Turvapaikkana yksinäisyys

Yksinäisyys.


Sana, joka käy hyvin todennäköisesti kaikkien ihmisten huulilla ainakin jossain vaiheessa elämänkaarta.  Sana, johon kätkeytyy paljon tuskaa, pelkoa, epätoivoa - mutta myös vapautta.  Sana, joka puetaan usein negatiivisuuden viitaan. Syystäkin.  Sana, jolla kuitekin on myös toiset kasvot, piilotetut.

Niin kuin aiemminkin, olen täällä kirjoittanut yksinolosta ja yksinäisyydestä.  "Oon yksin -ja se tuntuu hyvältä"  - postaus on yksi niistä joissa olen käsitellyt omaa, henkilökohtaista yksinäisyyttäni ja siihen suhtautumistani elämässäni. Tuo kannattaa lukea heti alkuun,  jos haluat perehtyä tähän tekstiin hieman paremmin. Muuten tämä saattaisi kuulostaa tosi sekavalta.  Mikään ei ole oikeastaan noista ajoista muuttunut, edelleen olen paljon yksikseni ja viihdyn siinä tilassa. Mutta yksinäisyyden tunne on ottanut vielä enemmän tilaa elämässäni - ja siitä aion kirjoittaa nyt.

 
Minulle yksinäisyys on turvapaikka. Se on edelleen se lapsuuden haave-maailma, minne katoan ja missä minun on hyvä olla. Tarvitsen sitä säännöllisesti voidakseni hyvin ja pidettyä ajatukseni kasassa. Metsälenkit koirien kanssa,  marjastus- ja sienireissut  sekä sorsapassissa istuminen elokuisessa iltahämässä ovat muunmuassa sellaisia hetkiä, jolloin helposti hyppään tähän toiseen todellisuuteeni. Vain minä ja luonnon äänet. Tunne, kuinka sisäinen rauha virtaa sisälle luonnontuoksuisen tuulenhenkäyksen mukana. Tietysti marjamättäiden kimpussa kyykkiessäni  euforiselta tuntuvan harmonian saattaa hetkellisesti pätkäistä poikki puskasta ryntäävä koira, joka häntä hulmuten tulee pyörimään mustikkamättäiden päälle ja nuolemaan emäntäänsä naamasta. Mutta se ei haittaa, koska myös koirani - nekin kuuluvat sinne - minun taivaaseen. Tuollaisina hetkinä tunnen olevani todella etuoikeutettu ja onnellinen ihminen.  

Ehkä juuri siksi olen viime vuosina erityisesti panostanut luonnossa hiljentymiseen,   sillä olen huomannut sen vaikuttavan suuresti elämänlaatuuni. Tulen herkästi turhautuneeksi ja kiukkuiseksi, jos en pääse nollaamaan ajatuksiani metsän keskelle tai veden äärelle.  Jokaiselle ihmiselle löytyy varmasti  paikka, missä saa vapauttaa, toteuttaa itseään ja purkaa stressiään. Toiselle se saattaa olla kuntosali, kampaajalla käynti tai jokin muu asia - minulle se on luonto.

Minun elämäni on kovin hektinen ja sosiaalisestikin hyvin aktiivinen. Sen lisäksi, että teen tietysti työtä ihmisen parissa hoitajana,  luonani käy säännöllisesti pieni asiakaskunta huollattamassa ripsienpidennyksiään. Se on yksi tapa, jolloin pääsee hyvin ihmiskontaktiin ja joku ainakin vierailee luona silloin tällöin. Suurin osa "asiakkaistani" onkin ihan jo entuudestaan tuttuja - ystäviä ja kavereita, joten kanssakäyminen on automaattisesti luontevaa. Se on ollut yksi syy, miksi tämä toinen, harrastuspohjainen "työ" on ollut tosi hieno lisäys elämään.  Olen siten saanut uusia ystäviäkin.

Kiireinen elämä kuitenkin rajoittaa liikkumistani tiluksien ulkopuolella ja usein huomaan olevani kotini vanki. Ystävyyssuhteet saavat usein odottaa vuoroaan ikuisuuksia ja  varmaan siksi olen itse huomannut erkaantuneeni monesta ihmissuhteesta. Elämä polkee eteenpäin ja arvotkin saattavat mennä osittain uusiksi matkan varrella.  Itse ainakin koen muuttuneeni todella paljon. Vanhaa, ennen niin vahvasti yhdistänyttä säveltä ei enää välttämättä löydykään ja  jotain sitä  arvokasta on saattanut kadota matkan varrella tai jopa joskus rikkoontuakin. Rakkaus ei välttämättä ole hävinnyt - se on vain muuttanut muotoaan.

Kuitenkin, silloin kun saan mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten parissa - huomaan olevani yksinäinen sielläkin heidän keskellään. Ei ole välttämättä väliä kenen seurassa olen sillä olivat he sitten puolituttuja, ystäviä tai sitten isompi kaveripiiri - koen vaipuvani sielläkin omiin maailmoihini. Vaikka oikeasti olisi hauskaa ja seurakin hyvää - silti helposti haihdun tilanteesta henkisellä tasolla.  Ehkä alitajuntani sekä sisälläni mylläävä huolien  ja suunnitelmien sekamelska ei anna minulle rauhaa edes hyvissäkään olosuhteissa - tai sitten en enää löydä paikkaani tästä maailmasta. Ehkä seura ei tule koskaan olemaan sellaista, jossa oikeasti tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan ?   Tiedostan myös tietynlaisen piirteen kasvaneen vuosien saatossa itselleni; että jos en tule saavuttamaan tiettyä asemaa ihmisten elämässä - en jaksa enää yrittää vaan jättäydyn suosiolla ulkopuolelle. Vapaaehtoisesti teen sen - en enää kivun ja hylkäämisen tunteen kautta. On ollut niin paljon helpompaa elää, kun ei odota keneltäkään yhtään mitään. On kiva hengailla ja jutella ihmisten kanssa - mutta nykyään kiintymyssuhteen luomiseen on piiiitkä matka.  Otan mielummin rennosti ja kunhan chillailen sen suurempaa, syvällisen välittämisen tunnetta. Tuo lause on oikeasti aika kylmäävää kirjoittaa, koska se antaa tosi kovan kuvan minusta. Ei se sitä ole, olen hyvin empaattinen ja välittävä ihminen edelleen niin kuin aina ennenkin.  Minun on ollut vaan pakko opetella elämään tämän asemani kanssa.  En enää omistaudu muille kuin ehkä perheelleni ja parille ystävälleni - koska sieltä saan myös vastakaikua.  Olen ajatunut tähän liian monen pettymyksen kautta.

Olen jo pitkään tiedostanut, ettei minulla  ole sielunkumppania. Ja hyvin todennäköisesti tuskin sellaista tulen koskaan löytämäänkään. Se on kipeä tosiasia, jonka olen hyväksynyt jo aikapäiviä sitten. Vaikka vei toki aikaa tottua siihen, etten ole se ensimmäinen vaihtoehto kenellekään. Tiedostaa, etten tässä elämässä koskaan tule olemaan täysin oikeassa paikassa. Vaan se oikea paikka on siellä, jo lapsuudessa rakennetussa maailmassa. Linnakkeessa, joka on rakennettu mustikanvarvuista ja poronjäkälästä. Ja se on ihan fine. Kunhan pääsen loikkimaan kahden maailman väliä säännöllisesti, pärjään molemmissa oikein hyvin. Ja kotikin tuntuu oikein kodilta,  varsinkin jos keittiön pöydän maljakossa on vaikka kallionjyrkänteeltä kerättyjä kanervanoksia tai suolta poimittuja suopursun kukkasia.

Minä en yhtään vähättele mieheni,poikani tai muiden rakkaitteni osuutta elämässäni - sillä heidän seuraa kaipaan jatkuvasti. Hamuan Onnin syliini suukoteltavaksi aina kun se on mahdollista ja kaivaudun Kimmon kainaloon heti kun siihen koittaa tilaisuus. Meidän välillämme on  vahva side kaikesta huolimatta. Haluaisin käydä vanhempieni luona paljon useammin kuin pystyn ja kertoa heille kuinka ihailen heitä  ja kuinka välitän.  Rakastan pitkiä, hulvattomia puheluita läheisimmän ystäväni Lauran kanssa. Kaipaan myös hulluttelua joko hänen tai muiden ystävieni kanssa. Nauramista räkä poskella.   Ja myös niitä syvällisiä keskusteluita.  Olen kuitekin loppupeleissä aina se yksinäinen susi, joka tarvitsee välillä lauman turvaa - mutta on kuitekin voimakkaasti massasta erottuva yksilö joka ei ikinä pysty sulavasti kulkemaan valtavirrassa.

Ajatusmaailmani on niin monimutkainen, ettei sen mukana pysyisi kukaan vaikka kuinka yrittäisi. Tiedän, että kanssani on vaikea löytää samaa aaltopituutta. Siksi en syytä ketään mistään. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, koska suurin osa ihmisistä tuntee minut "kaikkien kaverina"  tai hyvin helposti lähestyttävänä ihmisenä. Sitähän se onkin, pidän ihmisistä mutta nykyään etenen hyvin varovasti - koko ajan hieman tilannetta tunnustellen.  En anna itsestäni liikaa, sillä oloni on silloin hyvin aseeton ja alaston. Kokemuksien kautta opitaan olemaan varovaisempi. Siksi en jaa edes murto-osaa kaikesta, mitä käyn sisimmässäni läpi. Oli ne sitten syvällisiä tai pinnallisia asioita.  Olen todella kova laskelmoimaan ja suunnittelemaan elämääni, tilanne voi pääni sisällä kääntyä päivän aikana päälaelleen vaikka kuinka monta kertaa. Keväällä eräs lukija kysyi, olisiko minulla kenties ADHD - vastaus on salamannopeasti kyllä, jos minun joku pääsisi pääni sisälle kurkistamaan. Kuitekin, tämä ajatusten sirkus on antanut minulle myös kykyä saavuttaa paljon asioita ja  pitää muunmuassa talouselämäni kurissa ja hyvässä jamassa. Vaikka innovatiivisuus ei anna minulle hetkenkään rauhaa - on se haastanut minua positiivisessa mielessä ja pakottanut minua jatkamaan eteenpäin sellaisissakin tilanteissa joissa olisin voinut yhtä hyvin romahtaa ja mielelläni kuolla pois.

Yksinäisyys on monelle kivulias olotila. Tunne, kun ei ole ketään. Tiedän kyllä varsin hyvin. Enkä voi tehdä muuta kuin katsoa lempeästi ja osoittaa ymmärtäväni. Toivoa, että myös sinäkin opit elämään asian kanssa niin kuin minäkin omien kokemuksieni kautta:  Kun kaveri kertoo käyneensä leffassa toisen ystävänsä kanssa, vaikka tiesi myös minun halunneen samaa leffaa katsomaan. Kun kysyt kaveriltasi voitko tulla kahville, saat kiusaantuneelta kuulostavan kieltävän vastauksen, koska toinen kaveri on siellä jo. Minä kun en tietenkään mahdu samaan kahvipöytään. Kun kaksi kaverusta kävelee taloni ohi lenkillä äänekkäästi nauraen, ja minä seison pihallani yksin katsoen kaihoten heidän onnellisuuttaan. Kun saan tietää, että minua on pyydetty mukaan illaviettoon vain siksi ja vasta sitten koska ja kun muut kaverit eivät päässeet.  Se tunne, kun tiedostat olevasi hyödyke ja hätävara - mutta annat sen vain sinisilmäisesti tapahtua.

 Näiden kipeiden kokemusten kautta olen onnekas, että olen saanut muodostettua yksinäisyydestäni itselleni turvapaikan jossa saan levähtää ja olla vapaa. Eikä minun tarvitse todistella kenellekään, miksi minua pitäisi rakastaa tai miksi minut pitäisi hyväksyä. Siellä minä saan olla minä ja olla tilanteen herra.  Minä tykkään itse itsestäni ja olen mielestäni hyvä tyyppi - miksi en siis hengailisi itseni kanssa tai sanoisi itselleni tsemppaavia sanoja ? Tärkeetä on tiedostaa olevansa itsensä paras kaveri ja pitävänsä huolta siitä suhteesta. Siteestä omaan itseensä. Tämänkin tiedostaen olen alkanut tehdä paljon pieniä edistysaskeleita siihen, miten pidän huolta itsestäni. Jos ystäväni kaltoinkohtelisi omaa terveyttään tai itseään niin kuin minä itselleni olen tehnyt tai puhuisi itselleen niin rumasti mitä itse aikoinaan itselleni puhuin - olisin puuttunut asiaan. Miksi en tekisi sitä myös itselleni ja viheltäisi peliä poikki?  Kertoisi miten itseään kuuluu rakastaa, arvostaa ja kohdella ?

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus ja  jatkaa aiheesta eteenpäin lähitulevaisuudessa. Mutta kerro sinä :

Millaisena sinä koet yksinäisyyden ? 


<3 Henna