Katse eteen ja suunpielet ylöspäin!

Moikka toverit siellä ruudun toisella puolella!  Täällä kirjoittelee viimekertaiseen postaukseen verratuna jo monen monta astetta piristyneempi immeinen!  Vihdoinkin minusta tuntuu siltä, että elämä alkaa pikkuhiljaa voittamaan ja minullakin on mahdollisuus uuteen nousuun ja kaikinpuolin parempaan elämään. Paljon on työstettävää monella eri saralla ja toki surukin kulkee edelleen mukana,   mutta enää se ei vie minua kokonaan mukanaan.   Elikkä toivoa on - taistelu jatkuu, eikä periksi anneta!  Vastoinkäymiset tuntuvat tällä hetkellä lähinnä haasteilta, jotka voi ylittää hyvällä tsempillä ja sitkeydellä.  Eli minun korvaani kuulostaa jo ihan suhteellisen elämänmakuiselta asenteelta, mitäs mieltä te ootte ?

Harvinainen näky :  Isäntä ja Emäntä yhdessä lenkittämässä heposia <3

Jos kuitenkin rehellisiä ollaan, on viime kuukaudet olleet hurjan raskaat ja uskon että pitkä taival on vielä edessä.  Niin monta muutosta elämässä ja uusia tuulia, jotka tuovat lisämausteensa arkeen ja uusia kiemuroita elämän aikataulutukseen. Joskus minuutilleen suunniteltu elämän kyrpii aivan suunnattomasti, koska ei ole varaa himmailla yhtään tai monesti jään "rannalle ruikuttamaan" kun muut elävät elämäänsä.  Mutta olen tottunut siihen ja jokapatauksessa tykkään siitä tunteesta, että minulla on selvät senssit kaiken suhteen ja on jonkinlainen pohja,  mitä pitkin tallustaa. Asiat tulevat hoidetuksi ja tilanteen ollessa hallinnassa olen minäkin tyytyväinen.  Rakastan kuitenkin kiireettömiä/suunnittelemattomia päiviä, jolloin ei tartte miettiä mitään.  Ja onneksi sellaisiakin olen osannut suoda itselleni ja muullekin perheelle.   On niin paljon pikkuruisia asioita mistä olla kiitollinen, niitä onnenmurusia jotka tuntuvat jäävän aina jalkoihin kun halutaan enemmän ja tavoitellaan suuria.

Koti <3

Ihana aurinko <3

Reipas talliapulainen <3 

Työkaverin ylläri mulle yks ilta <3

Erityisesti perhe ja parisuhde ovat saaneet minulta erityisen huomion viime aikoina ja siihen haluan panostaa edelleenkin.  Olen ymmärtänyt, millaisen varjon alla perheeni on joutunut elämään minun uupumuksen ja suruni vuoksi joten haluan hyvittää sen ja panostaa meidän perheen sisäiseen hyvinvointiin sekä minun ja Kimmon suhteeseen. Oma sisäinen pahoinvointi heijastuu luonnollisesti ja yleensä hyvinkin vahvasti myös pari- ja ihmissuhteisiin - sellaisiin, joita pitäisi nimeomaan vaalia ja hoivata kuin pientä haurasta linnunpoikasta.  Kimmo ja Onni ovat minun aarteitani  ja lisäksi huikeen hyvää seuraa, joten olen osannut viime aikoina nauttia meidän yhteisistä hetkistä ihan eri tavalla.  Vaikka tilanne ei ole ollut täysin toivoton, olen toisaalta surullinen siitä, miten paljon minulta on jäänyt huomaatta tästä kauniista elämästä ja arjesta - mitä meidän pienessä perheessä on koettu. Olen nauttinut tietyllä tapaa, mutta silti en ole ollut sataprosenttisesti läsnä, koska sisimmässäni olen murehtinut koko ajan tulevaa ja ollut surullinen, usein myös vihainenkin.

Vuosia vanha kortti löytyi siivouksen keskeltä :)  Tuli kyllä niin ihana olo tästä <3

Olen myös huomannut, että olen ollut ilmeisen raskasta seuraa myös ystävilleni.  Minua harmittaa se, etten ole ollut läsnä heillekään - en vain ole enää yksinkertaisesti jaksanut.  Toivottavasti tämä orastava energisyys ja hyvä fiilis välittyisi myös heille, jotta hekin saisivat sen hullunkurisen höpöttelevän Hennansa takaisin. Sellaisen ystävän, johon he joskus tutustuivat ja rakastuivat.   Onneksi olen kova pohtimaan ja käymään kehityskeskusteluita itseni kanssa joten pystyn sparraamaan itseäni eteenpäin ja potkaisemaan itseäni perseelle jos alan taas nuutumaan. 

Noniin, mutta eiköhä tässä ollu taas tarpeeksi henkevää pohdintaa tälle postaukselle ;)    Viime aikoina me ollaan ulkoiltu perheen kesken,  käyty uimassa ja vietetty Onnin 2-vuotis synttärijuhlia.  Pakkanen on paukkunut nurkissa ja koirat ovat saaneet löhöillä sohvalla. Sähköt ovat pätkineet lahjakkaasti ja leivinuuni on ollut tehokkaassa ja monipuolisessa käytössä.   Heppaset kasvattelee mahojaan kilpaa, kohta ei enää tunnista kumpi sitä varsaa oikein mahassaan kantaa ;) Minä taas olen koittanut pienennellä omaani salitreenailun ja lenkkeilyn muodossa.  Jotain pientä kehitystä on tapahtunut, mutta niistä sitten jatkossa lisää :)

Onnin synttärijuhlien tarjontaa

Meidän perheen juniorit <3

Lenkillä elukoitten kanssa :)

Pojat kelkkailemassa Jouluna <3

Kiitti systeri joululahjasta, sinä se tiijät ;)

 Mitäs teille kuuluu ?   Onko kevättä jo rinnassa ? :)

<3 Henna

Haparoivin askelin...

Hei rakkaat ystävät. Ette uskokaan, miten korkea kynnys minulla on ollut tulla tänne kirjoittamaan näin pitkän tauon jälkeen. On tapahtunut niin paljon, aivan liikaa.  Koko ajan sisimmässä on ollut kuitenkin sellainen palava tunne, että minun pitäisi kirjoittaa kaikesta - minä haluaisin ja minun pitäisi saada tehdä niin.  Mutta silti, joka kerta olen tuntenut itseni hyvin voimattomaksi ja avuttomaksi tämän tyhjän sivun auetessa eteeni.  Se odottaa, että puhuisin sille - antaisin sydämeni soida. Aina on ollut joku hyvä tekosyy paeta, mutta nyt en enää peräänny, vaan kirjoitan tämänhetkisten voimavarojen mukaan. Ihan vain jotakin. Kunhan vain kirjoitan.

Mutta minua pelottaa. Kun kaiken painaa tekstiksi, joutuu myös käsittelemään kaikkea lisää, lisää ja lisää. Ja kaikki sattuu taas, sattuu ihan liikaa. Yleensä en pakoile todellisuuden kohtaamista, mutta nyt olen ollut siinä pisteessä elämää, että todellisuuden auetessa eteeni - en saa henkeä ja samalla tuntuu että sydän revitään rinnasta. Ei pysty olemaan tässä omassa tilassaan.  Tämänkin onnettoman postauksen kirjoittaminen tulee siis olemaan äärimmäisen vaikeaa ja vaatii suuria voimanponnistuksia.

Asioiden sanominen ääneen satuttaa aivan liikaa ja todellisuuden myöntäminen juuttuu kurkkuun eikä sitä saa aina edes sanottua. Enkä sano sitä nytkään. Täytyy suojella ja ajatella muitakin, joita kohdannut tragedia koskettaa. Heidän tunteitaan.  Minun kipuni on kuin käpäsenpaska valtameressä, kun vertaa perheenjäsenten suruun. Silti, jotta pystyn jatkamaan eteenpäin elämässä edes jotenkin ja jos etenkin tätä blogia jatkossakin kirjoittaa, on minun kerrottava miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.  Nyt tuntuu taas, että jäädyn ihan totaalisesti....

Mitä näihin omiin tunteisiini tulee, olen useimmiten erittäin vihainen ja katkera itselleni.  Syytän itseäni, ainakin jossain määrin - ja se on tietyllä tapaa ihan oikein. Oikein, koska minun täytyy herätä miettimään, mikä tässä elämässä on tärkeää. Joo-o, näitä "wake up call:eja"  on tullut yksi jos toinenkin - mutta tämä on nyt ihan hardcore-matskua pahimmasta päästä.    Olen vihainen ja katkera siitä, että tein elämästäni kiireistä,  valjastin itseni oman elämäni työjuhdaksi enkä enää osannut pysähtyä. Yritin, mutta muistin vain hetken verran.  En osannut pyytää apua enkä antaa yhtään itselleni myöten.  Olen vihainen siitä, että minusta tuli lamaantunut ja turtunut ihminen.  Ei enää ollut voimia välittää tarpeeksi.   En ollut enää tarpeeksi hereillä tai rohkea tarttumaan asioihin.  Sidoin silmäni todellisuudelta ja jäädyin totaalisesti sen sijaan että minun olisi pitänyt olla se Henna, joka ennen jaksoi tarttua asioihin ja laittaa niitä järjestykseen.   Olen pettynyt itseeni, minun olisi pitänyt kyetä parempaan. Olemaan parempi ihminen ja ennen kaikkea ystävä.

Minun olisi pitänyt olla enemmän läsnä ja olla tarpeeksi uppiniskanen. Miten hitossa minä olin niin sokea ja tyhmä ? Välinpitämätönkin jopa.  En saa enää ikinä soittaa ystävälleni, emmekä enää ikinä heitä omintakeista läppäämme kahvikupposen äärellä.  Ei enää kesäisiä uintireissuja eikä karanneitten hevosten metsästystä umpimetsässä rämpien ja tilannekomiikasta vedet silmissä nauraen. Ei mitään.  Enää on vain lämpöiset muistot ja kaipaus, onneksi niitä kuitenkin on. Silti vallan ottavat myös myrskyävät tunteet ja ilmeen leijumaan jääneet suuret kysymykset.  Olen toistellut muillekin surussa ja omantunnontuskissa rämpiville, etteivät he saa syyttää itseään.  Silti minä syytän kuitenkin itseäni, se on kai ihan normaali reaktio kun tälläisessa mittakaavassa oleva kriisi vyöryy kenen tahansa päälle.

Tiedän, ettei tähän mennessä kirjoitetussa tekstissä ole järjen häiventä mutta antakaa armoa - minä yritän parhaani mukaan purkaa vaan sydäntäni.  Jokainen päivä on kamppailua ja asian läpikäymistä -ainakin tietyssä määrin. Päivät ovat hyvin erilaisia, joskus sitä jo nauraa ja muistaa iloitakkin omasta elämästä joka on suuri lahja kaikkineen, mutta kuten myö ilo - on suru useimmiten oikein käsinkosketeltavaa.  Ja väsymys - minä luulin, että minua väsytti syksyll äenkä voinut aavistaakkaan että se voisi pahentua vielä. Olen kulkenut viimeiset vajaat kaksi kuukautta ihan sumussa ja en muista mitään.  Arkiset asiat tuntuvat raskailta ja nyt oikeastaan niillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Mutta silti, ylös on noustava ja on yritettävä jatkaa eteenpäin vaikka se kuinka haparoivin askelin tapahtuisikin. Koti, perhe, ystävät, liikunta ja meidän elukat saa minut pysymään suht järjissäni ja antaa uskoa huomiseen.

Olen hankkinut apua itselleni ja aion hankkia sitä lisää.  Hakeudun jossain vaiheessa terapiaan, jotta pääsisin käsittelemään asioita kunnolla ja niin, että minulla olisi mahdollisuus jatkaa elämääni ja päästä noista itsesyytöksistä eroon.  Koska silloin, kun ne vyöryvät päälle - en tiedä mitä tehdä. 

Tämä postaus oli nyt ilmeisesri hyvinhyvin synkkä, mutta älkää pelätkö - en minä täysin pimennossa ole.  Kevät tulee, minä olen aloittanut taas liikkumaan ahkerammin koska saan siitä hyvää oloa, Onni täyttää ensi viikolla 2-vuotta ja Karisman massu kasvaa hurjaa kyytiä. Eli paljon on hyvääkin tässä elämässä, asioita joitten vuoksi taistella ja hymyilläkin surun lävitse. Olen maassa, mutta kyllä minä täältä nousen.  Pikkuhiljaa - horjuen ja haparoivin askelin kuin vastasyntynyt varsa. Mutta nousen kuitenkin, onhan se luonnollinen reaktio.

Haleja ja suukkoja kaikille, minulla oli teitä ikävä <3 


<3 Henna

Yksinäisen keijun tarina

Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi
 hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta
kun tuo pieni keiju nukkui pois

On paratiisi meillä täällä näin
 vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
 Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
 Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
Miksi se yhden hengen vaati
ennen kuin me muistettiin:

Ois paratiisi meillä täällä näin
 jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
 suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan



Pidetään rakkaat toisistamme huolta vielä kun voimme <3 En pysty vielä muuta kirjoittamaan, suuri kiitos kaikille myötäelämisestä <3  Palaan asiaan kuulumisten kera,  kunnes elämä alkaa maistua paremmin.

<3 Henna

Sanaton....

Joudun nyt valitettavasti vastaamaan kaikille viime postaukseen kommentoineille yhteisesti:  Iso kiitos teille kommeteista,  arvostan todella ja olen todella ilahtunut näistä.  Ihanaa, että tykkäsitte kuvista ja postauksesta ja että ootte minua tsemppaamassa, en tulis toimeen ilman teitä <3 Sillä on todella iso merkitys minulle, jokaisesta teidän kommentista sekä tykkäyksestä olen todella kiitollinen ja onnellinen <3 

Syy miksi vastasin yhteisesti on se etten jaksanut vastata kaikille erikseen ja pieni tiedoitus muutenkin kaikille lukijoille:  Blogi saattaa nyt taukoilla hetken aikaa tai sitten saatan tulla hyvin piankin kirjoittelemaan..... olen aika sekavassa mielentilassa nyt, enkä nyt yhtään tiedä miten tästä jatkaa...

vaikka tuntuu etten löydä mitään sanoja, on pakko kuitenkin jotain kertoa ettette ihmettele minun kommentomattomuutta tai lyhyttä vastausta, ettekä huolestu.... Eilisestä päivästä tuli yllättäen painajaismainen, josta odotan epätoivoisesti,  että joku kertoisi sen olevan vain pahaa unta.   Ystäväni poistui keskuudestamme eilen, enkä voi tätä käsittää..... blogi saattaa olla tauolla hetken aikaa kunnes jaksan kirjoittaa taikka jatkaa elämääni.... tai ainakin työstää ylipäätään tätä kaikkea.  Olen shokissa kuten kaikki läheiset  Nyt tarvitsen aikaa auttaa ystäväni perhettä ja muita läheisiä parhaani mukaan... heillä on kaikista rankinta ja vähintä mitä voin tehdä, on olla mahdollisimman läsnä.  Apua tarvitsen itsekin, jotta voisin kaiken ymmärtää...   Kiitos kaikille ymmärryksestä, koitan nyt vaan jaksaa tämän työviikon läpi ja  sisäistää kaiken....



<3 Henna

Ajatuksia ja kuvatuksia.

Moikkelis toverit ! Josko sitä nyt pääsis elämässään taas uuteen nousuun ?  Emmä tiijä, kertokaa te! 

Olen ottanut rentoilun ja kotoilun kannalla viime viikot ja alkanut löytämään taas itseni kynttilöiden ja tuoreen leivonnaisen tuoksun keskeltä. Mikä onnellisinta, alan löytää itsestäni terveellisen itsekkäitä piirteitä tai voisiko sanoa paremmin että rakastamaan itseäni niin, että haluan itselleni paljon parempaa. Paremman fiiliksen, paremman terveyden.  Jotkut tekee nämä johtopäätökset silmänräpäyksessä, mutta minun on ilmeisesti työstettävä näitä juttuja pienen valovuoden ajan, ennen kun itse tulen järkiini ja minun silmäni aukeavat oikeesti. Jästipää mikä jästipää.

 

Tällä hetkellä minulla ei ole aihetta mistä murehtia ja ei hitsiläinen, miten vapauttava fiilis se onkaan! Paljon pieniä mutkia mukana, mitkä vaikeuttavat esimerkiksi minun säästöjen kerryttämistä  ensi vuodelle ja aiemmin olisin jo valvonut öitä tyynyyn nyyhkytellen, mutta nyt minä vaan chillailen!  Mikä on  siis muuttunut ?   En tiedä, mutta näin on aika hienoa olla!  Tulevan varsan varsamaksut,  rekisteröinti-, vakuutus-, tunnistus- ynnä muut kulut ovat jo säästössä odottelemassa ensi kesää ja minulla on vielä mukavasti aikaa säästellä muita juttuja varten.  Kenttää pyritään  remppailemaan ensi kesänä parilla kivituhka-lastilla, joten työsarkaa säästömarkkinoilla on kivasti eteenpäin. Lisäksi olen harkinnut ottavani vielä pienen siivun hoitovapaata ensi kesälle, mutta saas nähdä miten nämäkin ideat onnistuu käytännössä. Laskelmieni mukaan kaikki natsaa hyvin, jos elän  säästö-suunnitelman mukaan. Mutta koskaan ei voi elämää laskelmoida etukäteen, vaikka kuinka niin haluaisikin. Mutta sen olen oppinut tämän kohta 30-vuotisen elämäni aikana, että jos jotain haluaa omin voimin saavuttaa ja maksaa - on tehtävä töitä ja suunnitelmia.  Tästä asiasta voin olla erittäin ylpeä itsessäni.

Uni on myös maistunut ruhtinaallisesti!  En muista, milloin olisin nukkunut noin paljon.  Ja päiväuniakin !  Nyt jopa olen sanonut ääneen "minun pitää saada nukkua tänään päikkärit" ! Hetkellisesti tämä vieras lausahdus tuntui älyttömältä kermaperseilyltä, mutta sitten tajusin että tämähän on ihan normaalia itsestään huolehtivan ihmisen puhetta. Olin ihmeissäni.  ja ei vitsi miten hyvältä nukkuminen tuntuukaan !  Joku ny saattaa mielessään ihmetellä, että miks tuo hehkuttaa jotain nukkumista, mutta minulle nukkuminen ja unensaanti ei ole ollut  itsestäänselvä asia pitkiin aikoihin.  Joten olen todella onnellinen tästä.

Väsynyt puhelindatistelija nukahti sorvin ääreen :D Datistelu on yllättävän raskasta...

Viime viikon torstaina eläinlääkäri vieraili tallilla. Molemmat pollet raspattiin ja yleinen hapitus sekä kunto katsottin pikaisesti läpi.  Karisman rokotukset päivitettiin ja tamman tiineys tarkistettiin ultralla. En ehtinyt napsia hyviä kuvia ultrasta,  mutta tuossa alla on muutama epämääräinen kuva.  Kuitenkin,  ultrasta löytyi pieni ja virkeä hevosen alku, joka heilutteli koipiaan ja sydänkin sytkytteli tasaiseen tahtiin.  Vaikka sisimmässäni tiesin varsan siellä olevan,  oli silti ihana vielä tarkistuttaa tamma ja saada se yksikin pieni kysymysmerkin poikanen tuolta sydämestä pyörimästä.  Nyt vaan tasaista elämää, hyvää ruokaa ja sopivaa liikuntaa. Eläinlääkäri kirjoitteli vielä  todistuksen sikiövakuutusta varten  sekä matokuureille reseptin, joten vielä madotellaan pollet ja aletaan värkkäämään sikiövakuutusta niin johan olisi taas huoltotoimenpiteitä tehty vähäksi aikaa.

Tiet on kivikovat ja kenttä odottelee lumipatjaansa, joten lenkit on olleet lähinnä köpöttelyä maastossa. Mutta se on ollut oikein mukavaa  koska myös käynnissä pystyy halutessaan tekemään kivasti töitä.  Välillä olen käyttänyt hevosia lenkillä talutellen ja saanut itsekin samalla liikuntaa.  Hevoset selvästi kaipaisivat jo vähän rivakampaa menoa, mutta silti varovat jalkojaan koppuraisella tiellä kävellessään. 

Mitäs meidän koiruudet ?  Nauttii elämästään ja oravien haukkumisesta.  Saavat kirmailla pihamaalla ja lähimetsässä, noutaa keppiä, kieriä lumessa ja remuta keskenään.   Kerttu on kasvanut paljon ja sen päähän on iskostunut ehkä vähän viisauttakin :D Se malttaa kuunnella paremmin ja alkaa selvemmin näyttämään seurallisuutensa. Onhan se aina ollut ihmisrakas ja seurallinen, mutta tietyllä tapaa luupää ja arkakin joskus.  Energiaa sillä piisaa, mutta onneksi Iida on nuorekas ja leikkisä äiti, joka jaksaa painia pentunsa kanssa.  Olga keskittyy lähinnä oravien haukkumiseen sekä yleisestä järjestyksestä huolehtimiseen ja välillä rentoutumaan  jonkun pihapuun katveessa.

Meidän reipas pikkumies kasvaa ja kehittyy päivä päivältä.  Se touhuilee kovasti ja keksii joka hetki mielenkiintoisempia leikkejä ja saa päähänsä uhkarohkeita ideoita. Se kuuntelee minun ja Kimmon juttuja, seurailee meidän askareita niihin innokkaasti osallistuen ja ottaa kaikesta mallia.  Siinä on tekemistä kun saa paimentaa ja varjella poikaa hölmöyksiltä ja kolhuilta. Lisäksi jatkuva lelujen ja muiden jälkien siivoaminen työllistää mukavasti, mutta Onni osaa jo hieman auttaa siivouksessa.    Onni puhuu paljon, mutta selkeitä sanoja tulee harvakseltaan.  Se on niin touhukas mies, ettei jouda turhia höpisemään.    Potta ei kiinnosta ollenkaan, paitsi että siihen olisi kiva kerätä palikoita ynnä muita leluja.  Yleensä potalla maltetaan istua hetki ja sitten aletaankin kaivelemaan peppua ja pissitään mielummin lattialle.  Kuitenkin muutaman kerran ollaan onnistuttu tekemään tarpeet myös potallekin, jej!   En ole ottanut ressiä näistä hommista, kaikki tapahtuu aikanaan ja kukaan tuskin on puhumattomana ja vaippaa käyttävänä kouluun mennyt ;) Muutama kuva myös söpöliinistä <3

 

Ja mitä vielä ?  niin, minä ja mun läskit !  Nyt oon tullut siihen pisteeseen, että oon kurkkuani myöten täynnä minua ja tätä löllyvää lihavuorta!  Nivelet naksuu painon voimasta ja olo on nuupahtanut tämän massan alla ! Koska fiilis henkisellä saralla on yleisesti positiivinen ja aikaakin tuntuisi taas olevan vähän enemmän -  on taas aika sille sadannelle "uudelle alulle". Plaah. Nyt olen kuitenkin viisaampi ja  tullut siihen tulokseen, että ilman apua en saa pidettyä itseäni ruodussa tai alan taas stressata itseäni lihavaksi.  Joten olen jo alustavasti neuvotellut mieheni kaverin kanssa, josko hän alkaisi minua vähän potkimaan perseelle.  Koska koitan säästää, minulla ei ole taloudellisesti varaa kalliiseen personal traineriin, joten pitkänmatkan kuntoilua /salitreeniä harrastanut ja asiaan perehtynyt kaveri alkaa katsomaan minun syömisiäni ja tsemppaamaan minua kohti uutta elämää.  En ole vuosiin ollut normaalipainoinen, joten kaipaan sitä todella.


<3 Henna 

Niin paljon, mutta silti niin vähän - niin vähän, mutta kuitenkin niin paljon

Hei rakkaat ystävät ! Ruudun taka kirjoittelee nolostunut ja pahoillaan oleva toverinne.   Tuntuu, että minulla olisi paljon annettavaa, mutta silti en ole löytänyt itsestäni voimia saada mitään aikaiseksi.  Sama pätee oikeastaan muuhunkin tämänhetkiseen elämääni.  Ei jotenkin pysty eikä jaksa. Vaikka kiireet alkaa helpottamaan hieman ja tunnelin päässä näkyy valoa, on silti vähän sellainen "tyhjän päällä" - olotila.  Pysähtynyt.  Onneksi tiedän, että tämä on ohimenevä kriisi vain.  Ehkä mulle jää hetkeksi sellainen ontto olo sisälle, kun huomaan että talvi tuli enkä enää pysty heilumaan jatkuvasti pihalla, vaan joudun jättämään asiat odottelemaan taas uutta kesää. On siis tullut aika, kun saan kotoilla enemmän pienessä mökissäni, esimerkiksi poltella kynttilöitä ja leipoa - olla vaan. Aloitella taas oman itseni huoltotoimenpiteitä,  aloitella niitä taas sen sadannen kerran. Huoh.

 

Vaikka minulla on ollut toisaalta ikävä kirjoittamisen pariin, on kuitenkin ollut ihan hyvä pitää breikkiä kaikesta.  Olen ollut todella vähän koneen ääressä, enkä bloggeriakaan avannut juuri ollenkaan. Kuitenkin oli niitäkin hetkiä, kun istahdin koneen ääreen tuijottamaan tällaista tekstin aloitussivua - ja turhaan.  Kun en ole oikein tiennyt,  mistä aloittaa ja että saanko mitään järkevää aikaiseksi. Ehkä vaadin itseltäni liian tarkkaa työtä.

On uskomatonta, miten pieni asia sai minut kuitenkin innostumaan, heräämään henkiin edes hetkiseksi. Yksi uusi lukija listassa, kaikesta tästä hiljaisuudesta huolimatta. Kiitos siis sinulle ;)    Se piristi minua sen verran kivasti, että kirjoitan tällä kertaa päällimmäisiä fiiliksiä tänne, oli se sitten tylsää luettavaa tai ei. Samalla tyhjennän puhelimen arkiston viimeaikaisista räpsyistä !

Kenttä on lanattu odottelemaan pakkasia, tarhan aidat on pientä fiksailua vaille edes suhteellisen kunnossa ja pihakin on talviteloilla.  Työthän ei koskaan tekemällä lopu ja minusta tuntuu, etten ole koskaan täysin tyytyväinen omaan panokseeni, mutta nyt saan vähän höllätä tahtia ja alkaa ajattelemaan itseäni. Stressi on syönyt voimavarojani ja kartuttanut läskivarastoani - mutta tästä noustaan kyllä.  Pikkuhiljaa asioitten järjestyessä minäkin alan rentoutumaan ja olemaan taas oma itseni. Minua on surettanut se jo pidemmän aikaa, etten ole oikein ole ollut se mitä sisimmässäni olen. En vaan oo yksinkertaisesti jaksanut. Jotenkin oma persoona ollut pidemmän aikaa horroksessa ja näyttänyt vain pilkahduksia itsestään silloin tällöin.

Olen ollut kipeänä kohta 2 viikkoa. Sairastelu alkoi järkyttävällä kurkkukivulla, mikä on jatkunut tosiaan kohta  2 viikon verran ja lisäksi keuhkoputket on rohisseet ja korvat soineet. Kuumettakin minulla oli yhtenä päivänä, joten olin 3 päivää sairaslomallakin. Silti tuntuu, ettei tauti lähde millään pois ja minun lisäkseni myös Kimmo ja Onni ovat nyt kipeänä. Omasta puolestani voin myöntää etten ole malttanut levätä tarpeeksi, koska onhan hevoset lenkitettävä ja edes perushommat hoidettava.  Viime sunnuntaina kyllä nukuin ja löhösin melkeimpä koko päivän, joka on iso suoritus minulle ja nautin siitä kyllä kunnolla.  Ja mikä, hienointa - minulla ei ollut tästä omantunnon tuskia,   olen siis voinut oppia jotakin !

Kaverukset päikkäreillä <3

Kerttuli ottaa rennosti <3

Romanttinen kaakao-hetki Jennan kanssa <3

Niin kuin tuolla blogin facebook-sivuilla pikapäivityksessä  jo kerroinkin - on Karisman ultra ensi viikolla.  Katsotaan, että kaikki on hyvin  ja saan todistuksen sikiövakuutusta varten.  Uskallan varovasti todeta, että olisi mielestäni aika suuri ihme, jos tammuska olisikin nyt sattumoisin tyhjä.  Sen maha on kasvanut jo hieman ja harjaillessa se on erityisen herkkä mahan / utareitten alueelta,  myös pepun harjailu tuntuu välillä järkyttävän herkän naikkosen mieltä.  Tosin maha voi olla ihan sitä heinämahaakin, sillä tamma asustaa nykyään heinäpaalin kyljessä ja tuntuu että paalit hupenevat ennätysvauhtia ! Jospa mie nyt vaan lopetan nämä turhat miettimiset, ensi viikolla oon viisaampi!  <3

MöhMöh <3

Karisman mielipide närhen "laulusta" tien viereisen kuusen oksalla - kesken sopivatempoisen laukan. Meinas äiti ottaa äkkilähdön kuuhun siitä hyvästä :D

Vaikka elämä onkin ollut työlästä, se ehkä tuntuu työläämmältä oman pään sisällä - tämmöstä oon ainakin viime aikoina pohtinut.  Ehkä aivokapasiteetti ylittyy kun on ollut ylirasitusta, on ollut niin paljon mietittävää ja sellaisella liialla asioitten pyörittelemisellä oon väsyttänyt itseni. Jossakin kulkee se raja kuitenkin.  Sen verran olen osannut myös relata välillä ja ottaa rennosti, että nykyään osaan jopa kaivata irtiottoja ja suunnitella sellaisia aina tulevaisuuteen.  Jaksaa paljon paremmin touhuta, kun tietää että jokin odottaa.   Minulla on paljon edessäni, joten toiveikkaana eteenpäin ja silleen sopivasti touhukkaana jatketaan !


<3  Henna