Ystävyyden sääntökirja

Lukijani  -j ,   viime postauksen kommenttiboksissa asetti minulle kysymyksen, joka tulla tupsahti aivan kuin tilauksesta!  Olin jo jonkin aikaa pyöritellyt vähän samantyyppisiä juttuja omassa päässäni,  joten kiitän ja kumarran nöyrimmästi sinua -j, kommentistasi  <3  Olen niin otettu siitä, että lukijani rohkenevat kääntyä puoleeni tämmösissä jutuissa.  Nyt sain samalla itselleni sopivasti potkun kirjoittaa tästä, koska olen tätä osittain vain alitajuntaisesti luonnostellut viimeiset viikot. Laitan pätkän kommentista tähän alkuun, jotta teidän olis ehkäpä helpompi siirtyä sopivanlaiseen lukemis- moodiin  :)

"Haluisin kysyy sulta sun ajatuksia liittyen ystävyyteen tai oikeestaan sen loppumiseen/"hiipumiseen". Käykö sulle joskus niin, että huomaat jonkun tärkeen ihmisen yhteydenpidon vähentyneen? Mitä teet, jos huomaat, että yhteydenpito muuttuu yksipuoliseksi, eli käytännössä toinen ei enää kysele kuulumisia, ehdota tapaamisia ym vaan koko juttu hiipuu niin että tuntuu kuin pitäisit ihan yksin ystävyyttä yllä? Onko sulle käynyt näin?"

Mun täytynee iha ensimmäisenä lähtee liikkeelle sellaisesta yleispätevästä tilannekatsauksesta, johon siis liittyy minun omat ystävyyssuhteet ja ennen kaikkea niitten laaja kirjo. Epäilen taas vahvasti, että tästä ei tule kovin lyhyt postaus - joten ymmärrän, jos vain sitkeimmät jaksaa lukee tämän loppuun asti.  Toivottavasti en kuitenkaan jäis kovasti jankkaamaan samasta asiasta, vaan voisin kirjoittaa kaiken tarpeeksi ytimekkäästi. Yrittäkää kestää!

Minulla on paljon kavereita, ja lisää tulee koko ajan. Olen todella sosiaalisesti avarakatseinen ja ennen kaikkea palavasti halukas tutustumaan ihmisiin. Minusta jokainen ihminen on tutustumisen, mahdollisuuden arvoinen. Minua kiinnostaa silmien takana oleva tarina ja usein vain pikaisella silmäyksellä saan ihmisestä jo aika paljon selville. Älkää käsittäkö väärin, en ole utelias eikä minulla ole mitään sen suurempaa tarvetta syynätä ihmistä läpi kera suurennuslasin.  Kunnioitan kyllä ihmisten omaa tilaa ja yksityisyyttä. Kuitenkin, minulla vaan valitettavasti sattuu olemaan todella herkät tuntosarvet tämmösissä emotionaalisissa jutuissa. Monesti sellaiset siipirikkoiset ja suojamuurin takana piilottelevat ihmiset tekevät minuun vaikutuksen ja kiehtovat minua erityisesti.   Valitettavasti minulla ei kuitenkaan ole aikaa hengata säännöllisesti kaikkien kanssa, koska arkeni on kovin kiireistä eikä entisillekään ystäville ole aina aikaa. Kuitenkaan en halua kääntää selkää ihmiselle, joka haluaa tulla luokseni ja avata sydäntään.

Niin kuin jo mainitsinkin, minulla on tuttavia/kavereita/ystäviä paljon, mutta täytynee jatkaa vielä että todella läheisiä ystäviä vain kourallinen.  Ystävienkin seasta erottuu vielä erikseen niin sanottu "Circle of Trust"  - porukka,  jossa ystävyys on hyvinhyvin paljasta ja haurasta ilman mitään teatteria, valepukuja,  haarniskaa tai maskia. Ihminen voi näyttää ne synkimmät kolkkansa ja lausua epätoivoisimmatkin ajatuksensa toiselle ilman pelkoa, että tämä käyttäisi joskus niitä sinua vastaan, vähättelisi tai juoruilisi asiasta muualle. Nämä ihmiset voin laskea yhdellä kädellä, mutta muutamia potentiaalisiakin yksilöitä on ilmaantunut maisemiin. Annan ihmiselle helposti mahdollisuuden näyttää, onko hän tarpeeksi luotettava.   Olen armelias, mutta mitään en anna ilmaiseksi.

En mielestäni vaadi paljoa ystävänä, mutta jonkun toisen todellisuudessa olen oikeasti todella vaativa. Enkä kyllä kielläkään sitä.  Vaadin rehellisyyden -  ja se voi olla jollekin liikaa. Se on taito, joka tuntuu olevan nyky-yhteiskunnassa katoava aarre,  koska epärealistisuus ja salailu vie ihmisten mielistä aivan liikaa tilaa. Kaipa meistä ihmisistä on tullut niin mukavuudenhaluisia, että halutaan mennä siitä mistä aita on matalin - myös ihmissuhteissa. Halutaan välttää vähän arkaluontoisempia tai tiukempia keskusteluja,  konflikteja.  Minäkin toisinaan,    myönnän kyllä.  En minä mikään pyhimys ole.  Vaikka kuinka itse koittaa vannoa rehellisyyden nimiin,  en voi sanoa olevani 100 %  aito joka ikisessä tilanteessa. Minunkin on pakko joskus näytellä lähinnä vieraskoreuden vuoksi, jotta voisi välttyä turhalta draamalta. Olen siis oppinut hieman rajoittamaan mielipiteitteni jakamista. Kuitenkin ystävyyssuhteissa haluan pitää meinigin ehdottomasti mahdollisimman aitona, koska totuuden takia erkaantuminen on huomattavasti paljon parempi juttu, kuin että pitäisi valehtelemalla toisen väkipakoin lähellään ja kaikki olisikin vain kulissia.

Ystävänä olen välillä kiireitteni vuoksi ehkä surkein yhteydenpitäjä ikinä! Joten voin myös syyttää itseäni, jos olen etääntynyt jonkun ystäväni kanssa.  Kuitenkin on ollut hienoa huomata, että vaikka yhteydenpito olisi joskus yksi - tai molemminpuolisesti laiskaa - pysyy tietyt suhteet yhtä aitona ja tunteet vahvana.  Usein riittää jo pelkkä tietoisuus siitä, että toinen on olemassa ja minulla on paikka hänen sydämessään. Vaikka kohtaamisia olisi harvoin,  jatketaan siitä mihin jäätiin.  Sen kyllä tietää sisimmässään, missä on sitä ehtaa tunnetta.  Laiskuudestani huolimatta kuulutan ystävyyden hoivaamisen perään ja siihen, että oikeasti on ystävälleen läsnä. Kyllä ihmissuhteita pitää vaalia.  Minä jos joku sain kokea tietynlaisen herätyksen viime vuoden lopussa ja olen ottanut siitä opikseni.  Mielestäni sanonta "ystäväsi on hän, joka tietää sinusta kaiken ja silti pitää sinusta"  - on tyhjentävä aforismi, joka osuu ja uppoaa!

Jos joku on minulle rehellinen ja paljastaa minulle todellisen minänsä, avaa sydämensä - hän saa takuulla minun koko sydämeni ja uskollisuuteni vastalahjaksi ja nähdä minun elämäni sen kaikissa väreissä. Myös ne mustat hetket. Oikeastaan minun ystävyyden mittari on juuri tässä,  kaikessa yksinkertaisuudessaan.   Kaikki eivät siihen pysty - enkä minä halua enkä voikaan heitä siihen pakottaa. Enkä minä silti heitä halua hyljätä, pidän toki elämässäni mutta "Circle of Trustiin" en pysty tiedon tai tunteitten panttaajia ottamaan. Ystäviä ollaan, mutta säännöt ovat selvillä.  Minulla on ollut pitkään sellainen aavistus useammankin ystäväni kohdalla, etteivät he voi olla täysin avoimia kanssani. Toki ymmärrän, koska elämät muuttuu ja  meillä jokaisella on oikeus yksityisyyteen.  Joitakin asioita on ehkäpä luultu liian arkaluontoisiksi jaettavaksi ? Who knoes. Kuitenkin olen päättänyt kunnioittaa toisen tilaa enkä pyri väkisillä kenenkään luottamusrinkiin,  jos en ole tarpeeksi riittävä sinne. Toki se tuntuu pahalta kun sitä vähän syvällisemmin ajattelee,  mutta  kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa.

Olen usein saanut huomata taikka aavistaa sen, etten kelpaa juttuihin mukaan tai mahdu persoonani kanssa tiettyihin porukoihin. Tai että minulta salaillaan asioita.   Kyllä se on vaikuttanut paljon minun itseluottamukseen, käytöseen ja tuonut epävarmuutta ystävyyssuhteissa. Ennen reagoin tällaisiin tilanteisiin erittäin voimakkaasti.   Ja vain siksi koska tilanteet muistuttavat minua lapsuudestani enkä enää kestänyt sitä ollenkaan.  Oma voimakas tunteilu vain pahensi asiaa ja ajoin ystäviäni vain kauemmas luotani. Osa on jäänyt kauemmaksi, mutta toisaalta on sitten niitäkin hienoja suhteita, joissa on pystytty aikamoisen paskanmyrskynkin jälkeen aloittamaan puhtaalta pöydältä ja keskinäinen rakkaus on säilynyt sekä luottamusta on rakennettu uudelleen.  Kyllä palaneista raunioistakin voi rakentaa uutta ja tuhkasta voi versoa uusi elämä.

Nykyään osaan suhtautua salailuun ja ulkopuolisen rooliin paremmin,  lähinnä salaisella haikeudella ja surumielisyydellä. Tottakai se satuttaa,  ettei ansaitse täyttä paikkaa toisen elämässä, mutten halua katkeroitua.  En ole ollut vihainen, vaan pettynyt siihen että tajuan olevani jossakin määrin  aina se sama pikkutyttö , joka lapsena nojasi koulun kylmää seinää vasten seuraten sivusta kun muut tytöt letittelivät toistensa hiuksia ja pitivät kynnenlakkaamis-sessioita.  Toivoisin, ettei minun tarvitsisi palata aikamatkalla niihin aikoihin. Mutta jos se on se taakka, mikä minulle on annettu kannettavaksi - kannan sen. Jokaisella on kyllä oma painolastinsa, joten en ole mikään uhri. 

Osaan jo tyytyä asemaani ja siihen, mitä edes nyt on. Ja olen kiitollinen niistä murusista, jotka olen saanut.   Kunhan vain ystäväni ovat edes jonkinlainen osa elämääni.  Kun joku on ollut ystäväni, hän tuskin helpolla pääsee eroon nimityksestään.  Kun rakastuu oikeasti johonkin ihmiseen, ei se rakkaus noin vaan häviä.  Ystäväni eivät tiedäkään, kuinka heitä arvostan ja rakastan kaikesta koetusta huolimatta.  Ystävyydet voivat ja niiden pitääkin olla erilaisia. Joitakin ystäviä voi rakastaa vähän kauempaa, toisen tilaa kunnioittaen. Ja silloin myös minulla on oikeus pidättäytyä vähän kauemapana.

Minun mielestäni olisi suuri synti johdattaa toista harhaan, olkoon kyse mistä tahansa asiasta, mutta nyt erityisesti kun puhutaan tunne-elämän asioista.  Jos toinen ei  herätä kiintymystä tai tunteet ovat kuolleet, ei pidä alkaa leipomaan lantaläjästä kakkua.  Tämä tarkoittanee tarkemmin sitä, että miksi turhaan yrittää kuorrutella sitä kerman ja strösselien peittoon jos sisimmältään siinä ei ole mitään makua tai siinä ei ole mitään eloa.  Olen nähnyt sivusta ja kokenut itsekin, miten ihmiset väkisillä yrittävät pitää toisistaan.   Ei mitään järkeä.  Toiselle inhimillinen, ystävällinen ja kohtelias  PITÄÄ olla, mutta ei ikaikista voi väkisillä ystäviä leipoa.   Jos ei nappaa, niin ei ole mikään pakko.  Harhaan ei saa ketään johtaa :)

Minulla on ystävyyssuhteita jotka on kylmettyneet ilman sen suurempaa dramatiikkaa tai muitakaan pettymyksiä.  Ihmiset jatkavat elämäänsä, jokainen kohtaa uusia kuvoita elämässään. Paikkakunta  tai jopa maa saattaa vaihtua.  Elämä ja ajat muuttuu. Siltikään, ei se lämmin ajatus heistä katoa - vaan sitä on onnellinen toisen onnesta siellä jossain muualla.  Sitä välittää, mutta ei ole riippuvainen toisesta enää. Joskus sitä vaan kasvaa erilleen, ja se on ihan fine.

Minä arvostan suuresti aitoa länsäoloa ja vilpitöntä ystävyyttä. Jos jokin pienikin asia ja murhe painaa mieltä, ystävä on henkilö jolle voit sen turvallisin mielin kertoa. Ja ystävä on se, joka lohdutuksen lisäksi tarvittaessa potkaisee sinua perseelle ja muistuttaa, jos satut olemaan urpo tai muuten vaan sekaisin. Ja toki myös sellaisista kipeistä asioista pitää pystyä puhumaan. Monta asiaa pystyisi pelastamaan, kun puhutaan ajoissa eikä anneta murheen paisua mielessä pilvenpiirtäjän kokoiseksi.   Jos tuntuu, että tunne tai luottamus ei ole molemminpuolista, ei kannata jäädä tuleen makaamaan vaan yritä keskustella asiasta ja jos tämäkään ei kanna hedelmää - on ihan hyväksyttävää nostaa kytkintä, eikä tämä tarkoita riitelyä tai siltojen polttamista. Kun ei synkkaa nii ei vaan synkkaa. Yksinkertaista.

Mitä itse kysymykseesi tuleekaan, nimimerkki -j,  suosittelen että kokeilet ottaa ystävääsi/ystäviisi yhteyttä ja tavallaan  avoimesti "testaat" heitä.  Ehdota jotain kivaa yhteistä tekemistä tai  ihan vain tapaaminen kahvikupposen ääressä! Jos toinen osapuoli vaikuttaa etäiseltä,  kysy onko kaikki hyvin ja onko teidän välillänne jotain.  Kerro kasvotusten rehellisesti mitä tunnet ystävääsi kohtaan, onko sinulla ikävä tms.  Sinä heität pallon ystävällesi  ja katsot, mitä tämä sinulle vastaa ja millaista on hänen sanaton viestintä. Sanaton yleensä voi kertoa plajon enemmän mitä hän sinulle puhuu.  Sinä et menetä siinä mitään.  Jos yrityksestäsi huolimatta et saa vastakaikua tai huomaat selkeesti asioitten muuttuneen, anna asian olla ja yritä jatkaa elämääsi.  Minä tiedän -  ei se helppoa ole.  Mitä suurempaa rakkautta se on ollut, sitä vaikeampaa "eroaminen" on. Mutta älä tyydy haaleisiin fiiliksiin vaan etsi mielummin sellaista lämpöä mikä lämmittää teitä kun on kylmä tai  sellaista satenkaarta, joka värittää sitä joskus niin harmaata arkea.


<3 Henna