Mitä Karismalle kuuluu ?

Luulisin, että ainakin osaa teistä varmaan kiinnostaa, mitä meidän muille hevosille kuuluu ?  No vaikkei kiinnostaisikaan, aion kertoa silti :D  Aloitetaan meidän rakkaan tammamamman, pikku ruutitynnyrin kuulumisista!   Tarinoita Kassusta saatte lukea sitten myöhemmin, sillä pikkumiehellä on ollut myös paljon uutta ja jännää koettavaa. Tämä kesä oli muutenkin aika vaihderikas hevos-kesä, joten siitäkin saattaa tulla jonkinlaista postausta :)

Meidän oma fitnesstamma on pysynyt oikein tikissä kunnossa ja etenee koko ajan pienin askelin kohti laadukkaampaa tanssahtelua kentän pohjalla. Useamman vuoden veistämisen jälkeen uskallan röyhistää rintaani ja todeta omistavani suhteellisen tasapainoisen ja kohtuumukavasti monipuolisesti toimivan hevosen. Kesällä meillä tuli yhteistä taivalta täyteen 6-vuotta ja kun vertaa lähtötilannetta nykypäivään - voin todeta tehneeni edes jotain oikein. Terveenäkin se on toistaikseksi pysynyt.  Kertaalleen se näytti olevan pahasti jumissa / reväyttänyt itsensä laitumella tuossa loppukesästä, mutta homma saatiin kuntoon pienellä lomalla, kävelyttämisellä ja lihashuollolla.

Olen paljon panostanut edelleen sen perusratsastukseen, eli panostanut rentouteen ja tasaisuuteen sekä työstänyt kaikista askellejaista laadukkaampia niin, että se kantaisi itsensä jokaisessa lajissa hyvin selällään.  Sileän puolella olemme treenanneet myös taivutuksia, väistöjä ja käännöksiä. Aavistuksen vastalaukkaa ja vaihtoja, mutta ne ovat vielä niiin lapsenkengissä ja ei voi puhua missään muodossa,  että tamma osaisi ne kunnolla. Niitä kuitenkin aina pikkuisen maistellaan ja harjoitellaan maltillisesti.

Vaikka Karisma on parhaimmillaan kentällä sileänhommissa, olen pyrkinyt pitämään tamman liikunnan monipuolisena. Maastoilua, maastakäsittelyä, irto/liinajuoksutusta, mutta lisäksi hieman esteitä ja ajoa!  Ostin viime syksynä tammalle kärryt ja valjaat, joten ajohommiakin ollaan jonkin verran harrasteltu. Minähän olen aika kokematon ajohommissa, tai lähinnä valjastuksessa - mutta palautellut hommia mieleen kokeneemman kaverin ohjeistuksella.   Viime ajoreissulla meillä meni rengas hajalle kesken lenkin, joten koppakärryt lomailevat tuossa tallin nurkalla odottamassa uusia nakkeja alleen. Karismahan on superkiva ajettava ja vaikka on reipas luonteeltaan - se pysyy todella hyvin käsissä ajettaessa ja menee sekä rennon letkeää "valjakko-ravia"  mutta oikeasta käskystä siirtyy sujuvasti myös "vermo-raviin"  :D Tamma nauttii silmin nähden ajolenkeistä, ja jos vaan mahdollista - haluaisin ajamisen yhdeksi tai useammaksi osaksi viikottaista liikutusta.  Estesatulankin ostin tammalle jo ajat sitten, mutta vain muutamaan otteeseen ollaan puomeja ylitelty. Minä en edelleenkään hirveästi syty noista esteistä, mutta onneksi tamman vuokraaja syttyy, joten tamma pääsee loikkimaan pieniä esteitä silloin tällöin mielenvirkistykseksi.

Olen pikkuhiljaa tänä syksynä aloittanut valmentautumaan tamman kanssa Vuokko Porthanin johdolla. Myös Karismaa jo useamman vuoden ajan, silloin tällöin liikuttanut Tarja on ottanut kertaalleen valmennuksen Vuokon silmän alla.  Maanantaina olisi seuraava valkka, ja se järjestetään naapuritallilla. Saisin valmentajani myös omaan kotipihaani ja on hän meillä kertaalleen käynytkin - mutta nyt menen naapuritallille ihan vain kokemuksen kartoittamisen vuoksi. Vaikka tiedän jo melkein valmiiksi että valmennus menisi paremmin kotona,  siedätän tarkoituksella Karismaa uusiin paikkoihin, jotta sen keskittyminen olisi parempaa mahdollisissa tulevissa valmennuksissa / kisoissa.  Sillä kun menee kaikki uusi niin herkästi tunteisiin ja sitten ollaan niin herkkää ettei malteta kuunnella kaikkea :D

Karismahan sai myös uuden vuokraajan vuoden alussa.  Tunsin Tiian jo aiemmin yhteisen ystävämme kautta, ja hän kävi viime syksynä ratsastamassa Karismalla ihan kokeilumielessä ja ihastui kovasti tammaan.  Loppuvuodesta hän ilmaisi halukkuutensa alkaa vuokraamaan tammaa, ja sai tutustua rauhassa tähän reilun kuukauden ajan. Vuoden alusta alkoi siis virallisesti vuokraaminen, ja hän on käynyt tamman luona 2-3 kertaa viikossa. Vaikka Karisma saattaa olla ajoittain haasteellinen herkkyytensä ja reippautensa vuoksi,  ja taatusti kokeilee ratsastajansa taitoja - on Tiia pärjännyt tamman kanssa hienosti ja kehittynyt paljon tämän vajaan vuoden aikana !  Tiia on talli- ja ratsastuhommissa tunnollinen, täsmällinen,  kunnioittaa minua hevosenomistajana ja noudattaa ja ottaa hyvin vastaan ohjeita/neuvoja - ja siten häneen on ollut todella helppo luottaa. Hän ymmärtää hyvin tammaa ja osaa suhtautua tähän oikealla asenteella.

Tiia  ja Karisma osallistuivat 24.9.  harjoituskilpailuihin,  joissa he osallistuivat helppo D  ja helppo C - luokkiin. Raviohjelmasta saatiin 1. sija  ja helposta c-stä sija 5 / 6. Molemmista luokista saatiin yli 60-prosenttia, mikä oli loistava tulos tamman ensimmäisistä kisoista. Ja alunperin kun lähdettiin lähinnä tutustumaan kisoihin ja hakemaan kokemusta, pitämään hauskaa. Ja päätavoite oli "selvitä hengissä takaisin kotiin"  :D   Paikka oli tammalle uusi ja jännittävä  - mikä tietysti toi räjähtävän energialatauksen tammaan. Tamma oli virkeä ja jännittynyt, hieman malttamaton radalla, mutta esitti Tiian kanssa hienoja pätkiä!  Etenkin keskiravit olivat aivan superhienot, ja niistä ratsukko saikin 7 pistettä.  Minä ihailin menoa ylpeänä kentän laidalta ja taisin tirauttaa pari kyyneltäkin.  Karisma keräsi katseita kisoissa ylväällä olemuksellaan ja patsasteli pörhäkkäänä odotellen omaa suoristusvuoroaan.  Olin kyllä niin ylpeä "minun tytöistäni"  <3

Olin tehnyt viime vuoden todella kovasti töitä ja nyt loppukesästä kova työ palkittiin - sillä pääsin vihdoin ja viimein ostamaan kauan himoitsemani: OMAN TRAILERIN !  Minulle tämä oli tosi iso juttu ja liikutuin kauppoja tehdessäni, sillä olin tehnyt niin hitosti töitä asian eteen. Laskenut pennejä tarkkaan, jotta saan kerättyä roposet kasaan ja investoida taas sellaiseen asiaan, joka auttaa tässä aika huomattavasti hevosharrastuksessa. Ja tässä se nyt on!  Nyt minun ei tarvitse kysellä kiusaantuneena koppeja lainaan eikä ole kynnystä lähteä nimeomaan näihin valmennuksiin, kisoihin tai minne vaan halutaan - nyt kun on oma koppi!  Päästään ensi talvena  läheiselle maneesillekin treenaamaan useammin, jos vaan itse haluamme !

Minä itse olen ollut tosi väsynyt viime ajat ja koko kroppa kertoo minulle,  että tämä eukko on kaikkensa antanut viime kuukausien aikana. Silti olen todella ylpeä itsestäni!  Ensi kesän uudet haasteet odottaa, joten uusi säästökohde on valittu ja on ollut aika taas tehdä rahaa ja samalla pitää kukkaronnyörit tiukilla!  Se, mikä on ensi vuoden projekti ja miten saan rahat taas kasattua - on sitten toinen tarina ja siitä kuulette vielä jossakin vaiheessa.

<3 Henna

En mielestäin tarinaamme pysty vielä poistamaan

"Kysyin sinulta "haluatko sinä rakas lähteä, haluatko että äiti auttaa sinua lähtemään ?" Painoit pääsi olkapääni päälle - se oli niin raskas ja huokaisit syvästi. Siitä tiesin. Olit valmis. Olit uuvuksissa, kivut häiritsivät sinun untasi, mutta silmissäsi paistoi rauha ja sinulle ominainen lempeys - sinusta näki, että haluat lähteä. Minun oli päästettävä sinut. Vaikka halusin kaikin voimin roikkua sinussa loppuun asti, silti minun oli rakastettava niin paljon, että päästän sinut laukkaamaan vapauteen. En olisi kestänyt sitä enää yhtään hetkeä enempää, että kärsisit. Kun lopun hetki koitti, meillä oli jo silloin rauha - yhdessä. Tämä on oikein. Olin rinnallasi loppuun asti. Kauniimpaa ja rauhaisampaa lähtöä en olisi voinut odottaakaan. Minulla on nyt rauha. Ikävöin sinua ja sydämeni on kuin raastinraudan repimä enkä tule olemaan entiseni vähään aikaan - mutta sinä olet sydämessäni ikuisesti. Muistan meidän viimeiset maastohumputtelut ja sen miten kauniisti kannoit meidän pientä Onnia tarjoten sille sen elämän ensimmäiset laukat. Älä ikinä unohda minua ja minun rakkauttani sinua kohtaan. Hyväile minua kesätuulen henkäyksissä, hörähtele minulle kuusien huminassa. Kiitos Kusko, että olit ensimmäinen hevoseni, opetit minulle paljon hevosen omistajuudesta, en olisi ratsastajana mitään ilman sinua mutta ennen kaikkea opetit minulle miten vahva uskollisuus ja side voi hevosen ja ihmisen välillä olla. Kiitos, että olit kaikille ihmisille aina niin kiltti, kunnon terapia ja ensiratsu joka auttoi ihmisiä eroon traumoistaan ja peloistaan, antaen hermolepoa arjen ja omien murheiden keskellä <3 Kiitos kaikesta rakas, en ikinä unohda sinua. Pala sydäntäni lähti sinun matkaan <3 sinua ikuisesti kaivaten, Äiti " 

(kirjoitettu 24.3.2016 iltamyöhällä kun kaikki on ohi ja pöly laskeutunut)

Cuzco. 5.4.1995 - 24.3.2016

Nyt tämä tulee olemaan minulle vaikeaa. Vieläkin.  Kun joku ottaa puheeksi Kuskon,  koitan välttää puheenaihetta. Se ikävän määrä ja tietoisuus siitä, miten ainutlaatuinen hevonen minulla olikaan. Sitä suurta hyvänmielen lähdettä ei enää ole ja elämästäni puuttuu iso palanen.   Nyt minun on kuitenkin kohdattava asiat, koska tätä aihetta en voi enää sivuuttaa. En vaan voi,  jos minun pitää kertoa teille mitä kaikkea onkaan ehtinyt kuluneen vuoden aikana tapahtua. Pahoittelen tekstin sekavuutta, koska muistikuvani ovat hatarat ja tunneryöppykin tulee edelleen olemaan valtava.
 
Kuskon elämä tuli tiensä päähän torstaina 24. maaliskuuta illalla. Vanha herra oli aiemmin kaatunut kentällä vierailevan ratsastajan kanssa.  Kaatuen ensiksi nenälleen ja siitä voimakkaasti lyöden lantionsa kentän pohjaan. Alkuun näytti siltä, ettei isompaa sattunut mutta hevosen tila muuttui nopeasti vakavammaksi. Se hikosi, tärisi, puuskutti ja nojasi takapäällä karsinan seinään. Jalat olivat voimakkaasti vatsan alla ja sen seisonta oli erityisesti takapäästä hyvin epästabiili ja hoippuva. Voimakkaatkaan kipulääkkeet eivät jopa yliannostuksesta huolimatta auttaneet kokonaan kipuun. Epäilimme eläinlääkärin kanssa vammaa selkä- tai lannerangassa. Diagnoosi oli hyvinkin varma, eikä sen pohjalta ollut tehtävissä juuri mitään  ja lopetus oli suositeltavaa ja siksi ehkä helppo päätös tehdä - vaikkei se ollut sitä millään muotoa. 

 Olosuhteiden pakosta emme voineet tehdä lopetusta välittömästi, joka surettaa minua valtavasti näin jälkeenpäin. Aloin kuitenkin samantien hälyttämään ihmisiä ja suunnittelemaan lopetusta. Minun ja Kimmon ystävä, joka myös Kuskollekin tuttu -  lupasi lopettaa hevosen koska hänellä on myös omakohtaista kokemusta hevosen lopettamisesta.   Onneksi voimakkaitten kipulääkkeitten tuella Kusko pärjäsi jotenkuten lopetukseen asti.  Sen luona kävi sen läheiset ihmiset rapsuttelemassa ruunaa, antamassa herkkuja ja jättämässä hyvästit.  Minä koitin pysyä järissäni enkä voinut tehdä muuta kuin vaellella ympäri pihoja, olla tallissa ja tuijotella tyhjyyteen. Pienet unet sain otettua sohvalla, koska olin ottanut unta antavaa lääkettä.  En muista niistä hetkistä oikein mitään isompia yksityiskohtia lukuunottamatta,  mutta suurin osa tunteista ja hetkien rankkuudesta on syöpynyt mieleeni enkä ole vieläkään niistä täysin toipunut.  Kusko kuitenkin huomasi ahdistukseni sekä itkuisuuteni ja tuuppi minua hellästi turvallaan,  kysyvästi.  Kuitenkin sekin oli väsynyt ja uupunut - sen silmistä näki miten se oli luovuttanut ja valmis lähtemään. Kun itkun seasta kysyin "Haluatko, että äiti auttaa sinua lähtemään?"  - se laski päänsä suoraan olkapäälleni ja huokaisi syvään. Siitä tiesin. Tämä on oikea päätös.  

 Kun lopetuksen aika tuli, rauhoitin itseni lääkkeitten avulla sillä minun piti pysyä kasassa. Silti ystäväni saapuessa pihaan ja tajutessani hetken koittaneen - aloin hyperventiloimaan ja tärisemään. Onnia hoitamaan tullut naapurini näytti hieman säikähtäneeltä katsoessaan minun hysteerisyyttä, mutta ymmärsi tuskani ja katsoi minua lohduttavasti. Hetken siinä kokosin itseäni kunnes lähdin ulos. Toinen romahdus tuli matkalla ennen tallia, ja nyyhkytin autotallin seinää vasten ja koitin saada henkeä. Ystäväni, joka oli tullut luokseni tueksi halasi ja silitteli minua, koitti saada minua rauhoittumaan rohkaisevilla sanoillaan. Taas meni hetki kunnes pystyin taas toimimaan.  Suunnitelman lopetuksesta eli miten edetään, olin tehnyt etukäteen, ja kun pääsin tallille - löysin jostakin voimaa toimia rauhassa ja järjen kanssa. Olin ottanut Karisman ja Kassun talliin aiemmin, jotta hepat saavat olla viimeisiä hetkiä yhdessä ja käydä sanomassa heipat turpakontaktilla. Muistan vieläkin, miten Kuskolle välillä niin  hapan Karismakin hörisi vanhalle ystävälleen kysyvästi. Nyt mun on pakko ottaa happea tässä välissä...

Kuitenkin, kun hetki koitti - nakkasin varsalle ja tammalle herkkuja ja rehut kuppeihin, jotta ne keskittyisivät lähinnä syömiseen ja nostin radion volumen isolle jotta musiikin pauhunta peittäisi edes osan äänistä. Houkuttelin vanhuksen ulos karsinasta ja pihalle. Sen kävely oli vaikeaa ja vanhus juuri ja juuri jaksoi kävellä tallin nurkalle, viimeiset metrit vaativat siltä ponnistelua vahvoista kipulääkkeistä huolimatta.  Siellä odotti iso vadillinen porkkanaa, omenaa ja leipää. Muutama metri ennen herkkuvatia pysähdyin heittäytyen hevoseni kaulaan hyvästelemään sen -  kiittämään sitä kaikesta mitä se on minun eteeni tehnyt ja minulle antanut. Takerruin vanhukseen kuin hukkuva ja hautasin kasvoni sen paksuun ja hiestä takkuuntuneeseen turkkiin.  Suukottelin sen samettista lörppäturpaa toistellen miten paljon sitä rakastankaan.  Viimeiset askeleet tuntuivat siltä, että kuolen siihen paikkaan itsekin. Mutta viereltä en olisi lähtenyt mistään hinnasta.

Kuskolla oli vaikeasta olotilasta huolimattta onneksi hyvä ruokahalu, joten se alkoi tyytyväisenä mussuttaa eväitä. Eikä sitä yhtään ihmetyttänyt tämä erikoiskohtelu, sillä se oli sellaiseen tottunut ja  ympärillä oli vain tuttuja ihmisiä.  Ystäväni oli valmiina aseen kanssa ja hän pyysi minua ilmoitttamaan kunhan olisin valmis. Silitin vielä hetkisen vanhusta ja seurasin, että sillä olisi mahdollisimman paljon herkkuja suussaan jotta tämä kuolisi varmasti  "onnellisena" . Kun tilanne näytti hyvältä, käänsin pääni pois antaen luvan ampua. 

Kun tilanne oli ohi ja edessäni makasi vanha ystäväni kuolleena - romahdin huutamaan suoraa kurkkua kaatuen ruunan päälle. En muista tarkkaan, mutta muistaakseni huusin sanoja RAKAS ja ANTEEKSI yhtä aikaa.  Syleilin vielä hevoseni kaulaa ja makasin vain siinä vierellä. Hetken aikaa minusta tuntui, että Kusko olisi saanut ottaa minut matkaansa. Olin aivan poikki ja kaikki se uupumus vyöryi niskaani. Kimmo ja ystäväni seisoivat vierellä sanoen lohduttavia sanoja ja kapsahdin Kuskon lopettaneen ystäväni kaulaan kiittämään siitä, että juuri hän hoiti asian ja vielä niin hienosti. Ei varmasti ollut hänellekään mikään helppo tehtävä.  

Koska maa oli vielä roudassa ja hautapaikka hankalassa paikassa - emme voineet heti haudata hevosta Kuitenkin ruuna peitettiin väliaikaiseen lumihautaan todella suuren kinoksen alle, josta se sitten haudattiin lopulliseen lepoon 3 viikkoa myöhemmin. Tuo aika oli yhtä tuskaa, sillä joka kerta ohi mennessä jäin tuijottamaan lumivuorta, joka alla tiesin ystäväni odottavan viimeistä leposijaansa. Kävin seisomassa lumivuoren juurella täynnä turhautuneisuutta ja odotin kuumeisesti kevään etenemistä. En saanut oikein kunnolla levättyä ajatuksissani missään vauheessa, koska vain odotin ja odotin viimeistä silausta. Koska tiedostin sen, että minun on kohdattava kuollut hevoseni vielä kerran. Mutta kun lopullinen hauta oltiin saatu tehtyä ja siirrettyä vanhus lepoon - sain enemmän rauhaa sisimpääni. Silti minulla on vieläkin paljon kysymyksiä, ja niitä pohtiessani sisimpäni valtaa suru ja ahdistus. Ehkä juuri siksi välttelen aihetta. Mutta on hyvä, että minun pitää nyt käsitellä tätä.

Vaikka jossittelu on turhaa - mietin usein, miten tapaturman olisi voinut estää ja tietyt ykstityiskohdat tapaturmassa murehdituttaa minua edelleen. Olen välillä täynnä katkeruutta, mutta toisaalta tiedän, että näin oli tarkoitettu enkä haluaisi antaa vihalle sijaa sydämessäni tai elämässäni muutenkaan.   Olin nähnyt viimeisen vuoden aikana Kuskon ikääntyvän nopeasti ja sen terveydentilassa muitakin muutoksia. Eläinlääkäri aiemmin talvella totesi sillä olevan aika varmasti metabolinen oireyhtymä ja hevosesta olikin tullut silmin nähden väsyneempi.  Siksi ehkä tarvittiinkin tapaturma, josta ei voitu nousta.  Jotta minun oli helppo päästää hevonen pois. koska ikääntyminenkin oli jo selvästi havaittavissa. Ja ehkä silmäni olisivat sumentuneet niin, etten ehkä olisi osannut tehdä lopetuspäätöstä ajoissa jos selkeitä syitä siihen ei olisi ollut. Olin vähän aikaa sitten rukoillut hevosasioitten tiimoilta johdatusta, ja vastaus tuli nopeammin kuin arvasinkaan. Se oli toisaalta lohduttavaa, mutta myös pelottavaa. Minusta kuitenkin onni onnettomuudessa oli se, että Kusko sai lähteä niin sanotusti "saappaat jalassa" -  sen ei tarvinnut märäntyä joutilaana jossain pihaton perällä lihaksettomana ja odottaa loppuaan. Se sai elää täyspainoista elämää lähes loppuun asti ja sain paljon rakkautta ihmisiltä. Kusko rakasti huomiota ja rentoa humputtelua - se ei olisi kestänyt elämää pihan koristeena.

Ajattelen vanhusta edelleen joka ikinen päivä.  Ruuna jätti ison aukon minun ja monen muun elämään. Se oli hyvänmielen hevonen ja todellinen terapiaratsu, jonka selässä murheet ja huolet unohtui sekä ratsastaminen oli mutkatonta ja turvallista kenelle tahansa.  Ihmiset muistuttavat minua edelleen miten hieno hevonen Kusko olikaan ja vaikka sanat tuntuvat hyvältä - ne myös samalla viiltävät sisältä ikävän miekalla. Kusko oli vaan niin paras pullamössö ja tuskin samanlaista hevosta koskaan saan.   Karismalle totesin hyvin pian Kuskon kuoltua : " Sinun pitäisi nyt sitten olla tässä tallissa se kypsä ja tasapainoinen aikuinen hevonen, sulla on isot saappaat täytettävänä!"  Karisma on yrittänyt kyllä parhaansa muutamaa lapsusta lukuunottamatta ! :D    Minulla on myös pieni ruunanalku kasvamassa, joten oloni on surusta huolimatta toiveikas.

Olen suuresti kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka olivat minua tukemassa ja auttamassa noina vaikeina aikoina. Ja kiitollinen rohkaisevista viesteistä joita sain.  Eräs ystäväni oli tullut katsomaan miten voin ja kun oli löytänyt minut sohvalta nukkumasta - oli hän vain istunut pitkän aikaa vierelläni minua tuijottaen ja vartioinut untani. Se, jos joku liikutti minua suuresti eikä ole kauaa, kun häntä asiasta liikuttuneena kiittelin. Ja kiitän nöyrimmästi myös ystäviäni, jotka olivat lopetusaikaan vierelläni ja naapuariani joka piti huolta Onnista. Tuo jos joku on ystävyyttä enkä unohda sitä <3 

Rakkauteen kuuluu myös luopumista ja kykyä päästää irti. Tuollaisina hetkinä mitataan rakkaus ja ihmisen vahvuus - kyky nähdä toiselle parhain vaihtoehto ja osata ajatella epäitsekkäästi. Minulle ainut lohtu on, että vanhaherra sai elää elämää rakastavassa perheessä jossa sitä arvostettiin ja  pidettiin kunnialla huolta loppuun asti. Minulla on muistot minun pullamössöstä eikä niitä voi kukaan viedä minulta pois. Enkä mielestäin tarinaamme pysty vielä poistamaan. Enkä koskaan sitä sieltä poistakaan.


<3 Henna

Tiedän et valmis en vieläkään oo, mut joka päivä lähempänä aurinkoo

Tästä se lähtee, odottakaa hetkonen. *Syvä huokaus ja hiljaisuus*  Apua, mitä mä oikein sanon ?  Vielä äsken minulla oli aivan selvät sävelet, mitä kaikkea teille tälläkertaa kertoisin - mutta nyt en tiedä mistä edes aloittaa. Tuli avuton olo, osaanko enää edes kirjoittaa ? 

Kuitenkin, tässä minä nyt oon. Ja yritän haparoivin sormin ja epävarmoin ottein palata takaisin tämän henkilökohtaisen päiväkirjani - terapeuttini pariin. Kipeästi olen tätä ja teitä kaivannutkin, paljon on kerrottavaa ja avattavaa elämästä. Runsaasti surua,  mutta myös hirveästi hyvääkin.  En tiedä, tuskin olen oppinut mitään, mutta jospa jotain kokemuksistani ja tuntemuksistani avautuisi sekä minulle että myöskin sinulle. Josta voitaisiin yhdessä ammentaa edes jonkinlaista empatiaa ja voimaa käsitellä menneitä ja tulevia kokemuksia sekä haasteita, joita elämän taisteluareena meille päin näköä heittää. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä oloni ei ole kovinkaan viisas - mutta takana on suhteellisen synkkiä aikoja, joten sekin voi toki vaikuttaa kirjoitusmoodiin. Näitä vähän varjoisampia päiviäkin tulee ja menee mutta koitetaan pärjätä, eikös joo ?  Pääosin kuitenkin oloni on ollut luottavainen ja elinvoimainen tulevaisuuden suhteen, vaikka matkaväsymys toki meinaa välillä painaa niin kuin jokaista meitä aina silloin tällöin.

 Mutta jos yleisesti ottaen todetaan ja rehellisiä ollaan, on takana näin rouheasti kuvattuna - helvetillisen rankka vuosi.  Olin tosiaan viime syksyllä 4 kuukautta sairaslomalla keskivaikean masennuksen ja uupumuksen vuoksi.  Nyt, vuosi romahduksen jälkeen voin todeta, että suunta on parempi  mutta rippeitä yllämainituista on ja  tuskin ne minusta koskaan tulee täysin poistumaankaan. Sen verran pinttyneitä ne ovat.  Tasaisesti ne vielä koittavat nostaa päätään ja vaikka tekisi mieli antaa periksi - se ei onneksi kuulu minun luonteeseen.  Ramppasin aikani terapiassa, mutten enää jaksanut sitä jatkuvaa elämän aikataulutusta, joten jätin sen pois ohjelmistosta. Samoin lopetin aloittamani masennuslääkityksen, siksi koska haluaisin kovasti hoitaa tämän ns. selvinpäin. En tiedä sitten, oliko sekään kovinkaan hyvä ajatus.   Mutta pääosin olen jaksanut hyvin, panostanut hyviin asioihin ja osannut ottaa aikalisää itselleni.  Pääosin mieleni tulevan suhteen on ollut toiveikas ja olenkin saanut paljon aikaan.

Mutta välillä - kun elämässä on tullut vastoinkäymisiä - huomaan oman haurauteni jälleen. Osaan olla hiton reipas ja saamarin sitkeä mimmi pitkään - mutta etenkin henkisellä puolella tai ihmissuhteissa vastoinkäymisen tullessa vastaan, romahdan todella herkästi tai lähinnä otan asiat todella raskaasti ja pienikin asia voi tuntua isolta. Tämä on sitä arkea erityisherkän luonteenpiirteen kanssa ja se kun maustetaan uupumis- ja masennusherkkyydellä, on keitos aika tulenkatkuinen ja karvas. Joskus vahvuus ja reippaus voi ollakin juurikin se heikkous ihmisessä joka kääntyy sinua itseäsi vastaan. 

Mutta taistelua jatketaan. Jos en yksin pärjää, niin sitten marssin taas kallonkutistajan vastaanotolle. Ystäviäni olen jonkin verran työllistänyt asian tiimoilta - niitä muutamia, joihin uskallan luottaa ja näyttää miten hentoinen voikaan ollakaan ihmisen pieni mieli. Tässä on vuoden sisällä tapahtunut yhtä sun toista ja oma luottamukseni moniin ihmisiin on musertunut - mutten halua lopettaa uskomista rakkauteen vaikka välillä koen sisimmässäni sellaisia tunteita, joista melkein pitäis käydä istumassa linnassa.  Tietyt asiat eivät enää kosketa minua millään lailla, olen huomannut itsessäni myös kylmyyttä ja tunteettomuutta. Se ei  ole ollut juurikaan minulle luonnollista mutta toisaalta tuon kyvyn löytäminen on helpottanut omaa elämääni jonkin verran.

Kuluneen vuoden ja etenkin kevään / kesän aikana on tapahtunut paljon. Hyvää sekä huonoa. On tapahtunut niin monenelaista, että monesti on pitänyt pysähtyä miettimään miten tästä jatkaa vai pitääkö viheltää peli poikki. Marssia jonnekin lataamoon hetkeksi laskemaan seinien tiiliskiviä.  Ja puhun tässä monestakin asiasta, mutta lupaan käsitellä ne teidän kanssa jokaisen erikseen ja perusteellisemmin.  Nyt en pysty tähän postaukseen kertomaan teille kuin ympäripyöreitä ajatuksia ja tunteita, jotka on kietoneet minut pikkusormensa ympärille. Tähän blogiin sisältyy niin paljon kiintymystä ja tunnetta, etten oikein tiedä miten päin olisin.  Tämän parempaan en nyt taida pystyä, mutta tiedättepähän että ainakin välitän kovasti jos en muuta.

Sormeni ovat syyhynneet pitkään päästä kirjoittamaan sekä teille että itselleni. Ehkä olisinkin voinut paremmin, jos vaan olisin antanut itselleni aikaa terapoida sieluani tämän vajavaisen blogisivuston kautta ? Olin suunnitellut paluuta jo kesällä, mutta niin kuin muutama kävijöistä on huomannutkin - oli ulkoasu rempassa ennen kuin pääsin aloittamaan. Kiitos kovasti Ellille  ihanan raikkaan ulkoasun tekemisestä !

Mutta tässä minä nyt olen taas ja toivon kovasti että edes muutama lukija on kuulolla ? Vai onko siellä enää ketään ? Kuka on jaksanut vielä roikkua messissä näin pitkän hiljaisuuden jäljiltä?


Rakkaudella, ystävänne Henna

Elossa.

Moikka ihanat,  tulin vain ilmoittamaan että elossa ollaan - ja vahvasti ! Älkää olko huolissanne, minä olen tehnyt hiljaista työtä itseni ja ajatusmaailmani kanssa -  ja olen nousemassa taas siivilleni vahvempana kuin koskaan.  Kuitenkin lopullinen paluu blogin pariin saa vielä odottaa hetkisen, mutta lupaan että odotus kyllä palkitaan. Kiitos teille kaikille, jotka ovat jatksaneet minua odottaa täällä ja pysyneet hiljaisuudestani huolimatta silti lukijalistalla!  Ja kiitos erityisesti teille, joilta olen saanut uskomattoman hienoja viestejä, kommentteja ja jopa kirjeen, jotka ovat suuresti kannustaneet minua tässä toipumisessani ja valanut uskoa kaikkeen, mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan.

Olin päättänyt pitää blogin hiljaiseloa pidempään  ja niinpä sitä venyi useampi kuukausi. En ole juurikaan käynyt bloggerissa, mutta saanut sähköposti kautta ilmoitukset saapuneista kommenteista.  Vaikka ne ovatkin olleet lämmittäviä - ovat ne myös olleet sellaisia kaihoisan kirpaisevia. Minulla on ollut kova ikävä ja tietoisuus siitä, että minua odotetaan - on kaivertanut rinnassa ja saanut palan nousemaan kurkkuun.  Mutta kaikki tämä silleen positiivisessa hengessä, se on koskettanut minua isommin kuin olisin voinut kuvitellakaan.  Minä olen kyllä tulossa takaisin, sen vain halusin teille tulla ilmoittamaan. Tarvitsen vielä vähän lisäaikaa siihen, että pääsen järkkäilemään muutamia asioita vielä ja saisin keskittyä omaan hyvinvointiini enemmän.

Lyhyesti sanottuna : minä voin todella hyvin. Ja ihmettelen, miten olen voinutkaan elää nämä viimeiset vuodet ja erityisesti viime vuoden. Nyt vasta tajuan, miten pahasti asiat olivat. Nyt viimeistään ymmärrän, mitä minun  piti lattaa elämässäni kuntoon ja mistä asioista minun piti luopua päästäkseni VAPAAKSI.  Matka on kesken mutta silti palan halusta edetä - pienin harppauksin.  Minulla on toiveikas olo tulevaisuudesta ja uhkun elinvoimaa. Tää tuntuu todella hienolta, kun osaa jättää asiat vatvomatta ja olla vaan, antaa myös elämän viedä ja kantaa eteenpäin. 

Mutta tässä lyhyesti pikakuulumiset ja viesti teille jotka minua odottaa:

Olen tulossa !  Suukkoja kaikille!

<3 Henna

Vaikka uskoisin ihmeisiin, en silti taikoja tehdä voi.

 Hei ystävät <3  Tänne kuuluu parempaa.  Olen levännyt paljon, saanut kiinni normaalin ihmisen unirytmistä. Nukkunut 7-10 tunnin yöunia ja herännyt melkein poikkeuksetta virkeänä aamuisin. Se on tehnyt minulle hyvää, sillä nyt tämä pieni ihminen alkaa ajattelemaan selvästi selkeämmin ja järkevämmin. Nyt vasta jälkeenpäin tajuaa, miten sekaisin ihminen voi mennäkään jo pelkän unettomuuden takia - kaikesta muusta sitten puhumattakaan.  Olen saanut montakin asiaa järjestykseen ja jatkosuunnitelmat on hyvät. Lisäksi olen jaksanut pitää itsestäni paremmin huolta, liikkua, syödä hyvin ja suunnitella kaikkea kivaa itseni ja perheeni hyväksi. Eli suunta on hyvä vaikkakin tunteet heittelevät kyllä laidasta laitaan ja päivät ovat jaksamisen suhteen hyvin hyvin erilaisia.

Olen rampannut lääkärissä sairaslomani tiimoilta ja käynyt juttelemassa psykologilla, torstaina on seuraava aika. Pelkään aina lääkärissä käymistä ja jännitän asiaa aina jopa vuorokausia etukäteen, mutta loppujen lopuksi käynti on ollut hyvin rakentavaa ja helpottanut oloani.  Samalla, kun olen sairaslomalla pääkoppani vuoksi - olen kunnostautunut kerralla hoidattamaan myös muita vaivojani, jotka olisi pitänut hoitaa jo aikoja sitten. Vaivoja, jotka olen vain sivuuttanut kaiken muun ja kiireiden vuoksi. Nyt minulla on syytä ja aikaa hoitaa nekin asiat, jotta minun ei toivon mukaan tarvitsisi olla aikoihin sairaslomalla.  Kunhan tästä savotasta selviän takaisin rakastamani työn pariin.  Hampaitani on remontoitu kunnolla ja ensi viikolla odottaa viisaudenhampaitten leikkaus. Laajat verikoe-kontrollit on otettu ja jotain seurantaa vaativaa sieltä kyllä löytyi. Lisäksi lähete vasemman polven ja jalkapöydän röntgeniin on odottelemassa. Nyt remontoidaan koko eukko kerralla! Lisäksi toivoisin, että ehtisin jossain välissä käymään myös näöntarkastuksessa ja ehkä hankkia uudet lasit.

Sairaslomani jatkui tänään kuukaudella. Hullun pitkä aika. Siltikin, olen sen tarpeessa. Mutta kyllä se hävettää, miten se voikaan taas tuntua pahalta. Riittämättömyyden, heikkouden tunne. Kun aikuinen, terve ihminen on tämmösessä jamassa.  Se töihin ilmoittaminen, pomolle soittaminen.  Olin jopa niin raukkamainen, että laitoin sairaslomatodistukseni menemään töihin postin kautta - ihan vaikka siksi, etten halunnut mennä työpaikalle ikävöimään työtäni, vanhuksia, työkavereita. Miettimään "Minun olisi pitänyt jaksaa!  Minun pitäisi olla täällä!"

Suurin osa ihmisistä ymmärtävät syyni sairaslomaani. Vaistoan myös ne, jotka eivät sitä ymmärrä. Luonnollisesti empatiakykyiset ymmärtävät, mutta erityisesti ne tajuavat, jotka ovat minut nähneet kun oon tuskissani tai tietävät mitä olen kokenut elämäni ja viimeisimmän vuoden aikana. He jopa kannustavat ja kehoittavat pysymään sairaslomalla vielä pitkään. En  kuitenkaan haluaisi sillä tiedän, että töihin palaaminen olisi myöskin yksi voimauttava tekijä elämässäni sillä nautin työstäni. Mutta kaikki aikanaan, nyt koitan taas selättää tämän huonon omantunnon fiiliksen jonka sairasloman jatkumisesta sain ja keskittyä saamaan itseni kuntoon. Paljon on sellaisia pienen pieniä asioita, jotka edelleenkin tuntuu todella musertavan isoilta tai viiltävän pistäviltä - mutta alan tiedostaa, että sellaiset asiat eivät määritä kuka minä olen tai mitä voin olla.

Moni ihminen piilottaa oman masennuksensa ja uupumuksensa. Sitä kai häpeää asiaa ja pelkää, että ihmiset leimaa hulluksi jos saavat tietää. Tai kieltää sen yksinkertaisesti, sillä todellisuuden kohtaaminen satuttaa ja suuresti. Minä tiedän sen tunteen kyllä. Ja ymmärrän kyllä varsin hyvin, jos joku haluaa oman mielen järkkymisen salata, sillä en minäkään tästä kovinkaan suuresti nauti. Silti, mielummin myönnän että tarviin apua ja avaudun asiasta jotta siitä olisi etua omalle kuntoutumiselle ja ehkä jollekin muulle, joka salaa kamppailee samanlaisten tai edes hatarasti samaa muistuttavien aatoksien kanssa.  Mielummin itken ja kerron tästä kaikesta mitä käyn läpi, kuin että salaisin asian ja kuitenkin huomaamattani oirehtisin käyttätymällä toisin kuin minä ihmisenä olisin oikeasti. Monesti salaa masentunut tai elämäänsä turhautunut saattaa olla huomaamattaankin muita ihmisiä kohtaan etäinen, pelokas, epäreilu, kaksinaamainen, kyyninen - listaa voisi jatkaa loputtomiin.  Mielummin myönnän olevani "sairastunut"  ja saavani hoitoa, kuin että sairastaisin salaa ja  tuhlaisin oman elämäni varjoissa piileskelemiseen.  Piilottelua tai synkkyyteen tyytymistä en suosittele kenellekään. Kaikkien ei tarvitse julistaa netissä omaa kasvutarinaansa, jokainen voi  muodostaa itse itselleen sopivat välineet auttaa itseään ja saamaan itselleen paremman elämän.

Lähiaikoina on tulossa paljon hyviä asioita, joita odottaa hartaasti ja olenkin tässä ollut monta päivää todella hyvällä mielellä - ajatellut tulevaisuutta valoisana ja hyvin toiveikkaana. Yhteenvetona voisin siis todeta, että tänne kuuluu jo paljon parempaa mutta lepoa edelleen tarvitaan - avusta puhumattakaan. Kuitenkin, näkymät elämän suhteen ovat paljon paremmat ja alan tunnistaa taas oman persoonani heräävän henkiin. Postauksienkin suhteen toivon, että meno muuttuu astetta positiivisemmaksi ja täältä voisi lukea muitakin juttuja kuin vaan minun mielenterveyden sen hetkisestä tilasta :D Ihanaa, kun voi oikeesti nauraakkin itselleen.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ja pitäkää itsestänne sekä toisistanne huolta.

<3 Henna

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen

Hei rakkaat. En tiedä oikein mistä aloittaisi.  Tuntuu vahvasti,  että on ollut ja olisi paljon sanoja - mutta ei ole ollut voimia tai uskallusta kirjoittaa.  Tuskin kuulostan itseltäni nytkään tätä aloittaessani, mutta silti aion yrittää jotain haparoivaa tunnetta ja hauraita ajatuksia teille kertoa. Tiedän, osa teistä on ollut minusta huolissaan ja pahoitteluni siitä. Minua lämmittää suuresti muutaman lukijan kommentit, yksityisviestit ja sähköpostit, joista selkeästi on paistanut aito välittäminen ja huolenpito minua – tuiki tuntematonta ihmistä kohtaan. Sen lämpö on välittynyt minulle asti ja ette uskokaan miten hyvälle se tuntuu tällaisina hetkinä.

Minä en ole ollut oma itseni,   en aikoihin. Olen yrittänyt olla, mutta olen kadottanut itseni jo ajat sitten. Olen etsinyt itseäni ja asettanut tavoitteita, suunnitelmia – mutta hävittänyt itseni ja oman onnellisuuteni matkalla.  Olen vaeltanut pimeydessä, koittanut ottaa jostakin huterasta tukea ja kädet vapisten peljännyt pimeää ja niitä hiljaisuuden hetkiä yksin oman pääni sisällä. Olen hymyillyt ja koittanut olla se  reipas ja iloinen Henna – aivan kun aina ennenkin.  Ja olenhan minä se kyllä, hetkittäin. Silloin kun saan muuta ajateltavaa, tapaan mukavia ihmisiä ja saan olla ystävieni kanssa tai liikkua koirien kanssa luonnossa. Silti, olen ollut suuresti yksinäinen tässä omassa maailmassani. Useimmiten olen ollut vain tyhjä kuori, jonka sisin huutaa armoa. Ei se pyydä armoa muilta, vaan armoa minulta itseltäni.  Olen omassa sisäisessä valtakunnassani polvistuneena jonkun suuren edessä, joka katsoo minua ylhäältä halveksuen ja sanoen :  ”Sinun pitäisi olla enemmän, sinun pitäisi olla jotain suurempaa”  Et pystynyt pelastamaan ystävääsi, kuka tuollaisella ihmisellä tekee mitään.

Tiedän, tämä kuulostaa ihan sekoboltsilta.  Ja sitähän se onkin. Mutta nämä olivat sellaisia asioita ja taakkoja, joita olen kantanut matkassani jo ennen ystäväni kuolemaa ja marraskuu 20:n jälkeen taakka hartioillani vain kasvoi ja syyllisyydentunto ottivat minusta ylivallan. Yritin kompensoida määrittelemätöntä ahdistustani ja huonoa omaatuntoa tekemällä aina vain enemmän töitä kotona, asettamalla itselleni lisää vaatimuksia,  ottamalla taakkaa muilta ja olemalla se tyyppi joka ei koskaan sanonut ”ei” tai joka on aina läsnä ja käytettävissä.  Ja toki haluan ollakin,  sillä läheisenrakkaus ja hoivavietti on iso osa minua itseäni ja minun persoonaa, mutta en ole muistanut hoivata itseäni vuosikausiin ja nyt itseni kaltoinkohtelu muuttui kertaheitolla heitteillejätöksi. Olen hiipunut pikkuhiljaa hiljaiseksi selviytyjäksi, joka sotii itseään vastaan. Jonka tunteet heittelevät laidasta laitaan tai sitten mikään ei enää tunnu miltään tai sykähdytä millään lailla. Etenkin tuo tunteettomuus on uusi piirre minussa ja ehkä huolestuttavin omasta mielestäni. 

En voi kuitenkaan syyttää sataprosenttisesti itseäni siitä, miksi olen tässä.  Olen kokenut viimeisen vuoden aikana tietynlaista hylkäämistä ja petetyksi tulemista myös ihmissuhteissa ja vaikka kuinka koitan ymmärtää ja antaa anteeksi, en enää jaksa sitäkään. Olen suurimman osan elämästäni antanut anteeksi, ymmärtänyt ymmärtänyt ja ymmärtänyt sekä pahimmassa tapauksessa pyytänyt anteeksi asioita, joita ei minun olisi edes tarvinnut anteeksipyydellä.  Nöyrä asenne muita kohtaan on hyvästä, mutta samalla petin itseni kun aloin toisten ”kynnysmatoiksi tai vessaharjoiksi”. Sekin on yksi asia, miksi olen tässä tilanteessa. Olen ollut itselleni vuosikausia vihainen näistä asioista ja ruoskinut siksi itseni henkihieveriin.  Olen antanut anteeksi, mutta enää en anna tilaa sydämestäni niin helposti. Enää ei riitä pelkkä ”moi”, jotta sydämeni saisi apposen ammolleen.  Huomaan kuitenkin kaiken tämän heijastuneen myös parisuhteeseeni, jolloin olen yrittänyt olla mahdollisimman vähän taakaksi ja haitaksi miehelleni. Otin mahdollisimman vähän aikaa häneltä itselleni, hoidin mahdollisimman paljon lastamme niin että miehelläni ei olisi niin ”vaikeaa” , koitin hoitaa hevosharrastukseni mahdollisimman nopeasti/huomaamattomasti, yritin säästää rahaa ja antaa sitä miehelleni tehdäkseni hänet onnelliseksi. Koitin tehdä mahdollisimman paljon itse kotona, jotta miehelläni ei olisi niin rankkaa. Ihan vain siksi että hän joutuu olemaan minun kanssani. Ajattelin, että jos pyydän tai olen taakaksi – hänkin jättää minut ennen pitkää. Siltikin, hän haluaisi auttaa ja että olisin onnellinen- mutta minä en antanut. Hän kuitenkin kyllästyisi minuun ja jättäisi niin kuin moni muukin.

Pitkän pyristelyn jälkeen, ja paineen kasvaessa liian suureksi – jotain tapahtui ja siihen tarvittiin vain viimeinen silaus. Kassun ruokatorven tukos laukaisi jotain minussa n.  1,5 kuukautta sitten. Olin kärsinyt jo pidemmän aikaa unettomuudesta ja viimeisimmät viikot olin nukkunut 3-6 tuntia yössä / päivässä yövuoron jäliltä. Jos en herännyt jonkun muun asian vuoksi, heräsin paniikkikohtaukseen jossa tuntui että olisi ollut lavallinen tiiliskiviä rinnallani. Rintaa puristi, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, henkeni salpautui.  Heräsin uniin, joissa tapasin ystäväni tai näin selvästi hänen poislähtönsä. Heräsin, kun jokin käski minua sormella osoittaen nousemaan ja aloittamaan päivän työt joita oli taas pitkä lista. Olin selvästi tulossa hulluksi. Unohtelin asioista aivan liikaa ja päässäni kuului selkeä humina.  Tein samoja asioita useamman kerran ja ihmettelin, kun asia olikin jo tehty, en vain muistanut edellistä kertaa. Kyllä, hulluksi tässä oltiin tulossa.

Tilanne alkoi paisua liian pahaksi. Sain raivokohtauksia kotona, itkin hysteerisesti suurimman osan päivästä ja tärisin. Puhuin sekavia.  Laskin jokaisen asian rahassa ja laskelmoin elämääni sen mukaan, miten paljon rahaa missäkin kuluu.  Arkisetkin asiat alkoivat tuntua liian raskaalta ja pelkkä astianpesukoneen tyhjentäminen sai minut turhautumaan ja itkemään.  Pelkäsin, että minulta viedään kaikki jos nyt sekoan.  Syytin jälleen itseäni. Syytin siitä, että pilaan mieheni ja lapseni elämän. Olen huono äiti,  huono ihminen.  Syytin siitä, ettei ystäviäni enää kiinnostanut minun seurani. Olin niin huono, etten vaan kelvannut. En ollut kelvannut pitkiin aikoihin. Osa totta, suurin osa ei. Kuitenkin selvintä oli se etten kelvannut itselleni.

Rakkaimmat <3 

 Nukuin viime syksyltä jääneen, rauhoittavan lääkityksen avulla joitakin tunteja, ja silloinkin näin unia, joissa kirjoitan miehelleni, vanhemmilleni, ystävilleni ja lapselleni jäähyväiskirjeitä. Pyysin erityisesti pitämään huolta miehestäni, lapsestani ja eläimistäni.  ” Jos rakastitte minua vähääkään, rakastakaa nyt heitä enemmän.  Katsokaa heitä silmiin ja nähkää minut siellä, heidän hymyissään ja koirien hännän heilutuksessa. Kuulkaa minut lapseni naurussa ja  hevosteni kavioitten kopseessa. Siellä minä olen. Vaalikaa ja hoivatkaa heitä minun muistokseni”  Siinä vaiheessa, kun nuo unen tuomat aatokset valtasivat mieleni myös päiväsaikaan – minua pelotti jo niin paljon, että kerroin Kimmolle asiasta. Hän hätääntyi ja salaa soitti vanhempani meille käymään. He varmistivat ja katsoivat, että pääsen lääkäriin.

Odottaessani terveyskeskuksen aulassa, vapisin pelosta. Minun piti myöntää kaikki. Lääkärin huoneeseen astuessani ja lääkärin kysyessä oloani -  murruin. Itkin ja huusin onnetonta lapsuuttani koulukiusattuna, työpaikkakiusaamista aikuisiällä, toisarvoisuuden tunnetta,  itkin ystäväni perään, itkin keskenmenoani - kaikkea.  Hyperventiloin lääkärin vastaanotolla ja itkin melkein taukoamatta. 2 viikkoa sairaslomaa ja ennuste useamman kuukauden sairaslomasta. Masennuslääkityksen ja unilääkkeitten aloitus. Kehoitus hakeutua psykologille ja terapiaan.

Olen ravannut viimeisen kuukauden lääkärissä, jossa mm. psykologilla on minulla diagnosoitu keskivaikea masennus ja vakava uupumus.  Nyt uskallan myöntää sen itsellenikin, olen todella pahasti uupunut. En koe olevani kovinkaan masentunut, koska minulla on vielä elämäniloa ja janoa jäljellä, osaan pitää hauskaa ystävieni kanssa ja pystyn puhumaan asioista ääneen hyvinkin rohkeasti. Uupunut olen ja surullinen kyllä, ja pitkän sitkeyden jälkeen en enää vain jaksanut. Minun pitää saada levätä ja toipua rauhassa näistä vaikeuksista, mitä viime vuodet ovat tuoneet.  Olen koittanut selviytyä kaikesta mahdollisimman vähin äänin, ja tässä tulos. Apua kannattaisi hakea ja pyytää – nyt minäkin sen ymmärrän.  Minun sitkeyteni ja tunnollisuuteni ovat vahvuuksiani mutta nyt ne ovat kääntyneet myös minun heikkoudeksi. Minulla on ”reippaan tytön syndrooma”, josta netissäkin on kirjoitettu.

Monet ovat vihjanneet minulle, että hevoset uuvuttavat minut - mutta uskallan olla toista mieltä. Toki ne aiheuttavat huolta ja paljon työtä, mutta ne ovat minulle suuri voimanlähde ja oikeastaan hevosten parissa tunnen olevani oikeasti tärkeä ja vahva, jopa lahjakas. Luotan itseeni eniten, kun olen hevosteni kanssa ja tallilla puuhastelu valaa minuun elämän eliksiiriä. Olen usein kuin toinen ihminen palattuani tallilta. Nyt minulla on kuitenkin ollut voimat vähissä, joten hevosetkin ovat saaneet lomailla ja liikkua kevyemmin.

Se kulissi siitä reippaasta  ja iloisesta Hennasta alkaa rapistua aika roimalla kädellä. Mutta antaa rapistua. Ystäväni sanoi minulle todella hienosti tässä eräs ilta:  ” Minä olen nähnyt sen pienen Hennan aina, vaikka kuinka olet sitä koittanut piilotella , ja katso miten paljon minä sinua rakastankaan!  Juuri sinua, sitä Hennaa jonka ei aina tartte olla vahva ja kantaa muita.   Kyllä minä otan sinut kiinni jos kaadut. Sinä olet todella rakas ja rakastettava vaikka et olisikaan aina reipas ja tehokas”

On lohduttavaa tietää, että on ainakin pari ihmistä, jotka minut tuntevat niin hyvin, että näkevät minun lävitseni ja osaavat sanoa kaiken minulle ääneen niin että saan kuulla joltain ne rohkaisevat sanat. Minun ei tarvitse olla rikas, menestynyt tai muutakaan, jotta heille kelpaisin.  Vaikka moni on minut unohtanut, eivät nämä ihmiset ole menossa minnekään. Minä saan olla tällainen. Vaikka häpeän edelleen sitä, etten jaksanutkaan – minun on annettava itselleni anteeksi tämä kaikki. Sairaslomakin, josta kannan edelleen huonoa omaatuntoa. Tämä blogiin kirjoittaminen on yksi tärkeä väline itseni kuntouttamiseksi, harmi kun en ole selvinnyt tänne aiemmin. Oloni on jo nyt parempi kun sain kirjoitettua tuntojani ulos. Minun on alettava rakastaa itseäni uudelleen. Sitä olen tässä työstänyt viimeisen reilun kuukauden ja työmaata riittää  vielä pitkäksi aikaa. Nyt teen sellaisia asioita, jotka tuntuvat minusta hyvälle ja näin rakennan itseni taas sirpaleista uudeksi, ehjemmäksi ihmiseksi. Suurin osa sirpaleista on vielä hukassa, mutta kyllä minä ne vielä löydän. 

"Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.

Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan ?

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, kovin särkyvä sittenkin.

Surusoittoni sielussain kuulen, usein murtuvan kyyneliin.

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti muistoni kantaa mä saan. 

Jäljet pettymyslyöntien tunnen, arkaa sieluain haavoittaa. 

Silti ehjempi katseeni nousee, minun kipuni hoidetaan.

Taivas särkyneet sydämet tuntee, ja voi ehjäksi rakastaa. "

<3 Henna

Hengenlähtö lähellä

Viime keskiviikkona tuttuun tapaan lähdettiin maastoon. Lähdin Karismalla ilman satulaa ja Kassu sai juoksennella mukana irrallaan. Se omalle tyylilleen uskollisena riekkui eloisana ja nautti elämästään täysin siemauksin.  Jäi syömään välillä heinää mökkitien varresta ja juoksi meidät kiinni. Haukkaili vauhdista heinätuppoja ja kävi haistelemassa ojanpohjia. Lenkki meni tuttuun tapaansa hyvin ja päästiin kaikki tyytyväisenä pihaan.

Karismaa huoltaessani huomasin Kassun olevan normaalia väsähtäneemmän oloinen. Ainahan se vähän väsyy lenkillä riehuessaan, mutta nyt se oli nuutuneemman ja "reppanan" näköinen. Samalla huomasin myös räkää roikkuvan sen sieraimesta.  "Apua" - ajattelin.  Tein oikean diagnoosin ruokatorventukoksesta oikeastaan välittömästi,  mutta jäin vielä seuraamaan tilannetta hetkeksi. Siivoilin tarhasta edellisen ja sen päivän paskat, seurailin nuokkuvan näköistä varsaa huolestuneena.  Limaa alkoi erittyä enemmän sieraimesta ja kun varsa korskahti pari kertaa, aloin etsimään puhelinta. Samalla sekunnilla Kassu menee tissille ja imee maitoa - kuitenkin kaikki maito ryöpsähtää suun ja sierainte kautta kaarella ulos ja varsa korskuu taas yrittäessään niellä suussa olevia maidon rippeitä.  Soitto välittömästi eläinlääkärille, joka lähtee samantien tulemaan Kuopiosta paikalle.

Eläinlääkäri saapui n. 1 h soitosta.  Varsa on jo kiinni käytävällä valmiina. Annetaan varsalle rauhoittavaa, vaikka varsa onkin jo ihan nuupahtanut. Sen jalat harottivat eri suuntiin ja korvat lörpöttivät sivuilla. Räkää valui jo enemmän, se oli osittain vihreää.

Letku oli vaikea saada paikoilleen. Varsan sierain ja sen käytävät ovat ohuet, ja lääkärikään ei ollut koskaan varsaa joutunut letkuttelemaan. Useita yrityksiä saada letkua menemään, mutta ei. Lääkärikin alkoi tuskastua ja kertaalleen jo totesi ettei asia onnistu, että klinikkareissu taitaa olla edessä. Tilanne oli menossa kovaa vauhtia kriittiseksi. Varsan silmät olevat puoliummessa ja sameat. Minä meinasin menettää tajuntani, nielin kyyneleitä ja koitin pitää itseni rauhallisena. Lääkäri yritti ujuttaa letkua syvästi huokaillen ja joutui lisäämään liukastetta koko ajan, jotta letkutus voisi onnistua.

Minä rukoilin mielessäni ja taisin sanoa ääneenkin sanat "Jeesus"  ja "Jumala-rakas" . Olin kyllä tietoinen siitä, miten paljon varsa minulle merkitsee - mutta tuolloin tajusin todella miten suuresta kiintymyksestä tässä on kyse. Minä en voi menettää  pientä lastani.  Tai voinhan minä milloin vain, ja minun pitää hyväksyä se tosiasia - koska en voi kaikkeen vaikuttaa. Mutta silti, en minä kestäisi sitä.

"Nyt se meni!", totesi lääkäri yhtäkkiä. Minäkin avasin silmäni ja huomasin katetrin liikkuvan eteenpäin, sen pysähtyen luonnolisesti tukoksen kohdalle.  Sitten alettiin laskea vettä,  nostellen pussia ylösalas -vaihdellen vedenpainetta. Mitään ei kuitenkaan meinannut tapahtua, välillä letku tyjennettiin vedestä ja jatkettiin veden paineen vaihtelua. Pikkuhiljaa letkuun ilmestyi vihreää ja limaa, mutta hyvin niukasti. Jatkettiin huuhtomista, mutta letkun ollessa niin ohut - se ei lähtenyt vetämään tukosta ulos.

Terveysalan ammattilaisena olen käyttänyt imu-laitetta liman imemisen potilaan keuhkoputkesta, sieraimista ja nielusta. Sen teho ja apu on loistava. Mietinkin mielessäni, että olisipa nyt imulaite niin johan helpottaisi. Kuitenkin, kysyin lääkäriltä auttaisiko imu tilanteeseen - totesi lääkäri että saattaisi auttaa eikä siitä ainakaan haittaa olisi. En miettinyt sekuntiakaan, vaan samassa pyysin letkun pään itselleni ja laitoin pään suuhuni.  Aloin imeä enkä ajatellut sen enempää letkusta tulevaa heinän ja liman sekoitusta, vaan syljin sitä tallin lattialle ja jatkoin imemistä. Lääkäri katsoi minua ihmeissään ja huvittuneena todeten: "Olen nähnyt kaikenlaisia hevosenomistajia, mutten vielä tämmöistä. Aikamoinen sissi olet, pelastit itse oman varsasi."   Minä en itse edes tajunnut kaikkea, mutta kiittelin Luojaa.

Alettiin huuhdella edestakaisim ja vesi kirkastui koko ajan. Loppujen lopuksi, kun letku veti hyvin - letkutettiin vielä mahalaukkuun vettä jotta varsa saa nestettä. Kassukin alkoi heti virkistyä, kun tukos saatiin pois ja myös rauhoittavan lääkkeen vaikutus alkoi loppua. Se alkoi jo varsalle ominaisesti pokkuroimaan ja hirnui tarhasta varsansa perään hörisseelle äidilleen. Minä olin niin helpottunut, mutta shokissa itsekin. Lääkäri pisti varsalle kipulääkettä sekä antibioottia ja ojensi minulle suun kautta annettavan antibioottituubin ja hoito-ohjeet.  Kassu pääsi Karisman luokse ja alkoi ahnaasti juomaan tissistä maitoa.   Ruokailun jälkeen se alkoin tyytyväisenä ja raukeana nukkumaan.

Eläinlääkärin lähdettyä pihasta  minä vajosin kyyneliin ja lysähdin istumaan tallin eteen. Kaikki tuntui purkautuvan ulos. Ei pelkästään tämä Kassun tapaus, vaan kaikki.  Itkin ja huusin kaikkea sitä surua ja uupumusta mitä olen koko viime vuosien aikana kokenut. Itkin ja huusin ystäväni kuolemaa. Kaikki vain vyöryi päälle enkä minä mahtanut sille mitään. Olin yrittänyt niin pitkään olla reipas, iloinen ja vahva. Se, joka hymyilee ja jaksaa kaikesta huolimatta. Enää en jaksanut, vaan tämä oli liikaa.

Uusi laidun.

Polku laitumelle.

Kassu voi nyt toistaiseksi hyvin ja on oma iloinen itsensä. Poika söi 5 päivän antibioottikuurin suun kautta ja lisäksi olen mittaillut sen lämpöä, eikä mitään kuumeilua tai muutakaan vastaavaa ole ollut. Pikku-ukkeli kirmailee virkeänä vastikään laajennetulla laitumella Karisman ja Kuskon kanssa ainakin tämän viikon, kun vanhemmatkin hepat saavat pienen laidunloman vielä näin syksyn kynnyksellä.   Käyn katsomassa heppoja useita kertoja päivässä, ekoina päivinä kävin myös öisin mutta nyt olen uskaltanut jopa nukkua. Ruokatorventukos tuli ilmeisesti siitä, että Kassu oli ahminut vihreää liian nopeasti tai ei ollut malttanut jauhaa sitä suussaan tarpeeksi vaan nielaissun sen liian karkeana.  Nyt olen erityisvarovainen sen kanssa ja seuraan, miten se syö. Olen aiemminkin hieman turvotellut öljyllä ja vesitipalla Karisman rehuja, mutta nyt turvottelen sen astetta enemmän.  Kassu on alkanut syömään rehua jo aika kiitettävästi Karisman kanssa samasta astiasta. Ja koska pikkumies on ilmeisesti aikamoinen ahmatti, pitää rehut turvotella jatkossakin noille vatipäille koska Kassu on aika röyhkeän oloinen mennessään äitinsä rehuvadin osingoille.

Minä olen todella väsynyt. Kassun kohtaus laukaisi minussa jotain pitkään muhinutta, mutta kirjoitan asiasta jos jaksan tai uskallan. Nyt minä kuitenkin tartten lepoa. Olen suuresti onnellinen ja kiitollinen pienestä varsastani ja siitä että se selvisi tästä, aika vakavasta tilanteesta.


<3 Henna