Vieläkö rakkaus kantaa?

" Vieläkö rakkaus kantaa kun järvet jäätyvät,
 kun lumeen peittyy nurmet vihreät,
Vieläkö meille kaunis on maa?
Vieläkö rakkaus kantaa, päänsä painaa syliin
 ja vie kyliin lämpimiin,
 joissa talvee ei tunnetakaan. "

                                                     Tommi Kalenius - Vieläkö Rakkaus Kantaa


Oletteko koskaan ikävöinyt rakastanne, vaikka hän olisi siinä aivan vieressänne ?

Halaat ja rutistat häntä, mutta tuntuu ettet saa otetta tarpeeksi ? 

Oletteko koskaan kaivanneet sitä yhteyttä, joka teillä joskus oli ? Intohimoa ?

Oletteko olleet sylikkäin, mutta arkiset murheet painavat mieltäsi niin - ettei mikään tunnu enää miltään ?

Oletteko olleet niin väsyneitä, ettei haihdutte pois omiin ajatuksiinne ettekä enää osaa olla kunnolla läsnä toisillenne ?

Oletteko haaveilleet yhteisestä ajasta - mutta sitä ei ole ?

Onko teillä yhteisiä unelmia, vai onko elämän haasteet saaneet teidät kuoppaamaan ne  ennen kuin ne ovat kunnolla syntyneetkään?

Miltä teistä tuntuisi, kun rakkaus ei ole hävinnyt minnekään  mutta toivo sen elättämisestä alkaa hiipua ?

Pariskunta jo vuodesta 2002 <3

Olin ollut pitkään hyvin surullinen ja kokenut suurta ikävää miestäni kohtaan. Olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta. Rakastan häntä todella paljon, mutta välillä on suuri haaste löytää energiaa näyttää sitä hänelle kunnolla.  Ja voisin ehkä varovasti puhua tässä myös mieheni puolesta.  Kyllä, näemme päivittäin - mutta vuorotyöt ja muut kuviot asettaa haasteensa  parisuhteen hoidolle.  Vaikka hän olisi siinä vieressäni, silti ikävöin häntä ja kaikkea sitä, mitä meidän välillämme on ollut ja ennenkaikkea voisi  edelleenkin olla.  Ja onkin, mutta piilossa. Tämä kiireinen arki on uuvuttanut meidät ja sumentanut katseemme nähdä toisemme kunnolla.  Yhteys välillämme päässyt hiipumaan  koska siihen ei ole aikaa, tai hektinen arki imee ihmisestä kaikki mehut mitä vain irti voi saada. Vuorotyöt, remontti, pieni lapsi, koirat/kissat/hevoset ja lisäksi molempien suuri heikkous KILTTEYS ja kyvyttömyys sanoa "ei" --> siitä aiheutuneet jonninjoutavat vapaaehtoistyöt. 

Meidän suhteessa on ollut  huonoja aikoja, liittyen usein minun masennukseeni ja uupumuksiini, mutta myös hirmuisesti hyvää ja ennen kaikkea potentiaalia kehittyä vielä parempaankin suuntaan. Uskollisuutta ja syvää kiintymystä. Yhteisiä innostuksen/kiinnostuksen kohteita, huumoria. Olemme molemmat itsenäisiä - annamme toisillemme tilaa ja omaa aikaa omille jutuillemme ja ystävillemme. Kuitenkin samalla olemme aidosti kiinnostuneita toistemme tärkeistä asioista sekä ihmisistä, haluamme auttaa toisiamme saavuttamaan unelmiamme. On pilkettä silmäkulmassa vieläkin, näin 15 yhteisen vuodenkin jälkeen ja moni asia on viinin tavoin parantunut vanhetessaan.

Mutta ruuhkavuodet.  Vanhemmuus. Uuvuttava, aikataulutettu arki. Vähäinen yhteinen aika. Ne tulivat kuin varkain eikä me jakseta olla toisillemme kunnolla läsnä. Aikaa ei vain ole, ja kun päivän työt on tehty - me nuupahdetaan, kuivutaan kasaan kuin tulikuumaan hiekkaan heitetty leikkokukka aavikolla. Ollaan päivän mittaan työn lomassa suunniteltu katsovamme iltasella elokuvaa kynttilänvalossa "sitten kunhan nämä ja nämä ja nämä saadaan tehtyä ja saatu lapsi unille.."  - lopputuloksena kuitenkin välitön sammuminen sohvalle.  Yleensä välissämme saattaa rymytä vielä iltavillinen lapsi, joka haalii tietysti ansaitusti kaiken huomion itselleen. Toisen syliä tai kainaloa on vaikea löytää tai mahdollisesti liian kiireiseksi ja rankaksi käyneen päivän ja sen kinkkisinä hetkinä kuumenneet tunteet on viilentäneen välejänne.  Lapsen päiväunien aikaan ei tietenkään malteta levätä, vaan laitetaan turbo päälle ja yritetään juosta kellon kanssa kilpaa hoidellen sellaiset asiat jotka eivät lapsen ollessa mukana noin vaan onnistu. 

Me molemmat tehdään liikaa töitä. Minä yöduunin lisäksi koitan hoitaa kotia, hevosia, lenkittää koiria, tehdä vähän lisärahaa lisätyöllä - kun taas Kimi tekee töissä jonkin verran ylitöitä ja koittaa ajan rippeillä remontoida  kotia ja kunnostaa yhtä sun toista  rempallaan olevaa paikkaa meidän tiluksilla.  Lasta hoidetaan tasavertaisesti yhdessä aikatauluista ja tilanteista riippuen. Silti koemme, ettemme saa annettua lapsellemmekaan tarpeeksi aikaa ja huomiota ollen siitäkin ajoittain turhautuneita.  Töitä meidän tulisi vähentää, se on selvä - mutta kuinka kaikki asiat sitten hoidetaan ja maksetaan ?  Toivoa ja rukoilla saa - mutta ei kai laskuja makseta tai taloa kunnosteta Pyhällä Hengellä ?

Kyllä minä myönnän, että jos jostakin toisia katkerasti kadehdin - on toisten ihmisten vahva tukiverkosto.  Aktiiviset, lähellä asuvat isovanhemmat, tädit, sedät - kummit ja kaimat. Minä toivon hartaasti, että niillä joilla on tukijoukko auttamassa arjessa ja mahdollistamassa pienten lasten vanhemmille omaa /parisuhdeaikaa tai vaikka kunnon yöunet - he arvostaisivat sitä todella ja muistaisivat kiittää eikä pitää sitä itsestäänselvyytenä. Meillä tukea ei juurikaan ole, vaan saamme selviytyä kaikesta pääosin yksin samalla, kun meiltä ollaan vaatimassa panosta siellä,täällä ja tuolla. Tässä vaihdessa myönnän itkeväni kun kirjoitan tätä postausta.  En pelkästään siksi, että väsyttää vaan siksi että kaipaan niin kovasti meille laatuaikaa jossa saisimme olla vain minä ja hän. Me. Voitaisiin löytää se tunne, mikä oli silloin kun löydettiin toisemme.

Meidän vanhemmat asuvat sekä 120:n että reilun 600:n kilometrin päässä, joten isovanhempien apu on harvinaista herkkua. He varmasti auttaisivat jos voisivat, mutta etäisyys tekee siitä haasteellisen.  Minun, lähempänä asuvat vanhempani auttavat kyllä aina pyytettömästi kun vain on siihen mahdollisuus ja olen sitä arvostanut suuresti.  Mutta sekä etäisyys että erinäiset muut seikat koen usein esteeksi enkä pysty tukeutumaan vanhempiini niin paljon kuin ehkä joskus tarvitsisin. Kuitenkin helpottaa se ajatus, että he auttavat kyllä jos tulee tiukka paikka.   Meidän ainut arkinen apu täällä omalla paikkakunnalla on toki kunnalta saatu päivähoito, mutta puolihoidolla ei hyvin laatuaikaa vanhemmille järjesty. Eikä tietenkään, se sitä varten olekaan.

Olen auttanut useita ystäviäni viimeisten vuosien aikana omankin uupumuksen keskeltä, ja heiltä voin pyytää apua - mutta olen säästänyt ne "kortit"  hätätilateita varten. Minua hävettää pyytää apua, mutta nyt olen viime aikoina ollut  siinä pisteessä että tarvitsen sitä todella.  Ja "tilanne" on minun ja mieheni suhteen hoitaminen. Ei hätätilanne, mutta itse sen koen suhteellisen akuutiksi ja tärkeäksi. Koen, että jo ihan lapsen kannalta on tärkeää että isä ja äiti jaksaa paremmin ja voi hyvin, osoittaa myös toisilleen hellyyttä kotona. Tällä ajatuksella olen onnistunut luomaan ystäväni kanssa niin sanotun "avunanto-sopimuksen", jossa molemmat osapuolet auttavat toisiaan ja  hyötyvät siitä. Ennen kaikkea tärkeintä on, että sopimus on tasavertaisesti reilu kumpaankin suuntaan.  Olen erittäin onnellinen tästä keinosta järjestää meille säännöllisesti aikaa vain meille kahdell ja se on saanut mieleni suuresti piristymään viime aikoina. Meillä on toivoa ja se on saanut minut piristymään viime aikoina <3  

Näin jokin aika sitten yöllä unta, jossa asuin kaupungissa, eronneena. Koko aamupäivä meni ahdistuksen kourissa, uni oli niin toden tuntuinen. Minä en halua ollayksi niistä, jotka vaan lopettaa yrittämisen ihmissuhteen eteen - luovuttaa.  Heittää hukkaan hyvän suhteen siksi, ettei enää jaksa taistella. Eikä tässä siitä olekaan kyse, haluan vain ennaltaehkäistä tuollaisten ajatusten syntymistä.  Meillä on niin paljon hyvää ja me ollaan etuoikeutetusti saatu olla niin pitkään yhdessä, että tästä suhteesta on pidettävä huoli. Kyllä minä olen ajatellut pysyväni tässä hautaan asti.  Minä kaipaan meidän välisiä höpöttelyjä, painimatseja ja ronskia huumoria. Yhteistä tekemistä.  Sellaista hulluttelua, mutta myöskin sitä oikeaa läheisyyttä. Silmiin katsomista.  Aikaa olla  - ilman, että minun ajatukset pyörii aikataulujen, murheiden ja velvollisuuksien ympärillä.  Mieheni ei varmaan enää edes tiedä, miten paljon häntä rakastan , koska sen sijaan että hänelle sen sanoisin - olen liian usein poissaoleva ja kärttyinen, turhautunut - itkuinen ja epätoivoinen. Ja hänen on taatusti vaikeaa ajoittain rakastaa minua.

Allekirjoittaneella on aina ollut paheena murehtia asioita liikaa, kantaa huolta ja stressata etukäteen. Maalata ihan helvetinmoisia demoneita romanttisille ruusutapeteille. Ehkä tämä juuri siksi, että on joutunut taistelemaan ja huolehtimaan liikaa huomisesta. Myös siksi, ettei toinen sitä välttämättä osaa  ja minä koen että ilman minun huolta ei mitään tapahtuisi. Että ilman minun murehtimista homma leviää käsiin. Tässä vaiheessa voin jo naurahtaa ääneen, mutta toisaalta kiristän hampaitani samalla. Ai että ihmisellä voikin olla niin vaikeaa päänsä sisällä. Kuitenkin,  moni asia olisi varmasti jäänyt tekemättä ilman minun tapaani toimia, mutta silti arvostan myös mieheni rauhallisuutta ja malttia edetä asioissa. Kykyä olla murehtimatta - ai että kun saisi joskus sen kyvyn itselleen edes päiväksi.  Mieheni  pelkkä levollinen olemus tasapainottaa ja  rauhoittaa joskus minuakin, mutta joskus  toivoisin hänen sanovan minulle sellaisia sanoja jotka tyynnyttäisi sisimmässäni mylläävän huolten myrskyaallokon. Olen kuitenkin oppinut antamaan miehelleni aikaa ajatella ja  edetä muunmuassa remontin suhteen rauhassa, jotta hän saa tehdä kaikki oman mielensä mukaan, huolellisesti ja ajan kanssa. Remontti etenee todella hitaasti mutta syytön siihen miehenikin on - hän on jatkuvasti töissä tai sitten muissa velvollisuuksissa. Ehkä tämä kaikki on joskus ohi ja me voidaan alkaa nauttia elämästä kunnolla?

Kuinkas sitten sitä parisuhdetta kerkiää hoitamaan tämän hässäkän keskellä ?  Pienillä teoilla ja eleillä arjessa. Koskettamalla toista ohimennen  ja antamalla suukko ulos lähtiessä.  Tai minut tuntien: puristamalla toista perseestä.  Ihan pieniä juttuja. Näkemällä, mikä on toiselle tärkeää ja antaa tilaa sille. Huomioimalla.  Niin kuin mieheni eilen imuroi pyytämättä, se on ehkä romanttisin ele ikinä.  Aiemmin en pitänyt yhteistä aikaa niin tärkeänä ja täytyy myöntää, etten pitänyt mieheni seuraakaan niin tärkeänä. Ystäväni ovat olleet minulle aina tärkeitä ja tulevat olemaan - mutta nyt huomaan janoavani enemmän Kimmon seuraa. Voin nolostuneena myöntää aliarvioineeni häntä. Olen muistanut taas, että puolisoni on myös hyvä ystäväni ja ehdottomasti uskollisimpia sellaisia. Nyt, kun haluaisin sitä aikaa - emme sitä saa niin paljon kuin haluaisimme.  Emme edes  kullanarvoista perheaikaa, sekin kun on niin harvinaista herkkua. Voi kunpa sitä olisi ollut jo aikoinaan näin "viisas".   Minun oma ajatusmaailmani kaipaa eniten remonttia ja  pitää puntaroida tarkkaan, onko suhteemme , raha, remontti tai jokin muu materialistinen asia tärkeämpää. Päätös on helppo tehdä sanallisella tasolla, mutta ohjaako se toimintaa ?

Tiedän jo ennalta ettei tuleva syksy/talvi tule olemaan helppo, mutta pieniä välietappeja aion meille järjestää jotta saataisiin pidettyä homma hanskassa, päät selkeinä ja sydämet paikallaan. Viedään taas Onni yökylään ystäväni luokse, jossa lapsilla on toisistaan leikkikaveriksi - ja me, isi ja äiti käydään vähän tuulettamassa aivoja ja heittämässä bensaa meidän parisuhteen kytevään nuotioon. Unohtamatta myös koko perheelle järjestettyä aikaa. Lapselle suurinta onnea on, että vanhemmat on läsnä, rakastaa toisiaan ja lastaan.

<3 Henna