Kun aika on lähteä

"Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko ja kivut häiritsevät untani, niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä. Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän. Älä anna surusi estää sinua,sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen, rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta. Et haluaisi minun kärsivän, kun aika koittaa, anna minun mennä.
Vie minut sinne missä he auttavat minua, mutta, pysy luonani loppuun asti. Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle, kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat,se on ystävyyttä, jota  minulle osoitat. Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä, jonka täytyy tehdä päätös.

Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina. Saanko lähteä nyt? Luuletko, että hetki on oikea?
Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt. Saanko siis astua toiselle puolen ja vapaaksi päästä?
Aluksi en tahtonut lähteä, taistelin kaikin voimin. Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua
Kohti lämmintä ja elävää valoa - Tahdon lähteä.

Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa, sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.
En ole kaukana. Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut. Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua. Pidä minua lähelläsi vielä kerran, ja sano sanat, jotka toiveeni ois, koska välität minusta tuhannen verran,
annat minun nukkua pois."

- teksti lainattu netistä.

Koirani Elsan haudalla tammikuussa 2003

Olen elämäni aikana saanut kokea eron hetken rakkaasta lemmikistä. Tehdä päätös, sanoa ne hyvästit ja kiittää kaikesta. Silitellä turkkia, syleillä lujaa ja tuntea, miten vaikeaa onkaan päästää irti. Viimeisimmästä kerrasta on jo vuosia, mutta silti - muistotulvan virratella vuolaana,  löydän itseni kyynelehtimästä näppäimistölle. Aihe on raskas minulle ja taatusti jokaiselle asian kokeneelle, tai sellaiselle joka tietää sen joskus joutuvan kokemaan. Eräs lukijani pyysi minua kirjoittamaan aiheesta ja siksi nyt sen haluan tehdä. 

Omistan tällä hetkellä kaksi seniori-ikäistä lemmikkiä (Olga-koira 9v ja Kusko-hevonen 19v)  tietäen, että eron hetki lähenee luonnollisesti päivä päivältä. Mietin, milloin se päivä koittaa ja usein pelkäänkin sitä, itkenkin usein.  Niin kuin jokaisella omistajalla, on myös minulla vahva tunneside lemmikkiini ja se on kuin osa perhettä - osa sinua. Tulee se päivä, kun se pala sinusta revitään pois ja sydämeesi jää aukko.  Olen usein todennut, ettei eläintenpidossa ole järkeä koska yhteinen aika on niin lyhyt ja eroaminen sattuu aina.  Silti, en osaisi elää elämääni ilman lemmikkejä ja se lyhytkin yhteinen aika on niin arvokasta että otan sen faktan vastaan tietäen, että eron hetki tulee vastaan ja se tulee sattumaan vietävästi.

 


Olen usein tarkkaillut Olgaa sekä Kuskoa, yrittäen pitää huolen siitä, että huomaisin ajoissa jos jotain on pielessä tai jos vanhuksilla on kipuja tai muita vaivoja. Kuitenkin karvaasta  omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että jokin sairaus voi muhia salassa pitkään ja  tila voi valvonnasta sekä huolenpidosta huolimatta romahtaa hyvinkin äkkiä. Vaikka todellisuuden kohtaaminen, oman rakkaan lemmikin ikääntymisen näkeminen sattuu - on se kohdattava realiteetteineen ja on hyvä valmistautua henkisesti tulevaan. Koskaanhan luopumiseen ei kai ole täysin valmis, vaikka kuinka yrittäisi itseään asiaan valmentaa.

Milloin on sitten oikea aika päästää irti rakkaastaan ?  Hiton iso kysymys ja sen voi tietää vain omistaja itse -  jos hän haluaa avata silmänsä todellisuudelle.  Kun se aika tulee, pitää osata rakastaa toista niin paljon, että osaa päästää myös irti. Vapautus on se viimeinen palvelus, mitä voi ystävälleen tehdä.  Tässä vaiheessa punnitaan vahvin rakkaus ja rohkeus.

 

Omat vanhukseni voivat vielä hyvin ja ovat virkeitä sekä elämäniloisia, mutta silti olen molempien kohdalla psyykannut itseäni tulevaa varten. Kun askel alkaa painaa tai ylösnouseminen vaikeutuu päivä päivältä, ja ennen kaikkea:  kun se palo ja elämänilo alkaa hiipua silmistään - tiedän,että on aika. En anna ystäväni kärsiä. Mielummin eletään viimeisetkin tunnit täysillä ja nukutaan pois kunniakkaasti onnellisena, kuin että viimeiset vuodet olisivat kitumista ja vain ainoastaan selviämistä päivästä toiseen. On myös omistajana ihanampi säilyttää viimeisimpänä kuvana se onnellinen eläin kuin että silmiin piirtyisi  pysyvästi vain varjo siitä entisestä.

Jos minulla on mahdollisuus, niin yritän tehdä rakkaan lemmikkini viimeisestä päivästä mahdollisimman kivan sille. Antaisin sen tehdä asioita mistä se nauttii ja antaa herkkuruokiaan. Poisnukkumisenkin yrittäisin suunnitella niin, että se kävisi mahdollisimman huomaamattomasti, eläin ei nukahtaisi tuskaisena tai stressaantuneena. Kaikkea ei voi tietenkään etukäteen täysin käsikirjoittaa, mutta jotain pientä on kuitenkin mahdollista tehdä.

Säilytin oman edesmenneen koirani resuisen kaulapannan ja edelleen katsoessani sitä kunniapaikallaan,  voin tuntea rakkaan koirani tuoksun pannassa ja sitä katsoessani muistotulva alkaa virrata saaden minut kyynelehtimisen lisäksi nauramaan ääneen.  Hyvästit sattuu, mutta se millä tavalla eläinystäväsi on rikastuttanut sinun elämääsi - on sen kaiken arvoinen.   Suruun helpottaa ihanat muistot. Niitä kukaan ei voi viedä sinulta pois. Ne saavat sinut kyllä itkemään, mutta kuitenkin hymyilemään läpi kyyneltesi.  Rakas lemmikkisi saattaa olla poissa, mutta on silti läsnä ikuisesti sinun sydämessäsi.  Voit sulkea silmäsi ja tuntea teidät kirmaamassa jälleen kesäisellä niityllä  tai istumassa rantakivellä vierekkäin.  Ja siellä te olettekin, ikusesti - sydämessäsi <3

"Suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois.
Olis kai ellei koskaan, kohdattu ois."




<3 Henna