Haparoivin askelin...

Hei rakkaat ystävät. Ette uskokaan, miten korkea kynnys minulla on ollut tulla tänne kirjoittamaan näin pitkän tauon jälkeen. On tapahtunut niin paljon, aivan liikaa.  Koko ajan sisimmässä on ollut kuitenkin sellainen palava tunne, että minun pitäisi kirjoittaa kaikesta - minä haluaisin ja minun pitäisi saada tehdä niin.  Mutta silti, joka kerta olen tuntenut itseni hyvin voimattomaksi ja avuttomaksi tämän tyhjän sivun auetessa eteeni.  Se odottaa, että puhuisin sille - antaisin sydämeni soida. Aina on ollut joku hyvä tekosyy paeta, mutta nyt en enää peräänny, vaan kirjoitan tämänhetkisten voimavarojen mukaan. Ihan vain jotakin. Kunhan vain kirjoitan.

Mutta minua pelottaa. Kun kaiken painaa tekstiksi, joutuu myös käsittelemään kaikkea lisää, lisää ja lisää. Ja kaikki sattuu taas, sattuu ihan liikaa. Yleensä en pakoile todellisuuden kohtaamista, mutta nyt olen ollut siinä pisteessä elämää, että todellisuuden auetessa eteeni - en saa henkeä ja samalla tuntuu että sydän revitään rinnasta. Ei pysty olemaan tässä omassa tilassaan.  Tämänkin onnettoman postauksen kirjoittaminen tulee siis olemaan äärimmäisen vaikeaa ja vaatii suuria voimanponnistuksia.

Asioiden sanominen ääneen satuttaa aivan liikaa ja todellisuuden myöntäminen juuttuu kurkkuun eikä sitä saa aina edes sanottua. Enkä sano sitä nytkään. Täytyy suojella ja ajatella muitakin, joita kohdannut tragedia koskettaa. Heidän tunteitaan.  Minun kipuni on kuin käpäsenpaska valtameressä, kun vertaa perheenjäsenten suruun. Silti, jotta pystyn jatkamaan eteenpäin elämässä edes jotenkin ja jos etenkin tätä blogia jatkossakin kirjoittaa, on minun kerrottava miltä minusta tuntuu tällä hetkellä.  Nyt tuntuu taas, että jäädyn ihan totaalisesti....

Mitä näihin omiin tunteisiini tulee, olen useimmiten erittäin vihainen ja katkera itselleni.  Syytän itseäni, ainakin jossain määrin - ja se on tietyllä tapaa ihan oikein. Oikein, koska minun täytyy herätä miettimään, mikä tässä elämässä on tärkeää. Joo-o, näitä "wake up call:eja"  on tullut yksi jos toinenkin - mutta tämä on nyt ihan hardcore-matskua pahimmasta päästä.    Olen vihainen ja katkera siitä, että tein elämästäni kiireistä,  valjastin itseni oman elämäni työjuhdaksi enkä enää osannut pysähtyä. Yritin, mutta muistin vain hetken verran.  En osannut pyytää apua enkä antaa yhtään itselleni myöten.  Olen vihainen siitä, että minusta tuli lamaantunut ja turtunut ihminen.  Ei enää ollut voimia välittää tarpeeksi.   En ollut enää tarpeeksi hereillä tai rohkea tarttumaan asioihin.  Sidoin silmäni todellisuudelta ja jäädyin totaalisesti sen sijaan että minun olisi pitänyt olla se Henna, joka ennen jaksoi tarttua asioihin ja laittaa niitä järjestykseen.   Olen pettynyt itseeni, minun olisi pitänyt kyetä parempaan. Olemaan parempi ihminen ja ennen kaikkea ystävä.

Minun olisi pitänyt olla enemmän läsnä ja olla tarpeeksi uppiniskanen. Miten hitossa minä olin niin sokea ja tyhmä ? Välinpitämätönkin jopa.  En saa enää ikinä soittaa ystävälleni, emmekä enää ikinä heitä omintakeista läppäämme kahvikupposen äärellä.  Ei enää kesäisiä uintireissuja eikä karanneitten hevosten metsästystä umpimetsässä rämpien ja tilannekomiikasta vedet silmissä nauraen. Ei mitään.  Enää on vain lämpöiset muistot ja kaipaus, onneksi niitä kuitenkin on. Silti vallan ottavat myös myrskyävät tunteet ja ilmeen leijumaan jääneet suuret kysymykset.  Olen toistellut muillekin surussa ja omantunnontuskissa rämpiville, etteivät he saa syyttää itseään.  Silti minä syytän kuitenkin itseäni, se on kai ihan normaali reaktio kun tälläisessa mittakaavassa oleva kriisi vyöryy kenen tahansa päälle.

Tiedän, ettei tähän mennessä kirjoitetussa tekstissä ole järjen häiventä mutta antakaa armoa - minä yritän parhaani mukaan purkaa vaan sydäntäni.  Jokainen päivä on kamppailua ja asian läpikäymistä -ainakin tietyssä määrin. Päivät ovat hyvin erilaisia, joskus sitä jo nauraa ja muistaa iloitakkin omasta elämästä joka on suuri lahja kaikkineen, mutta kuten myö ilo - on suru useimmiten oikein käsinkosketeltavaa.  Ja väsymys - minä luulin, että minua väsytti syksyll äenkä voinut aavistaakkaan että se voisi pahentua vielä. Olen kulkenut viimeiset vajaat kaksi kuukautta ihan sumussa ja en muista mitään.  Arkiset asiat tuntuvat raskailta ja nyt oikeastaan niillä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Mutta silti, ylös on noustava ja on yritettävä jatkaa eteenpäin vaikka se kuinka haparoivin askelin tapahtuisikin. Koti, perhe, ystävät, liikunta ja meidän elukat saa minut pysymään suht järjissäni ja antaa uskoa huomiseen.

Olen hankkinut apua itselleni ja aion hankkia sitä lisää.  Hakeudun jossain vaiheessa terapiaan, jotta pääsisin käsittelemään asioita kunnolla ja niin, että minulla olisi mahdollisuus jatkaa elämääni ja päästä noista itsesyytöksistä eroon.  Koska silloin, kun ne vyöryvät päälle - en tiedä mitä tehdä. 

Tämä postaus oli nyt ilmeisesri hyvinhyvin synkkä, mutta älkää pelätkö - en minä täysin pimennossa ole.  Kevät tulee, minä olen aloittanut taas liikkumaan ahkerammin koska saan siitä hyvää oloa, Onni täyttää ensi viikolla 2-vuotta ja Karisman massu kasvaa hurjaa kyytiä. Eli paljon on hyvääkin tässä elämässä, asioita joitten vuoksi taistella ja hymyilläkin surun lävitse. Olen maassa, mutta kyllä minä täältä nousen.  Pikkuhiljaa - horjuen ja haparoivin askelin kuin vastasyntynyt varsa. Mutta nousen kuitenkin, onhan se luonnollinen reaktio.

Haleja ja suukkoja kaikille, minulla oli teitä ikävä <3 


<3 Henna