Onko meillä tulevaisuutta?

Hei rakkaat!  Olisi varmaan pienen kehityskeskustelun paikka ? Olen tätä tekstiä valmistellut tuolla luonnoskansiossa jo pidemmän aikaa, mutta nyt on sen vuoro nähdä todellinen päivänvalo.

En olisi koskaan voinut kuvitella, miten suurta yhteyttä voin kokea nettituttavuuksien tai erilaisten nimimerkkien kanssa.  Olen blogini kautta saanut aivan mahtavia mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin ja saanut ystäviäkin bloggaajien ja lukijoitteni parista. Huomaan jopa kaipaavani tiettyjä anonyymejä, jos heistä ei ole kuulunut vähään aikaan ja usein mietin mitähän kenellekin kuuluu.  Minua joskus myös harmittaa, kun anonyymit eivät rekisteröidy lukijoikseni, koska en voi muistaa kaikkia nimeltä, vaikka niin kovasti haluaisinkin.

Vaikka joskus kadun sitä, että perustin blogini - en silti vaihtaisi päivääkään pois.  On tämä ehdottomasti antanut huomattavasti enemmän,   kuin ottanut.  Olen katunut sitä, etten aiemmin ole osannut kirjoittaa tarpeeksi hienotunteisesti ja näin olen antanut itsestäni väärän kuvan tai jopa loukannut toista.  Pyydän sitä anteeksi ja samaan lauseeseen totean iloitsevani siitä, miten paljon olen vuosien saatossa kehittynyt kirjoittajana sekä etenkin kasvanut ihmisenä. Nyt tiedän ja osaan paremmin.   Minua on nolottaneet vanhat tekstit ja niitä lukiessani tekisi mieleni deletoida kaikki - mutta silloin myös oma henkilökohtainen kasvutarinani häviäisi tuuliin.  Ehkä voin taas 3 vuoden päästä palata tähänkin tekstiin ja punastellen sekä naureskellen kylpeä isossa myötähäpeän ammeessa.

Nolostumisesta huolimatta olen myös ylpeä itsestäni.  Siitä rohkeudesta, mitä olen osoittanut avatessani syvimpiä haavojani kaikkien luettavaksi ja olemalla sekä henkisesti että fyysisesti (melkein ainakin :D  ) alasti.  Silläkin uhalla, että ehkä yleensäkin, sekä toki omalla paikkakunnallani hieman tietynlaista mainetta, mutta kannan sen kaiken hymyillen suoralla selällä - oli se sitten negatiivista tai positiivista.  Minä olen minä, enkä mikään hahmo, jonka olisin blogiani varten luonut. Ei minun elämäni ole mitään elokuvaa tai kulissia - jos ei nyt ihan tavallistakaan,  mutta silti sellaista aitoa elämää tunteineen ja tahroineen, mitä moni käy läpi jossakin vaiheessa elämäänsä. 

 Olen onnellinen siitä, että olen jaksanut lähes poikkeuksetta vastata kommentteihin suhteellisen pitkästi ja laadukkaasti. Minulle itselleni on blogeja lukiessani erityisen tärkeää se,   miten kirjoittaja kommunikoi lukijoittensa kanssa - ja että tekee sen kunnolla sekä aidolla läsnäololla.  Syynään itse aika tarkkaan vastauksia ja niitten tuomaa yleisfiilistä, vaikken edes itse olisikaan johonkin blogiin edes kommentoinut. Minusta blogin laadun loppusilaus löytyy kommenttiboksista, siellä käydystä kanssakäymisestä, lukijoiden ja bloggaajan välisestä yhteydestä.  Jos olen joskus kirjoittanut kommentin johonkin blogiin,  enkä ole itse saanut kunnollista tai ylipäätään vastausta siihen - väkisilläkin etäännyn ja peräännyn siitä - koska koen yksikertaisesti olevani arvoton siellä. Sama on pätenyt myös muualla sosiaalisessa mediassa ja elämässä ylipäätään. 

Edelleen minua harmittaa se, että vielä 3,5 vuoden kirjoittamisen jälkeen blogillani on reippaasti alle 300 lukijaa, se on  todella vähän itse päivittäiseen kävijämäärään verrattuna.  Tosin olen sitä mieltä ettei se määrä, vaan se laatu on tärkeää - ja sehän ei ole epäselvää että onko minulla laadukkaita lukijoita ;)  Vaikken pidä itsestäni sen suurempaa meteliä tai pyri mihinkään suurempaan julkisuuteen,  on toki lukijakunnan vähäisyys ja kommenttiboksin hiljaisuus syönyt hieman motivaatiotani kirjoittaa ja panostaa blogiini, koska aika on muutenkin kortilla ja usein sen pienen hengähdysketkeni olen käyttänyt postaamiseen tai postauksien valmisteluihin. Vaikka postaan harvoin, blogi kulkee päivittäin mukanani  tietynlaisena sydämen poltteena kirjoittaa, mutta kuitenkin myös velvollisuudentuntona. Monet eivät varmastikaan voi käsittää, miten paljon todellisuudessa bloggaajan elämä pyörii loppupeleissä blogin ympärillä. Sitä kulkee tuntosarvet pystyssä  ja koittaa kerätä materiaalia uutta postausta varten. Samalla tuskaillen sitä, ettei saa kuvaajaa ikinä mukaan mihinkään koska omanlla kohdallani kuvaajani sattuu olemaan töissä tai poikamme kanssa silloin kun minä koitan saada jotain järkevää aikaiseksi. Ihania nämä ruuhkavuodet kaiken kaikkiaan. Kuitenkin tiedän sisimmässäni, että voisin tehdä pienillä jutuilla huomattavasti laadukkaamman.

Mutta en missään nimessä bloggaa pelkästään tavan, julkisuudenhimon tai pakon vuoksi, vaan siksi että rakastan tätä tunteitten ja ajatusten purkamisvälineenä, ihmisten yhteensaattajana ja sitä ajatellen olen kiintynyt tähän jopa liikaakin.  Tämä vie sydämen mennessään ja jo pelkkä ajatus irtipäästämisestä sattuu hirmuisesti.  Olen kuitenkin kasannut myös itselleni liikaa paineita tuloksena se, että omassa epätoivoisessa riittämättömyydentunteessa,  olen jo usemman kerran aloittanut postauksen, jossa ilmoitan lopettavani kokonaan bloggaamisen.  Olen kuitenkin aina jo ekat lauseet kirjoittanut niin suuren kyynelvirran saattelemana - ihan vain jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi "hyljätä" tämä meidän yhteenkuuluvainen joukko ja jättää tämä maailma taakseni. Siksi tämäkin on jo äärimmäisen kova pala minulle purtavaksi.

Kyllä minä olen oikeasti teihin kiintynyt, etenkin samoihin  nimimerkkeihin, jotka vuodesta toiseen ovat jaksaneet tsempata ja rohkaista minua,  kiittää postauksista ja avautua itsekin omista henkilökohtaisista kivuistaan.  Ja ystävistä, joita minulle on siunaantunut blogin kautta. Enhän minä voi jättää kaikkea tätä taakseni, tämähän on osa minua ja iso voiman antaja?    Haluaisin palavasti jatkaa ja janoan valoisampaa tulevaisuutta blogille.  Usein, kun lannistun ja huomaan taas ajattelevani luovuttamista - jostakin aina ilmestyy ihminen, joka ruudun toiselta puolelta lähettää ison annoksen voimaa ja rohkaisua.  Siihen ei ole tarvinnut isoja sanoja,  mutta niillä on ollut minulle suurempi merkitys kuin kukaan teistä osaa kuvitellakaan. Joten mitä nöyrimmäinen kiitos teille.  Olen myös kiitollinen uskollisimmille ystävilleni, jotka jaksavat tätäkin kautta kommentoiden minua tsempata - ihan vain siksi, että he tietävät sen olevan minulle tärkeää.

Kuten ehkä se on jo vähän alkanut heijastua tännekin, olen alkanut kääntämään uutta lehteä elämässäni etenkin tunne-elämän puolella ja haluaisin, että blogi kulkee siinä vahvasti mukana.  Mutta se on vielä epäselvää, kulkeeko se vai haluanko pitää tämän kaiken kuitenkin vain itselläni.  Siihen haluan vastauksen. Jos niin käy, että jatkan tulen taatusti avautumaan pintaa syvemmistäkin asioista jatkossakin, mutta aion myös jatkossa kylvää hyvää mieltä ja elämänmakua tähän blogiini. Sitä, että vihdoin alan arvostaa itseäni ja olemaan se Henna joka olen halunnut jo pidemmän aikaa olla. Päästämään irti sellaisista kahleista, jotka ovat jarruttaneet minua ja saanet minut tuntemaan itseni mitättömäksi. Haluaisin teitäkin rohkaista samaan.

Kuitenkin, tarvitsen nyt hetkisen aikaa itselleni saavuttaakseni tuon tavoitteeni lopullisesti. Elämääni on tulossa muutoksia tai uusia kuvioita, enkä välttämättä puhu nyt tässä pelkästään varsan syntymästä. Siihenkin on vielä valovuosien aikamatka ja asiat voivat mennä silläkin saralla vielä täysin päälaelleen. Siksi en halua siitä vielä sen enempää puhua. Toivotaan kuitenkin parasta ja pelätään pahinta. Mitä tahansa tapahtuukin, on sillä joku tarkoitus ja vastauksen tarkoituksiin saa kyllä aikanaan.  Siihen minä luotan ja olen onnellinen siitä,  että vihdoin uskallan täysillä tehdä niin. Kaikki ei ole minun käsissäni. Ei myöskään tämän blogin kohtalo.

Kuitenkin haluan, ettette jää kysymysmerkkinä miettimään onko minulla jokin hätänä tai onko jotakin sattunut.  Voin kertoa, että ei mitään hätää minulla ole - päinvastoin. Töissä menee hyvin, jaksan paremmin ja kotona meillä on Kimin ja Onnin kanssa asiat paremmin kuin koskaan ja tulevaisuus on toivoa täynnä. Onhan minulla vielä murheita ja enemmänkin tarvitsen paljon voimia päästääkseni irti tietyistä asioista,  mutta uskon että nyt hedelmä alkaa olla kypsä siihen. Vielä toki jännitän kovasti Karisman lopputiineyden puolesta, mutta siinäkin luotan kohtaloon. Kaikki mitä tapahtuukin, on tarkoitettu tapahtuvaksi. En kuitenkaan nosta käsiäni ilmaan luottaen, ettei minun tarvitsisi tehdä mitään, mutta silti luotan päällimmäiseen johdatukseen. Ymmärrätte varmaan mitä ajan tällä takaa ? Kuitenkin, minulla on nyt valitettavan monta rautaa tulessa tällä hetkellä ja lisäksi haluan työtäyteisen arjen lomassa myös hiljentyä kuuntelemaan omaa sisintäni ja tehdä ne oikeat päätökset mitä täytyy tehdä. Minun itseni on annettava itselleni mahdollisuus.

Pidän taukoa nyt kirjoittamisesta ja etsin itseäni. Sitä en osaa sanoa, milloin palaan takaisin ja millaista tekstiä kirjoittamaan.  En kuitenkaan unohda teitä, vaan ikävöin nyt jo suuresti ja etsin vastaukset kysymyksiini.  Myös siihen, onko blogillani enää tulevisuutta.  Jos niin käy, että jatkan kirjoittamista myöhemmin säännöllisesti -   toivottavasti tämä sisältäisi laadukkuutta enemmän. Tämä blogi kaipaa väriä ja eloa, koska elämänikin alkaa tuntua sellaiselta. Kuitenkin se on ollut aika lattea ja se ei ole sitä, mitä minä olen. Nyt otan aikalisän itselleni ja löydän vastaukset niihin kysymyksiin, jotka olisivat tarvinneet lopputulokset jo vuosia sitten.

Suuresti teitä kaikkia rakastaen, kunnioittaen ja jo nyt kaivaten:

<3 Henna

ps.  Älkää peljätkö, en minä kokonaan häviä maailmankartalta.  Vastaan kommentteihin ainakin vielä jonkin aikaa ja otan vastaan edelleen yksirtyisviestejä ja sähköpostia. Jotain kuvia tai pikapäivityksiä saattaa olla nähtävissä blogin FACEBOOK-SIVUILLA,  joten kiinnostuneet :  sinne siis kyttäilemään ja tykkäilemään !