Eksynyt ihminen ja lukkoon ruostunut portti

Istun koneellani ja tuijotan tyhjää ruutua. Tekisi mieli sulkea bloggeri kokonaan ja sulkea koko maailmani, tunteineen ja ajatuksineen. Jos tuijottaisin sydäntäni, olisi kuvajainen sama. En haluaisi tuntea nyt mitään. Reilu viikko sitten oli tuntunut, että kuolen huutaessani rintani halki tuskasta, vihasta, pelosta, rakkaudesta, ikävästä, surusta ja epätoivosta.   Anon armoa -  mutta silti tuntuu, ettei kukaan kuule eikä kukaan riennä auttamaan.  Ojennettuun käteni ei tartu kukaan, auttaisi ylös ja johdattaisi oikeaan.  Puristan käteni nyrkkiin ja painan pääni alas. Tähän on tultava loppu. Minun täytyy ryhdistäytyä.    Nähdä kaikki avoimin silmin ja otettava uusi suunta.

Vihaan sitä tunnetta, kun alan kylmettyä ihmisenä tai rakentamaan itselleni kovaa ulkokuorta. Ajattelemaan, ettei millään ole mitään väliä. Kadehdin ihmisiä, jotka eivät ajattele asioita liikaa - ennakoi, murehdi, saati sitten pelkää selkään iskettäviä puukkoja. Mutta en olisi minä, jos en ajattelisi. Ehkä minut on luotu kamppailemaan koko elämäni - ainakin jossakin määrin. Ehkä elämä henkilökohtaisella taistelukentällä ja sen jakaminen muille on minun tärkein tehtäväni täällä maanpäällä. 

Pahin vastustajani siellä olen minä itse. Taistelukentän pölyn laskeuduttua löydän taas itseni risteyksestä valitsemassa oikeaa tietä. Tienviitat ovat lahonneet sekä pahasti rapistuneet, en saa niistä kunnolla selvää minne ne vie - eikä niitten osoittamista suunnista yksikään tee minua tyytyväiseksi. Miten ihmeessä minä osaan ottaa askeleen oikeaa tietä kohti, jos oma tahtoni ja ylpeyteni panee hanttiin koko voimastaan?  Oikea tie ei ole se helpoin, vaan vaatii nöyrtymistä ja alistumista. Vaikka se vaatii uhrinsa ja luopumista tietyistä asioista  - on kai se silti moraalisesti oikea polku. 

Onko pakko, jos ei tahdo ?     -On.    Se on tehtävä jo ihan oman hyvinvoinnin  ja mielenrauhan vuoksi, mutta myös siksi että muillakin olisi parempi olla.  Otan varovasti ja arkoen askeleen kohti oikeaa suuntaa.  Ensimmäiset metrit tuntuvat ja sattuvat, tunnen linkkaavani ja ontuvani pahemman kerran.   Olen nolostunut mutta päättänyt yrittää vielä kerran.  Kuitenkin  jälleen saan voimakkaan vastatuulen päin kasvojani. Kylmyyttä ja viimaa - onko minun pakko jatkaa ?  On.  Yrittää.   Rakastaa.



Olin itse sulkenut portin perässäni liian herkästi saadakseni hetken aikaa ajatella.  Jätin kuitenkin lukon tarkoituksella auki - uskoen uuteen mahdollisuuteen. Ehkä joku päivä, kun pöly on laskeutunut.   Silti en arvannutkaan, että hetkessä se ruostuisi niin, ettei sitä saakaan enää auki. Ikinä.  Sulkiessani portin olin tyhmä kun uskoin, että uuteen mahdollisuuteen on aina ovet ja veräjät auki.  Ehkä ne ovat minun kohdalta käytetty  - alistun siihen, painan pääni alas.  Pyydän vielä anteeksi, käännyn pois ja alan jatkaa matkaa verkkaisin askelin.

Milloin olen päämäärässäni ?  Milloin voin kääntää kasvot valoon ja luottaa täysin siihen että minusta pidetään huolta ja että olen arvokas ? Kasvaa isoksi ja vahvaksi, olla muutakin kuin pienestä hipaisusta murtuva yksilö ? Olen vaatinut liikaa, odottanut enemmän. Piirtänyt haavekuvia mieleeni, nähnyt unia. Käsikirjoittanut tarinaa, joka perustui vääriin motiiveihin.    Kukaan ei laatinut pelin sääntöjä, ymmärrettiin väärin. Olen pahoillani, se ei taida riittää. Tuntuu, etten näin pääse elämässäni eteenpäin - mutten voi jäädä ikuisesti paikoillekaan.  On suoristettava selkä ja jatkettava eteenpäin. Olla mielummin yksin onnellinen kuin yhdessä onneton.

En jaksaisi uskoa edelliseen lausahdukseen.  Tahdon taistella, vaikka usein olen luovuttanutkin.  Minä olen Henna, enkä muuksi muutu vaikka välillä haluaisinkin. Rakastan aitoa läsnäoloa - en kykene roolisuorituksiin. Tarinan täytyy perustua tositapahtumiin.  En ole ihmiskameleontti, joka muuttaa väriään seurastaan riippuen. Minulla ei ole nahkaa, mitä luoda - vaan arpeni ovat ihossani ikuisesti, aina näytillä -  en niitä saa peittoon enkä pääse niitä pakoon vaikka kuinka haluaisin.  Silmäni eivät mulkoile tai pälyile - ne katsovat suoraan kohti, syvälle sisimpään. Minussa on paljon puutteita ja tehnyt olen virheitä enemmän, kuin laki sallii -  en voi kelvata kaikille, enkä sitä vaadikaan. Herkkä ja hauras, mutta samalla rohkea ja suora.  Vaikka lunta tulisi tupaan ja saisin henkisesti turpaani -  haluan pysyä rehellisenä ja suoraselkäisenä.  En ole sitä aina ollut, enkä ole niistä ajoista ylpeä. 

En tyydy pelkkään pintaraapaisuun, vaan haluan kaiken kokonaisuutena. En tarvitse tyhjiä sanoja tai rakkaudenosoituksia ilman uskollisuutta ja luottamusta. Käännetty selkä on nähty liian monta kertaa, enää tämänikäisenä ei sellaista siedä enää yhtään kertaa. En onnekseni olekaan enää niin sinisilmäinen, tyhmä tai sokea, vaikka olisi helpompi olla sellainen.  Kuitenkin tuntuu, että aiempi sinisilmäisyyteni on tullut syrjäytetyksi tuon pahainen toimesta - nimeltään luulosairaus, joka saa minut synkkinä hetkinä näkemään mörköjä jokaisen vastaantulevan nurkan takana.  Sitä se on.  Ihmispelko.  Asia, joka joskus varjostaa elämääni avoimuudestani huolimatta.

On vaikea löytää kultaista keskitietä. Tiedä häntä, mutta minusta tuntuu, että etsin sitä varmasti koko loppuelämäni. Tällä hetkellä olen eksyksissä ja etsin taas tuota oikeaa tietä, joka tuo parhaat puoleni takaisin esiin.  Löytää uskon rakkauteen, rehellisyyteen ja armoon.  Viime viikkoina olen ollut vain musta varjo, joka ei uskalla luottaa edes uskonsisariinsa.

Usko on aina ollut sellainen yhdistävä tekijä, jonka kautta voi luottaa anteeksiantoon sekä uusiin mahdollisuuksiin.  Pettymys on sitä suurempi, jos sellaista ei saa - vaikka kuinka haluaa luottaa uskoonsa. Ehkä uskoni on liian heikko ja siksi epäonnistuin ? Ehkä toimin ominpäin, ilman kunnollista johdatusta?

Käännyn vielä katsomaan taakseni - hieman salaa toivoen että portti napsahtaisi auki ja että pääsisin jatkamaan siihen mihin jäinkään. Mutta ei - se on hiljaa ja sulkeutunut entisestään.  Ehkä näin on tarkoitetttu ja tämä olkoon opetuksena minulle. Nyökkään ja hymyilen hyvästiksi, kuin haluten kuitata kaiken mitä on ollutkaan. Kiittäen kaikesta hyvästä ja pahoitellen kaikkea vähemmän hyvää. En haluaisi edetä tästä, mutta pakko - jatkan matkaani. Minun on taas vaikea ottaa askeleita - tuntuu kuin halvaantuisin.  Käännän kasvoni eteenpäin ja lupaan, etten katso taakseni. Tein kai kaiken minkä pystyin, enkä enää muuta voi. Ylleni nousee tumma pilvi ja tunnen kasvojeni kostuvan.  Luulin hetken verran sitä sateeksi, mutta ne ovat kyyneleitä vain.



Kuitenkin pilven raosta syöksyy maahan auringonsäde, joka osuu tiehen, mitä lähdin kulkemaan. Se on kaukana,  mutta olemassaolollaan valaa minuun toivoa - tälle polulle loistaa valo taivaasta. Tämän täytyy olla se oikea. Nyt on vaan minun tehtäväni pysyä täällä, eikä harhautua turhuuden teille. Minun oma tahtoni ajoi minut pois oikealta polulta, joten pyydän Herra - johdata Sinä nyt minua.

Viimeisiin viikkoihin on mahtunut tunteita laidasta laitaan: alistumista, toivoa, pettymystä, vihaa, surua,  turhautumista, nolostumista, nöyrtymistä, hätää, onnea, huolta, lämpöä, empatiaa, luottamusta, naurua, riemua, jännitystä, raivoa ja huojentumista. Katkeruuden ja onnen kyyneleitä.  Kuitenkin, elämä on rikastuttavaa monella tapaa, kasvattavaa, rohkaisevaa ja kolhivasti koulivaa. 

 Kun sen vaan oikein oivaltaa.


<3 Henna