perjantai 15. elokuuta 2014

Kun aika on lähteä

"Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko ja kivut häiritsevät untani, niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä. Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän. Älä anna surusi estää sinua,sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen, rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta. Et haluaisi minun kärsivän, kun aika koittaa, anna minun mennä.
Vie minut sinne missä he auttavat minua, mutta, pysy luonani loppuun asti. Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle, kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,se on ystävyyttä, jota  minulle osoitat. Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä, jonka täytyy tehdä päätös.

Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina. Saanko lähteä nyt? Luuletko, että hetki on oikea?
Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt. Saanko siis astua toiselle puolen ja vapaaksi päästä?
Aluksi en tahtonut lähteä, taistelin kaikin voimin. Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua
Kohti lämmintä ja elävää valoa - Tahdon lähteä.

Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa, sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.
En ole kaukana. Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut. Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua. Pidä minua lähelläsi vielä kerran, ja sano sanat, jotka toiveeni ois, koska välität minusta tuhannen verran,
annat minun nukkua pois."

- teksti lainattu netistä.

Koirani Elsan haudalla tammikuussa 2003

Olen elämäni aikana saanut kokea eron hetken rakkaasta lemmikistä. Tehdä päätös, sanoa ne hyvästit ja kiittää kaikesta. Silitellä turkkia, syleillä lujaa ja tuntea, miten vaikeaa onkaan päästää irti. Viimeisimmästä kerrasta on jo vuosia, mutta silti - muistotulvan virratella vuolaana,  löydän itseni kyynelehtimästä näppäimistölle. Aihe on raskas minulle ja taatusti jokaiselle asian kokeneelle, tai sellaiselle joka tietää sen joskus joutuvan kokemaan. Eräs lukijani pyysi minua kirjoittamaan aiheesta ja siksi nyt sen haluan tehdä. 

Omistan tällä hetkellä kaksi seniori-ikäistä lemmikkiä (Olga-koira 9v ja Kusko-hevonen 19v)  tietäen, että eron hetki lähenee luonnollisesti päivä päivältä. Mietin, milloin se päivä koittaa ja usein pelkäänkin sitä, itkenkin usein.  Niin kuin jokaisella omistajalla, on myös minulla vahva tunneside lemmikkiini ja se on kuin osa perhettä - osa sinua. Tulee se päivä, kun se pala sinusta revitään pois ja sydämeesi jää aukko.  Olen usein todennut, ettei eläintenpidossa ole järkeä koska yhteinen aika on niin lyhyt ja eroaminen sattuu aina.  Silti, en osaisi elää elämääni ilman lemmikkejä ja se lyhytkin yhteinen aika on niin arvokasta että otan sen faktan vastaan tietäen, että eron hetki tulee vastaan ja se tulee sattumaan vietävästi.

 


Olen usein tarkkaillut Olgaa sekä Kuskoa, yrittäen pitää huolen siitä, että huomaisin ajoissa jos jotain on pielessä tai jos vanhuksilla on kipuja tai muita vaivoja. Kuitenkin karvaasta  omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että jokin sairaus voi muhia salassa pitkään ja  tila voi valvonnasta sekä huolenpidosta huolimatta romahtaa hyvinkin äkkiä. Vaikka todellisuuden kohtaaminen, oman rakkaan lemmikin ikääntymisen näkeminen sattuu - on se kohdattava realiteetteineen ja on hyvä valmistautua henkisesti tulevaan. Koskaanhan luopumiseen ei kai ole täysin valmis, vaikka kuinka yrittäisi itseään asiaan valmentaa.

Milloin on sitten oikea aika päästää irti rakkaastaan ?  Hiton iso kysymys ja sen voi tietää vain omistaja itse -  jos hän haluaa avata silmänsä todellisuudelle.  Kun se aika tulee, pitää osata rakastaa toista niin paljon, että osaa päästää myös irti. Vapautus on se viimeinen palvelus, mitä voi ystävälleen tehdä.  Tässä vaiheessa punnitaan vahvin rakkaus ja rohkeus.

 

Omat vanhukseni voivat vielä hyvin ja ovat virkeitä sekä elämäniloisia, mutta silti olen molempien kohdalla psyykannut itseäni tulevaa varten. Kun askel alkaa painaa tai ylösnouseminen vaikeutuu päivä päivältä, ja ennen kaikkea:  kun se palo ja elämänilo alkaa hiipua silmistään - tiedän,että on aika. En anna ystäväni kärsiä. Mielummin eletään viimeisetkin tunnit täysillä ja nukutaan pois kunniakkaasti onnellisena, kuin että viimeiset vuodet olisivat kitumista ja vain ainoastaan selviämistä päivästä toiseen. On myös omistajana ihanampi säilyttää viimeisimpänä kuvana se onnellinen eläin kuin että silmiin piirtyisi  pysyvästi vain varjo siitä entisestä.

Jos minulla on mahdollisuus, niin yritän tehdä rakkaan lemmikkini viimeisestä päivästä mahdollisimman kivan sille. Antaisin sen tehdä asioita mistä se nauttii ja antaa herkkuruokiaan. Poisnukkumisenkin yrittäisin suunnitella niin, että se kävisi mahdollisimman huomaamattomasti, eläin ei nukahtaisi tuskaisena tai stressaantuneena. Kaikkea ei voi tietenkään etukäteen täysin käsikirjoittaa, mutta jotain pientä on kuitenkin mahdollista tehdä.

Säilytin oman edesmenneen koirani resuisen kaulapannan ja edelleen katsoessani sitä kunniapaikallaan,  voin tuntea rakkaan koirani tuoksun pannassa ja sitä katsoessani muistotulva alkaa virrata saaden minut kyynelehtimisen lisäksi nauramaan ääneen.  Hyvästit sattuu, mutta se millä tavalla eläinystäväsi on rikastuttanut sinun elämääsi - on sen kaiken arvoinen.   Suruun helpottaa ihanat muistot. Niitä kukaan ei voi viedä sinulta pois. Ne saavat sinut kyllä itkemään, mutta kuitenkin hymyilemään läpi kyyneltesi.  Rakas lemmikkisi saattaa olla poissa, mutta on silti läsnä ikuisesti sinun sydämessäsi.  Voit sulkea silmäsi ja tuntea teidät kirmaamassa jälleen kesäisellä niityllä  tai istumassa rantakivellä vierekkäin.  Ja siellä te olettekin, ikusesti - sydämessäsi <3

"Suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois.
Olis kai ellei koskaan, kohdattu ois."




<3 Henna


38 kommenttia:

  1. kauniisti kirjotettu teksti, sai kyllä kyyneleet virtaamaan. On se omasta lemmikistä hankala luopua ja jouduinkin itse luopumaan omasta hevosesta vähän aikaa sitten ja se sattuu vieläkin<3:'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sinulla onkin sitten kokemus tuoreessa muistissa.. huh, voin vaan kuvitella mitä oot käyny/ käyt läpi :'( Hirmuisesti voimia sinne! <3 Mie taisinkin siulta hakee suitset tässä taannoin, vai erehdynköhän henkilöstä ? :)

      Poista
    2. kiitti ! joo niin hait :)

      Poista
    3. Noniin hyvä, en ollunna väärässä ! :)

      Poista
  2. " Kun askel alkaa painaa tai ylösnouseminen vaikeutuu päivä päivältä, ja ennen kaikkea: kun se palo ja elämänilo alkaa hiipua silmistään - tiedän,että on aika." Tämän kohdan kun luin niin purkahdin väkisinkin itkuun.. Minulle rakas hevonen jonka olen tuntenut yli kuuden vuoden ajan, joka ei ole omani mutta on kuiin oma, oli meillä tallissa sen kuuden vuoden ajan, nyt lähti takaisin omistajalleen, mutta hevonen on jo vanha.. Kesä meni hevosella lomaillessa kun se ei vain yksinkertaisesti enää halunnut lähteä maastoon, ja tiedän että syy on se ettei se enää jaksa, se on koko nuoruusikänsä juossut kilpaa ja sen jälkeen toiminut aktiivisessa ratsastuskäytössä meillä, muttaa huomasin viime talven aikana ja nyt kesällä, että se ei oikeasti enään jaksa. Sen elämänilo on melkein kadonnut kokonaan, välillä se toki innostui olemaan oma hupsu itsensä mutta välillä kun sitä katsoi tuntui ettei sen elämä ole minkään arvoista, se rakastaa juoksemista, tai ainakin rakasti, mutta ei voi tehdä sitä enään, kun se ei jaksa. Toivoin jo viime talvena että se päästettäisiin viimeiselle matkalleen, se on jo väsynyt tähän elämään, se pääsisi vihreimmille niityille juoksemaan.. Mutta päätös on omistajan se tällähetkellä hän ei ole sitä lopettamassa. Heppa lähti meiltä viikko sitten, silloin kävin sen kanssa viimeisen käyntilenkin ja pysähdyimme peltojen keskelle eräälle mäelle, sinneppäin meno oli hidasta käyntiä ja itkun koko matkan sinne, koska tunsin miten väsynyt se oli. Matka ei ollut pitkä, mutta kun kävelimme kotiinpäin, päätin, etten enää koskaan nouse sen selkään nyt kun sieltä alas tulen, se oli raskas päätös, koska 6 vuoden ajan se on uskollisesti kantanut minut joka lenkiltä kotiin <3 Itkin kun hyppäsin selästä ja tuntui kun koko maailma kaatuisi. Kaikki ne ihanat hetket oli ohi.. Jatkoa en tiedä, mutta toivoisin että hevonen saisi elämälleen arvollisen päätöksen. Se niin ansaitsisi sen <3

    Anteeksi tämä vuodatus, mutta tämä tunnekuohu vain tuli heti kun luin tuon tekstisi, se on kauhea tunne kun tietää että ne parhaat hetket on jo koettu.. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, anna tulla niin paljon kun tarvitsee vuodattaa <3 Sitä vartenhan tämä blogi on ! Ei tämä oo pelkästään minun avautumisia varten, vaan myös teidän! <3

      Olet aika vaikeassa tilanteessa. Et omista hevosta mutta sinulla on vahva tunneside ja suhde eläimeen, ja 6 vuoden yhteinen elämä takana. Joudut avuttomaan tilaan siinä mielessä ettet voi tehdä lopullista päätöstä, vaikka sen haluaisitkin tehdä helpottaaksesi vanhan ystäväsi oloa. Olet seurannut hevosen elämää niin pitkään, että muutoksen olemuksessa näkee varmasti.

      Onko hevonen muuten vaan väsynyt vanhuuttaan vai onko sillä jotain konreettisia vaivoja, joista se kärsisi selvästi ? Onko nähtävissä ontumista, laihtumista tms ? Olikos se minkä ikäinen ?

      jos omistajalla ei ole näkökykyä nähdä tilanne tarpeeksi hyvin tai sitten hän on tietoisesti sulkenut silmänsä asian vuoksi - on tilanne tosi harmillinen. Kaikilla ei yksinkertaisesti riitä kantti tekemään päätöstä ennen kun vasta sitten kun eläin on jo puoliksi kuollut. Niin surullista, mutta yllättävän yleistä. Toivottavasi omistajakin herää todellisuuteen ettei hepan tartteis kärsiä.

      Hirmuisen isosti voimia sulle haluan lähettää ja toivon mukaan heppa pääsee pian ansaitsemaansa lepopaikkaan <3


      Poista
    2. Tää on kyllä tosi hankala tilanne..:( noo, talvella se ainakin laihtuu mutta näyttää päällisin puolin olevan ihan hyvässä kunnossa, tosin jalat nyt kesällä oireilivat mutta ilman käyttöä ei ole mitään ongelmia jaloissa, mutta mahassa on jotain vikaa ollut, ilmenee joskus ruokahaluttomuutena. Kiitos tsempeistä, vaikken itse voi tehdä lopullista päätöstä voin yrittää hauskuuttaa hepan elämää sen loppuun asti, mutta pelkään käyvän niin etten jossain vaiheessa voi mennä siellä käymään pahan mielen vuoksi.. :(

      Poista
    3. No onhan tuossa vaivoja.... se on vaan harmillista jos omistaja ei näe niitä tai ei koe tarpeelliseksi luopua vielä hevosesta :( sinun paikkasi on vaikea mutta voit tosiaan joko yrittää helpottaa karvaisen ystäväsi elämää tai sitten jättää käymättä. kamalan karu tilanne, mutta joskus tieto vaan lisää tuskaa :((( hirveesti voimia sulle vielä kerran! <3

      Poista
    4. Luulen että jossain vaiheessa tulee lopetettua käyminen kokonaan.. :( Ei pysty katsomaan heppaystävää kun huomaa ettei se enää jaksaisi.. Mutta tuntuu että en voi hylätä sitä :(

      Poista
    5. joo ymmärrän kyllä, itselläkin saattaisi käydä noin :( tsemppii <3

      Poista
  3. Menetys on huomattavasti helpompi (älkää ymmärtäkö väärin, HELPPOA se ei koskaab ole) jos siihen voi varautua ja päätöksen "saa" tehdä itse. Itsellä takana monen lemmikin menetykset, mutta eniten vieläkin raastaa ne, jotka on ollut yhtäkkisiä/tapaturmaisia/eläin kärsinyt..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, yhdyn sun mietteeseen täysin. Valmistautuminen helpottaa. Minun koirani Elsa kuoli yllättäen tutkimuspöydälle vuonna 2003. Lopetusluvan annoin puhelimitse, kun olin juuri tullut koulusta kotiin. Isäni oli siis vienyt koiramme tutkimuksiin ripuloinnin ja vatsan turvottelun vuoksi. Tutkimuksissa löytyi laajalle levinnyt syöpä ja vajaatoiminen maksa. Elsa jatkoi uniaan rauhassa, mutta olen edelleen surullinen etten pystynyt olemaan läsnä kaikessa, enkä olla vierellä loppuun asti, koska olin tuolloin koulussa. Kuitenkin sain haudata Elsan itse ja itkeä viimeiset kyyneleet jo jäätyneeseen turkkiin. Nyt taas itkettää....

      Itsekin olen psyykannut itseäni ja valmistautunut jo tulevaan. Joskus tulee se päivä, kun saatan koiravanhukseni sekä heppa-papan viimeiselle matkalle. Sitä ei voi estää, mutta siitä voi tehdä kauniin. Näin minä itseäni koiran rohkaista ja lohduttaa.

      Kiitos paljon kommentista <3

      Poista
  4. Asia mitä miettii itsekin lähes joka päivä kun on hevonen jonka ikää ei osaa yhtään sanoa muuta kuin että vanha, ja suomenpystykorva on veteraani-ikäinen ja Nette on kuitenkin "jo" 5v.. :( Ei näistä ikinä haluaisi irti päästää, ei saa aikaan kuin itkua ja halikohtausta kun ajattelee että jonain päivänä ei enää ole elämänsä valopilkkuja kuin valokuvissa, tavaroissa ja muistoissa ♥
    Itse toivon että aikanaan kun koirat lähtevät, ne nukahtavat rauhallisesti yöunille eivätkä siitä enää herää. Onnellisesti päivän päätteeksi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tuollainen nukahtamistapa olisi paras! Toinen vaan jatkaisi uniaan levollisesti. Oon joskus samaa aatellut itsekin. Kyllä minäkin mielelläni löytäisin koirani vaan tyytyväisen näköisenä kerältä nukkumasta <3

      Eron hekten ajatteleminen kyllä kuomittaa mieltä ja saa itkua aikaiseksi, mutta toisaalta sitä osaa nauttiakkin niitä päivistä mitä jäljellä on <3

      Poista
    2. Todellakin <3 muistan että kaikkein kamalinta oli ehdottomasti kun entinen hevoseni lähti pilven reunalle syntymäpäivänäni - päivälleen 8v sitten. Ja sama tragedia toistui muutama vuosi sitten kun kaverini hevonen lopetettiin, 17.8. Mikähä kirottu synttäripäivä mullaki on.. ny tietty pelkää et tänää oma heppa kupsahtaa kun oli eilen yhtäkkiä tosi ep.

      Poista
    3. Vaikkei tähän väliin ookkaa varmaan hirveen fiksua onnitella niin kuitenkin - onneksi olokoon synttäreitten johdosta <3 sulla on ollu kyllä huonoo onnee, mutta elähän vielä maalaile piruja seinille ;) Joskus hevoset esim. liukastuu laitsalla ja täräyttää esim. lautasensa niin, että ovat jumissa /ep vähän aikaa sen jälkeen. Mutta eiköhän se lomailulla / taluttelulla siitä verry. Ilmottelehan sit miten hepan tila etenee ? Toivotaan ettei taustalla olis mitään isoa juttua :)

      Poista
    4. Miee kiitän <3 ja joo, joskushan nuo liukastelee, varsinkin ku on tommonen leikkisä poika kyseessä :) tietysti vaan toivoo että on pelkästään venäyttänyt/laitsakaveri potkaissu, mutta ikinä kun ei vaan voi tietää :( nyt vaan odotella ja kattoa mihin menee. hierojaa aateltu kutsua ja jos ei oo vaan jumissa, niin ell vaihtoehdoksi. Mie ilmottelen, ja blogista tulee varmasti löytymään juttua pentusaasteen keskeltä :)

      Poista
    5. ai niin ku sullon blogikin! kato kun en muistanna ollenkaan ! :) pittääpä käyvvä kurkkimassa sieltä! :)

      Poista
  5. Tää teksti sai kyllä vedet silmiin ja muistelemaan omia eron hetkiä rakkaista lemmikeistä. Mullakin tällä hetkellä kaksi koiravanhusta kotona ja surettaa ajatella, että jonain päivänä niistä joutuu oikeasti luopumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Kyllä mullakin iski sellainen muistotulva päälle kun tätä kirjoitin - että taisinkin itkeä lähes koko postauksen kirjoittamisen ajan. Kyllä se rakkaus tekee kipeää. Myös koirastaan luopuminen muutenkin kuin lopettamalla, sattuu myös hirmuisesti.

      Omistin kesällä 2012 hetken aikaa juuri poisnukkuneen setäni koiran, mutten pystynyt pitämään sitä perheessämme, koska se ei sopeutunut koiriemme laumaan ja käyttäytyi myös häiriöllisesti. Olin raskaana tuolloin ja tein raskaan päätöksen antaa koiran pois uuteen kotiin, jossa sillä oli sille tarjolla sopivammat ja paremmat olot. Kun syleilin koiraa viimeisen kerran ja sanoin " Ole reipas ja kiltti tyttö. Äiti rakastaa sinua.", tuntui että kuolen siihen paikkaan. Oli niin vaikea päästää irti. Kun uusia omistajien auto kaartoi pihasta pois, jalkani pettivat alta. Huusin ääneen tuskasta. Miehenikin totesi silloin että eläintenpito ei sovi minulle koska rakastan niitä aivan liikaa.

      Tuossa on muuten postaus, jossa kerron Dooriksen lähdöstä - jos siis sua kiinnostaa lukea. aattelin sen linkittää tähän, kun kerran aloin asiasta avautumaan :D

      http://hiomattomattimantit.blogspot.fi/2012/07/luopuminen-on-rakkauden-hinta.html

      Poista
  6. Tosi hyvä postaus ja pisti ajattelemaan :) Itsellä tällä hetkellä 13vee koiruli -ja kyllä- monta vuotta olen sisäistänyt sen faktan, että lähtö voi tulla noin iäkkäälle milloin vain. Minua vain pisti suututtamaan aivan kamalasti kun eräs tuttuni sanoi kuullessaan koirani iän "no teillähän alkaa olla loppu lähellä". En tiedä miksi, mutta jotenkin kommentti oli niin töykeä ja ajattelematon, minä itse ainakin elän jokaisen päivän kerrallaan ja hulluksi kai sitä tulisi jos jatkuvasti miettisi, että milloin se lähtö tulee.. Tulisi vain elää jokainen päivä-ja nauttia elämän iloista, kun niitä on!!! :) Sinulla ainakin niitä tuntuu olevan, kaikkea hyvää sinulle <3 !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olispas tosiaan tökerö kommentti tuttavaltasi. Hän tuskin tarkoitti sillä mitään pahaa, mutta on aihe taatusti kipeä sinulle vaikka sen olisi sisäistänytkin. Ja siksi tuollaisen kommentit ovat suht viiltäviä.

      Meillä mies ottaa joskus puheeksi Olgan ikääntymisen ja vaikka minä kuinka olisikin valmistautunut ja sisäistänyt koirani vanhenemiseen, on minun edelleenkin hyvin vaikea keskustella aiheesta koska loppupäivä menee itkiessä sitten. Vaikka meillä tilanne on vielä hyvä, koira hirmuisen virkeä ja eloisa mummeli - ei tosiaan koskaan voi tietää milloin tilanne muuttuu.

      Siksi me yritetään nauttia jokaisesta päivästä ja minä pyrin suukottelemaan sekä halimaan rakasta turveloa koko sielun kyllyydestä <3 Ja tosiaan, elämäniloja on - niitä pitää vaan osata arvostaa joka hetki <3

      Kiitos paljon, samoin sulle ihanaa syksyn alkua! <3

      Poista
  7. Ihanaa että toteutin tän postauksen, kiitos <3
    Meidän hevosvanhuksen lopetustapa ja -aika päätettiin tänään, enää korkeintaan pari viikkoa yhteistä aikaa. Toisaalta haluaisin että sitä ei olisi senkään vertaa, nimittäin juuri tuo kuvailemasi elämänilo näyttää olevan sammumassa sen silmistä ja on todella surullista katsoa sitä, kun se vaan näyttää niin väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Ei auta kuin yrittää tehdä sen olo mahdollisimman mukavaksi ja keksiä jotain, millä piristää edes vähän. Onneksi on vielä kesä ja pääasiassa lämmintä, niin saa olla paljon ulkona ja ei ainakaan pakkanen kolota jo valmiiksi kipeitä niveliä.
    Nyt kun kaikki muu on päätetty, olen tuskaisesti miettinyt sitä, olenko ihan kauhea ihminen jos en ole ihan siihen viimeisimpään hetkeen asti mukana. Olenko itsekäs, jos en halua nähdä, kun rakkaasta lähtee lopullisesti elämän henki ja haluan muistaa sen sellaisena, kuin se pääasiassa on aina ollut - eläväisenä ja tempperamenttisena? Aion olla sen luona viimeisenä päivänä, tehdä kaikkea mistä se on aina pitänyt ja syöttää herkkuja, harjata ja rapsutella, mutta jotenkin vain se ajatus, että pitäisin sen riimunnarusta kiinni hetkellä, kun se ammutaan, on älyttömän raskas. Tallinpitäjä, joka on viimeiset pari vuotta käsitellyt hevosta päivittäin, lupautui olemaan tuon viimeisen hetken hevosen kanssa, jos en itse pysty. Mukana siis olisi jokatapauksessa joku, johon hevonen luottaa ja se tuntisi varmasti olonsa turvalliseksi, mutta silti mietin, olenko itsekäs petturi jos en mene mukaan.

    Ihmeellistä, miten paljon sitä suree jo etukäteen menetystä. Kuinkahan suuri se suru on sitten, kun todella on sen aika? Toisaalta siihen suruun liittyy varmasti myös suuri helpotus siitä, ettei rakkaan tarvitse enää kärsiä ja myös siitä, että itseltään poistuu suuri taakka, kun ei tarvitse enää murehtia ja pohtia, onko se nyt jostain kipeä ja miten voisin helpottaa sen oloa.

    Kiitos sulle tästä ihanasta blogista <3 Paljon rapsutuksia ja terveisiä teidän vanhuksille, toivottavasti teillä on vielä reilusti yhteistä, onnellista aikaa. :) -j

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia kovasti sulle tulevaan koitokseen, päivä ei tuu olemaan helppo mutta niin kuin itsekin sanoit - hevonen pääsee vaivoistaan ja sinä huolistasi <3

      Minusta et tee väärin etkä missään nimessä oo petturi, jos et kykene olemaan hevosesi vierellä viime hetkillä. Ja koska vieressä on joku muu tuttu, niin en näkisi siinä mitään ongelmaa. Sinä kuitenkin ehdit hevosesi kanssa touhuta päivän ja olla siinä läsnä muuten. oon usein itsekin miettinyt, että kykenenkö olemaan oman hevoseni vierellä todistamassa kun se kaatuu :( huhhuh, isoja juttuja. ihan kylmät väreet tulee.

      Olin ystäväni tukena syksyllä 2012, kun hänen hevosensa jouduttiin lopettamaan ähkyn vuoksi. Saateltiin hevonen lopetuspaikalle, ja jäätiin sivummalle kuuntelemaan laukaus. Kun kaikki oli ohi, menimme katsomaan hevosta. Se oli levollisen näköinen ja sen olo oli helpottunut.

      Teidänkin heppa tulee olemaan kohta levollinen ja pääsee kirmaamaan onnellisena taivaslaitumille <3 Kunhan tokenet kaikesta ja jos kykenet/haluat, niin kerro miten, miten kaikki sujui ja niin poispäin. Hirmuisesti voimia tulevaan päivään, se tulee olemaan raskas mutta teet aivan oikein <3 iso halaus sinne!

      Poista
  8. Tiedät miten tämä teksti kolahti... Sisimmässä kalvaa suru, ikävä ja kaipaus. Enää en voi painaa päätäni pehmoiseen turkkiin ja rutistaa. Takana on niin pitkä yhteinen taival ja totutut rutiinit. Nyt pitäisi opetella uudet tavat ja lähteä kulkemaan elämää eteenpäin. Mielessä pyörii koko ajan myös tämä kolmannen vanhuksen kohtalo, milloinka hänestä täytyy luopua. Kaksi kuukautta ja kaksi rakasta. Miksi kaiken täytyy tapahtua näin lyhyessä ajassa?! Juuri kun olen jotenkin toipunut edellisestä, piti jättää hyvästit minun rakkaalle silmäterälleni. Onneksi muistot ovat piirtyneet syvälle sisimpään ja myös tämä uusi kasvava tuo lohtua ja piristystä. Rakkaitani kaivaten ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kultaseni - minä tiijän ! <3 Olin jo kirjoittanut osan tästä postauksesta, ja kun näin sun uutiset - tuntui että julkasenko tätä etten vaan väännä veistä haavassa. Mutta sitten tuli olo että jos tämä teksti onkin tarkoitettu mm. sulle ja parille muullekin täällä, jotka ovat taannoin rakkaastaan joutunee luopumaan. Jos se antaisi ees jotain lohtua teille <3

      Aivan, teidän muistoja ei voi kukaan viedä teiltä pois ja eläimet kulkevat enkeleinä teidän mukananne <3

      Olis niin ihana nähdä sinuakin pitkästä aikaa <3 On meidän höpöttelyjä ikävä !

      Poista
  9. Olipa taas hyvä ja ajatuksella kirjoitettu teksti, joka sai mielen herkistymään. Voin hyvin samaistua tähän tekstiin, sillä oma poninikin on jo 27-vuotias ja vaikka se on ikäisekseen todella pirteä ja hyvinvoiva, huomaan jokaisesta sen pienestäkin muutoksesta olevani varpaillani.

    Tämä teksti voisi olla paikallaan jokaiselle lemmikinomistajalle, sillä valitettavasti löytyy niitäkin ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti ja itsekkäästi pitävät vierellään kärsivää lemmikkiä vaikka aika olisi jo päästää irti :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia ihanuus! :) on niin lämmittävää, kun te ootte jaksanut kommentoida niin paljon viime aikoina ja se lisää kyllä postausintoa ! <3

      Mie huomaan olevani kanssa aika epäluuloinen oman vanhuksen suhteen ja usein katselen sit suurennuslasin läpi ihan kuin vain etsiäkseni vaivoja. Mutta vaikka kintereet ovatkin pökkelöt, ei ne näytä rupsua haittaavan - eilenkin olis intopinkeenä halunnut juosta kun oltiin köpöttelylenkillä :D Ikää Kuskolla on 19, ja en usko että me nähdään 25-ikävuotta, jos edes 22. Mutta aika näyttää ja hevosen hyvinvoinnin mukaan mennään.

      Sinun ponikin on toki jo iäkäs, mutta ponille 27 ei oo niin korkee ikä kuin hepalle, varsinkin kun poni saapi iälleen sopivaa liikuntaa ja lihashuoltoa :) hyviä vointeja siis teidänkin vanhukselle sinne! <3

      Poista
    2. Nimenomaan, hevosten ja ponien ikää ei sinänsä voi verrata keskenään. Munkin hoitohevonen on 21-vuotias lämppäri ja vieläpä kovan uran tehnyt, joten sinänsä on "ihme" että se on elänyt noin pitkälle ilman sen suurempia vanhuuden vaivoja. Olishan se ihanaa jos eläimet ei vanhentuis vaan eläisi kanssa 80-vuotiaiksi mummoiksi ja papoiksi niinkuin me! :)

      Poista
    3. noniinpä! olis ihana vanheta yhdessä, mutta en taas halua kuolla ennen mun lemmikkejä :D vaikeeta! :D

      Poista
  10. hei onko milloin tulossa kroppa remontti päivitystä että mikä on tämän hetken tilanne ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kuule tilanne seisoi kesän ajan, tai lähinnä lukema vaakassa nousi (argh!) :/ mutta nyt palaillaan takaisi ruotuun ja olenkin jo alkoitellut uuden kroppa-postauksen tekoa joten kohta saat siihen aiheeseen liittyvää lukemista! :))) kiitti kysymästä, kiva kun joku odottelee siellä ja samalla tsempopaa mua! ;)

      Poista
  11. Mies ja kohta 35v. avioliitossa onnellinen19. elokuuta 2014 klo 4.05

    Kommentti / palaute blogistasi... "Eksyin" sivulle muutaman mutkan kautta ja jäin tunteroiseksi loukkuun. Enpä ihan heti muista milloin olisin törmännyt näin aidon elämän makuiseen blogiin. Ja vielä kauniiseenkin kuvineen kaikkineen. Hieno homma!
    Luin erityisen kiinnostuneena avioliitosta ja uskosta - se vähän mitä ehdin, vakuutti minut. Hienoa, että sinulla on ollut rohkeutta kirjoittaa noistakin jutuista ja vieläpä niin etteivät ne maistu saarnoilta.
    Vau! Avioliitto voi kestää! Rakkaus voi kestää! Siitä kannattaa puhua. Siitä pitää puhua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oi ihana! Kiitos miljoonasti palautteestasi, olen tästä hyvin otettu ! kirjoitusmotivaatio kasvaa koko ajan kun te jaksatte kommentoida ja tsempata :) Paljon olisi varmasti asioita,joista olisi hyvä puhua/ kirjoittaa ja pitääkin - niistä mielelläni jatkossakin kirjoitan! :) Jos sulle tulee mieleen jotain aiheita trtai kysymyksiä, niin kirjoittele ihmeessä -mielelläni pohdin ja kerron asioista omalta kannaltani ! :)

      ihanaista syksyä sulle ja kaikkea hyvää' ! :)

      Poista
  12. Miks pittee jo valamiiks murehtia tuommosia tulevia asioita? Eikö olisi mukavempi vaan nauttia päivistä, kun hepo ja koiruus vielä voivat kuitenkin sen verran hyvin, että todnäk. mitään yhtäkkistä poismenoa ei ole tapahtumassa? Kylläpähän sitä joutaapi sitten itkemmään ja murehtimaan,kun se hetki oikeasti koittaa!?:) Kuskolla ja lihiksellä kummallakin on vielä elämänilloo silmissä kuitenkin, eivätkä omista vaivoistaan huolimatta näytä milläänlailla kärsivän. Jospa ei kuulosta tökeröltä kommenti, nuapuri vuan tuppaa sanomaa sen mitä ajattelee, kylhä sie tiiät!:D

    t. henna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. eehän tuo oo tökeröä, suoraan puhumista vaan! ja sinä jos joku tiijät että mie sitä arvostan eli anna palaa sister vuan ;) mutta kyllähän sie tiijät myös minut muutenkin, minä tuppaan aina näitä asiota aattelemaan ja yrittää ennakoida, vähän ehkä normia enemmän :D mikä ei todellakaan oo aina hyvä juttu mutta jotenkin kun on kerran kokenut sen yllätyksen että kaikki tapahtuu niin nopeesti niin kai haluaa jotenkin valmistella ihteesä. Monimutkaista selittää mutta kai tämä on myös hieman sitä "pirujen seinille maalaamista" jota mä muutenkin välillä harrastan you know ;) '

      Mutta siis kyllähän myö nautitaan elämästämme noitten polvivammasten kanssa enkä aina ees muista niitten olevan vanhoja, Molemmat tosiaan voipi hyvin ja ovat virkeitä niin ei meillä tällä hetkellä oon mitään syytä murehtia :) munkin pitää se enemmän muistaa <3

      Kiitti hei stoveri kommentista, tämä oli erittäin mieluisa ylläri! <3

      Poista
  13. Pahin luopumisen hetki oli juuri koirani kohdalla. En ollut itse paikalla, kun lopettaminen täytyi tehdä. Koiruli halvaantui, eli tipahti seisovilta jaloilta ja oli ulvonut tuskasta, ei epäilystäkään että oliko oikea ratkaisu. Hetki oli kaikin puolin vaikea, oli juhannus ja mökki täynnä vieraita kun sain puhelun. Katosin hyvin äkkiä paikalta nurkan taakse itkemään.

    Olen kasvanut maatilalla ja maatilan arkeen kuului välillä, että eläimiä jouduttiin lopettamaan. Siihenkin tottuu tavallaan. Vaikka pidän mm. Kanoja, ei minulle silti tuota vaikeuksia lopettaa. Penskana meillä lopetettin lehmä vaikean poikimisen jäljiltä, ruho makasi pihalla ja minulla oli suurin hätä siitä, että maito menee hukkaan ja istahdin ruhon päälle lypsämään lehmän ja vein maidon kissanpennuille. Kuulostaa varmaan ihan hirveelle...Tällä tekstillä ajattelin myös herättää ajatusta, missä menee eläimen/ ns. Tuotantoeläimen ystävyyden raja, missä tuntuu pahalta ja missä ei. Toivottavasti tämä ei anna kuvaa että olen tunteeton hölmö, mutta tuli tämäkin nyt mieleen. Kirjoittamasi teksti on todella kaunis, mie nyt vähä rujouduin tähän väliin :P -Anne-

    VastaaPoista
  14. minusta oli hienoa että toit tämän näkökulman aiheeseen ! kiitos tosi paljon toveriseni, tämä on just hienoo ku ihmiset voi antaa toisilleen erilaisia näkemyksiä ja jakaa kokemuksia ! näillä rikastuu <3

    VastaaPoista