Rakkaudesta realismiin

 Minä en halua hymyillen sanoa että kaikki on hyvin - jos ei ole. Jos minua masentaa, ahdistaa, potuttaa ja uuvuttaa - kerron kyllä sen syineen päivineen.  Eipähän tarvitse kenenkään jäädä kymymysmerkkinä ihmettelemään, mistä kenkä puristaa. Olen surullinen, sillä olen ollut aika paljon näiden asioiden kanssa yksin. Se on pääosin minun syytäni, koska minun tavaremerkkeinä on reippaus ja ahkeruus  -  koitan siltä myös näyttää vaikkei aina fiilikset olisi sellaiset. Olen unohtanut, että minäkin voin löhötä sohvalla sadesäällä eikä aina olla hääräämässä jotain. Lupaan rentoutua, mutten pidä lupauksiani.

Minäkin retkahdan toivomaan noita tyypillisen hieman pinnallisia asioita, että esimerkiksi joskus voisin olla osa jotain bändiä solistin roolissa tai että olisin laihempi ja kauniimpi.  Mutta sen tiedän, että realismin kautta pääsee tavoitteeseensa.  Ei sillä, että valehtelisi itselleen tai haukkaisi kerralla liian ison palan kakusta.   Elämä on kaunista sellaisenaan, ei siihen tarvita kuin pieni tujaus pyytetöntä rakkautta ja toisen huomioimista. Pieniä tavoitteita arjen lomassa ja niiden saavuttamisesta iloitsemista.

Ihana talvikuva rakkaan ystävän kanssa <3  ja vauvvamassu vielä tallella yhyy

Minä paloin loppuun, kun yritin liikaa olla jotain. Olla tehokas, reipas avulias, kaunis ja taitava. Sellainen niin kuin äidin ja hyvän vaimon pitäisikin kai olla. Mutta unohdin itseni,  antanut itselleni luvan levätäkkin välillä.  Olla hyödytön. Olen saanut paljon aikaan, ja minun pitäisi olla onnellinen kaikesta mutta silti löysin tänään itseni itkemästä lohduttomasti keittiön lattialta. Olin ollut usean päivän ajan hyvin huonovointinen, muistamaton ja huolimaton asioiden suhteen ja erittäin kömpelö.  Vielä yöllä laitumelta jotain säikähtäneenä karanneet hevoset saivat stressitasoni nousemaan  ja kaiken uupumuksen kärjistymään. Nyt tunsin silmissäni pimenevän ja menettäväni tasapainon. Lysähdin keittiön lattialle ja nyyhkytin kuin avuton pikkulapsi.   Olin antanut kaikkeni. Se vapautti minua ja sai minut tajuamaan taas asioita. Ehkä tarvitsen totaalisen pysäytyksen ennen kuin tajuan mistään mitään.

Jos mikään ei riitä,  minne me olemme oikein matkalla ?  Milloin olemme valmiita ja onnellisia siinä omassa minuudessamme ?

Realismi ja rehtiys tuntunee olevan vahvasti poissa muodista tänä päivänä.  Nyky-yhteiskunta suorastaan verta janoten odottaa ihmisiltä äärimmäistä menestystä, mainetta ja kunniaa, ulkoisen hohtavaa kauneutta ja jatkuvaa parempaan pyrkimistä. Se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin, kuten esimerkiksi rahallisiin kavalluksiin, velkaantumiseen,  kiristämisiin ja sitten toisaalla vaikka kauneusleikkauksiin.   Mikään ei riitä.  Halutaan aina vain enemmän ja raivataan tilaa parempien ja hohtavampien tieltä. Nuo vertaukset teoista ovat toki aikalailla ääripäähän kärjistettyjä, sillä pienen pientä itsensä kuorruttelua saattaa löytyä ihan arjen keskeltäkin -  ihan tavallisista kahvipöytäkeskusteluista tai kuulumisten vaihdoista puolituttujen kesken vaikka kaupan kassajonossa. Tai sitten joku uupuu ihan vain omalla henkisellä taistelukentällään. Niin kuin minä. Minä en vaan halua salata heikkouttani.

Olen törmännyt useaan otteeseen tilanteisiin  ja saanut myös seurata sivusta, kun kylmänviileästi ja kirkkain silmin kaunistellaan tosiasioita, valehdellaan, ei myönnetä tai kerrota koko totuutta - peitellään sitä ei ehkä niin kaunista todellisuutta ja sumutetaan jopa omaa itseään silmään. Jos ei voi olla rehellinen itselleen, ei  kai voi sitä olla muillekkaan ?   Jos ei kohtaa tosiasioita, miten voisi koskaan korjatakkaan mitään ?

Minä rakastan rentoa menoa kahvikupposen ääressä ja  toisaalta yleishyödyllistä tuohuamista, mutta milloin löydän sopivan suhteen niiden välillä ?  Elämäni on täynnä tietynlaista realismia, rehtiyttä ja suoraselkäisyyttä, mutta silti en osaa piirtää itselleni rajoja !  Olen asettanut tiettyyn muottiin ja vaadin itseltäni sen mukaiset työt - jokapäivä. Tahtoisin muuttua, ja löytää työn ja rentoutumisen suhteen sellainen balanssin. Tehdä jotain pientä, mutta sallia myös itselleni päiväunet tai useammin rentouttavan lenkin ystävän kanssa.  Sitä ennen kaikkea,  että voi olla juuri sellaine kun on - ei tarvitse yrittää hampaat irvissä olla enemmän tai yrittää epätoivoisesti suitsuttaa ulkokuortaan hohtavammaksi. Ihan vain siksi että kelpaisi. Kyllä me riitetään. Minäkin - ilman jokapäiväistä pakertamista ja työlistaa jääkaapin ovessa Voisi vain vapaasti todeta kylmän viileästi, itselleen ivallisesti naureskellen haisevansa hevonpaskalle, suklaan maistuneen vähän liikaa ja huushollin olevan kuin pommin jäljiltä.

 Jos henkinen kanttini pettää, pettää myös koko kroppa - niin kuin tänään tapahtuikin.  Olen heikko, ja nyt haluan olla hetken aikaa sellainen. Tiskit saavat lojua, pyykkikori täyttyä, murut koristaa keittiönmattoja ja nurmi nousta vaikka puolimetrisesksi.  Nyt on minun vuoro ottaa päikkärit ja katsoa vaikka joku hömppäleffa viltin alla möhöttäen.

Ei kannata yrittää väkisillä, sen olen viimeisimpänä opetuksenani oppinut.  Olen huomannut että sekä arjessa että ihmissuhteissa liika yrittäminen vie minusta mehut ja alan kuin varkain vaipua synkkyyteen. Meistä jokainen ansaitsee elämän ilman turhia odotuksia ja paineita -  me ollaan kauniita ja hyviä juuri tämmöisinä.

Haleja ja pusuja kaikkien viikonloppuun <3  Nyt lähden relaamaan ja ottamaan ne lupaamani päikkärit !

<3 Henna