Takaisin lähtöruutuun

Hei rakkaat,  olen täällä taas - ainakin toistaiseksi!  Kuukauden tauko meni yhdessä hujauksessa ja nyt olisi tarkoitus taas yrittää topakoitua bloggaajana ja täytyy myöntää, että ikävä on ollut ja kovasti!  Suurimmissa ikävähetkissäni olen aloitellut hieman henkevämpien postausten luonnostelua, mutta niitten vuoro tulee sitten joskus.  Vielä en valitettavasti ole saanut ulkoasua uudistettua, koska emme Kimmon kanssa ole saaneet aikataulujen ja mm. sääolosuhteitten vuoksi järkättyä kuvauksia.  Mutta mahdolliseen ulkoasun uudistajaan on otettu yhteyttä ja itse visiokin bannerin suhteen on jo aika selvä.

Vaikka minulla oli kuukausi aikaa miettiä omia fiiliksiäni ja sitä, mitä elämältä haluan - en ole tainnut päästä puusta pitemmälle tässä tunteitten vuoristoradassa. Päivät ovat yksinkertaisin aivan liian kiireisiä, liian työntäyteisiä. Minulta menee puolet elämästä ohi, koska ajatukseni ovat liitelemässä jossain taivaissa.   En vain pysähtyä, ehdi ajatella, tai sitten ajattelen aivan liikaa ja ajatukseni ovat paljon niin sanotusti maallisissa ja materialistisissa aihepiireissä. Tietysti nekin asiat on vain yksinkertaisesti hoidettava, hankkia tallille kaikkia tarvittavia juttuja mm. uusia säilytysratkaisuja varten. Uusi karsinakin on rakennettava jossain vaihessa ja kenttäkin kunnostettava. Se on vain jännä piirre minussa, että jotenkin onnistun aina tekemään niistä pikkujutuistakin sellaisia stressaavia, koska "kaikki tässä nyt ja heti!" on se vahva fiksaatio omassa pääkopassa, kun puhutaan työnteosta. Eläinten kanssa minulla tätä ongelmaa ei ole, koska tiedän että se vain pahentaa kaikkea.  Minun pitäisi osata heijastaa se kyky rauhallisuuteen ja tyyneyteen myös muussa tekemisessä. Toki on asioita, jotka voisi hoitaa myös joku muu - mutta minä en ole niitä ihmisiä jotka osaa delegoida asioita muille. Kaiken minkä vain pystyn ja jos vain henki pihisee - teen itse ja todellakin pitkään kun vaan henki kulkee ja jalat kantaa.  Väärä ajatusmaailma, joka johtaa loppuunpalamiseen - josta pitäisi päästä eroon.  Minä en tiedä, mikä salamanisku minulle pitäisi antaa, että vihdoinkin irtautuisin kieroutuneesta työmoraalistani.  Oma mieleni vaatimuksineen - pahin viholliseni.

Jokatapauksessa, vaikka pää on edelleenkin kuin humiseva harju, paljon olen miettinyt asioita  ja vihdoin alkaa muokkautua se visio siitä, mitä kohti suunnistaa. Minulla on kaksi eri ajatusta mitä tulee esimerkiksi pienen kotimme suhteen, ja nyt vaan pitäisi päättää kumman niistä valitsee ja missä vaiheessa pääsisi tuumasta siirtymään itse toimeen.    Ja toki pitää kuunnella myös puolisoa tässä asiassa.  Meillä on jouduttu käymään asioita läpi aika vakavissaankin, koska vain toisella meistä on ollut unelmia ja ajatuksia paremmasta huomisesta. Mutta tässä on käytävä vielä neuvotteluja paperin ja kynän kanssa, jotta kumpikaan ei johda toista harhaan ja että kumpikin on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi.  En vaadi muuta kuin että molemmilla olisi ylipäätään ajatuksia elämästä ja haaveita tulevaisuuden suhteen. Ja saataisiin tehtyä molempia miellyttävä ratkaisu.  Onneksi keskinäinen rakkaus ja yhteenkasvatettu elämä kantaa pitkälle vaikka joskus synkkiä hetkiä onkin. Tästä aiheesta ehkä sitten joskus myöhemmin lisää.

Unelmani ottavat usein ylivallan sielustani,  ja kun unelmista tulee pakkomielle - ollaan pahasti metsässä.  Ja siellä pöpelikössä minä olen ollut jo pitkään. Olen tietenkin ylpeä itsestäni siinä määrin, että olen määrätietoisena jaksanut vaeltaa unelmia kohti ja kovalla työllä saavuttanut palasen kerrallaan. Mutta siinä matkalla olen myös kadottanut itseni.  Huomaan sen selvästi omassa parisuhteessani ja myös suhteessani ystäviini.  En epäile mieheni ja ystävieni rakkautta minua kohtaan - mutta minun matkaväsymys ja aiemmin iloisen persoonan haalistuminen vaikuttaa tietenkin minun käytökseeni ja tekee minusta vaikeammin rakastettavan.   Se surettaa minua, koska en minä halua että haalistun ja persoonani kuolee.

Äitini sanoi minulle taannoin, että hän on huomannut minun muuttuneen.  En hymyile ja naura enää samalla tavalla, olen kireä ja räjähdysherkkä.  Se satuttaa ja pysäyttää koska en yhtään haluaisi olla sellainen ihminen, enkä sisimmältäni olekaan. Tiedän kuitenkin muuttuneeni, mutta pelkään että muutos on tullut jäädäkseen. Tottakai, kun muistelen viime marraskuuta tiedän, ettei mikään olekaan enää niin kuin ennen - enkä minäkään ole.  Kun Karisman varsomisaika lähenee, ikävä ystävääni kohtaa nostaa taas päätään aivan uudella tavalla. Meillä oli yhteinen suunnitelma valvoa tammaa yhdessä, käärityä vilttiin ja juoda hihitellen minttukaakaota.  Nyt minun pitää tehdä se yksin, ilman ystävääni.  Hän ei jaksanut enää taistella ja minä en jaksanut kantaa häntä tarpeeksi paljon.  Tietynlainen syyllisyys ja ystäväni kokoinen aukko sisimmässäni kulkee aina mukanani.  Välillä on helpompaa ja sitten on taas näitä päiviä kun on erityisen vaikeaa.

Kuitenkin, hän haluaisi minun jatkavan ja hymyilevän taivasta kohti. Hän ei haluaisi nähdä minua tällaisena.  Joten yritän parhaani. Minulla alkoi eilen kesäloma joka kestää huimat 6 viikkoa!  Olen väsymyksestä huolimatta todella onnellinen siitä, ja aion sekä saada asioita kuntoon kotosalla ja myös nauttia - pitää hauskaa ! "Hätähuutoni" on kuultu ja Onnillekin on varattu mummolasta laatuaikaa mummon ja ukin kanssa silläaikaa, kun mamma käy vähän tuulettumassa. Hevosillekin olen luvannut lungimman kesän, joten ponit saavat myös nauttia kesästä enemmän laitumella.

Tässäpä nyt olisi sekasotkuinen postaus pitkästä aikaa,  koittakee saada jotain selvää :D  Karisman tiineysaika vetelee viimeisiään (nyt320vrk), joten postailen pian, ehkäpä jo huomenna tai ylihuomenna tämänhetken tilanteesta ja siitä, millaisia valmisteluja olen varsomista varten tehnyt.  Karisman varsomista en stressaa, vaan odotan innolla ja vatsanpohjani kuhisee positiviisia perhosia. En malttaisi enää odottaa pienen koipeliinin syntymistä ja sitä, että saan vihdoin syleillä ja suukotella ikiomaa varsaani <3  

Kiitos vielä kerran kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille lukijoille, jokaikinen kommentti merkitsi paljon.  Ne antoivat minulle yhden todella merkittävän syyn jatkaa kirjoittamista. Paljon halauksia kaikille !  Palataan taas pian asiaan ! <3

<3 Henna