Onnin kuulumiset ja maman tuleva rentoutusviikonloppu

Heips vaan kaikille!  Minulta on kyselty Onnin kuulumisia ja nytpä ajattelin niistä hieman tänne kirjoitella teille.  Samalla minulla on laittaa ihasteltavaksi Onnin 1-vuotiskuvat, jotka otettiin viime viikolla hoitopaikassa. Tänne liitetyt kuvat on kopioitu, joten laatu sen takia on näköjään hieman kärsinyt.

Toissapäivänä oli pikku-isännän 1-vuotis neuvola. Pituutta mitattiin 75 senttiä ja painoa 9480g.  5 kiloa on tullut siis painoa ekan vuoden aikana.  Pipomitta oli 47.8 cm. Kasvukäyrät edelleen huitelee kuulemma miinuksen puolella, mutta sen isompaa kommenttia emme pojan kasvusta tällä kertaa saaneet.  Lapsen olemus ja kehitys kertoo kyllä,   että lapsi on terve.  Se taas hurmasi neuvolatätin hyväntuulisuudellaan ja touhukkuudellaan.

Kuva otettu 2 kk sitten.

Onnille on puhjennut nyt neljä hammasta, 2 ylhäälle ja 2 alhaalle.  Se on niin veikeän näköinen nauraessaan ja usein se myös innostuu pelleillemään ja virnuilee meille tahallaan, kun nauramme Kimmon kanssa sen höpötyksille. Niin kuin muutkin lapset, Onni nauttii huomiosta ja osaa sitä jo vaatiakkin.  Hän on jo näyttänyt merkkejä hyvästä huumorintajustaan ja siitä, että haluaa viihdyttää ja hauskuuttaa muita.  Se piirre on selvästi peritty enemmän minulta. 

Meillä oli pitkään sellaista hiljaiseloa tuon puhumisen kanssa.  Meni pari kuukautta, jopa hieman enemmänkin, kun Onni ei houkutteluista huolimatta puhellut oikein mitään - supatteli enintään jotain pientä.  Se on kuulemma normaalia, että kun lapsi alkaa liikkua, saattaa puheen tuottaminen jäädä unholaan hetkeksi.  Niin kävi meille, ja ehdin jo kovasti ikävöidä Onnin jokeltamista.   Nyt kuitenkin tässä muutamia päiviä sitten Onni höpötteli vaikka kuinka paljon ja tapaili jo joitakin sanoja.  Ainakin vessassa se osaa sanoa jo "kakkakkkakaakka!"  Sehä se on toki se tärkein sana opittavana heti alkuunsa ;) Potalla Onni on istunut muutaman kerran, ihan vaan harjoitusmielessä.  Kuitenkin, olen koittanut oikean ajan tullen (lue:  kun onni alkaa änkäämään.... ) rientää pojan kanssa vessaan - mutta vielä ei ole onnistanut tuottaa mitään potan pohjalle :D Usein potta on niin jännä juttu, että itse asiaan keskittyminen herpaantuu. 

Ei mene varmasti kauaa, kun pikku-ukkeli lähtee kävelemään - sillä hän nyt jo nousee ilman tukea seisomaan ja saattaa seistä hyviäkin toveja.  Muutamaan otteeseen hän on ottanut pari askelta joko paikoillaan ja tai eteenpäin, mutta useimmiten heti haluaa laskeutua takaisin maan kamaralle.  Taluteltuna tai yhden käden tuella käppäily onnistuu jo hyvin. Kaatuiluja ei ole pahemmin tapahtunut viime aikoina, koska Onni osaa "pyllähtää"  tai sitten usein osaa jo horjahtaessan laskeutua varovasti lattialle.  Mutta kunhan poika lähtee liikkeelle enemmän, uskon että ei mekään pikku kolhuilta säästytä.   Se on normaalia lapsen elämää, että välillä sattuu ja tapahtuu.

Raput kiinnostavat Onnia kovasti.  Se tykkää kiipeillä ja raput selkeesti ovat paras juttu siihen hommaan. Onneksi meillä on rapukossa turvaportti sitä varten, ettei poika pääse portaisiin omatoimisesti ramuamaan.   Meidän syöttötuolista saa muutettua tuollaisen pöytä/tuoli-yhdistelmän, joka pyörien päällä kulkee kivasti lattiaa pitkin.  Onni on innostunut työntelemään tuota virtitystä ja samalla harjoittelee kävelemistä ahkerasti.

Meillä on ollut välillä hieman syömisen kanssa ongelmaa, koska Onni on ollut kipeänä välillä ja välillä ruoka ei muutenkaan ole maistunut.  Useimmiten maito ja velli on sellaisia, mitkä huonoinakin päivinä kelpaa.   Mutta hyvinä päivinä uppoaa melkeinpä ruoka kuin ruoka, onneksi nirso poikamme ei ole toistaiseksi ollut.  Perunasose on edelleen suosikkievästä ja eilen soseen kanssa syötiin uunikalaa ja kastiketta, vähän vihanneksiakin.  Onnin lounas ei ollut noin värikäs ja iso, mitä alla oleva äidin annos oli, mutta masu tuli kuitenkin täyteen.

 

Omatoimisesti Onni osaa juoda tuttipullosta ja nokkamukista, syödä sormiruokaa, eli napostella mm. muroja, hedelmänpaloja ja voileivän kuutioita omin pikku kätösin.  Myös maissinaksu tai suolakeksi pysyy hyvin kädessä,  suklaakeksistä puhumattakaan.  Vaikka makeaakin on Onska välillä saanut maistella, emme ole antaneet hiurmuisesti sokeria, jotta hampaat pysyisivät hyvänä eikä makeaan tottuisi liikaa.  Ja sitä myöten on muuten ollut itsekin helpompi vähentää omaa sokerin puputtamista, kun pitää olla esimerkkinä!  *kröhöm*  ;)

Tämmöiset oli Onskan pikakuulumiset, ja kysellä saapi jos jottain en tajunnu tarpeeksi selkeesti kirjoitella tai että jos joku muu jäi askarrusttamaan ! Olen ollut hereillä puoli kolmesta lähtien, kun heräsin yöllä enkä saanut enää unta.  Tämmöstä tämä yökön elämä on välillä.  Hepokatit pääsivät ulos tallista viiden aikaan ja nyt klo on 7:15,  kun olen jo tallin siivouksen lisäksi naputellut postauksenkin. Ei paha ollenkaan :)   Tälle päivälle on vaikka mitä puuhaa vielä, joten taidanpä lähtee keittämään oikein tujut sumpit kohta jotta silmät pysyy auki.

Lähden huomenna Varkauteen viikonlopun viettoon,  meillä on siellä Lauran ja Kaktun kanssa kaverusten kokoontumisajot !  Kyllä on semmonen kolmikko kasassa että huhheijjakkaa ! Komiikalta tuskin taas säästytään ja hauskaa tulee taatusti olemaan.   Lähden tällä kertaa reissuun ilman Onnia, joten aion ottaa ilon irti siitä mahdollisuudesta, että saan nukkua niin pitkään kun huvittaa. Ja mulla ei ole mitää valvotteita, joten nyt saan vaan relata.  Enpä muista milloin minulla olis ollut viimeksi sellaista mahdollisuutta :)   Nyt kuitenkin jo poden ikävää lastani kohtaan, vaikka toinen tuhisee tuolla pinnasängyssä.  Onneksi mulla on tässä pari päivää aikaa touhuilla pojan kanssa kaikkea kivaa ja pussailla sitä mielin määrin.  <3    Mutta enivei,  hyvvää viikonloppua ja paljon haleja kaikille !  Palataanpas viikonloppu-kuulumisten parissa sitte seuraavan kerran !

<3 Henna

Jännitystä ilmassa

Hihii, onkohan meidän Iita hieman pullavoitunut viime aikoina ?   ( pahoittelen muuten tämän postauksen kuvia, jotka ovat surkean laatuisia känny-otoksia )

 

Samaisen tapaisen kyssärin heitin pari postausta taaksepäin, ja siitäkin ajasta on tapahtunut taas aikamoista kasvua tuolla meidän Iidan masun puolella.   Nämäkin kuvat on otettu jotain viikko sitten, ja huhhuh kun näistäkin on kakara pullavoitunut hurjana eteenpäin!

Jos joku nyt ei ole ihan kartalla tapahtumista, voitte käydä kurkkaamassa TÄMÄN postauksen, jossa aiemmin selitin koiramme pennutus-projektista.

Elikkä todennäköisesti meidän Iida nyt sitten saapi niitä kovasti toivottuja pentuja.    Tai sitten sillä on hyvin edellisiin verrattuna poikkeavan vahva valeraskaus :D  Mutta merkit pentujen mahdollisuuteen on hyvinhyvin varmat.

Meni ehkä parisen viikkoa Iidan sulhon Topin vierailusta, kun narttu alkoi näyttämään ensimmäisiä poikkeavuuksia normaaliin käytökseensä.  Normaalisti välillä hyvinkin nirso koira muuttui hyvän ruokahalun omaavaksi,  ja nykyhetkessä voisin jopa ahmatiksi sitä kutsua.  Normaalistikkin kovin rakkaudenkaipuinen hauveli on muuttunut enenevissä määrin erityisen hellyydenkipeäksi ja mukavuudenhaluiseksi.  Se viihtyy lämpimällä kotisovalla löhöillen, ottaa pitkiä nokosia  ja odottelee mahanrapsutuksia. 

 

Heti alusta alkaen olin näkevinäni myös koiran katseessa muutoksia.  Sen silmät olivat erilaiset.  Millälailla erilaiset,  sitä on vaikea selittää.  Se vaan tuijotteli minua, ihan kuin kertoen minulle että vauvoja on tulossa.   Kimmo lähinnä naureskeli minun ounasteluille.

Neljään viikkoon ei koiran ulkonäössä tapahtunut muutoksia.  Netistä kuitenkin aiemmin aiheesta runsaasti lukeneena tiesin, ettei ensimmäiseen neljään viikkoon välttämättä ulkoisia merkkejä näykkään, vaan vasta loppupuoliskolla kasvu on huimaa. Ainut ulkoinen merkki alussa olikin vuoto takapuolesta.    Vasta 4 viikon jälkeen alkoi huomattavalla vauhdilla tapahtua muutoksia Iidan vatsan seudulla.   Sen maha alkoi pullistua silmissä ja koiran ennen niin sporttimainen rakenne muuttui hetkessä tasapaksuksi patukaksi.  Nisät alkoivat muuttua vaaleanpunaisiksi ja pikkuhiljaa turvota niin, että nykyhetkellä ne jopa roikkuvat jo.



Hauskinta ennen niin aktiivisen leikkisän ja pentumaisen Iidan olemuksessa on sen seesteisyys ja mukavuudenhalu.  Se on niin rauhallinen, ei yhtään häslä enään.  Se tallustelee rappuset rauhallisesti ylös  ja sen hengityskin on raskasta.  Minua on huvittanut se,  että itsekin raskaana ollessa puuskutin ja kuorsasin kuin mikäkin rekkamies -  ja nyt Iida tekee samoin.  Se tuhina ja röhnöttäminen on jotain tosi hellyyttävää.   Se oli myös ennen enemmän välinpitämätön  ja jopa varovaisen välttelevä Onnin suhteen,  nyt se on jopa osoittanut hoivaamisviettiä poikaamme kohtaan.

Isin kanssa köllöttelemässä <3

Kyllä on jänniä aikoja elettävänä! Olen laskeskellut päiviä astutuksesta ja nyt mennään laskujeni mukaan päivässä 49.   Koiran tiineys kestää keskimäärin 58-71 vuorokautta, yleensä sen 63-66. Näissäkin pitää muistaa toki eroja.   Mutta jokatapauksessa,  haemme lähipäivinä tutuiltamme pentulaatikon Iidalle "pesäksi"    ja annamme sen rauhassa tutustua siihen. Kelpaako vai ei,   se jää nähtäväksi :D  Elämme koiran kanssa lähekkäin nähdäksemme ajoissa lähestyvän synnytyksen merkkejä.   Eläinlääkäriin otetaan yhteys varmistaaksemme, että kun synnytys lähenee, on silloin päivystävä eläinlääkäri tietoinen asiasta ja hälytettävissä tarvittaessa nopeasti paikalle.   Toivon hartaasti, että synnytys tapahtuisi minun vapaaviikollani, että voin olla itse toimia kätilönä rakkaalle koiralleni.  Mutta jos näin ei käy, hoitaa sen Kimi taikka ystäväni.    Kunhan synnytys on ohi, tarkistutan Iidan eläinlääkärillä saadakseni varmuuden sen kunnossa olemisesta.  Ja toki myös syntyneet pennut luonnollisesti tarkistutetaan eläinlääkärillä sitten kun on sen aika ja madotetaan ohjelman mukaisesti.

Pentujen halukkaita ostajia on jo ilmaantunut. Olen ollut yhteyksissä ihmisiin, joilla on samaisia risteytyksiä kuin itselläni on ja mitä pennutkin tulevat olemaan. Lähinnä kokemuksia ollaan vaihdettu ja sieltä sain myös vinkkiä mahdollisesta myyntihinnasta.  Mihinkään pilkkahintaan en koiria myy jo ihan sen vuoksi, jotte ne menisivät niitä arvostaviin, aktiivisiin koteihin - eikä päädy huonoihin olosuhteisiin.  Metsästäjien keskuudessa nämä risteytykset ovat kovassa huudossa, joten mahdollisille pennuille on kysyntää jo nyt ja uskonkin, että ne saavat helposti kodit.  Kuitenkin olen hyvin tarkka siitä, minne ylimääräiset pennut myyn.  Ei pidä mennä asioiden edelle,  katsotaan että ne pennut nyt syntyvät ylipäätään  - ja elävinä. Tärkeintä nyt on kuitenkin tässä hommassa on se, että Iida selviää hommasta ehjin nahoin ja  sekä me että työkaverini saavat miehensä kanssa oman kasvatin.  Muut ovat sitten täyttä plussaa. 

Paljon olisi ajatuksia tästä pentu-projektista tuolla pääkopassa, mutta nyt ei enää järki leikkaa enempää niitten muuttamiseksi tekstiksi.    Näillä mennään tällä hetkellä ja ajatukset ovat tulevassa kovasti <3  Hyvää alkavaa viikkoa kaikille !

<3 Henna

Sitten minusta tuli äiti.

Ennen luulin olevani tosissani, kun sanoin voivani kuolla toisen puolesta.
Sitten minusta tuli äiti.


Ennen ajattelin, että jokaikinen ihminen voi jättää minut unholaan hetkenä minä hyvänsä.
Sitten minusta tuli äiti.

Luulin aikoinaan, että elämäni voisi olla sellaisenaan täydellistä. 
Sitten minusta tuli äiti.


Olin tuntenut rakkautta,  joka sai minut pakahtumaan?
Sitten minusta tuli äiti.

Pidin itseäni helposti korvattavana henkilönä.
Sitten minusta tuli äiti.  

Olin valmistautunut elämään lapsettomana - joskus olin jopa halunnut sitä.
Sitten minusta tuli äiti.


Luulin, etten voisi tämän enempää tuntea tuskaa toisen puolesta.
Sitten minusta tuli äiti.


En tiennyt miltä tuntuu, kun pala minua on jossain muualla. 
Sitten minusta tuli äiti.

Pidin usein hieman naurettavana naisia, jotka itkivät rintamaidon vähyyttään tai vouhottivat lapsistaan. 
Sitten minusta tuli äiti.

Luulin aiemmin pelänneeni rakkaitteni puolesta niin, etten kestä sitä. 
Sitten minusta tuli äiti.

Ennen pidin itseäni riittämättömänä ja turhana. 
Sitten minusta tuli äiti.

Nukuin aamuisin niin pitkään kuin huvitti, enkä turhia murehtinut yömyöhälle valvomisista. 
Sitten minusta tuli äiti.

Ennen saatoin vedättää kiitolaukkaa hevosellani hiekkateillä sen enempää ajattelematta.
Sitten minusta tuli äiti.

Kaupungilla kierrellessäni katselin vaatteita vain itseäni ajatellen. 
Sitten minusta tuli äiti.

En tiennyt, että odotin vielä jotakuta saapuvaksi elämääni. 
Sitten minusta tuli äiti.  

En ollut koskaan tuntenut olevani ylpeä itsestäni ilman huonoa omaatuntoa. 
Sitten minusta tuli äiti.

Ennen en ajatellut, että minun turvallisuudellani olisi merkitystä. 
Sitten minusta tuli äiti.  

Ennen en tiennyt miltä tuntuu ikävöidä toista, vaikka hän olisi vieressäni. 
Sitten minusta tuli äiti.  


Ennen sinun saapumista elämääni,  elin pääosin itselleni.  Tein spontaaneja asioita, en aina osannut ajatella asioita pidemmälle.  Vaaransin, riskeerasin itseni ja terveyteni herkemmin.  Pidin itseäni helposti korvattavana, tarpeettomana - sellaisena, jonka elämällä ei aina ollut merkitystä.  Nukuin aamuisin niin pitkään kuin huvitti ja kirppiksiltä etsin tarvikkeita vain itselleni.  Sisimmässäni naurahtelin hormoonihuuruisille äideille, heidän alituiselle vouhottamiselleen lapsiensa vaippaihottumista ja omien nänniensä halkeamista. Samalla tunsin salaa riittämättömyyttä omasta lapsettomuudesta,  kuitenkin myös tyytyneenä ajatukseen siitä.  Elämäni voisi ehkä olla näinkin täydellistä.  Minun oli helppo asettua toisten rooliin ja ymmärtää heidän tunteet.  Mutta sitten tulit sinä - nostit kaiken ihan uudelle tasolle.  Äkkiä minulle ei merkanneet samat asiat samaa ja tunteet voimistuivat entisestään, mutta eritoten tunteeni sinua kohtaan yllättivät minut.

Minusta tuli sinun äitisi.  Yhtäkkiä tiesin olevani merkityksellinen, tärkeä - kaikkea muuta kuin turha. Olin ylpeä itsestäni ja saavutuksestani - kerrankin en kantanut siitä huonoa omaatuntoa.  Joku tarvitsi minua, jollekin olin koko maailma.  Vaikka kaikki muut häviäisi elämästäni, sinä jäisit luokseni.  Ja minä antaisin todella kaikkeni eteesi - henkenikin.   Kun nukut tai puuhastelet leikeissäsi - on uskomatonta tuntea silloinkin ikävöivänsä sinua. Tuijotan sinua, ihastelen omaa aarrettani. Olet niin rakas. Odotin sinua niin pitkään. Sinut haluan kätkeä siipieni suojaan ikuisesti.  Olet pala minua - sydämeni. Annoit elämälleni merkityksen.  Kun minusta tuli sinun äitisi. 
 




 

 

 
 
 

 
 
Onnea 1-vuotiaalle aarteelleni <3 

<3 äiti
 

Nöf-NöF !

Jos joku nyt siellä ruudun toisella puolella oottelee meikäläiseltä sellaista hyvinnii järkevää tai johdonmukaista postausta, niin het alakuun sanon sulle että sori - nyt petyt kyllä pahemman kerran! ;D  Tällä kertaa nimittäin päässä ei suurraa juurikaan järkeviä ajatuksia, ja ne vähäsetkin saapi vielä muhia ihan rauhassa ja ootella ulospääsyään.   Monta postausideaa taas oottelee vuoroaan ja monen monta luonnosta napottaa omassa kansiossaan viimeistelyä ja julkaisua odotellen.

Mutta nyt ihan vaan semmosia päällimmäisiä kuulumisia teille tahdon ma kertoilla,  silleen sivistyneen lyhyesti ! :D  ja tällä kertaa mulla on jopa kuviakin postauksen mukana! Wohoo !

Onni täyttää huomenna 1 -vuotta !  Meidän rakas palleroinen.  Se on niin ihmeellinen penska, etten voi tajuta. Niin iloinen ja mutkaton hän on.  Huomenna, synttäripäivänään - on myös Onnin ensimmäinen kerta hoidossa.  Kävimme viime viikolla tutustumassa päiväkodilla, ja minulla jäi kyllä ihanan lämmin ja turvallinen olo. Minun ei tarvitse murehtia tai pelätä Onnin hoidon laadusta,  uskon todella, että hän saa hyvää huolenpitoa ja oikeanlaista ohjausta varhaiskasvatuksessaan myös hoitopaikassa. Hoitajat olivat todella asiantuntevia ja lämpimän oloisia ihmisiä.  Tuntui, että Onni oli tervetullut hoitoon ja siitä tykättiin heti.  Muut lapset ottivat Onnin leikkeihin mukaan ja poika itsekin tuntui viihtyvän toisten parissa ja välillä ei huomannutkaan minua ja Kimmoa.

Koska Onnin oikea syntymäpäivä sattui työviikolleni, pidin pienimuotoiset kahvikekkerit viime viikonloppuna.  Lähinnä pari ystäväpariskuntaa kävi lapsineen kakkukahveilla.  Vaikka olisin halunnut järkätä kunnon juhlat, olin niin väsynyt etten jaksanut järjestää sellaisia. Eikä meidän mökkiin valitettavasti hirmuisen isoa porukkaa mahdukkaan.  Sunnuntaina tuli sitten vanhempani kyläilemään, joten ohjelmaa riitti viikonlopulle tarpeeksi.  Alla kuvia mm. Onnin ja ukin pallopeleistä. Ukki on Onnin mielestä niin hauska ja hullunkurinen tyyppi  - ja onhan se,  iha pöljä <3

 

Viime viikolla oli kyllä mielettömän ihanat kelit!  Pakkanen paukkui nurkissa - minä nautin päivisin auringonsäteistä ja iltaisin kynttilöiden valosta - kodin rauhasta.  Ystävän kanssa kahvittelua ja maailman parantamista. Heppojen kanssa köpsyttelyä ja niitten korvien rapsuttelua. Tulevaisuuden suunnittelua,  haikeutta  ja jännitystä.    Lepoa - sitäkin jopa harrastin viime viikolla ihan kunnolla,   minulle suurenmoinen saavutus.

Sunnuntaina käytiin äitin ja koirien kanssa jäällä lenkkeilemässä.  Nii olihan se Kimmokin siellä,  paparazzin roolissa mukana hiimailemassa.  Aivan ihanaa, olisin voinut tuolla ilmalla kävellä vaikka maailman ääriin <3  Koirat sai juoksennella vapaana ja nauttia olostaan.  Hei btw, mitä mieltä ootte - onkohan meidän Iida vähän lihonut ? ;)

NÖFNÖF!

Äitin rakas näätä-eläin <3

Sunnuntai-iltapäivällä, syötyämme vanhempieni kanssa ja heidän tehdessä lähtöä kotiin, ilmoitin yllättäen voivani pahoin. Ja se oli totta,   pahoinvointi iski kuin tyhjästä.  Yhtäkkiä alkoi mahassa velloa ja heikottaa vietävästi.  Kun olin saanut heitettyä vähin äänin heipat vanhemmilleni, hyökkäsin melkein oikopäätä vessaan puhaltelemaan.  Sittenpä sitä laattailua jatkui pitkälle yöhön,  lisäksi palelin ihan äärettömästi ja jokapaikkaa kolotti. Enpä oikeesti muista, milloin olisi ollut noin heikossa hapessa.  En pystynyt syömään liki vuorokauteen, eikä juomistakaan pahemmin uponnut. Tai upposi, mutta kummasti halusi nousta takaisin ylös.  Tauti meni kuitenkin nopeasti ohi ja nyt ollaan taas elävien kirjoissa. 

Laihtumisesta sen verran, että toki sitäkin tapahtui taas viime viikolla.  Mutta osittain panen sen myös mahataudin piikkiin.  Kun mittautin maanantaisen painoni, olin luultavasti hieman kuiva, kun en ollut syönyt ja juonut kunnolla mitään edelliseen vuorokauteen.  Mutta, nyt onneksi taas pystyn syömään ja juomaan niin, että painonpudotuskin tapahtuu "rehellisesti". 

Tänään illalla mulla alkoi työt  ja nyt taas rehkitään viikko duunissa. Minulta toivottiin postausta työstäni / ammatinvalinnastani, ja sen aion mielelläni toteuttaa tulevaisuudessa.  Yritän nyt postailla hieman ahkerammin lähitulevaisuudessa, en halua että tämä blogi hiipuu tällaiseksi  "kuulumiset-kerran-viikkoon" - blogiksi. Mutta teidän pittää auttaa mua ja potkia mua välillä persuksille, jos mie alan hiimailemaan liikoja. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille !


<3 Henna

Go, Fat ,Go!

Heipparallaa taas pitkästä aikaa!   Eka työviikko on kynnetty läpi hyvällä fiiliksellä, vaikka allekirjoittanut todellakin näyttää ja kuulostaa siltä, että on valvonut edellisen viikon!  Kyllä kunnon yöunta ei sitten korvaa mikään !  Te, jotka saatte nukkua yönne rauhassa ja niin pitkään kuin haluatte -  nauttikaa ja arvostakaa sitä suurta etuoikeutta ! :)  Itse en aina osannut sitä aikoinaan arvostaa ja nyt kyllä rehellisesti sanottuna kaduttaa, etten ole aikoinaan nukkunut enemmän :D

Mutta,  on tässä työssä hyvätkin puolensa. Tykkään kyllä valvoa öisin - pohtia syntyjä ja syviä. Saan työstäni palkkaa (luonnollisesti, daa! ) ja vapaat ovat ruhtinaalliset. Minulla on periaatteessa joka toinen viikko ns. lomaa.  Ei se aina siltä toki tunnu, kun pää on pyörällä työviikon rasituksesta ja kotona odottaa läjä rästissä olevia töitä, mutta silti kotona vietetty aika ja yöunet ovat todellista luksusta.

Kokonaisuudessaan minulta putosi painoa viime viikolla 600 g ja se on hyvin yöviikolle, kun ei pääse niin paljon liikkumaan, mitä haluaisi.  Kuitenkin olen yrittänyt pysyä sitkeänä, kävin eräs aamu töitten jälkeen salilla epätoivoisesti nostelemassa painoja  reilun puolen tunnin ajan.  Treeni itsessään tuntui kieltämättä vaikealta maksimaalisen väsymyksen vuoksi, eikä siksi ollut mikään järkevin idea.  Kuitenkin luonne ei antanut periksi jättää treenejä välistä, koska edellisenä iltana jouduin kääntymään salin ovelta pois, kun tajusin liian myöhään salin olevan varattu kuntosalikurssilaisille.  Joten illan reenit siirtyivätkin sitten seuraavalle aamulle. Yhden reenin tein kotona vatsa/kylki / selkälihas-jumpan merkeissä.  Minulle on siis tärkeää korvata läski lihaksella - enkä vaan kuihtua nopeasti pois.

Kokonaisuudessaan paino on lähtenyt hyvin taas laskuunsa vuoden alusta ja se on varmasti totaalisen ruokarempan ansiota!   Päätin uuden vuoden kunniaksi aloittaa ainakin kuukauden mittaisen karkkilakon ja todellakin jatkan sitä jos vaan siltä tuntuu.  Sillä nyt nimittäin tuntuu todella hyvältä !   Mulla on tosi fressi olo ja tunnen itseni huomattavasti kevyemmäksi ja mielialankin tosi kirkkaaksi. Jotenkin kunnioitan itseäni myös enemmän, kun näen että pystyn tähän ja edistystäkin tapahtuu.  Uskon itseeni ihan eri tavalla enkä anna minkään nyt itseäni lannistaa.



Ruokavaliosta sen verran,  että tällä hetkellä noudatan osittaisena Jutta Gustafsbergin   "GoFatGo" - dieettiä,  joka antaa mukavasti ohjeistusta siihen, miten paljon mitäkin pitää syödä päivän aikana.  Ystäväni Satu vinkkasi siitä minulle viime postauksen kommentoinnissa, ja huomasinkin heti miten hyvältä ohjeet kuulostivatkaan.  Ohjeiden mukaan syötynä annokset pysyvät oikeanlaisina ja olen kyllä huomannut, että ei mun tarvitse nähdä nälkää tuolla ruokavaliolla - päinvastoin.  Minun pitää nimeomaan opetella syömään nuo kaikki mitä käsketään  ja   ennen kaikkea oikeaan aikaan :D  Täysin en hyppää heti noin tiukalle linjalle, koska sitä tiukkaa linjaa saatetaan tarvita vielä myöhemmässä vaiheessa.  Nyt, osittaisesti toteutettuna menen niin pitkään kun vaan paino tasaisesti putoaa,  sitten taas tiukennan pienin ottein putoamistahdin takkuillessa.   Mutta jos näyttää, että homma ei pelaa, etsin taas järkeviä neuvoja homman pelittämiseksi.

 

Minä myös osaan juoda vettä, wohoo ! Alkuun tuntui, että juodessa lasillista hukun siinne kuppiin, mutta kumma kyllä minusta on tullut jo ihan riippuvainen vedestä.   En vieläkään yllä sinne minimimäärään, mitä mun pitäis juoda - mutta suunta on hyvä ja koko ajan ylöspäin !   Minulla on tapana ottaa lasillinen vettä aina heti aamulla herättyäni, aloittaa ruokailut isolla lasillisella  sekä aina hörpätä kupponen keittiössä ohikulkiessani.  Myös töissä minulla on hyvä tekniikka :  Täytän illalla töitten alkaessa kannullisen vettä piripintaan - ja sen pitää olla tyhjä aamulla kun vuoroni loppuu :)  Ja kyllä kusettaa, voin kertoo !  :D   Tämä ei ole mikään paras juttu hevosharrastajan kannalta, sillä esimerkiksi tänään humputtelin ilman satulaa Kb:n kanssa kentällä ja  harjoitusravi kusihädässä ei ollut mikään mun suosikkijuttu, muutenkin kun oon aina ollut semmoinen pissaliisa ;) 

Vanha kuva arkistojen kätköistä, talvi 2012.  Nykyään taustalla oleva pöpelikkö on jyrätty kentäksi :)

 Liikunta-puolen olen saanut tehdä aika paljon yksikseni, mutta toki saanut silloin tällöin myös seuraa salille. Yksin salilla pyöriessa hyvinä puolina on ehdottomasti se, että on helpompi keskittyä vain ja ainoastaan treeniin sekä itseensä.  Toisaalta sitten kaveri taas tsemppaa mukavasti ja toki treenin ohella on kiva rupatella kaikkea,  ja saa vertaistukea, innostusta jatkamaan. Tärkeintähän ainakin itselleni on se, että treeni ja sarjat tehdään loppuun asti - yhtään ei laisteta eikä vaan himmailla. Kumpikin vaihtoehto on siis hyvä ja kunhan molempia vaihtoehtoja on sopivassa suhteessa niin motivaatiokin pysyy hyvänä ja myös treeni pysyy tehokkaana.

Hei mutta mites teillä ?  Ootteko samassa veneessä mun kanssa ?  Onko tarkoitus keventyä kesäksi, saada lihasta, sulattaa mahamaggarat ?   Ilmoittakaan itsestänne kommenttikentässä, ja hei,  jos jollakin on asiaan kuuluva blogi niin heittäkeepä mulle linkkiä ! 

<3 Henna

Keho on mun temppeli

Hepskukkuu!  Täällä kirjoittelee juuri mammalomiltaan töihin palannut yökyöpeli! Täällä olen touhuillut nyt ensimmäisen yövuoroni ja vaikka kaikki tuntuu hyvin tutulta, on olo välillä hyvinkin jännä.  Että muistanko tehdä kaiken tarvittavan ja että onhan kaikki ok.  Rakkaus työhön kuitenkin on edelleen samanlainen - ihan kuin kotiinsa tulisi.  Minulla on kyllä niin ihana työpaikka, josta olen tosi kiitollinen.  Oon täällä vaan fiilistellyt hyvää duunia ja ylipäätään tätä yökköilyn tuomaa särmää elämään.  Katsotaan, miten kauan jaksan fiilistellä, sillä tämä ei tuu olemaan helppoa kuiteskaan.

Mutta noista tunnelmista työn suhteen ehkäpä sitten joku toinen kerta enemmän, sillä tämä postaus käsittelee minua ja mun  muodokasta kroppaani !  Valitan, mitään tämänhetken paljasta-pintaa- tilanne-kuvia minulla ei ole tällä kertaa tarjolla, sillä enpä tajunnut kuvauttaa itseäni sen kummemmin tätä varten.  Mutta niitä tulee kyllä varmasti jatkossa!

Kun seisahtuu puntarille ja nappailee mittanauhalla vähän mittoja kropasta - täytyy harmitellen ja nolostuneena todeta, että minulla on mennyt viimeiset 3 kuukautta ihan harakoille.  Painon putoamisen sijasta viisari oli värähtänyt ylöspäin.   Olen vähän pettynyt itseeni,  mutta armahdan itseäsi  liialliselta ruoskinnalta,  sillä tiedän missä kunnossa olin syksyllä henkisellä saralla, joten voinkin vain ihmetellä miten olen saanut pidettyä painoni noinkin hyvin kurissa. Niin hassulta kuin se kuulostaakin,  tunnen itseni niin hyvin, että olisin voinut odottaa itseltäni jopa 5 kilon painonnousua.  Joten onneksi tilanne ja minä emme päästy paisumaan niin pahaksi, ettei sitä pystyisi korjaamaan.  Mutta nyt noita lukemia:

30.12.1013  paino 81,5 kg

6.1.2014      80,5 kg
vyötärö 94 cm
lantio 107 cm
rinta 106 cm
BMI  30.3

Blaah, mutta tästä se lähteep ! Minulla on vielä mahdollisuus saada itseni oikein kivaan kuntoon kesäksi ja miksei, saavuttamaan myös alle 70 kg:n tavoitteeni :)  Aloitin taas tekemään entisen PT:ni laatimaa ohjelmaa ja täytyy kyllä hehkuttaa miten innoissani siitä jälleen olen!  Salilla tekisi mieli käydä jokapäivä, mutta onneksi osaan myös pitää lepo / lenkkeily-päiviä välillä.  Viime perjantaina tein keskivartalotreenin kotona, lauantaina kävin salilla tunnin ajan,  ja nyt maanantaina reenailin siellä 2 tuntia .  Tarkoitus olisi käydä salilla 2-3 kertaa viikkoon ja tehdä kotona yksi keskikroppatreeni.  Ja lisäksi lenkkeillä.  Ainakin näin alkuun on pari lepopäivääkin ihan suotava juttu.

 

Näin yöviikkoina en pysty lupaamaan yhtä tehokasta paneutumista treenailuun, mitä vapaaviikoillani ehkä pystyn -  sillä minulla on hoidettava myös lapsi, koti ja hevoset.   Heppojen suhteen olen päättänyt nyt relailla vähän enemmän, sillä rehellisesti sanottuna motivaationi niitten kohdalla ei ole todellakaan huipussaan - johtuunee hyvin pitkälle surkeista keleistä ja kentän käyttökelvottomuudesta. Kaiken lisäksi Kb on heittänyt toisen takakengistään jo yli viikko sitten.   Joten kevyt chillailu ja rennommalla otteella liikuttelu toistaiseksi kuulostaa nyt todella hyvältä. Nyt on enemmänkin mamman treenailun vuoro!  Olenkin viime aikoina tehnyt tosi paljon maastakäsin- lenkkejä hevosten kanssa.  Niillä on niin reipas käynti, että mukavasti saan liikuntaa niitten kanssa kilpaa kävellessä.



Mahani sektiohaava on ollut treenien osalta suhteellisen ok, eikä se ole onneksi hirveen isosti oireillut salilla painoja nostellessa tai vatsiksia tehdessä.  Vatsalihashommissa selkeästi huomasin eron entiseen,  alavatsani on huomattavasti heikompi ja arempi, nimeomaan tuolta alhaalta mistä Onni leikattiin maailmaan.  Mutta kevyellä reenillä sen saapi kuntoon.   Myös penkkiä tehdessäni huomasin pienen pientä pakotusta siellä, mutta kestin hyvin sarjat loppuun.  Muutkin lihakseni ovat selkeästi surkastuneet, mutta sitä suuremmalla innolla haluan niitä herätellä taas horroksesta ja laittaa niitä kovasti töihin !

Möhömaha fiilistelee

Ruokapolitiikka pitää saada myös kuntoon.  Suklaan mässäily jäi toisen vuoden puolelle, ja vuodenvaihde-bileiden kunniaksi alkoi kuukauden mittainen karkkilakko !   Sitten olisi tarkoitus pitää yksi herkkupäivä viikossa / jopa harvemminkin.   Minun suurimmat ongelmani on olleet sokeririippuvuus, suolanhimo  ja tunnesyöminen.  Nyt haluan saada terveen suhteen ruokaan ja ennen kaikkea niin, että muistan syödä tasaisin väliajoin pienet ateriat ja juoda paljon vettä!  

Olen yllättynyt siitä, miten vähän minun on tehnyt mieli makeaa.  Siihen on tietysti suurena apuna olleet ystäväni pepsi maxi ja kromitabletit.  Huomaan olotilassani taas hirmuisen eron verraten siihen hirmuiseen hiilaripöhöön, mihin taas hetkessä itseni ajoin.  Nyt on kuitenkin tarkoitus rutistaa kunnolla ja toki palkita itsensä pienimuotoisesti aina välillä ja etenkin tavoitteitten saavutuksissa.





Mulla on nyt jo tosi hyvä fiilis kaikesta tästä ja pikkuhiljaa palaset alkaa loksahteleen kohdilleen ! Motivaatio kaikkeen minulla on kyllä kohillaan ja aion nyt paneutua tähän niin, että teen tämän nimeomaan itseni takia ja elän enemmän itselleni. Lenkkeily ja treenailuseuraa kaipaan kyllä kovasti, vaikka kyllä osaan liikkua yksiksenikin.  Maanantaina käytiin kavereitten kanssa saliloimassa ja toisten seurasta saa kyllä mukavan tsempin päälle :)

Tsemppii ja motivaatioo kaikkien viikkoon - mitä tahansa teettekin! :))

<3 Henna

Sydämen (ali)vuokralainen

Edelliseen postaukseen sen verran lisäystä, että lenkki-asiaa on selvitetty toisen osapuolen kanssa ja vastapuoli oli kovasti pahoillaan siitä, että hänen suhtautumisensa minuun oli lenkin suhteen väärinymmärretty. Ja pahoillaan, miten olin asiasta tänne kirjoittanut. Ehkä kirjoitukseni saattoi vastapuolen vääränlaiseen valoon, joten nimeomaan juuri siksi korjaan hieman asiaa.  Minäkin olen myös pahoillani. Kyseessä oleva henkilö ei ole sellainen, joka tahallisesti toista loukkaisi - jos joku sattui saamaan sellaisen kuvan.

Motiivit lenkkeilyhommaan olivat vastapuolen mukaan pohjimmiltaan täysin erilaiset, mitä itse sillä hetkellä koin.  Vaikka ensimmäisten kommenttien perusteella itse tunsin asian menneen eri tavalla,  kuitenkin haluan ymmärtää toisen tunteen siinä hetkessä ja haluan kuulla toisen mielipiteen.  Minusta kaikista kamalinta olisi se,  että jos olisin itse siinä tilanteessa että minut ymmärretään väärin eikä sitten haluttaisi edes kuunnella minun oikaisua asiaan tai halua korjata sitä. Joten tottakai  kuuntelen, olen avoin toisen mielipiteelle  ja automaattisesti annan anteeksi - eipä tuossa sen isommin anteeksipyydettävää ole. En kokenut olevani katkera kenellekkään, vaan enemmänkin äärimmäisen nolostunut ja surullinen siitä tunteesta, että olen lihava ja luulin tulleeni leimatuksi rapakuntoiseksi sen vuoksi että olen ulkoisesti tämännäköinen.   Itsekin olen pahoillani siitä, että avauduin asiasta tänne ehkä liian ykisoikoisesti tai kärkkäästi.   Asiaa on selvitelty kypsässä ja rakkaudellisessa hengessä, ja asia on molempien puolesta ok.

Minusta on ihana, että tätä selviteltiin, mutta en kuitenkaan mahda itselleni mitään että itsetuntoni on nyt vähän heikoilla hangilla tällä hetkellä. Siihen on muitakin syitä kuin tämä tapaus.  En ole valmis perumaan omia tunteitani, eikä kukaan minulta sitä onneksi pyydäkkään.  Minusta olisi typerää kirjoittaa tänne sellaista mitä en koe. Joten eilinen kirjoitus syntyi täysin niistä tunteista mitä koin sillä hetkellä.   Joskus koen asiat hyvinkin voimakkaasti, mutta minulla niihin syyni.

Toisaalta kadun kirjoitustani, ehkä enemmän siksi että toiselle tuli siitä paha mieli. Mutta enemmänkin sitä, että minusta tuntuu etten kohta uskalla kirjoittaa omista tunteistani ilman, että minun pitäisi aina pelätä muitten reaktioita. En halua kenellekkään mitään pahaa. Mutta sen sijaan, että lopettaisin avautumiset -  ehkä minunkin pitää taas miettiä miten asian julkituon, vaikken hirveästi ketään loukkaavaa tekstistäni löytänyt vaikka luin sen usemman kerran suurennuslasin kanssa.   Mutta halusin hieman syventää asian laitaa, ettei kaikki nyt oleta, että minä olin tässä jotenkin selkäänpuukotettu tai ristiinnaulittu lihavuuteni takia. Ehkä hieman loukattu, mutta ei sen suurempaa.

Olisi helpompi vaan omata parempi itsetunto tai olla välittämättä.  Mutta en tiedä onnistuuko se minun kohdalla koskaan.  Yritys on kova, enkä taistelematta anna periksi. Pakko laittaa yksi netistä lainattu kuva tähän, koska tää on vaan niin loistava  ja sai mut nauramaan melkein pissit housussa!  Näinhän se on, ja mulla olis paljon opittavaa tuosta! ;)

 Mutta otsikonkin antamaan,  postauksen todelliseen aiheeseen : 

Ystäväni jokin aika sitten avautui minulle siitä, että minulla ei ole aikaa tarpeeksi suhteellemme tai epäili, etten ole aidosti läsnä.  Asiaan liittyi muutakin, jota en meinannut heti sillä hetkellä ymmärtää vaikka kovasti halusinkin. Todellinen pysähtyminen tuli vasta sitten, kun itsekin koin samanlaisen tapauksen - omalle kohdalleni. Minun ollessani tosi heikoilla, minulle käännettiin selkä. Tahattomasti kylläkin. Toinen ei edes tajunnut sitä, vaan ihmetteli minun voimakasta reaktiota asiaan. Mutta joskus sitä on raskasta seuraa omine kipuineen, varsinkin jos ei osaa kunnolla puhua niistä ja perimmäisistä syistä.  Ja kun kaiken lisäksi toisellakin on ehkä vaikeaa, on uupumusta ja silloin kun tuntuu, että itsekin meinaa luuhistua - ei välttämättä jaksa kantaa toista vaikka niin hyvin vaikka kovasti haluaisikin.  Joten tämä on hyvinkin ymmärrettävää.  Mutta jos kumpikin ontuu ja linkkaa täällä elämän kivisillä poluilla kompastellen -  voisiko toinen olla toiselleen kyynärsauvana ?  Vaikka vähän horjuttaisiinkin ja käytäisiin ojankin pohjalla mudassa kastautumaassa - uskon että se vaan meitä vahvistaisi. Vastoinkäymiset saattaa sillä hetkellä horjuttaa, mutta niistä voi seurata paljon jotain niin eheyttävää ja vahvistavaa.

Usein minustakin on elämäni aikana tuntunut siltä, että olen joidenkin elämässä vain väliaikaisesti tai olosuhteiden pakosta.  Ei sydämen vakituinen asiakas, vaan vuokralainen - sydämen alivuoralainen.  Minä olen raskas, tiedän sen.  Mutta pääosin osaan olla rentoa ja hyvää seuraa,  rellestää ja remuta ilolla ystävien kanssa hullutellen. Kun vaan siihen on mahdollisuus.  Mutta minun kanssa syvällisemmin ollessaan näkee myös niitä minun pimeimpiä kolkkia ja pääsee/joutuu tutustumaan niihin välillä raastavan hyvin.   Tutkailemaan niitä menneisyyden arpia, jotka aukeilevat silloin tällöin. Se on sitten eri asia, kuka jaksaa menossa mukana ja kestää sitä. Edellisen postauksen tapahtuma oli tuorein esimerkki siitä, kun lihavuudestaan koulukiusattu tyttö, nykyisin jo aikuinen nainen kärsii edelleen siitä välillä niin kipeästi.  On edelleen se pullukka tyttö, joka lihavuutensa takia jäi ulkopuolelle leikeistä ja seuraili toisten ilakointia taustalta.  Se lihava tyttö, jota ei haluttu ottaa pallopeleissä joukkueeseen siksi, ettei "tuo läski jaksa juosta".  Hyljätty.  Se on niin kipeä muisto minulle, että sen pulpahtaessa pintaan oma näkökyky sumenee.   Ja ulkopuolelle jättäminen muistuttaa siitä useinkin.

Olen huomannut aidon ystävyyden yhdeksi mittarikseni mustasukkaisuuden tai aidon tunteitten näyttämisen. Niin hullulta kuin tuo mustasukkaisuus kuulostaakin.   Itkun, raivon - heikkouden paljastamisen.  Tuntunee hassulta, mutta olen mustasukkaisempi ystävistäni kuin aviomiehestäni.   Minulla on ollut ystävyyssuhteita, joitten päätyttyä tai enemmänkin kylmettyä tai ihan vain etäisyyden takia erkaannuttua - en ole tuntenut oikeastaan mitään isompaa tunnetilaa.  Olen hymyillen heilauttanut kättäni hyvästiksi, toivonut toiselle hyvää ja jatkanut elämääni sen enempää toista miettimättä tai kaipaamatta.

Tiedän rakastavani toista toden teolla, jos pienikin erimielisyys,  etäisyys vaikka maailman toisella puolen,  erkaantuminen tai jokin muu hiertävä asia herättää minussa voimakkaita tunteita. Valvottaa, stressaa, ahdistaa, itkettää --- listaa voisi jatkaa loputtomiin.  Jos joku ystäväni on saanut kokea minun mustasukkaisuutta, kaipuuta, suuttumusta kertomattomista asioista, huolta tai jotain muuta vastavaa voimakasta, joskus hyvinkin negatiivista tunnetta -  on hän minulle hyvin tärkeä, vaikka tämä älyttömältä tuntuukin.  Olen hyvin omistautunut niille ihmisille, jotka ovat päässeet pintani sisälle ja näkemään minusta lähes kaiken.

Ei ihmissuhde ole mikään ihmissuhde, jos siinä ei räjähtele tunteitten ilotulitus. Ole välillä aitoa itkua tai sanaharkkaa.  Ei se oli oikea ihmissuhde, jos aina kaikki on ihan vaan jees-jees ja todelliset tunteet haudataan konfliktien pelossa.  Ei se ole oikea ihmissuhde, jos käsi ei pysy toisen kädessä myös ihmisten edessä, väkijoukon seassa tai jos toinen ei ole valmis seisomaan sinun rinnallasi muitten mielipiteitten vuoksi.   Jos toinen ei voi paljastaa sinulle synkimpiä kolkkiaan tai myöntää tehneensä väärin.

Niille, jotka antavat itsestään ja ottavat olkapäästä horjahtaessani, ja joihin minä voin tarttua kiinni nostaakseni ojan pohjalta - annan sydämeni kokonaan.  Sinne saa jäädä asumaan pysyvästi, eikä tarvitse pelätä vuokrasopimuksen umpeutumista.  Minun sydäntäni ei voi ostaa millään pinnallisella rakkaudella, sen saa vain avaamalla oman sydämensä.

Minä luulen, että toistelen itseäni taas pahemman kerran. Mutta minusta tuntuu, että tästä pitää vielä kerran sanoa. Sillä vaikka kaikki soluni huutaisivat täyttä kurkkua,  tuntuu etten edes itse välillä kuule omaa ääntäni.  Monien vastoinkäymisten takia minäkin pelkään välillä olla juuri minä.  Minä rakastan niin, että sattuu - kaipaan niin, että halkeen. Älkää pelätkö näyttää tunteitanne, älkää haudatko niitä. Päästäkää äänenne valloillenne, älkääkä antako kenenkään ohjastaa sitä liikaa. Tottakai me voimme auttaa toinen toistamme päästämään itsemme vapaaksi ja äänemme kuuluviin. Puhua toisen puolesta, jos toisen oma ääni ei kanna.  Kuunnella toisiamme, antaa kaikelle uudelle mahdollisuus ja huomata orastavakin ystävyys,  elvyttää rakkaus. 

Joskus pelko ja uupumus on niin suuri kahle, että se estää meitä elämästä.  Joten kaivetaan ne isot pihdit esille, joilla katkaistaan toisiltamme liian suuret ulkoiset paineet,  pelot ja ennakkoluulot.  Kaikki, mikä estää meitä rakastamasta.  Niin voidaan edistää sitä kaikkea hyvää, mitä tänne pimeään maailmaan pitäisi kylvää enemmän itämään.

Laitan tähän loppuun linkin mieheni serkun tuottaja/muusikko-miehen  upean singlen MUSAVIDEOON,  josta sainkin osittain idean tähän postaukseen.  Postauksen lyriikat eivät ihan täysin vastaa postausta, mutta herättivät tunteita kuitenkin niin, että piti kirjoitella niistä.  Nyt saavat nämä minun avautumiset riittää vähäksi aikaa, pian sitten palataan läski-postauksen merkeissä asiaan!  Nyt vielä katsomaan suomi-ruotsi ottelun viimeiset hetket!  moikka! <3


<3  Henna