perjantai 21. kesäkuuta 2013

Eksynyt ihminen ja lukkoon ruostunut portti

Istun koneellani ja tuijotan tyhjää ruutua. Tekisi mieli sulkea bloggeri kokonaan ja sulkea koko maailmani, tunteineen ja ajatuksineen. Jos tuijottaisin sydäntäni, olisi kuvajainen sama. En haluaisi tuntea nyt mitään. Reilu viikko sitten oli tuntunut, että kuolen huutaessani rintani halki tuskasta, vihasta, pelosta, rakkaudesta, ikävästä, surusta ja epätoivosta.   Anon armoa -  mutta silti tuntuu, ettei kukaan kuule eikä kukaan riennä auttamaan.  Ojennettuun käteni ei tartu kukaan, auttaisi ylös ja johdattaisi oikeaan.  Puristan käteni nyrkkiin ja painan pääni alas. Tähän on tultava loppu. Minun täytyy ryhdistäytyä.    Nähdä kaikki avoimin silmin ja otettava uusi suunta.


Vihaan sitä tunnetta, kun alan kylmettyä ihmisenä tai rakentamaan itselleni kovaa ulkokuorta. Ajattelemaan, ettei millään ole mitään väliä. Kadehdin ihmisiä, jotka eivät ajattele asioita liikaa - ennakoi, murehdi, saati sitten pelkää selkään iskettäviä puukkoja. Mutta en olisi minä, jos en ajattelisi. Ehkä minut on luotu kamppailemaan koko elämäni - ainakin jossakin määrin. Ehkä elämä henkilökohtaisella taistelukentällä ja sen jakaminen muille on minun tärkein tehtäväni täällä maanpäällä. 

Pahin vastustajani siellä olen minä itse. Taistelukentän pölyn laskeuduttua löydän taas itseni risteyksestä valitsemassa oikeaa tietä. Tienviitat ovat lahonneet sekä pahasti rapistuneet, en saa niistä kunnolla selvää minne ne vie - eikä niitten osoittamista suunnista yksikään tee minua tyytyväiseksi. Miten ihmeessä minä osaan ottaa askeleen oikeaa tietä kohti, jos oma tahtoni ja ylpeyteni panee hanttiin koko voimastaan?  Oikea tie ei ole se helpoin, vaan vaatii nöyrtymistä ja alistumista. Vaikka se vaatii uhrinsa ja luopumista tietyistä asioista  - on kai se silti moraalisesti oikea polku. 

Onko pakko, jos ei tahdo ?     -On.    Se on tehtävä jo ihan oman hyvinvoinnin  ja mielenrauhan vuoksi, mutta myös siksi että muillakin olisi parempi olla.  Otan varovasti ja arkoen askeleen kohti oikeaa suuntaa.  Ensimmäiset metrit tuntuvat ja sattuvat, tunnen linkkaavani ja ontuvani pahemman kerran.   Olen nolostunut mutta päättänyt yrittää vielä kerran.  Kuitenkin  jälleen saan voimakkaan vastatuulen päin kasvojani. Kylmyyttä ja viimaa - onko minun pakko jatkaa ?  On.  Yrittää.   Rakastaa.



Olin itse sulkenut portin perässäni liian herkästi saadakseni hetken aikaa ajatella.  Jätin kuitenkin lukon tarkoituksella auki - uskoen uuteen mahdollisuuteen. Ehkä joku päivä, kun pöly on laskeutunut.   Silti en arvannutkaan, että hetkessä se ruostuisi niin, ettei sitä saakaan enää auki. Ikinä.  Sulkiessani portin olin tyhmä kun uskoin, että uuteen mahdollisuuteen on aina ovet ja veräjät auki.  Ehkä ne ovat minun kohdalta käytetty  - alistun siihen, painan pääni alas.  Pyydän vielä anteeksi, käännyn pois ja alan jatkaa matkaa verkkaisin askelin.

Milloin olen päämäärässäni ?  Milloin voin kääntää kasvot valoon ja luottaa täysin siihen että minusta pidetään huolta ja että olen arvokas ? Kasvaa isoksi ja vahvaksi, olla muutakin kuin pienestä hipaisusta murtuva yksilö ? Olen vaatinut liikaa, odottanut enemmän. Piirtänyt haavekuvia mieleeni, nähnyt unia. Käsikirjoittanut tarinaa, joka perustui vääriin motiiveihin.    Kukaan ei laatinut pelin sääntöjä, ymmärrettiin väärin. Olen pahoillani, se ei taida riittää. Tuntuu, etten näin pääse elämässäni eteenpäin - mutten voi jäädä ikuisesti paikoillekaan.  On suoristettava selkä ja jatkettava eteenpäin. Olla mielummin yksin onnellinen kuin yhdessä onneton.

En jaksaisi uskoa edelliseen lausahdukseen.  Tahdon taistella, vaikka usein olen luovuttanutkin.  Minä olen Henna, enkä muuksi muutu vaikka välillä haluaisinkin. Rakastan aitoa läsnäoloa - en kykene roolisuorituksiin. Tarinan täytyy perustua tositapahtumiin.  En ole ihmiskameleontti, joka muuttaa väriään seurastaan riippuen. Minulla ei ole nahkaa, mitä luoda - vaan arpeni ovat ihossani ikuisesti, aina näytillä -  en niitä saa peittoon enkä pääse niitä pakoon vaikka kuinka haluaisin.  Silmäni eivät mulkoile tai pälyile - ne katsovat suoraan kohti, syvälle sisimpään. Minussa on paljon puutteita ja tehnyt olen virheitä enemmän, kuin laki sallii -  en voi kelvata kaikille, enkä sitä vaadikaan. Herkkä ja hauras, mutta samalla rohkea ja suora.  Vaikka lunta tulisi tupaan ja saisin henkisesti turpaani -  haluan pysyä rehellisenä ja suoraselkäisenä.  En ole sitä aina ollut, enkä ole niistä ajoista ylpeä. 

En tyydy pelkkään pintaraapaisuun, vaan haluan kaiken kokonaisuutena. En tarvitse tyhjiä sanoja tai rakkaudenosoituksia ilman uskollisuutta ja luottamusta. Käännetty selkä on nähty liian monta kertaa, enää tämänikäisenä ei sellaista siedä enää yhtään kertaa. En onnekseni olekaan enää niin sinisilmäinen, tyhmä tai sokea, vaikka olisi helpompi olla sellainen.  Kuitenkin tuntuu, että aiempi sinisilmäisyyteni on tullut syrjäytetyksi tuon pahainen toimesta - nimeltään luulosairaus, joka saa minut synkkinä hetkinä näkemään mörköjä jokaisen vastaantulevan nurkan takana.  Sitä se on.  Ihmispelko.  Asia, joka joskus varjostaa elämääni avoimuudestani huolimatta.

On vaikea löytää kultaista keskitietä. Tiedä häntä, mutta minusta tuntuu, että etsin sitä varmasti koko loppuelämäni. Tällä hetkellä olen eksyksissä ja etsin taas tuota oikeaa tietä, joka tuo parhaat puoleni takaisin esiin.  Löytää uskon rakkauteen, rehellisyyteen ja armoon.  Viime viikkoina olen ollut vain musta varjo, joka ei uskalla luottaa edes uskonsisariinsa.

Usko on aina ollut sellainen yhdistävä tekijä, jonka kautta voi luottaa anteeksiantoon sekä uusiin mahdollisuuksiin.  Pettymys on sitä suurempi, jos sellaista ei saa - vaikka kuinka haluaa luottaa uskoonsa. Ehkä uskoni on liian heikko ja siksi epäonnistuin ? Ehkä toimin ominpäin, ilman kunnollista johdatusta?

Käännyn vielä katsomaan taakseni - hieman salaa toivoen että portti napsahtaisi auki ja että pääsisin jatkamaan siihen mihin jäinkään. Mutta ei - se on hiljaa ja sulkeutunut entisestään.  Ehkä näin on tarkoitetttu ja tämä olkoon opetuksena minulle. Nyökkään ja hymyilen hyvästiksi, kuin haluten kuitata kaiken mitä on ollutkaan. Kiittäen kaikesta hyvästä ja pahoitellen kaikkea vähemmän hyvää. En haluaisi edetä tästä, mutta pakko - jatkan matkaani. Minun on taas vaikea ottaa askeleita - tuntuu kuin halvaantuisin.  Käännän kasvoni eteenpäin ja lupaan, etten katso taakseni. Tein kai kaiken minkä pystyin, enkä enää muuta voi. Ylleni nousee tumma pilvi ja tunnen kasvojeni kostuvan.  Luulin hetken verran sitä sateeksi, mutta ne ovat kyyneleitä vain.



Kuitenkin pilven raosta syöksyy maahan auringonsäde, joka osuu tiehen, mitä lähdin kulkemaan. Se on kaukana,  mutta olemassaolollaan valaa minuun toivoa - tälle polulle loistaa valo taivaasta. Tämän täytyy olla se oikea. Nyt on vaan minun tehtäväni pysyä täällä, eikä harhautua turhuuden teille. Minun oma tahtoni ajoi minut pois oikealta polulta, joten pyydän Herra - johdata Sinä nyt minua.

Viimeisiin viikkoihin on mahtunut tunteita laidasta laitaan: alistumista, toivoa, pettymystä, vihaa, surua,  turhautumista, nolostumista, nöyrtymistä, hätää, onnea, huolta, lämpöä, empatiaa, luottamusta, naurua, riemua, jännitystä, raivoa ja huojentumista. Katkeruuden ja onnen kyyneleitä.  Kuitenkin, elämä on rikastuttavaa monella tapaa, kasvattavaa, rohkaisevaa ja kolhivasti koulivaa. 

 Kun sen vaan oikein oivaltaa.


<3 Henna

25 kommenttia:

  1. tää on tosi hyvin kirjotettu ! tykkään tästä paljon, koska oot osannu muotoilla kaiken selkeäksi ,hyväksi tekstiksi :) ja vaikka elämä saattaa potkia päähän, niin koskaan ei kannata luovuttaa <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos paljon ansku! :) ei todellakaan kannata luovuttaa, itse sen joskus kantapään kautta oon oppinut huomaamaan! <3 hyvää juhannusta sulle sinne! <3

      Poista
  2. Aloin liiaksi miettiä, mitä tämän takana onkaan. Ehkä kerrot, jos/kun siltä tuntuu. Voimia, jokatapauksessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no joo, kun luin itsekin teksin tarkemmin vielä kerran - ymmärrän kyllä jos tämä panee miettimään :D ehkä liian monimutkaista kertoa siitä sen enempää, mutta sanotaanko näin että yhden loppu on toisen alku :) mutta siis kaikinpuolin kaikki on nyt hyvin ja meillä kotona menee hyvin - sitä ei tarvii hättäillä :)

      hyvvee jussia sulle anzu! <3

      Poista
    2. Hyvä niin.
      Hauskat jussit sinnekin! :)

      Poista
  3. Voi sinua<3 Tämä pistää todellakin miettimään, toivottavasti siellä ei oo tapahtunu mittään!
    Hyvvää juhannusta teille<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ei mitään hyvinhyvin vakavaa, ihmissuhteissa välillä taas vähän häikkää mutta kaikki ollaan ihan kunnossa ja perheen sisällä kaikki on enemmän kuin hyvin :))

      Kiitos paljon tuesta ja hyvää jussia sinne! <3 <3 <3

      Poista
  4. Ihana ja koskettava teksti <3 Pisti miettimään. Voimaa ja halauksia Henna. <33
    -pimu-

    VastaaPoista
  5. Paljonpaljon voimia!! <3

    VastaaPoista
  6. Tiedän niin tuon tunteen... Pahinta kaikessa on, kun ei voi itkeä, ei anna itselleen lupaa näyttää "heikkoutta" kenellekkään.. Todella kaunis teksti 3

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Kiitos ansku kun kommentoit niin ihanasti <3

      Niin, olen elänyt aikaa vuosien ajan, kun piilotin kaiken kivun ja haurauden kovuuden alle, mutta sodin siten itseäni vastaan - teeskentelemällä muuta mitä olen. On todella inhottava tunne, kun ei uskalla olla avoinna, ettei vaan kukaan pääse uudelleen satuttamaan. Nykyään kestän vastoinkäymiset ynnä muut ikävät asiat huomattavasti paremmin ja kykenen ymmärtämään sekä antamaan anteeksi, vaikkei toinen edes välttämättä täydestä sydämestään anteeksi pyytäisikään.

      Tämä on vuosien itsetutkiskelun ja pohtimisen tulos. Sitä huomaa, ettei pääse itse elämässään eteenpäin, jos alkaa katkeroitumaan tai jumii huonoihin ihmissuhteisiin. on oltava joskus itsekäs, etä itse voi hyvin ja voi olla siten hyvä myös muille. On parempi kunnioittaa ja puolustaa itseään suoraselkäisesti, kuin hiljentyä ja alentua aina toisten tahtoon, ja siten vetäytyä katkeraan hiljaisuuteen ja takaisin omaan kuoreensa. Olen useita kertoja kokeillut, kumpi on helpompaa ja päätynyt molemmilla kerroilla itkemään ja voimaan huonosti. Mutta lopputuloksissa totean aina - on parempi olla rehellinen ja puolustaa itseään , kun sulkea tunteensa ja pilata elämänsä katkeruudella :)

      Hirmuisen hyvää kesää sulle ansku ja hyviä treenejä Pallon kanssa! :)

      Poista
  7. Olet tosi kaunis <3! VOimnia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3 kyllä täällä jo paremmat fiilikset ovatkin <3

      Poista
  8. Pistää tosiaan miettimään... Ja monet lauseet oli kun omist mietteistäni.
    Elämäs on vaan pakko tehdä päätöksiä ja toisinaan ne ei ole kivoja, mutta ainakin itselläni on ollut parempi fiilis joidenkin päätösten jälkeen. Esim. kun on tarvinnut miettiä,onko jonkun ihmisen kanssa tekemisissä vai ei...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tässä on juuri siitä kyse mitä viimeisessä lauseessa sanoit. tää on monien sattumusten summa, ja ehkäpä juurikin tarkoitettu tapahtuvaksi. kyllähän se kipeää tekee, kun huomaa että asioista ainakin osa on ollut silmälumetta vain. Mutta näitä tämmöisiä pettymyksiä kuuluu elämään ja omalta osaltani voin vain pahoitella niitä asioita, mitä olen itse aiheuttanut. mutta nämä on toisaalta todella rikastuttavia, sitä oppii itsestään ja tästä elämästä enemmän ja siten voi tietää, miten pyrkiä olemaan parempi ihminen muille ja että ansaitsee itsekin parempaa kohtelua :)

      Kiitos paljon Kadju kommentista <3

      Poista