Vähän ehjempi ehkä kuin eilen

Hei rakkaat. En tiedä oikein mistä aloittaisi.  Tuntuu vahvasti,  että on ollut ja olisi paljon sanoja - mutta ei ole ollut voimia tai uskallusta kirjoittaa.  Tuskin kuulostan itseltäni nytkään tätä aloittaessani, mutta silti aion yrittää jotain haparoivaa tunnetta ja hauraita ajatuksia teille kertoa. Tiedän, osa teistä on ollut minusta huolissaan ja pahoitteluni siitä. Minua lämmittää suuresti muutaman lukijan kommentit, yksityisviestit ja sähköpostit, joista selkeästi on paistanut aito välittäminen ja huolenpito minua – tuiki tuntematonta ihmistä kohtaan. Sen lämpö on välittynyt minulle asti ja ette uskokaan miten hyvälle se tuntuu tällaisina hetkinä.

Minä en ole ollut oma itseni,   en aikoihin. Olen yrittänyt olla, mutta olen kadottanut itseni jo ajat sitten. Olen etsinyt itseäni ja asettanut tavoitteita, suunnitelmia – mutta hävittänyt itseni ja oman onnellisuuteni matkalla.  Olen vaeltanut pimeydessä, koittanut ottaa jostakin huterasta tukea ja kädet vapisten peljännyt pimeää ja niitä hiljaisuuden hetkiä yksin oman pääni sisällä. Olen hymyillyt ja koittanut olla se  reipas ja iloinen Henna – aivan kun aina ennenkin.  Ja olenhan minä se kyllä, hetkittäin. Silloin kun saan muuta ajateltavaa, tapaan mukavia ihmisiä ja saan olla ystävieni kanssa tai liikkua koirien kanssa luonnossa. Silti, olen ollut suuresti yksinäinen tässä omassa maailmassani. Useimmiten olen ollut vain tyhjä kuori, jonka sisin huutaa armoa. Ei se pyydä armoa muilta, vaan armoa minulta itseltäni.  Olen omassa sisäisessä valtakunnassani polvistuneena jonkun suuren edessä, joka katsoo minua ylhäältä halveksuen ja sanoen :  ”Sinun pitäisi olla enemmän, sinun pitäisi olla jotain suurempaa”  Et pystynyt pelastamaan ystävääsi, kuka tuollaisella ihmisellä tekee mitään.

Tiedän, tämä kuulostaa ihan sekoboltsilta.  Ja sitähän se onkin. Mutta nämä olivat sellaisia asioita ja taakkoja, joita olen kantanut matkassani jo ennen ystäväni kuolemaa ja marraskuu 20:n jälkeen taakka hartioillani vain kasvoi ja syyllisyydentunto ottivat minusta ylivallan. Yritin kompensoida määrittelemätöntä ahdistustani ja huonoa omaatuntoa tekemällä aina vain enemmän töitä kotona, asettamalla itselleni lisää vaatimuksia,  ottamalla taakkaa muilta ja olemalla se tyyppi joka ei koskaan sanonut ”ei” tai joka on aina läsnä ja käytettävissä.  Ja toki haluan ollakin,  sillä läheisenrakkaus ja hoivavietti on iso osa minua itseäni ja minun persoonaa, mutta en ole muistanut hoivata itseäni vuosikausiin ja nyt itseni kaltoinkohtelu muuttui kertaheitolla heitteillejätöksi. Olen hiipunut pikkuhiljaa hiljaiseksi selviytyjäksi, joka sotii itseään vastaan. Jonka tunteet heittelevät laidasta laitaan tai sitten mikään ei enää tunnu miltään tai sykähdytä millään lailla. Etenkin tuo tunteettomuus on uusi piirre minussa ja ehkä huolestuttavin omasta mielestäni. 

En voi kuitenkaan syyttää sataprosenttisesti itseäni siitä, miksi olen tässä.  Olen kokenut viimeisen vuoden aikana tietynlaista hylkäämistä ja petetyksi tulemista myös ihmissuhteissa ja vaikka kuinka koitan ymmärtää ja antaa anteeksi, en enää jaksa sitäkään. Olen suurimman osan elämästäni antanut anteeksi, ymmärtänyt ymmärtänyt ja ymmärtänyt sekä pahimmassa tapauksessa pyytänyt anteeksi asioita, joita ei minun olisi edes tarvinnut anteeksipyydellä.  Nöyrä asenne muita kohtaan on hyvästä, mutta samalla petin itseni kun aloin toisten ”kynnysmatoiksi tai vessaharjoiksi”. Sekin on yksi asia, miksi olen tässä tilanteessa. Olen ollut itselleni vuosikausia vihainen näistä asioista ja ruoskinut siksi itseni henkihieveriin.  Olen antanut anteeksi, mutta enää en anna tilaa sydämestäni niin helposti. Enää ei riitä pelkkä ”moi”, jotta sydämeni saisi apposen ammolleen.  Huomaan kuitenkin kaiken tämän heijastuneen myös parisuhteeseeni, jolloin olen yrittänyt olla mahdollisimman vähän taakaksi ja haitaksi miehelleni. Otin mahdollisimman vähän aikaa häneltä itselleni, hoidin mahdollisimman paljon lastamme niin että miehelläni ei olisi niin ”vaikeaa” , koitin hoitaa hevosharrastukseni mahdollisimman nopeasti/huomaamattomasti, yritin säästää rahaa ja antaa sitä miehelleni tehdäkseni hänet onnelliseksi. Koitin tehdä mahdollisimman paljon itse kotona, jotta miehelläni ei olisi niin rankkaa. Ihan vain siksi että hän joutuu olemaan minun kanssani. Ajattelin, että jos pyydän tai olen taakaksi – hänkin jättää minut ennen pitkää. Siltikin, hän haluaisi auttaa ja että olisin onnellinen- mutta minä en antanut. Hän kuitenkin kyllästyisi minuun ja jättäisi niin kuin moni muukin.

Pitkän pyristelyn jälkeen, ja paineen kasvaessa liian suureksi – jotain tapahtui ja siihen tarvittiin vain viimeinen silaus. Kassun ruokatorven tukos laukaisi jotain minussa n.  1,5 kuukautta sitten. Olin kärsinyt jo pidemmän aikaa unettomuudesta ja viimeisimmät viikot olin nukkunut 3-6 tuntia yössä / päivässä yövuoron jäliltä. Jos en herännyt jonkun muun asian vuoksi, heräsin paniikkikohtaukseen jossa tuntui että olisi ollut lavallinen tiiliskiviä rinnallani. Rintaa puristi, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, henkeni salpautui.  Heräsin uniin, joissa tapasin ystäväni tai näin selvästi hänen poislähtönsä. Heräsin, kun jokin käski minua sormella osoittaen nousemaan ja aloittamaan päivän työt joita oli taas pitkä lista. Olin selvästi tulossa hulluksi. Unohtelin asioista aivan liikaa ja päässäni kuului selkeä humina.  Tein samoja asioita useamman kerran ja ihmettelin, kun asia olikin jo tehty, en vain muistanut edellistä kertaa. Kyllä, hulluksi tässä oltiin tulossa.

Tilanne alkoi paisua liian pahaksi. Sain raivokohtauksia kotona, itkin hysteerisesti suurimman osan päivästä ja tärisin. Puhuin sekavia.  Laskin jokaisen asian rahassa ja laskelmoin elämääni sen mukaan, miten paljon rahaa missäkin kuluu.  Arkisetkin asiat alkoivat tuntua liian raskaalta ja pelkkä astianpesukoneen tyhjentäminen sai minut turhautumaan ja itkemään.  Pelkäsin, että minulta viedään kaikki jos nyt sekoan.  Syytin jälleen itseäni. Syytin siitä, että pilaan mieheni ja lapseni elämän. Olen huono äiti,  huono ihminen.  Syytin siitä, ettei ystäviäni enää kiinnostanut minun seurani. Olin niin huono, etten vaan kelvannut. En ollut kelvannut pitkiin aikoihin. Osa totta, suurin osa ei. Kuitenkin selvintä oli se etten kelvannut itselleni.

Rakkaimmat <3 

 Nukuin viime syksyltä jääneen, rauhoittavan lääkityksen avulla joitakin tunteja, ja silloinkin näin unia, joissa kirjoitan miehelleni, vanhemmilleni, ystävilleni ja lapselleni jäähyväiskirjeitä. Pyysin erityisesti pitämään huolta miehestäni, lapsestani ja eläimistäni.  ” Jos rakastitte minua vähääkään, rakastakaa nyt heitä enemmän.  Katsokaa heitä silmiin ja nähkää minut siellä, heidän hymyissään ja koirien hännän heilutuksessa. Kuulkaa minut lapseni naurussa ja  hevosteni kavioitten kopseessa. Siellä minä olen. Vaalikaa ja hoivatkaa heitä minun muistokseni”  Siinä vaiheessa, kun nuo unen tuomat aatokset valtasivat mieleni myös päiväsaikaan – minua pelotti jo niin paljon, että kerroin Kimmolle asiasta. Hän hätääntyi ja salaa soitti vanhempani meille käymään. He varmistivat ja katsoivat, että pääsen lääkäriin.

Odottaessani terveyskeskuksen aulassa, vapisin pelosta. Minun piti myöntää kaikki. Lääkärin huoneeseen astuessani ja lääkärin kysyessä oloani -  murruin. Itkin ja huusin onnetonta lapsuuttani koulukiusattuna, työpaikkakiusaamista aikuisiällä, toisarvoisuuden tunnetta,  itkin ystäväni perään, itkin keskenmenoani - kaikkea.  Hyperventiloin lääkärin vastaanotolla ja itkin melkein taukoamatta. 2 viikkoa sairaslomaa ja ennuste useamman kuukauden sairaslomasta. Masennuslääkityksen ja unilääkkeitten aloitus. Kehoitus hakeutua psykologille ja terapiaan.

Olen ravannut viimeisen kuukauden lääkärissä, jossa mm. psykologilla on minulla diagnosoitu keskivaikea masennus ja vakava uupumus.  Nyt uskallan myöntää sen itsellenikin, olen todella pahasti uupunut. En koe olevani kovinkaan masentunut, koska minulla on vielä elämäniloa ja janoa jäljellä, osaan pitää hauskaa ystävieni kanssa ja pystyn puhumaan asioista ääneen hyvinkin rohkeasti. Uupunut olen ja surullinen kyllä, ja pitkän sitkeyden jälkeen en enää vain jaksanut. Minun pitää saada levätä ja toipua rauhassa näistä vaikeuksista, mitä viime vuodet ovat tuoneet.  Olen koittanut selviytyä kaikesta mahdollisimman vähin äänin, ja tässä tulos. Apua kannattaisi hakea ja pyytää – nyt minäkin sen ymmärrän.  Minun sitkeyteni ja tunnollisuuteni ovat vahvuuksiani mutta nyt ne ovat kääntyneet myös minun heikkoudeksi. Minulla on ”reippaan tytön syndrooma”, josta netissäkin on kirjoitettu.

Monet ovat vihjanneet minulle, että hevoset uuvuttavat minut - mutta uskallan olla toista mieltä. Toki ne aiheuttavat huolta ja paljon työtä, mutta ne ovat minulle suuri voimanlähde ja oikeastaan hevosten parissa tunnen olevani oikeasti tärkeä ja vahva, jopa lahjakas. Luotan itseeni eniten, kun olen hevosteni kanssa ja tallilla puuhastelu valaa minuun elämän eliksiiriä. Olen usein kuin toinen ihminen palattuani tallilta. Nyt minulla on kuitenkin ollut voimat vähissä, joten hevosetkin ovat saaneet lomailla ja liikkua kevyemmin.

Se kulissi siitä reippaasta  ja iloisesta Hennasta alkaa rapistua aika roimalla kädellä. Mutta antaa rapistua. Ystäväni sanoi minulle todella hienosti tässä eräs ilta:  ” Minä olen nähnyt sen pienen Hennan aina, vaikka kuinka olet sitä koittanut piilotella , ja katso miten paljon minä sinua rakastankaan!  Juuri sinua, sitä Hennaa jonka ei aina tartte olla vahva ja kantaa muita.   Kyllä minä otan sinut kiinni jos kaadut. Sinä olet todella rakas ja rakastettava vaikka et olisikaan aina reipas ja tehokas”

On lohduttavaa tietää, että on ainakin pari ihmistä, jotka minut tuntevat niin hyvin, että näkevät minun lävitseni ja osaavat sanoa kaiken minulle ääneen niin että saan kuulla joltain ne rohkaisevat sanat. Minun ei tarvitse olla rikas, menestynyt tai muutakaan, jotta heille kelpaisin.  Vaikka moni on minut unohtanut, eivät nämä ihmiset ole menossa minnekään. Minä saan olla tällainen. Vaikka häpeän edelleen sitä, etten jaksanutkaan – minun on annettava itselleni anteeksi tämä kaikki. Sairaslomakin, josta kannan edelleen huonoa omaatuntoa. Tämä blogiin kirjoittaminen on yksi tärkeä väline itseni kuntouttamiseksi, harmi kun en ole selvinnyt tänne aiemmin. Oloni on jo nyt parempi kun sain kirjoitettua tuntojani ulos. Minun on alettava rakastaa itseäni uudelleen. Sitä olen tässä työstänyt viimeisen reilun kuukauden ja työmaata riittää  vielä pitkäksi aikaa. Nyt teen sellaisia asioita, jotka tuntuvat minusta hyvälle ja näin rakennan itseni taas sirpaleista uudeksi, ehjemmäksi ihmiseksi. Suurin osa sirpaleista on vielä hukassa, mutta kyllä minä ne vielä löydän. 

"Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.

Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan ?

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, kovin särkyvä sittenkin.

Surusoittoni sielussain kuulen, usein murtuvan kyyneliin.

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti muistoni kantaa mä saan. 

Jäljet pettymyslyöntien tunnen, arkaa sieluain haavoittaa. 

Silti ehjempi katseeni nousee, minun kipuni hoidetaan.

Taivas särkyneet sydämet tuntee, ja voi ehjäksi rakastaa. "

<3 Henna