle, heti alkututkimusten ja haastattelun jälkeen, sain Cytoteciä 1 kapselin (hormoonia, joka auttaa pehmentämään kohdunsuuta, jos synnytys täytyy käynnistää) suun kautta yhden annoksen.   Sitten odottelua, liikkumista ja toisten odottajien kanssa seurustelua.   Monitorin piuhoissa pötköttelyä, monitorissa siis seurataan lapsen sykettä, liikkeitä sekä kohdun supistuksia.   Lieviä tuntemuksia.  Lisää lääkettä, himpun isommalla annoksella, 2 kapselia -  n. 6h ensimmäisen lääkkeen ottamisesta.  Taas odottelua. Kimmo tuli onneksi käymään, piristi, nauratti minua hölmöilemällä kaikkea pölhöä ja tuli viereeni pötköttämään sairaalasänkyyn  <3

Kaksi potilasta ( tai siis kolme )  köllöttämässä :D

Sain tiistai-illan aikana supistuksia, mutta ne eivät mielestäni olleet kovinkaan voimakkaita, lähinnä sellaisia astetta kovempia, menkka-kipumaisia kramppeja.  Ne olivatkin entuudestaan tuttuja,  kun sain keskenmenon vuosien  2008-2009 vaihteessa. Tai siis tarkemmin sanottuna, raskauteni keskeytettiin kuolleen sikiön ja sairaan istukan vuoksi.  Silloin cytoteciä annettiin suoraan kohdunsuulle.   Olen postannutkin keskenmenostani aiemmin,  tässä postaus, jos joku ei ole vielä ollut asiasta tietoinen.   Tämä lapsi juurikin siksi on erityisen tärkeä, sillä takana tosiaan on keskenmeno ja monta lapsetonta vuotta ennen kuin tämä pieni ja sitkeä rakas päätti vihdoin asettua kohtuuni asumaan <3

No mutta jatketaampa itse tarinaa ! Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, muistaakseni n. klo 2 aikoihin,  heräsin todella kovaan supistukseen.  Meni hetki, että pääsin vuoteesta ylös ja koitin hengitellä rauhallisesti, sängyn päädystä pidellen ja siihen nojaten.   Koska supistus oli niin raju, päätin lähteä kävelemään käytävälle ja kohti hoitajien kansliaa. En halunnut puhista ja ähistä huoneessä, sillä siellä nukkui myös kaksi muutakin väsynyttä odottajaa.  Kuitenkin matkalla, vain hetki edellisen päättymisestä - tuli uusi ja se sai minut melkein oksentamaan.  Jouduin hyökkäämään lähimpään vessaan yökkimään.  Taas supistuksen loputtua olo helpottui, mutta minua huimasi krampin takia ja näin hetkisen ajan tähtösiä. 

Hoitaja veikin minut saman tien monitorihuoneeseen ja pääsin taas anturoitavaksi. Muutama supistus tutkimuksen aikana ja kaikki muutenkin ihan normaalia. Pääsin takaisin nukkumaan  ja nukuinkin loppuyön tosi hyvin, mitä nyt tietysti tuttuun tapaan ravasin vessassa n. tunnin välein :)  Eikä supistuksia sen koommin kuulunut enää.

Keskiviikkona aamusella taas samat rutiinit, lääkettä suun kautta 2 kapselia klo 10:30.  Muutaman tunnin päästä jälleen supisteluja, osa lieviä, osa sellaisia - jotka vaativat jo hengittelyä sekä puhumisen keskeyttämistä.  Myöhemmin, illemmalla monitorissa ollessani supistuksen tuntuivat lieviltä mutta monitorin ja kätilön reaktion mukaan ne olivat kuulemma ihan topakan oloisia, mutta minusta ne eivät hyvinkään vakuuttavilta tuntuneet.  En saanut enää lisää lääkettä.   Kätilöä nauratti vauvamme eloisuus,   se kuulemma yritti nyrkkeillä ja potkia antureita samalla, kun hoitaja niitä yritti masun päälle viritellä.  Kätilö ennustikin,  että tulossa on hyvin eloisa, vauhdikas ja tempperamenttinen kaveri -  keneenköhän lie tullut sitten ? ;)

Viime yön nukuin todella hyvin, vessareissuja tein jälleen tunnin välein ja nukahdin aina lähes välittömästi makuulle päästyäni. Olinkin huoneessa viime yön yksin, sillä vierustoverini passitettiin kotiin ja toinen lähtikin sitten synnytyssaliin tositoimiin. Itselläni ei mitään tuntemuksia yön aikana.   Tänä aamuna samat tutkimukset, puolen tunnin monitori-seurannassa vain yksi supistus - sellainen, jota en edes itse tuntenut.  Lääkärin, sekä lääkäriopiskelijan tutkittua kohdunsuuni, sain "luvan" lähteä kotiin odottelemaan, josko synnytys käynnistyisi luonnostaan. Kohdunsuuni oli parin sairaalapäivän aikana kypsynyt jonkinverran, mutta ei ollut vielä täysin valmis tositoimiin.

Tieto kotiinpääsystä herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita.  Toisaalta kotiin oli ihana päästä, mutta en olisi halunnut sinne ilman pientä nyyttiäni. Ajatus kotiinpalaamisesta tyhjin käsin sai minut kyyneliin, vaikka tiedän, että sekin päivä tulee ja pian. Olenhan minä herkkä, mutta hormoonit antoivat varmasti vähän lisää volyymia tunteiden purkauksiin. Itkinkin sitten Jennalle ja äitille asiasta puhelimessa.   Olisin päässyt parinkin eri ystäväni kyydillä takaisin kotiin Kaaville,   mutta koska sain sellaisen kuvan, että osastolla tarvitaan tilaa - tarvitsin kyydin aiemmin mitä ystäväni olisivat kouluistaan ehtineet.  Soitikin sitten Kimmon hakemaan minut kotiin.

Kotiin oli ihana tulla.  Serkkuni oli juuri lähdössä Vusen kanssa lenkille ja koiratkin olivat iloisena vastassa.  Pääsin pötköttelemään olohuoneen sohvalle kissat kainalossani ja otin pienet päiväunet. Vaikka kotona on ihanaa, tuli myös ikävä sairaalan turvallista ympäristöä  ja hoitajien hellää hoivaa.  Täytyy kyllä naurahtaa itselleni:   videopostauksessani ikävöin kotia vielä ollessani täällä ja nyt sitten ikävöin sairaalaa.   Jotenkin siellä oli todella hyvä olla,  hoito oli erinomaista ja asiantuntevaa  sekä oli kohtalotovereita - vertaistukea, joiden kanssa jakaa tuntemuksia ja viettää aikaa.  Lisäksi siellä oli jotenkin helpompi odottaa h-hetkeä,  kun on heti apu lähistöllä, jos kaikki alkaakin tapahtua nopeasti.  Täältä Kaavin tuppukylältä kun on matkaa reilu 60 km sairaalaan.  Mutta jos nyt ei mitään radikaalia luonnostaan tapahdu, on seuraava sairaalareissu edessä vasta ensi viikon keskiviikkona, klo 9.

Kotona oleilussa rassaa myös se, että tekemättömät työt lepää suoraan silmieni edessä ja vaikka kuinka haluaisi touhuta, ei juuri nyt tutkimusten / supistusten jälkeiset kivut ja väsymys anna tehdä kaikkea mitä haluaisi.  Mutta toivon, että huomenna tai edes ylihuomenna on ihan eri meininki, ja minusta olisi vähän jotain tekemään.  Sairaalassa oli vaan niin helppo olla, siellä ei ollut muuta tekemistä, kuin rentoilu ja lepääminen.  Nyt kun kotosalla, ei luonto antaisi periksi vaan löhöillä ja odottaa, että toiset joutuvat tekemään työt puolestani.   Olen niin pirun itsepäinen! Mutta nyt on minunkin nöyrryttävä ja myönnettävä heikkouteni.   Minun on oikeasti nyt ajateltava järjellä ja kerättävä voimia tulevaa varten.  Jos tuollaiset pikku-supistukset väsyttävät näin, mitä voimia mahtaa kunnon loppuponnistus vaatiakaan ?

Mutta nyt palaan lepäilyn pariin ja koitan illan ratoksi siivoilla tallin. Haluan ottaa ponit sisälle ja suukotella niitten samettisia lörttö-turpiaan.  Katsellaan, millaiset fiilikset on lähipäivinä, mitä jaksan tehdä ja käynkö vielä hevosen selässä. Se jää nähtäväksi. Toisaalta Vusen reipas, "sotamarssimainen" käynti houkuttaisi hieman - tiedä vaikka se olisi se juttu, joka pistää masiinan kunnolla käyntiin ;)   Katsellaan, miten jaksan ja ehdin tänne postailla - tulevat päivät näyttävät mitä kykenen tekemään ja tosiaan - milloin tulee se aika että tää mama oikeesti poksahtaa!   Mutta yritän olla teihin yhteyksissä mahdollisimman hyvin :) 


<3 Henna