Porkkana-holisti heräsi henkiin

Ehdin vielä tiistaina ja keskiviikkona olla todella huolestunut Kuskon voinnista, sillä se ei vieläkään ollut oma itsensä tiistaisella maastolenkillä ja keskiviikkoisessa "koulu"treenissä.   Maastoillessa herra on lähes poikkeuksetta hyvin virkeä ja innokas papparainen, joka parhaimmillaan alkaa tutun laukkamäen alla tanssahtelemaan intopinkeenä odotellessaan laukkapohkeiden antoa. Muutenkin se hyvin tarkkaan muistaa kaikki ravipätkät ja alkaa usein askeltamaan ravintapaisesti jo valmiiksi, kun ratsastaja tekee pienenkin nostoon valmistelevan eleen ennen edes virallisten apujen antoa. Ihan ummikkojen kanssa Kusko ei kuitenkaan toimi oman pään mukaan, vaan pikemminkin on hyvin tarkka siitä, uskaltaako hän ravata / laukata epävarman ratsastajan kanssa. Usein se ei suostukkaan laukkaamaan, jos siitä tuntuu, että ratsastaja saattaa pudota tai kyydissä on sen mielestä liian pieni ratsastaja. Hieno mies.

Serkun tyttöstä kyydittämässä <3

 Tiistaina kävimme siis maastossa hölökyttelemässä kevyen lenkin, joka siis sisäsi käyntiä  ja muutamia ravipätkiä.  Tällä lenkillä Kusko oli todella nuutuneen oloinen, se vaan käveli pää tienpohjaa hipoen ja jäi yleensä huomattavasti hitaammin kävelevän Karisman jälkeen. S ihmetteli myös ruunan laahustamista ja kuulinkin, kun se kyseli ruunalta itseltään, mikä sillä on mahtaa olla.

Hetken kuitenkin käveltyämme hevonen alkoi nostelemaan kinttujaan reippaammin.  Kuitenkaan edelleenkään se ei ollut samanlaista, kuin ennen. Myös lenkin ravipätkät se löntysteli verkkaisempaan tahtiin eikä tuntunut missään vaiheessa syttyvän koko touhuun, niin kuin yleensä tekee.

 Lenkin jälkeen S:n kurvaistua autolla pihastamme, jäin tuijottamaan ruunaa kyyneleet silmissäni ajatellen:  Oliko tämä viimeinen kesämme yhdessä ? Ehdimmekö viettää 3-vuotis päivää, vai onko tämä se alamäen alku, josta alkaa luopumiseen valmistautuminen ja hautapaikan etsintä.  Joskus vihapäissäni ja vähän vitsilläkin naureskellen olin uhkaillut soittavani Lihakunnan auton pihaan tai tilaavani napsauttajan ruunalle, jos homma ei ala toimia, mutta nyt ajatuskin siitä vitsistä sai minut puremaan hammasta yhteen ja puristamaan nyrkit valkeiksi.  Hevosen kuitenkin askeltaessa puhtaasti en mennyt vielä isompaan paniikkiin tai muutenkaan päätynyt kuvittelemaan pahimpia kauhuskenaarioita sen enempää, vaan huokaisin, annoin herralle tavallista isomman annoksen hellyyttä ja pusuttelin sitä ajan kanssa. Tajusin jälleen, miten tärkeä tuo romuluinen, sekarotuinen ruunan-rupukka onkaan minulle ja että minun täytyy panostaa hevoseeni entistäkin paremmin.

Eilen kävimmekin Kuskon vuokraajan Annen kanssa pitkästä aikaa lenkillä yhdessä. Hän on omien kiireittensä vuoksi käynyt kesän aikana harvemmin ratsastelemassa, joten nautiskelimme yhteisestä ajasta kunnolla :)  Tosin tällä kertaa hän sai koeajettavakseen Karisman ja tykkäsi kovasti Kuskoon verrattuna niin erilaisesta ja sytytysherkemmästä tammasta. Kävimme pienen maastolenkin ja  käväsimme pellolla pyörähtämässä.  Hetken aikaa taivuttelin ruunaa siellä, ja vaikka hevonen oli hyvin etuopainoinen ja oikuttelevalla päällä, oli sillä energiaa taas entiseen malliin, jopa enemmänkin.  Ja pienen taistelun jälkeen hevonenkin alkoi nostaa muotoaan eikä enää kulkenut niin voimakaasti kuolaimen alla painaen kättäni vasten. Vaikka minua ärsytti ruunan yritykset tehdä omia ratkaisujaan, olin huojentunut, kun näin miten eloisa se oli kaiken kaikkiaan lenkin aikana ja eteenpäinpyrkimystä oli vaikka muille jakaa.  Päätin jo eilen, että huomenna vedetään kunnon treenit maastossa ja keskitytään pitkänmatkan raviin ja korkeamman muodon saamiseen.

Porkkanakausi on taas alkanut! Olen koko kesän ostellut kaupasta kalliita  porkkanoita / omenoita, joita sitten ei ole raaskinut syöttää isoa määrää päivittäin. En ole saanut porkkanantoimittajalta satsia koko kesänä, ennen kuin uusi sato olisi taas kasvanut. Mutta eilen olikin onnenpäivämme, saatiin vihdoin ja viimein taas iso, 25:n kilon säkki uuden sadon porkkanaa mussuteltavaksi.  Kusko onkin saanut mussutella porkkanaa pitkästä aikaa normaalia isommat annokset eilen ja tänään. Ilmeisesti se teki tehtävänsä sillä...

Kapinen koira keväällä 2010, taustalla ex-hoidokkini lv-tamma Suez

...tänään hevonen olikin, kuin uudestisyntynyt. Se porhalsi eteenpäin korvat hörössä heti pihasta päästyään ja se alkoi lämmettyään kulkemaan todella pienillä avuilla ja  hakemaan äärimmäisen ryhdikästä asentoa sekä käynnissä, että ravissa ja hetkittäin myös laukassa.  Myös väistöt, taivutukset, käännökset ja peruutukset menivät loistavasti.  Ukkeli toimi kuin ajatus.  Olin niin huojentunut ja onnellinen, kun huomasin ruunan olevan entisellään ja jopa parempikin. Ehkä emme vaan ole olleet tarpeeksi paljon yhdessä, onse vaan semmoinen mamman lussu <3

 Nyt vielä kun voin ratsastaa, yritän kaikesta väsymyksestäni huolimatta panostaa hevosiini paremmin ja etenkin Kuskoon, se kun tuntuu menevän helposti huonommaksi ja kunnon jumppaamisen puuttuessa jumiutuvan herkästi. Vaikka se liikuntaa saisikin, on liikutustavalla todellakin merkitystä.  Pelkkä selässä matkustus ei riitä, vaan hevosta täytyy oikeasti ratsastaa ja tietää, mitä tekee.  Nyt minäkin koitan taas muistaa asian paremmin, ratsastaa ruunaa useammin ja pitää huolen sen notkeudesta taas paremmin. Toivottavasti saan voimia jaksaa vielä ratsastaa pitkään tämän masuni kanssa.

<3 Henna

Hevosen liikuttamisesta ja vetreänä pitämisestä

Pitkästä aikaa kirjoitan hevostelusta syvällisemmin ja hyvin todennäiköisesti tulen tekemään sen pidemmän kaavan mukaan, sen verran hyvin tunnen itseni :D  Aikoinaan, kun päätin perustaa blogin, oli perusideana se, että kirjoitan pääasiassa mm. ihmissuhteista, itsetunnosta, masennuksesta ja muista henkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista - siis syvimmistä tunnoista.  Kuitenkin, koska kirjoitan myös tänne elämästäni ja satunnaisesti ihan vain arkisia kuulumisiani, kuuluvat myös hevoset hyvin vahvasti postauksiin, vieväthän ne ison siivun rahoistani ja ajastani jokapäivä.   Minulta on aiemmin toivottu enemmän hevosiin littyviä postauksia kuvien kera ja nyt täytyy kyllä punastellen myöntää, että huonosti olen sitä toivetta totetuttanut.  Se usein johtuu hyvin paljon kunnollisten kuvien puuttumisen vuoksi ja myös siksi, että heppailumme on mielestäni vain tavallista tallustelua ilman ilotulituksia ja kisatuloksia.   Ehkäpä kentän valmistuessa pääsisimme harrastelemaan monipuolisemmin, ja tiedä vaikka - kehittymäänkin kivasti.

Tästä onkin siis hyvä jatkaa postauksen perimmäisen aiheeseen, eli hevosen liikutteluun ja vetreänä pitämiseen, mikä haaste se välillä onkaan ja miten paljon se joskus saattaa tuottaa päänvaivaa sellaiselle omistajalle, joka sitä pysähtyy syvällisemmin ajattelemaan. Muistutan nyt tässä, että en kirjoita todellakaan mitään faktoina, vaan yksinkertaisesti minun näkemyksenä omien hevosteni suhteen.  Eli siis toimia voi monellakin eri tavalla esimerkiksi hevosen rodun, iän, kunnon ja tason huomioon ottaen. Mutta tottakai myös pitää muistaa, että kaikki lähtee aina alunperin ihmisestä, mm. sen motivaatiosta paneutua asiaan  ja toki taidoistakin.

Syy, miksi aloin tätä asiaa pohtimaan on Kuskolla viime aikoina ilmennyt tassujen tahmaisuus ja muutenkin vinous ja kanittelu.  Se on ollut jotenkin haluton tekemään kunnolla töitä ja muutekin se on ollut lenkille lähtiessa laiska lussukka eikä silmissä loista niin kovasti se kiilto: "Joko juostaan?"

Kesät ovat yleensäkin ottaen Kuskolle jokavuotinen koettelemus.  Se vihaa ötököitä yli kaiken, niin paljon, että se ei malta syödä eikä juoda kunnolla tai saati edes nukkua, vaan kaikki ukkelin energia menee ötököitä hätistellessä tai niitä pakoon kävellessä.  Näin ollen se usein laihtuu huomattavasti ja kuivuu. Tosin tämä kulunut kesä on siinä mielessä ollut Vuselle hieman suotuisampi, koska sateet, tuulet ja viileämmät kelit ovat hillinneet ötököitä sekä osaltaan estäneet ruunan kuivahtamisen, ainakin osittain. Edelleen kesälaitumella ollessaan Kusko juo vain murto-osan tarvittavasta päivittäisestä nestemäärästä.   Tallissa se malttaa syödä, juoda ja nukkua, joten olen ottanut hevoset vähintään neljänä yönä viikossa sisälle, jotta vanha herra saa levätä kunnolla.  Se saa myös hetkellisen rauhan kiimaiselta tyttöystävältään, jolla on tapana lisätä löylyä laitumella jahtaamalla ja kiusoittelemalla miesystäväänsä ja näin ollen kävelyttämällä tätä jopa tuntikausia. Emme siis tarvitse tallillamme kävelytyskonetta - Karisma hoitaa sen homman :D

Kuivahtanut ruuna kesällä 2011

Herran tahmeus voi siis johtua ihan vain kesä-väsymyksestä, sen vireystaso on ollut joka kesä huomattavasti huonompi, kuin syksyllä / talvella. Heti ilmojen viiletessä ja ötököiden häippästessä kuvioista, ruuna yleensä uudestisyntyy, ja virtaa olisi piisannut juosta vaikka Kuopioon asti. Nyt kuitenkin tämä kesä tuntuu hieman erilaiselta, hevonen on viimeisen parin viikon aikana ollut erityisen haluton ja heti kun siltä aletaan vaatia normi-lussuttelua enemmän, se alkaa pokkuroida.   Tätä siis on tapahtunut useimmiten  vieraitten ratsastelijoiden kanssa , koska itse olen ollut todella onnekas, jos olen päässyt ruunan selkään edes kerran viikossa. Mutta kyllä se on myös meidän keskinäisiin, nykyään harvinaisiin touhuiluihin heijastunut. Ja olen myös huomannut, että itselläkin alkaa hieman ote ruunaan rapistua, kun ratsastan enemmän reippaammalla ja lennokkaammalla tammalla.   Kusko ja Kaama ovat kuitenkin monessa suhteessa, kuin yö ja päivä - niin erilaiset, mutta senkin vuoksi hyvin mukavat ratsastaa.

 Tässä sitten voikin olla sitten myöskin yksi mahdollinen syy, miksi herraa ei vaan kiinnosta:  Useasti vaihtelevat ratsastajat.  Tästähän ei voi syyttää ketään muuta, kuin minua, minähän niitä aikoja olen antanut  enkä ole tajunnut ajatella välillä myös sitä, onko se Kuskon kannalta aina ihan hyvä asia ja että pitäisikö sitä itsekin siellä selässä välillä käydä. Minullakin on tuntilaisten lisäksi ollut sukulaisia ja ystäviä  kylässä, ja useimmat haluaavat ratsastaa Kuskolla ja muitakin halukkaita olisi jonossa. Ja mikäs siinä, sehän sopii minulle enemmän kuin hyvin, ei se hevonen mene pilalle siitä, jos joku aloittelija / ei niin osaava käy sen selässä vähän köpöttelemässä. Minusta on ihanaa ja sydäntälämmittävää katsella luottoruunaa työssään ja iloisen jännittyneitä ilmeitä kypärän lipan alta.  Kuskollahan on tästä kokemusta, onhan se tehnyt valtaosan elämästään terapia/tunti hevosen töitä. Minun olisi ilmeisesti vaan hyvä käydä itse siellä selässä välillä ottamassa vaikka vähän ravia eteen-alas ihan vain hevosen verkkaamisen vuoksi.  Sitä en ole kuitenkaan jaksanut aina tehdä ihan vain oman laiskuuden vuoksi ja myös ehkä siksi, etten kehtaa kaapata hevosta itselleni, en halua vaikuttaa missään nimessä "besserwisseriltä", koska sitä en ole. Minulla ei ole mitään tarvetta päteä että "minäpäs näytän" tai muutakaan vastaavaa, haluan vain pitää huolen hevoseni kunnosta ja palvelu-alttiudesta.

Uskon, että Kuskon tahmeuden ja haluttomuuden syy on juuri siinä, että se on päässyt liian helpolla viime aikoina.   Lenkit ovat olleet maastossa köpöttelyä ja hölkäilyä ilman askeleiden tahdin säätöä, siirtymisiä, taivutteluja, käännöksiä ja väistöjä, mitä yleensä itse teen.   Sen ei ole tarvinnut tehdä muuta, kuin juosta suoraan, ja vieläpä hänelle itselleen mieluisalla tahdilla.   Sitten huomatessaan joutuvansa "oikeasti töihin" - sitä alkaa ketuttaa.   Koska ruuna on kuitenkin jo 17-vuotias ja rakenteellisestikkaan ei mikään ihanteellisin,  se myös jäykistyy hyvin herkästi.  Se siis on myös aivan varmasti jumissa ja ruosteessa taipuilun ja oikeinpäin kulkemisen suhteen. Joku voisi luulla nyt että vaadin ihmisiltä liikaa ja hirveetä tasoa hevosteni suhteen, mutta siinä ollaan harvinaisen väärässä.  En vaan ykisnkertaisesti halua, että hevonen pikkuhiljaa alkaa menettää letkeyttään ja alkaakin käyttäytymään enemmän oman päänsä mukaan, kun sille siihen niin helposti lupa siihen annetaan.   Mutta nyt tulee hommiin muutos ja tästä edes on alettava pitätämään parempaa huolta taas rupsukan vetreydestä :)

Ratsastin viimeksi ruunalla perjantaina, kun serkkuni tuli käymään meillä ja lähdimme heppailemaan.  Maastossa tehtyjen lämmittelykäyntien jälkeen siirryimme pellolle, jossa serkkuni alkoi sitä ratsastamaan paremmin ja taivuttelemaan ympyröille.   Homma ei kuitenkaan mennyt, kuin Strömssöössä, vaan ruuna alkoi ravistella päätään ja työntämään itseään lapa eellä ulos ympyrältä ihmeellisesti puikkelehtien.  Serkkuni ei näyttänyt tekevän mitään väärin, vaan hevosen ilmeestä paistoi temppuilu ja kokeilunhalu. Heillä oli aiemmin synkannut todella kivasti joten olimme molemmat ihmeissämme.    Serkkunikin ihmetteli kovasti aiemmin niin kiltisti toimineen ruunan edesottamuksia, ja epäillen sen ollen kipeä, pyysi minut kätmään ruunan selässä.  Se ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut epäpuhtaalta, ainoastaan vinolta ja spastiselta. Olinkin ehtinyt ravailla Karisman kanssa jo hyvän tovin, joten vaihdoimme hevosia mielellämme.  Serkkuni pääsikin helpommin etenevän ja herkemmän tammuskan kyytiin ja nautti kovasti sen kevyistä askeleista.

Rupsun selkään noustuani en ehtinyt ottaa kuin ohjat tuntumalle ja ratsastaa kuin muutaman askeleen, kun herra alkoi minullekin kanitella ja pokkuroida.  Olin tiukkana,  ja käskin sitä vaan reippaasti etenemään, ratsastaen sitä koko ajan eteenpäin. Alkuun touhu oli todella raskasta ja minua alkoi tympästä, kun olen aina inhonnut eteenpäinpotkittavia hevosia ja ajatuskin siitä, että oma on muttumassa sellaiseksi, sai minut puremaan hammasta ja yrittämään vielä enemmän. Oli niin lähellä, että minulta palaa hihat totaalisesti, mutta kappas, hillitsin  itseni! :D  Ja Luojan kiitos, pikkuhiljaa hevonen alkoi myödätä niskasta ja hakea rentoutta itsestään. Hetken aikaa käppäiltyäni pienillä ympyröillä siirryin raviin.  Aluksi ravissakin hevonen yritti pungertaa lavan kautta ulos halutusta taipuvaisuudesta, mutta muutaman kierroksen jälkeen tuntui, että jotain sen kropassa loksahti auki ja hevonen alkoi taas kulkea ja hakea jopa jonkinlaista ryhtiä voimakkaan etupainoisuuden ja kuolaimen alla kulkemisen sijaan.  Epäilen hyvin vahvasti, että hevosella oli vain liian pitkä aika viimeisestä kunnolla eteenalas- verkkaamisesta ja näin ollen se vaan oli jumissa, ruosteessa eikä siksi jaksanut kantaa itseään ryhdikkäästi, saati sitten taipuilla samalla.  Se myös varmasti halusi päästä helpolla, kun kerran siihen oli tottunutkin, ettei häneltä vaadita mitään.  

Vaikka ratsastus-aikoja onkin kiva antaa ihmisille, joudun valitettavasti jossain määrin omimaan ruunaa itselleni, vielä kun siihen kykenen.  Ainakin niin, että jossain vaiheessa lenkkiä voidaan toimia niin, että hevosia vaihdetaan ja minä saan jumpata ruunaa ja toinen voi mennä tamman kanssa.  Karisma on nykyään ollut niin luotettava mussukka, että sen voi antaa lähes kenelle tahansa, joka vaan osaa olla rauhallinen ja varma selässäistuja.  Se alkaa kohtapuoliin sopia kaikille tallilla-kävijöillemme, joitten seassa on siis kokenutta ja kokemattomampaa kävijää. 

Haluan saada ruunan takaisin siihen kuntoon, missä se oli vielä 1kk sitten.  On nimittäin ikävä antaa ruunaa kenellekkään ratsatuksesta "enemmän tajuavalle"  ratsastettavaksi, jos se on juntturassa jostain  tai se on ruosteessa muuten sekä fyysisesti, että henkisesti.  Itse olen sitä mieltä, että jos joku tulee hevosellani ratsastamaan, niin haluan hyvillä mielin tarjota hyväkuntoisen, kivuttoman, letkeän ja vetreän hevosen,  enkä mitään keulivaa, pukittelevaa, inahtelevaa tai muuten vaan kuolaimeen puremaa, kylkimyyryä menevää lihajunaa. Onneksi Kuskon vikuroinnit ovat vielä kaukana tuosta edellä-mainitusta, pahimmasta ääripäästä, mutta sitä ei koskaan tiedä, miten äkkiä sinne vajotaan, jos hevoselle annetaan liikaa valtuuksia ja  epäselvää käsittelyä.

  Minun tehtävänä on pitää huoli, että hevoset pysyvät asianmukaisen ratsastuksen, säännöllisen venyttelyn ja hieronnan kautta asiallisina ja mukavina kyyditsijöinä, joita voi hyvillä mielin tarjota lähes kenelle vaan käyttöön. Kusko on aina ollut sellainen,  siksi ajatus alaspäin menevästä hevosesta sai niskakarvani pystyyn ja siksi minut on oltava nyt itsekäs ja omittava välillä rupsua itselleni.  Ja varmasti taas Kaamalle tekee hyvää, että minä en ole se aina se lihamöhkäle siellä hänen selässään on keikkumassa ja  vaatimassa aina jotakin treeniä ;)

Ohhoh, tulipas pitkä postaus, sen siitä saa, kun alkaa hevos-asioita pohtimaan :D  Kirjoitin tästä puolet eilen ja jatkoin tänään. Mutta tässäpä tuli vähän heppakuulumisia, mitäpä mieltä olitte, olenko ihan hakoteillä ? :)  Niin ja vinkkejä otan iloiten vastaan, koskaan ei voi hevosasioissa olla täydellisen tietäväinen!  Ja kysyäkkin saa!

<3 Henna

Persoonallisuuksista ja luonne-tyypeistä

Mieheni löysi netistä huipun sivuston, jossa analysoitiin ihmisten luonteita ja persoonia.  Luonnetyypit oli jaettu tiettyihin, nimettyihin ryhmiin, joista kukin meistä kaveriporukassa löysi itsensä tai joku nimesi toisen tietynlaiseksi luonne-tyypiksi.  Niitä ollaankin viimeiset päivät yhdessä pohdittu ja mietiskelty useamman henkilön kanssa hyvässä hengessä :)

 Kun kavereitten kesken lueskeltiin näitä analyyseja, aiheuttivat ne kahvipöydissä naurun rämäkkätä, mutta jäin myös itse taas jälleen hiljalleen pohtimaan,  mitä hyvää omasta luonteestani löysin ja missä pitää petrata.   Myös mieheni oli ilmeisesti jäänyt pohtimaan asiaa omalta osaltaan, koska tänään oikein vastoin tapaansa toimi juuri päinvastoin, miten hän yleensä toimii ja mitä hänelle sopivassa luonne-analyysissa sanottiin. Suloista kun toinen oikein yrittää <3

 Mutta pidemmittä puheitta tässäpä ne tulevat, löydätö kenties oman luonteenpiirteesi ?   

Sangviinikkoa kuvaa lämpö, keveys ja vilkkaus. Hän on vastaanottavainen ja hän reagoi ärsykkeisiin tunteella. Sangviinikko ei varsinaisesti ajattele tai mietiskele, vaan hän on harkitsematon, pinnallinen ja välitön. Hänellä on tapa ajatella ääneen, ja sanat tulevat nopeasti ja helposti. Sangviinikolla on kyky elää nykyisyydessä ja tunteella. Hän ymmärtää toisten tunteita, ajatuksia ja harrastuksia. Sangviinikko on viehätysvoimainen, hellä ja tunteellinen. Hän on avoin ja nauttiva ja hän elää Hallesbyn mallin mukaan rikasta elämää. Huonoina puolina häneltä voidaan mainita ailahtelevuus, pinnallisuus ja epäluotettavuus.

Melankolisuus on synkkyyttä, raskautta ja surullisuutta, noin vahvasti ilmaistuna. Hän on tunteellinen, kuten sangviinikko, mutta samalla sulkeutunut. Hän ei ota vastaan monia vaikutteita. Melankolikolla ajatus käynnistyy yhtä aikaa tunteen kanssa. Melankolikko on ajatteleva. Hän ottaa vastaan harvoja vaikutteita, mutta kokee ne sitäkin voimakkaammin. Tämä määräytyy siitä, mitkä vaikutteet koskevat häntä itseään. Hän on kärsivä luonne ja perusteellinen pohtija. Melankolikon tunne-elämä on hieno ja rikas, hän on syvä ja perusteellinen kaikessa. Vahvoja puolia ovat uskollisuus ja luotettavuus. Huonoja puolia ovat itsekeskeisyys, pitkävihaisuus, sulkeutuneisuus, ärtyneisyys, pessimismi, ylpeys, passiivisuus, epäkäytännöllisyys ja epäröivyys. Melankolikko ei ole kiireinen, mutta häneen voi luottaa.


Koleerikko on kuuma ja kiivas. Hän on tahtoihminen, koleerikolle vaikutteet kohdistuvat ensimmäisenä ja vahvimmin tahtoon. Koleerikko on nopea päättämään ja ryhtymään toimintaan. Hän on käytännöllinen ja arvostaa toimintaa, hänen perusfilosofiansa on tarttua työhön. Hallesby luettelee koleerikon vahvoja puolia, joita ovat tahdonvoima, tarmo, päättäväisyys, käytännöllisyys, neuvokkuus ja rohkeus. Hän on optimistinen, itseensä luottava ja peloton vastoinkäymisissä. Koleerikon heikkouksia on kovuus, johtuen hänen kehittymättömästä tunne-elämästään. Lisäksi hän on kiivas ja väkivaltainen, hän on varustettu suunnattomalla itseluottamuksella, hän on ylpeä ja vallanhimoinen, uskonnollisessa mielessä jesuiittamainen. Koleerikko on proosallinen luonne. Mahdollisena rikoksentekijänä hän on vaarallinen ja kostonhaluinen.


Flegmaatikko on levollinen ja tasapainoinen. Hän on sopusoinnussa elämänsä ja olemisensa kanssa. Muut luonnetyypit kamppailevat ympäristönsä kanssa, mutta flegmaatikko on levollinen. Muita luonnetyyppejä ympäristö hallitsee, mutta flegmaatikko on ympäristönsä yläpuolella. Hänellä on sisäinen tasapaino. Seurassa flegmaatikko on hauska ja hyväntuulinen. Hänen luonteessaan ei ole tietoakaan äkkipikaisuudesta tai pitkävihaisuudesta, sillä nimenomaan hän on tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Flegmaatikkoa kuvaa tyyneys, käytännöllisyys ja luotettavuus. Neuvonantajana hän on hyvä, sillä hänellä on aikaa ja levollisuutta asettua muiden asemaan. Hän on kiihkottomuudessaan monipuolinen. Flegmaatikon huonoja puolia ovat hitaus, laiskuus, mukautuvuus, välinpitämättömyys ja kiinnostumattomuus. Flegmaatikko on tutkijatyyppi, ihmissuhteissaan ja elämässään sivustakatsoja.


Itse jäin tyypit luettuani naureskellen miettimään:  Millainen lapsi tulee, kun yhdistetään sangviinikko ja flegmaatikko ?  :D 

<3 Henna

Lehmä, lopeta se märehtiminen!

Minulla oli "lupa" itseltäni nukkua tänä aamuna pitkään, mutta heräsin jo ajat sitten, enkä enää saanut unta ollenkaan!  Muistin myös välittömästi eilisen, synkän postaukseni ja päätin nyt ottaa uuden katseen eteenpäin ja keskittyä enemmän hyviin asioihin elämässäni. Vaikka olenkin kokenut pettymyksiä, se ei tarkoita sitä, että saisin jäädä maahan itkemään ja märehtimään typerästi itsesäälissä, vaan nyt lopetan nämä marttyyrihommat ja keskityn enemmän elämäni myönteisiin asioihin, kaikkihan kun on loppupeleissä ihan hyvin ja asiat aina korjattavissa!

Ja aion tehdä tästä vähän positiivisemman blogin, olen viime aikoina keskittynyt enemmän ongelmiin, kuin iloisiin asioihin.  Kuitenkin, olen halunnut pitää blogini rehellisenä ja kirjoittaa juuri niistä tunteista, mitkä ovat pinnalla sillä hetkellä. Miten siis on, haluatteko kuulla jatkossakin pohdintoja välillä niin sekavan sieluni syövereistä, vai haluatteko enemmän ei-niin pohdiskelevaa tekstiä ?    

Kameran vielä toistaiseksi puuttuessa,  uusia kuvia en pahemmin pysty lisäilemään postauksieni iloksi, paitsi jos joku toinen on kuvailemassa.  Harmi, sillä olisi paljon kivoja asioita ja hyviä ratsastushetkiä, joita haluaisin ikuistaa ja myös niistä kirjoittaa tänne.  Mutta toivon mukaan pian, on uudempi ja vielä parempi kamera mukana blogin tekemisessä ja saadaan taas homma hyvin vauhtiin :) 

No mutta jokatapauksessa aion kirjoitella tänne, vaikka kuvamateriaali ei ole ihan juuri niillä näppäimillä otettu eikä sitä välttämättä ole älyttömät suuret määrät tarjolla.

Eilen saatiin vihdoin ja viimein koirien uusi tarha pystyyn. Se on aavistuksen isompi, kuin entinen, mutta paljon turvallisempi ja kestävämpi, kuin vanha ja laho, epämääräinen viritelmä, joka oli entisten asukkaiden käsialaa ja luultavasti vuosikausia vanha.  En kyllä voi itse sanoa osallistuneeni juuri ollenkaan tarhan tekoon, vaan se on kyllä täysin Kimmon ansioita sekä muutamien auttavien käsien.   Minä luultavasti olisin ollut vaan tiellä, kun pojat eilen pystyttivät elementit pystyyn. Nyt on oikein kiva tarha koirulaisilla olla.  Tosin, useimmiten ne temmeltävät pihalla irrallaan, joten tarha on vain silloin käytössä, kun ne ovat ilman vahtivaa silmää kotosalla.

Eilen kävimme ystäväni kanssa pitkästä aikaa ratsastamassa yhdessä iltahämärässä.  Hän oli viimeksi ratsastanut Karismalla n. 1,5 vuotta  sitten ja oli positiivisesti yllättynyt, miten paljon kevyempi hevonen oli ratsastaa ja miten rauhallisempi tamma muutenkin oli.   Hän sai Kaaman kulkemaan oikein hyvin ja hyvillä mielin voin todeta, että Karisma alkaa olla myös enemmän muiden ratsastettavissa, kuin minun.   Tosin yksikseen se on huomattavasti jännityneempi maastossa, mutta sekin on vain harjoituksen kohde meille :)

Illat alkaa ollut jo hurjan pimeitä ja kylmiä!  En halua myöntää että syksy alkaa saapua!  Käytiin eilen vielä ystäväni kanssa hänen vanhempiensa mökillä saunomassa ja uimassa. Vesi alkaa olla jo kylmää, mutta kyllä siellä vielä pystyi lillumaan.  Jospa sitä kävisi vielä tänä iltana uimassa, kun on viimeinen vapaapäivä ennen taas uuden yövuoroviikon alkua!

<3 Henna

Hajonneita kameroita ja kylmenneitä ihmissuhteita

Anteeksi rakkaat ystävät, en ole hyljännyt teitä, blogi ja te uskolliset lukijat olette olleet mielessäni päivittäin! :)  Aika ja energia ei vaan yksinkertaisesti ole riittänyt koneen eteen hilautumiseen, vaan yleensä olen päiväni viettänyt yrittäen saada edes vähän jotain järkevää aikaiseksi kotona, mutta rehellisesti sanottuna sohva on usein vienyt voiton ja ahterini on uponnut siihen tuntikausiksi ja silmäni painuneet väkisillä umpeen.  Miten voikaan ihmistä väsyttää näin kamalasti ?

Viimeisen viikon aikana uuvutuksen lisäksi mieltäni on painanut niin monet selvitetyt ja selvittämättömät asiat elämässäni ja etenkin rakoilevat tai enemmänkin kylmenevät ihmissuhteeni. Se on vaan väsyttänyt lisää minua ja painanut minut kasaan.  Positiivistakin näissä on ollut, sillä erään henkilön vuosien ajan jatkunut kyseenalainen käytös minua kohtaan sai vihdoin ja viimein selityksen.  Koska hän on suhtautunut minuun vuosien ajan kylmästi ja etäisesti, olen vuosien aikana oppinut suorastaan halveksimaan häntä, tai ainakin karttamaan.  Tai no kyllä, voin rehellisesti myöntää, että olen muodostanut hänestä tietynlaisen kuvan, josta en ole vielä suostunut tähän päivään mennessä tinkimään. Eli siis molemminpuolista lapsellista käytöstä kahdelta aikuiselta ihmiseltä, kyllä!  Kuitenkin kaikkien mielen parantamiseksi, yhteisen uskon ja uuden alun kunniaksi päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä.  Miten oikeasti onkaan niin  huojentavaa ja mahtavaa kuulla toisen suusta suoraan, miksi hän on vuosien ajan käyttäytynyt minua kohtaan niin ja sain itsekin selittää, miksi en taas omalta osaltani ole suhtautunut häneen oikein ja pyytää asioita anteeksi. Suurenmoisen keventävää!

Nämä asiat ovat saaneet minut ajattelemaan omaa käyttäytymkistäni vieläkin syvällisemmin, miten en olekaan tajunnut tätä aiemmin?  Aihe tulee olemaan sen verran laaja, että en sitä tässä postauksessa ala ruotimaan.  Kuitenkin, asia on sellainen, mitä en ole koskaan ajatellut sen tarkemmin ja nyt asian kuultua toiselta suoraan aloin tarkastelemaan omaa käyttäytymistäni vielä tarkemmin ja hieman jopa säikähdin sitä, kun hetken ajattelin :  "Kuinkahan monta ihmistä ajatteleekaan noin? "

Tämä kulunut, reilu viikko on tosiaan ollut todellista ihmissuhde-mylläkkää, konkreettista sanojen myrskyä ja salamointia, mutta myös hiljaista tulivuoren kytemistä syvällä sisimmässäni.  Haluaisin selvittää asioita, mutta nyt minulla ei ole enää parin hässäkän jälkeen juurikaan enää energiaa pukea tunteitani sanoiksi, saati sitten pidättää itkua ja olla vahva, seistä selkä suorana. Nyt en vaan yksinkertaisesti jaksa olla vahva ihminen.

Sen olen oppinut viime aikoina, etten enää puhu avoimesti tunteistani ja kerro mielipiteitäni kenelle tahansa, sillä ihmisillä on uskomattomia kykyjä vääristellä asioita ja hyvin alas vajotessaan he koittavat kostaa vahvat mielipiteeni vääristelemällä sanojani ja sitä kautta yrittää myrkyttää välejäni sellaisiin henkilöihin, joilla todella on merkitystä minulle joko ystävyydessä tai muussa asemassa. En uskalla kohta luottaa keneenkään enkä mihinkään.  Tietysti minun täytyy tässä vaiheessa todellakin katsoa pieliin ja miettiä tarkkaan : Mitä tuli sanottua ja tehtyä ?   Minun todellakin pitää jatkossa ilmaista itseäni ja mielipiteitäni ehkä hieman varovaisemmin ja enemmänkin käyttää hieman pehmeämpää tapaa ilmaista itseäni.   Ja mennä käytöskouluun kai.

Mutta tätä se ei kuitenkaan tule selittämään, miten joku voi laittaa sanoja suuhuni ja sitten levitellä asiaa ympäri kyliä ehkä kirkastaakseen omaa mainettaan?  En voi käsittää.    Mutta asia on onneksi selvitetty,  tekijä on myöntänyt virheensä ja asiat on oikaistu. Mitäpä tuota sen enempää vatvomaan. Olen valmis unohtamaan asian, jos muutkin ovat.  Jos kuitenkin asia jatkuu, olen valmis menemään niin pitkälle, ettei ihmiset tajuakkaan sitä. Haluan uskoa, että asia on järjestynyt.  Mutta tosiaan, olen viisaampi, hiljaisempi, järkevämpi ja seuran suhteen nirsompi jatkossa enkä todellakaan huutele mielipiteitäni ihmisten ilmoille vaan mielummin jaan kaiken täällä blogini puolella tai sitten vielä turvallisemmin murisen itsekseni :D

Vaikka haluan elää ihmisten kanssa sovussa ja pitää heihin lämpimät välit, en enää välttämättä jaksa yrittää kaikkien suhteen. En kuitekaan ole riidoissa tällä hetkellä tietääkseni kenekään kanssa, vaan olemme etääntyneet tiettyjen kanssa huomattavasti, mikä pelottaa minua. Olen huomannut tai ainakin päätynyt pohtimaan omaa merkitystäni näille henkilöille, jotka eivät ole oleet kiinnostuneet yhtään minusta tai minun kuulumisista, kun en enää itse jaksa olla se suhteen aktiivinen osapuoli, joka ajelee auttamaan omistakin töistä huolimatta tai muuten vaan seuraa pitämään.  Miksi minun luokseni tuleminen on niin vaikeaa?  Onko kotini jotenkin vastenmielinen tai kahvi niin pahaa, että on vaikea tulla joskus minun luokseni?   Olen myös päätynyt miettimään ja itkemään sitä, että olinko koskaan edes tärkeä, kun nyt, minusta ei olekaan hyötyä, minut unohdetaan?   Olen monesti päättänyt, että yritän vielä kerran, mutta peräännyn tajutessani, että kun asiat ovat muuttuneet niin ne ovat muuttuneet.  

 Minun on vaikea olla enää oma itseni ja katsoa edes silmiin. Minulla on kamala ikävä ja haluaisin jatkaa, mutta en mahda sille ajatukselle mitään, että minun suhteeni ei edes yritetä - vaan kun minä en jaksa, niin ei kukaan muukaan. Ehkä olemme niin erilaisia kuitenkin ja ajattelemme asioista niin eri tavalla, että ehkä näin on parempi.  Kun olen itkenyt tästä parille ystävälleni ja aviomiehelleni, he ovat kannustaneet minua ottamaan yhteyttä ja edes yrittää kertoa tunteistani ja jutella asiat halki.  Näin minä olisinkin aiemmin rohkeasti tehnyt, mutta nyt en enää jaksa koska pelkään taas vetoamista minun kuvitelmiini ja yliherkkyyteeni. Koska nyt tiedän, etten ole väärässä, koska en ole tunteitteni kanssa täysin yksin.  Olen risteyksessä keskellä ei-mitään, enkä tiedä, minne suuntaan mennä. Viitat näyttävät minulle lopputulokset ja sen mitä saavutan päätöksilläni, eikä mikään tunnu tyydyttävän minua.  Mutta kuitenkin, minne suuntaan tahansa menen,  sydämeeni sattuu kovasti, koska säilyttääkseni tietyt asiat elämässäni, minun pitäisi syyttä nöyrtyä ja edelleen tyytyä tiettyyn asemaani.  Mutta onko sekään oikein? Olla hätävara ja tai arjessa auttava käsi, jota ei kuitenkaan muisteta silloin, kun vuorostaan minulla on avuntarve?  Minulle tosin tällä hetkellä riittäisi vain yksinkertaisesti vilpitön "Hei, mitä sinulle kuuluu ?"  Silloin kaikki olisi minun puolestani ennallaan.

Minulla on varmasti ystäviä, jotka saattavat ajatella minun toimivan samoin. Mutta olen usein pohtinut, käyttäydynkö itse samoin ja olenkin tietyiltä pyydellyt iha jo varmuudenkin vuoksi anteeksi, etten selviä käymään tai auttavaksi kädeksi tarpeeksi.  Mutta he ymmärtävät.  Minulla on suhteellisen aktiivinen hevoselämä, koti, piha ja muut eläimet ja lisäksi masussa pieni elämänalku kasvatettavana. On ihana tietää, että ihmiset ymmärtävät minun väsymykseni ja kiireeni ja ovat valmis odottamaan ilman, että ystävyys kärsisi. 

Minä olen varmasti tehnyt virheitä ihmisenä ja teen niitä edelleen ja ehkä nyt niitän itse sitä, mitä olen kylvänyt.  Ehkä  en vain ansaitse edelleenkään vastakaikua, vaan kärkkäillä kommenteillani ja nasakoilla mielipiteilläni takaan itselleni sen, että tietyt ihmiset eivät halua nähdä eikä kohdata.

En voi kuitenkaan  väittää itseäni yksinäiseksi.  Minulla on ympärilläni ihan mielettömän mahtava kaveriporukka, joka varmasti rakastaa ja arvostaa minua ja ovat valmiita seisomaan rinnallani vaikka paskaa välillä sataisi niskaan ulkopuolelta. Heiltä ei kannustavia sanoja puutu, mutta ei myöskään rehellisiä, rakkaudella nuhtelevia, joita arvostan mielettömästi. Olen yleensä itse suorapuheinen ja välitön, joten toivon sitä myös muilta.   Olen useimman rakkaan kanssa kokenut todellisia ylä- ja alamäkiä, mutta eivät ne muuten aitoja ihmissuhteita olisikaan, vaan yhteiset vastoinkäymiset ovat vaan vahvistaneet meitä yhdessä. Yksi mahtavimmista tunteista elämässä. 

Huomaan näköjään kirjoittavani peräkkäin hitusen samanlaisesta aiheesta, mutta tuntuu, että tämä vain on niin pinnassa, etten pääse asiasta eroon vielä pitkään aikaan, jos en pääse asiaa purkamaan sydämestäni.  Tuskin tulen olemaan pitkään aikaan vapaa, jos vain vatvoisin asiaa sisälläni enkä pääsisi sitä mitenkään purkamaan minnekään. Pidätte minua taas entistä hullunpana, mutta pitäkää vaan, ei se kaukana totuudesta ole! :D

 Loppuun minun täytyy kertoa sekä suru, että ilouutinen : Minun kamerani otti ja heitti veivinsä yhteisen, reilun 5 -vuoden taipaleen jälkeen. Rakas Canon Ixus ehti tuottaa kymmeniä hienoja ja miljoonia surkeita kuvia sekä  useita noloja videoita.  Canoni oli ihan kohtuu hyvä digikamera, joka jaksoi kulkea ja roikkua mukana reissuissa ja ratsiretkillä.  Nyt se vaan ei enää kestänyt seuraani :D Iloista ja hieman stressaavaa on se, että meillä on siis edessä uuden kameran hankinta. Ihan niin kuin näitä rahareikiä ei olisi ollut tarpeeksi muutenkaan, mutta tuleepahan hankittua vihdoin ja viimein parempi tilanteiden tallentaja.   Elikkä siis järkkäri olisi unelmissa, tosin en hanki mitään markkinoiden parhainta, vaan tällaiselle harrastelijalle sopivamman ja käytännöllisimmän yksilön. Uutta kuvauskalustoa odotellessa ! Koittakaa kestää ja yritän parhaani mukaan saada enemmän kuvia postauksiini, myös niitä tuoreempia :)  Ja pian tulee taas vähän iloisemmat postauksen kehiin!

<3 Henna

Minä muutun - asiat muuttuu

Minun elämäni on mullistumassa.  Mullistuksen myötä minun koko elämäni menee remonttiin ja moni asia uudistuu.   Minä muutun, kotimme muuttuu, ihmissuhteet muuttuu - kaikki muuttuu.

Se on aivan ihanaa, vaikka täytyy varovasti myöntää -  minua pelottaa, eikä ihan vaan vähän. 

Ihanaa siksi, että elämäni on pitkään rullannut samalla kaavalla, olen ollut koko ajan menossa ja usein myös itsekäs.  Ja nyt minun on muutettava pinttynyt ajatusmaailmani ja alettava ajattelemaan asioita tuon pienen nöttösen kannalta.  Nöttösen, joka kasvaa sisälläni.   Tuo pieni lahja taivaasta on kaikkien katkerien kyynelten ja toistuvien pettymysten jälkeen kuin suuri laastari, joka paikkaa suuret haavat ja lannistuksen tunteet sisälläni ja valaa pienellä sydämen sykkeellään minuun toivoa, tarmoa  ja vielä entistä enemmän päättäväisyyttä.   Jo nyt karhuemon luonne kumpuaa syvältä sisimmästäni ja olen valmis puolustamaan itseäni, kotiani ja rakkaitani,  vaikka se olisi viimeinen tekoni.   Minusta tulvii jo nyt kova hoivaamisen vietti ja haluaisin jo kääriä pienen rakkauteni syleilyyni, nuuskutella ja suukotella toista. Suojella pientä ja uhrautua sen puolesta vaikka omalla hengelläni.  Sitä kai se äitiys sitten on ?

  Minua myös pelottaa.   Huomaan itse muuttuvani suuresti ja myös sitä myöten ihmissuhteeni ovat muuttuneet.  Se surettaa minua kovasti, vaikka uskon, että osaksi se on minun syyni, että asiat muuttuu, koska psykkeenikin on muuttunut raskauden myötä. Hormoonit kai ?  Mutta ehkä tässä punnitaan se aito rakkaus ja ystävyys, joka näkee toisen heikon hetken ja on valmis auttamaan, vaikka toinen ei sitä aina osaisi pyytäkkään.

Suurin osa läheisistä ystävistäni ovat äärimmäisen onnellisia puolestani ja kantavat huolta raskaudestani.  He usein kyselevät vointiani ja alituiseen muistuttavat olevansa läsnä ja lähellä, jos tarvitsen apua.  Ja he myös pitävät minua "kurissa"  ja koittavat toppuutella minun kaltaista "touhu-tätiä".  Mutta voin kertoo, siitä ei ole enää ystävät pelkoo  :D  Varsinkin alkuraskaus oli jotain niin oksettavaa ja raskasta, ja vaikka oloni on nyt pikkasen alkanut helpottaa, olen silti kuin varjo entisestä tehopakkauksesta.  Olen niin onnellinen ystävistäni, jotka osoittavat rakkauttaan olemalla lojaaleja minulle minun ollessani heikko.  Olen jo nyt ja etukäteen todella kiitollinen parille ystävälleni, jotka ovat lupautuneet auttaa minua hevosten kanssa, kun en enää kykene hevosen selkään ja myös synnytyksen jälkeen. Ette rakkaat uskokkaan, miten teitä ja apuanne arvostan. <3

Ratsastamattomuus - sekin kauhistuttaa minua. Millainen kriisi minulle mahtaakaan tulla, kun en enää pysty enkä kykene hevosen selkään edes köpöttelemään ?   Vaikka jonkun korvaan kuulostan ehkä uhkarohkealta, tyhmältä, välinpitämättömältä tai muulta vastaavalta, myönnän että olen ratsastanut lähestulkoon normaalisti (vauhdikkaammat revittelyt ja pellolla ympyrällä laukkailut olen jättänyt pois)   ja jatkossakin aion ratsastaa niin pitkään, kun vaan sen on turvallista ja mahdollista. Olen ajoittain kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että arvostanko lastani tarpeeksi, kun kerran otan riskin ratsastaessani ja laitan hevoset etusijalle noustessani niitten selkään. Painin monenlaisten tuntemusten ja huonon omantunnon kanssa päivittäin.

En todellakaan tiedä, miten pitkään pystyn ratsastamaan, mutta aion kuunnella kehoni merkkejä tarkkaan ja loppua kohden merkittävästi rauhoittaa tahtiani.  Olen tosiaan sitä rauhoittanut nyt jo reippaasti ja lisäksi pysynyt tutuilla poluilla. Vaikka mieleni on kovasti tehnyt lähteä sellaisille reiteille, missä menemme harvemmin, täytyy minun nyt vaan olla järkevä ja minimoida kaikki mahdolliset riskit. Ehdin hyppäämään Vusella parisen kertaa alkukesästä ja syttyä taas siihenkin touhuun, mutta heti testin tehtyäni aloin toppuuttelemaan itseäni kaikinpuolin. Ilman satulaa en ole ratsastanut kuin kerran pienen matkan plussatuloksen jälkeen.

Kuskollahan ei ole mitään hätää, kun mamma joutuu lomailemaan hänestä.  Ruunalle on tarjolla innokkaita ratsastelijoita, joten hänen peruskuntonsa tuskin pääsee pahemmin rapistumaan. Ratsastettavuus- ja notkeuskunnosta sen sijaan olen vähän huolissani, vaikka asiahan ei sinänsä ole mikään vakava. Herrasta kun on muodostunut enemmänkin sellainen aloittelijoiden köpöttely ja puskaratsu, ja minä menen ukkelilla nykyään todella harvoin, jolloin yleensä meidän yhteiset  ratsastelu-tuokiot painottuvat eteen-alas jumppaan pellolle, jossa teemme myös käännöksiä, väistöjä ja taivuttavia liikkeitä notkeuden ylläpitämiseksi.  Onneksi kuitenkin pari ystävääni ovat osaavampia ratsastajia, joten jospa he käydessään vähän ratsastavat ukkelia johdonmukaisemmin kentällä, joka toivon mukaan on myöhemmin syksyllä valmis ja käyttökunnossa. 

Karisman tilanne ei ole niin hyvä.  Toki se hyvin todennäköisesti saa  yhtä lailla laadukkaampaa läpiratsastusta samoilta ystäviltäni, jotka käyvät Kuskonkin luona, mutta siihen se sitten saattaa jäädäkin.  Eli heidän ratsastelujen lisäksi liikuttelu saattaa jäädä juoksuttelu, irtohypyttelyn ja maastakäsittelyn tasolle.   Karisma on ehkä minun aikaisempien puheiden vuoksi niittänyt mainetta syttyvänä ja hankalana hevosena, ja se nostaa ihmisten rimaa nousta tamman selkään.  Ja tottahan se oli, aikoinaan. Tamma oli hankala ja raskas ratsastaa 2 vuotta, ja ehkä vielä vuosikin sitten, kun se oli huomattavasti raaempi, kovasuisempi, pelokkaampi, jäykempi, istunnalle sekä muille avuille kuurompi ja selvästi vähemmän motivoituneempi.  Pari muuta kaveriani ovat ratsastaneet sillä viimeksi  varmaan 1,5 vuotta sitten,  ja olisi kiva nähdä, mitä mieltä he ovat hevosesta nyt. Kai minä jotain olen tehnyt oikein, vaikka en todellakaan mikään ruudinkeksijä ole, vaan tavallinen puskailija ja perushummailija, joka toki haluaa kehittyä ja kehittää tuota kultakimpalettaan. Mutta uskon, että lähellä asuva ystäväni auttaa minua Väpsykän kanssa parhaansa mukaan, häneen voin kyllä luottaa, joten tuskin tulemme tuota olematonta  "tasoamme" menettämään minun pakko-lomani aikana. :)  Lisäksi Kuskon vuokraaja on ilmoittanut halustaan kokeilla Karismaa, mikä ilahduttaa minua suuresti.

Kun sain tietää olevani raskaana, minulle ilon kyyneleiden jälkeen ensimmäisenä iski paniikki :  Miten käy minun ja hevosten ? Pystynkö ylipäätään pitämään ne ja että saanko pidettyä ne lihaskunnossa, onnellisina ja edes suhteellisen notkeina vielä silloinkin, kun olen äiti?  Nämä suuret kysymykset sai minut itkemään iltaisin ja valvomaan öisin.  Hevoseni ovat silmäteräni ja suuren työn jälkeen on Kusko kohtuu hyvässä kunnossa ja Kaama jo paljon parempi ja helpompi harrastepolle. En halua menettää työni tulosta. Haluan kuitenkin muistuttaa lähinnä itseäni, että olen pitkään toivotun raskauteni johdosta todella onnekas ja minun pitää ottaa ilo irti tästä kaikesta.  Minulla on lempeä ja rakastava mies, joka varmasti auttaa minua ja osallistuu lapsen hoitoon parhaansa mukaan.  Ja hän varmaan nousisi hevosen selkäänkin puolestani, jos pyytäisin.

Raskauden johdosta aloimme työstää kenttää eteenpäin. Lähes heti testin tehtyäni (29.5.) jätin trailerihaaveet sikseen ja päätin panostaa säästörahani tulevaan kenttään, jotta pystyisin kiireisinä päivinä juoksuttelemaan ja irtohypyttelemään heppoja ja lisäksi myös meillä olisi lähes jatkuvasti käytössä oleva alue, missä voi turvallisesti ratsastella sekä kokeneet, että kokemattomammat. Eli pystyisin tarjoamaan auttavaisille ystävilleni paremmat olosuhteet treenailla ja lisäksi pitämään tunteja aloittelijoille vaikka viimeisimmilläni.

Pakko tähän väliin muistuttaa, että en todellakaan ole mikään oikea ratsastuksenopettaja tai edes  sinnepäinkään! :D  Osaan neuvoa ratsastelijoita vain omien hevosien näkökulmasta ja ihan vain ruohonjuuritasolla, en muuta.   Ja se on toistaiseksi riittänyt kaikille :)   Jatkossa kyllä unelmoin oikeasta opettajasta / valmentajasta, joka voisi tulla joskus pitämään tunteja halukkaille. Se olisi ihanaa ja minullekin niiiiiiiin tarpeen.

Ehkä kaikki järjestyy.  Olen jälleen huomannut murehtivani liikaa ja yrittäväni liikaa itse.  Se on minun päivittäinen syntini ja heikkouteni. Parempi vain liittää kädet ristiin ja huokaista ylöspäin. Kyllä Isä minusta huolehtii, onhan Hän huolehtinut minusta antamalla minulle ihanat ystävät ja niin rakkaan perheen <3

<3 Henna

Vetskarilla suu kiinni !

Minun nyt täytyy pyytää anteeksi kaikilta viattomilta henkilöiltä, jotka jollakin tapaa yhdistivät itsensä edellisen postauksen "sotkeviin vieraisiin".  En ymmärrä, miten näin pääsi tapahtumaan, sillä toinen henkilö vieraili meillä jo ajat sitten, aikaisempana viikonloppuna, eikä hän todellakaan aiheuttanut meillä minkäänsortin kaaosta, päinvastoin!  :D 

Toinen ystävistäni ei vieraillut meillä viikonloppuna, mutta silti hän kuitenkin onnistui vahingossa luulemaan, että moitin juuri häntä postauksessani. Se on ikävää, sillä hänkään ei todellakaan maannut sohvilla sohvatyynyjä viskellen tai  leffoja katsellen.

En ymmärrä, miten he saivat siis yhdistettyä itsensä postauksen sottapyttyjen kuvaukseen. Mielestäni kuvailin asiat hyvin postausta kirjoittaessani, mutta silti onnistuin pahoittamaan parin ihmisen mielen.  Selvästi siis jokin meni kirjoituksessani pahasti pieleen. Yksinkertaisesti pohdin vain mielessäni sitä, miksi on vaikeaa huomioida toista ihmistä ja tämän kotia pienillä asioilla.  Luin postauksen pari kertaa läpi, ja jäin edelleenkin ihan kysymysmerkkinä miettimään, miten he yhdistivät itsensä postaukseen. Surullista, sillä se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Ehkä jätän tällaiset postaukset jatkossa julkaisematta, tai sitten kirjoitan asioita vielä suoremmin ja selkeämmin ?

Minä en todellakaan odota ihmisiltä, että he tekisivät luonani kotitöitä tai muuta vastaavaa. Päinvastoin.  Muutamat ystäväni voisivat todistaa sen, miten en useimmiten ole edes antanut heidän auttaa esimerkiksi ruoanlaitossa tai muussa, vaan olen pyytänyt heitä vain ottamaan rennosti.  Olen mielestäni todella vieraanvarainen ihminen ja haluan miellyttää ystäviäni, jotka vierailevat luonani.  Nyt minua pelottaa, että minusta saatiin sellainen selän takana kyräilevä pirttihirmu-kuva, joka inhoaa vieraita - totuus kun on jotain aivan muuta. Pidän siisteydestä juuri senkin vuoksi, että vieraiden olisi mukava olla ja viihtyä edes suhteellisen siistissä kodissa.

Olen todella surullinen, jos tekstini sai ihmisille pahaa mieltä ja he ovat joutuneet kamppailemaan huonon omantunnon kanssa syyttä suotta. Taidan jatkossa pitää naamani kiinni enemmän ja kun sanat meinaavat tulla ulos suustani, vetäisen äkkiä huuleni vetoketjulla kiinni. Pysyypähän muutkin sammakot suun puolella, eivätkä pääse hyppimään ihmisten silmille.

Pyydän siis nöyrimmästi anteeksi aiheuttamaani mielipahaa.

<3 Henna