Yksinäisyys.
Sana, joka käy hyvin todennäköisesti kaikkien ihmisten huulilla ainakin jossain vaiheessa elämänkaarta. Sana, johon kätkeytyy paljon tuskaa, pelkoa, epätoivoa - mutta myös vapautta. Sana, joka puetaan usein negatiivisuuden viitaan. Syystäkin. Sana, jolla kuitekin on myös toiset kasvot, piilotetut.
Niin kuin aiemminkin, olen täällä kirjoittanut yksinolosta ja yksinäisyydestä. "Oon yksin -ja se tuntuu hyvältä" - postaus on yksi niistä joissa olen käsitellyt omaa, henkilökohtaista yksinäisyyttäni ja siihen suhtautumistani elämässäni. Tuo kannattaa lukea heti alkuun, jos haluat perehtyä tähän tekstiin hieman paremmin. Muuten tämä saattaisi kuulostaa tosi sekavalta. Mikään ei ole oikeastaan noista ajoista muuttunut, edelleen olen paljon yksikseni ja viihdyn siinä tilassa. Mutta yksinäisyyden tunne on ottanut vielä enemmän tilaa elämässäni - ja siitä aion kirjoittaa nyt.
Minulle yksinäisyys on turvapaikka. Se on edelleen se lapsuuden haave-maailma, minne katoan ja missä minun on hyvä olla. Tarvitsen sitä säännöllisesti voidakseni hyvin ja pidettyä ajatukseni kasassa. Metsälenkit koirien kanssa, marjastus- ja sienireissut sekä sorsapassissa istuminen elokuisessa iltahämässä ovat muunmuassa sellaisia hetkiä, jolloin helposti hyppään tähän toiseen todellisuuteeni. Vain minä ja luonnon äänet. Tunne, kuinka sisäinen rauha virtaa sisälle luonnontuoksuisen tuulenhenkäyksen mukana. Tietysti marjamättäiden kimpussa kyykkiessäni euforiselta tuntuvan harmonian saattaa hetkellisesti pätkäistä poikki puskasta ryntäävä koira, joka häntä hulmuten tulee pyörimään mustikkamättäiden päälle ja nuolemaan emäntäänsä naamasta. Mutta se ei haittaa, koska myös koirani - nekin kuuluvat sinne - minun taivaaseen. Tuollaisina hetkinä tunnen olevani todella etuoikeutettu ja onnellinen ihminen.
Ehkä juuri siksi olen viime vuosina erityisesti panostanut luonnossa hiljentymiseen, sillä olen huomannut sen vaikuttavan suuresti elämänlaatuuni. Tulen herkästi turhautuneeksi ja kiukkuiseksi, jos en pääse nollaamaan ajatuksiani metsän keskelle tai veden äärelle. Jokaiselle ihmiselle löytyy varmasti paikka, missä saa vapauttaa, toteuttaa itseään ja purkaa stressiään. Toiselle se saattaa olla kuntosali, kampaajalla käynti tai jokin muu asia - minulle se on luonto.
Minun elämäni on kovin hektinen ja sosiaalisestikin hyvin aktiivinen. Sen lisäksi, että teen tietysti työtä ihmisen parissa hoitajana, luonani käy säännöllisesti pieni asiakaskunta huollattamassa ripsienpidennyksiään. Se on yksi tapa, jolloin pääsee hyvin ihmiskontaktiin ja joku ainakin vierailee luona silloin tällöin. Suurin osa "asiakkaistani" onkin ihan jo entuudestaan tuttuja - ystäviä ja kavereita, joten kanssakäyminen on automaattisesti luontevaa. Se on ollut yksi syy, miksi tämä toinen, harrastuspohjainen "työ" on ollut tosi hieno lisäys elämään. Olen siten saanut uusia ystäviäkin.
Kiireinen elämä kuitenkin rajoittaa liikkumistani tiluksien ulkopuolella ja usein huomaan olevani kotini vanki. Ystävyyssuhteet saavat usein odottaa vuoroaan ikuisuuksia ja varmaan siksi olen itse huomannut erkaantuneeni monesta ihmissuhteesta. Elämä polkee eteenpäin ja arvotkin saattavat mennä osittain uusiksi matkan varrella. Itse ainakin koen muuttuneeni todella paljon. Vanhaa, ennen niin vahvasti yhdistänyttä säveltä ei enää välttämättä löydykään ja jotain sitä arvokasta on saattanut kadota matkan varrella tai jopa joskus rikkoontuakin. Rakkaus ei välttämättä ole hävinnyt - se on vain muuttanut muotoaan.
Kuitenkin, silloin kun saan mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten parissa - huomaan olevani yksinäinen sielläkin heidän keskellään. Ei ole välttämättä väliä kenen seurassa olen sillä olivat he sitten puolituttuja, ystäviä tai sitten isompi kaveripiiri - koen vaipuvani sielläkin omiin maailmoihini. Vaikka oikeasti olisi hauskaa ja seurakin hyvää - silti helposti haihdun tilanteesta henkisellä tasolla. Ehkä alitajuntani sekä sisälläni mylläävä huolien ja suunnitelmien sekamelska ei anna minulle rauhaa edes hyvissäkään olosuhteissa - tai sitten en enää löydä paikkaani tästä maailmasta. Ehkä seura ei tule koskaan olemaan sellaista, jossa oikeasti tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan ? Tiedostan myös tietynlaisen piirteen kasvaneen vuosien saatossa itselleni; että jos en tule saavuttamaan tiettyä asemaa ihmisten elämässä - en jaksa enää yrittää vaan jättäydyn suosiolla ulkopuolelle. Vapaaehtoisesti teen sen - en enää kivun ja hylkäämisen tunteen
kautta. On ollut niin paljon helpompaa elää, kun ei odota keneltäkään yhtään
mitään. On kiva hengailla ja jutella ihmisten kanssa - mutta nykyään kiintymyssuhteen luomiseen on piiiitkä matka. Otan mielummin rennosti ja kunhan chillailen sen suurempaa, syvällisen välittämisen tunnetta. Tuo lause on oikeasti aika kylmäävää kirjoittaa, koska se antaa tosi kovan kuvan minusta. Ei se sitä ole, olen hyvin empaattinen ja välittävä ihminen edelleen niin kuin aina ennenkin. Minun on ollut vaan pakko opetella elämään tämän asemani kanssa. En enää omistaudu muille kuin ehkä perheelleni ja parille ystävälleni - koska sieltä saan myös vastakaikua. Olen ajatunut tähän liian monen pettymyksen kautta.
Olen jo pitkään tiedostanut, ettei minulla ole sielunkumppania. Ja hyvin todennäköisesti tuskin sellaista tulen koskaan löytämäänkään. Se on kipeä tosiasia, jonka olen hyväksynyt jo aikapäiviä sitten. Vaikka vei toki aikaa tottua siihen, etten ole se ensimmäinen vaihtoehto kenellekään. Tiedostaa, etten tässä elämässä koskaan tule olemaan täysin oikeassa paikassa. Vaan se oikea paikka on siellä, jo lapsuudessa rakennetussa maailmassa. Linnakkeessa, joka on rakennettu mustikanvarvuista ja poronjäkälästä. Ja se on ihan fine. Kunhan pääsen loikkimaan kahden maailman väliä säännöllisesti, pärjään molemmissa oikein hyvin. Ja kotikin tuntuu oikein kodilta, varsinkin jos keittiön pöydän maljakossa on vaikka kallionjyrkänteeltä kerättyjä kanervanoksia tai suolta poimittuja suopursun kukkasia.
Minä en yhtään vähättele mieheni,poikani tai muiden rakkaitteni osuutta elämässäni - sillä heidän seuraa kaipaan jatkuvasti. Hamuan Onnin syliini suukoteltavaksi aina kun se on mahdollista ja kaivaudun Kimmon kainaloon heti kun siihen koittaa tilaisuus. Meidän välillämme on vahva side kaikesta huolimatta. Haluaisin käydä vanhempieni luona paljon useammin kuin pystyn ja kertoa heille kuinka ihailen heitä ja kuinka välitän. Rakastan pitkiä, hulvattomia puheluita läheisimmän ystäväni Lauran kanssa. Kaipaan myös hulluttelua joko hänen tai muiden ystävieni kanssa. Nauramista räkä poskella. Ja myös niitä syvällisiä keskusteluita. Olen kuitekin loppupeleissä aina se yksinäinen susi, joka tarvitsee välillä lauman turvaa - mutta on kuitekin voimakkaasti massasta erottuva yksilö joka ei ikinä pysty sulavasti kulkemaan valtavirrassa.
Ajatusmaailmani on niin monimutkainen, ettei sen mukana pysyisi kukaan vaikka kuinka yrittäisi. Tiedän, että kanssani on vaikea löytää samaa aaltopituutta. Siksi en syytä ketään mistään. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, koska suurin osa ihmisistä tuntee minut "kaikkien kaverina" tai hyvin helposti lähestyttävänä ihmisenä. Sitähän se onkin, pidän ihmisistä mutta nykyään etenen hyvin varovasti - koko ajan hieman tilannetta tunnustellen. En anna itsestäni liikaa, sillä oloni on silloin hyvin aseeton ja alaston. Kokemuksien kautta opitaan olemaan varovaisempi. Siksi en jaa edes murto-osaa kaikesta, mitä käyn sisimmässäni läpi. Oli ne sitten syvällisiä tai pinnallisia asioita. Olen todella kova laskelmoimaan ja suunnittelemaan elämääni, tilanne voi pääni sisällä kääntyä päivän aikana päälaelleen vaikka kuinka monta kertaa. Keväällä eräs lukija kysyi, olisiko minulla kenties ADHD - vastaus on salamannopeasti kyllä, jos minun joku pääsisi pääni sisälle kurkistamaan. Kuitekin, tämä ajatusten sirkus on antanut minulle myös kykyä saavuttaa paljon asioita ja pitää muunmuassa talouselämäni kurissa ja hyvässä jamassa. Vaikka innovatiivisuus ei anna minulle hetkenkään rauhaa - on se haastanut minua positiivisessa mielessä ja pakottanut minua jatkamaan eteenpäin sellaisissakin tilanteissa joissa olisin voinut yhtä hyvin romahtaa ja mielelläni kuolla pois.
Yksinäisyys on monelle kivulias olotila. Tunne, kun ei ole ketään. Tiedän kyllä varsin hyvin. Enkä voi tehdä muuta kuin katsoa lempeästi ja osoittaa ymmärtäväni. Toivoa, että myös sinäkin opit elämään asian kanssa niin kuin minäkin omien kokemuksieni kautta: Kun kaveri kertoo käyneensä leffassa toisen ystävänsä kanssa, vaikka tiesi myös minun halunneen samaa leffaa katsomaan. Kun kysyt kaveriltasi voitko tulla kahville, saat kiusaantuneelta kuulostavan kieltävän vastauksen, koska toinen kaveri on siellä jo. Minä kun en tietenkään mahdu samaan kahvipöytään. Kun kaksi kaverusta kävelee taloni ohi lenkillä äänekkäästi nauraen, ja minä seison pihallani yksin katsoen kaihoten heidän onnellisuuttaan. Kun saan tietää, että minua on pyydetty mukaan illaviettoon vain siksi ja vasta sitten koska ja kun muut kaverit eivät päässeet. Se tunne, kun tiedostat olevasi hyödyke ja hätävara - mutta annat sen vain sinisilmäisesti tapahtua.
Näiden kipeiden kokemusten kautta olen onnekas, että olen saanut muodostettua yksinäisyydestäni itselleni turvapaikan jossa saan levähtää ja olla vapaa. Eikä minun tarvitse todistella kenellekään, miksi minua pitäisi rakastaa tai miksi minut pitäisi hyväksyä. Siellä minä saan olla minä ja olla tilanteen herra. Minä tykkään itse itsestäni ja olen mielestäni hyvä tyyppi - miksi en siis hengailisi itseni kanssa tai sanoisi itselleni tsemppaavia sanoja ? Tärkeetä on tiedostaa olevansa itsensä paras kaveri ja pitävänsä huolta siitä suhteesta. Siteestä omaan itseensä. Tämänkin tiedostaen olen alkanut tehdä paljon pieniä edistysaskeleita siihen, miten pidän huolta itsestäni. Jos ystäväni kaltoinkohtelisi omaa terveyttään tai itseään niin kuin minä itselleni olen tehnyt tai puhuisi itselleen niin rumasti mitä itse aikoinaan itselleni puhuin - olisin puuttunut asiaan. Miksi en tekisi sitä myös itselleni ja viheltäisi peliä poikki? Kertoisi miten itseään kuuluu rakastaa, arvostaa ja kohdella ?
Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa tämä postaus ja jatkaa aiheesta eteenpäin lähitulevaisuudessa. Mutta kerro sinä :
Millaisena sinä koet yksinäisyyden ?
<3 Henna
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista❤
VastaaPoistaIhana sinä.
Rohkean rehellistä pohdiskelua yksinäisyyden eri kulmista. Turvapaikka tai pakokeino. Elinehto tai suojamuuri. Monenmoista voi olla yksinolo.
Minä rakastan yksinoloa. Yksinäiseksi en kuitenkaan itseäni koe, vaikka ihmiskontaktini ei suuriin mittoihin ylläkään.
Olenkin joskus miettinyt onko kohdallani kyse pakenemisesta ja välttelemisestä vai olenko todella aidosti näin erakko. Vahvasti koen olevani tuon jälkimmäisen kannalla, vaikka tiedostankin usein myös vältteleväni. Koen kuitenkin, vältteleväni siksi, ettei sosiaalisuuden tarpeeni tarvitsekaan kovin suuria; sosiaalinen ähky syntyy jo melko helposti, pienistä annoksista.
Tämä on myös piirre, johon monet ovat loukkaantuneet ja on vaatinutkin pitkän kasvutien uskaltaa silti olla se oma erakko itsensä.
Luonto on minullekin se upea. Paikka, jossa nollata, latautua ja eheytyä. Usein koenkin, että luonnosta löydän ne "kaverini ja ystäväni": höpöttelen puille, pilville ja milloin millekin vastaan tulevalle ja ne höpöttelee takaisin. Ainakin melkein.
Mielenkiintoinen teema ja antoisa pohdiskeltava.
Kiitos ajatustesi jakamisesta soulsister.
sinä kyllä kanssa osaat niin hienosti pukea asioita sanoiksi - en voi muuta ku herkutella aina sun teksteillä ja kuola valuen odotan uusia <3 ja kyllä, i can feel you sister <3
PoistaSori, tuli viesti triplana - poistin liiat.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKnow the feeling ♡ Haluaisin sydänystävän. Satuttanut itteeni vaan liikaa yrittäessäni sellaisen luoda, eikä uskalla enään täysin luottaa kehenkään. Toisaalta asia joka on ihan fine ja toisaalta taas ei.
VastaaPoistaTämä justiin! voin niin kuule samaistua !Nimeomaan se tunteisiin heittäytyminen ja itsensä likoon paneminen ihmissuhteissa on tosi vaarallista. Silloin polttaa helposti näppinsä ja sitä tulee tosi varovaiseksi. Niin varovaiseksi, ettei välttämättä uskalla ja edes osaa antaa enää mahdollisuutta sellaisille asioille joista voisi oikeesti itää jotain suurta ja upeaa. mutta minkäs teet, pelko ottaa meistä usein ylivallan ja se on tosi surullista <3 voimia sinulle ja kiitos kun jaoit tuntemuksesi <3
PoistaMinä oon tän uuden tallikuvion myötä kokenut nyt tosi paljon semmosta toivottomuutta, riittämättömyyden tunnetta ja yksinäisyyttä. Tiedostan sen, että oon tämän vanki enkä voi poistua vuorokaudeksikaan mestoilta. Asia olisi ok, mikäli kaikki asiat kotona olisi kunnossa, mutta ei nekään oo viime aikoina ollut. Kun tavallaan elää kahden työmaan väliä joissa molemmissa nyt sattuu samaan aikaan olemaan murheita, niin ei oikein löydä rentoutumista mistään. Yritin eilen pyytää muutamia kavereita baariin, että olisin päässyt tanssimaan ja olemaan hetkeksi joku muu kun huono tyttöystävä, väsynyt äiti tai paska ratsastaja. Kukaan ei lähtenyt. Kerroin viestissä, että minulla on paha ja ahdistava tilanne ja että oikeasti kaipaisin irtiottoa. Kieltävät vastaukset tulivat nauruhymiöiden kera, eikä kukaan edes kysynyt mikä on vikana. Ei ketään kiinnosta. Kaikki ajattelee, että tuonkin huolet on jonkun muun vastuulla. Kotona, muiden ihmisten ja ystävien edessä haluan olla aina se reipas tyttö, joka on aina iloinen. Huomaan kuitenkin, että yhä useammin ja useammin arjessa kyynel vierii poskelle. Tuntuu, että on niin monta kyyneltä laskettavana ja niin paljon pahaa oloa purettavana, ettei siihen riitä vuorokauden tunnit. Kun vain pääsisi tästä kaikesta edes hetkeksi eroon, saisi yhdeksi illaksi unohtaa kaiken muun.
VastaaPoistaTätä on yksinäisyys.
Voi rakas <3 Taas kiroan tämän meidän välimatkan niin alimpaan kuin olla ja voi! Me niin tarvittais juuri nyt toisiamme <3 Uupumus, stressi ja kiire ja yksinäisyys sen keskellä on jotain niin kamalaa ettei semmosta pitäis kenenkään kokea. :(
PoistaMeidän on pakko saada järkättyä kyllä paremmat treffit lähitulevaisuuteen niin saadaan tähän meidän elämään jotain millä taas toivon mukaan jaksais hieman paremmin.
Olet hirmuisen rakas minulle, kuin pikkusisko - älä koskaan unohda sitä <3
"Kuitenkin, silloin kun saan mahdollisuuden viettää aikaa ihmisten parissa - huomaan olevani yksinäinen sielläkin heidän keskellään."
VastaaPoistaNiinpä. Tää on joka päiväinen olotila, ja sitä on niin vaikea selittää. Välillä tuntuu, vaikka huutaisi täysillä keskellä luokkaa, kukaan ei kuule. Tai vaikka olisi tauko tuntien välissä ja käytävällä on keskustelu, huomaa olevansa täysin ilmaa. Joku kysyy jotain ja vastaat kun muut ei tiedä. Ei kuulla sitä vastausta ja tarkistetaan netistä sama asia. Ja johon kaikki reagoi, usein liioitellustikin.
Varsinkin siinä kohti kun lopetti tupakoinnin (1v bileet on nyt, wohoo!), katosi tai vähintäänkin muuttui loputkin ympäriltä. Enää ei vaan oo mitään yhteistä.
Vaikka on yksi ihan ok tyyppi jonka kanssa soitellaan joskus ja jouluna, se on pitkälti liirumlaarumia vaan koulusta. Oli paska tunti, ei ymmärtäny, ärsyttävä tehtävä, miten sä teit sen.
Ja vaikka on ihan hyviäkin päiviä, on silti isossa osassa tietty yksinäisyys. Vaikka siinä hetkessä sitä ei tuntisikaan päällimmäisenä, huomaa heti tilanteen jälkeen asian ja usein romahtaakin hieman. Oonko vain yksinkertaisesti noin nolla sosiaalisilta taidoiltani?
Ja ei varmaan tarvi erikseen sanoa, että kovin mielellään tähänkään kouluun en oo menossa. Pala kurkussa, lukien pitkälti kirjaa tauot vaan enää ja kotiin päästessä pienen romahduksen kautta lenkille.
Siitä huolimatta tai ehkä sen takia: mieluummin pidän asiat itselläni ja lopulta tukehdun omaan pahaan olooni. Kamala sanoa, mutta silti aivan liian usein tullut ajateltua sitäkin vaihtoehtoa. En halua luovuttaa, mutta silti liian usein on vaan olo, ettei siivet kanna mihinkään ja tää kaikki paha olo ja pyristely on täysin turhaa. On ollut aina.
En tiennyt, mistä lähtisin purkamaan edes tätä. Toki, tuossa linkin takaa löytyvästä yksinäisyyspostauksesta löytyy suuri asia ja valitettavan vaikuttaa yhtä edelleen, vähintäänkin aivan liian syvinä arpina, osa ihan sellaisenaankin. Ja vähän kylmäsi, itketti lukea sekä postaukset että oma vanha kommenttinsa. huhhuh. Noita muistoja ja tunteita on yrittänyt välttää, mutta samalla huomaa olevansa enää pelkkä tyhjä kuori. Kuori, jota kopauttamalla kuuluu vaan ontto ääni. Jonkin asteista masennusta tää on myös ihan varmasti. Toisaalta, ei jaksa enää aivan hirveästi edes kiinnostaa. Ihan sama.
Puit tunteet ja ajatukset taas kerran sanoiksi, joihin en itse ole kyennyt. Kuten tuossa yllä olevassa lainauksessa. Tai kertoessasi siitä, miten ei pääse kaffille jonkun luo, kun siellä on jo joku.
Montako kertaa on tullut pyydettyä/kysyttyä, jos tehtäisiin jotain. Luvaten vaikka itse järjestää sitä jotain. Hyvä idea ja tehty joo, mutta ilman mua. Nyt viimeksi "kaveriporukka" oli laivalla, mutta koska ajattelivat etten saa kuitenkaan koiralle hoitajaa, eivät viitsineet edes kysyä. Niin, no. Joo. Onneksi en oo kovin montaa kertaa sanonut, että koira ei ole ongelma. Lisäksi olivat käyneet leffassa katsomassa leffan mitä kysyin heiltä jos mentäisiin. Eikä siinä jos menevät, antaa mennä. Mutta pahinta on se, kun tullaan yhteisessä WhatsApp-ryhmässä pätemään millainen leffa oli tai kuka teki laivalla mitäkin ja miten ihana ja tiivis porukka onkaan. Joskus kirjoitetaan, "oisitpa säki päässy". Mutta kun sanoo, ettei kukaan ikinä maininnu mitään mulle, ei vastata mitään tai vaihtuu aihe.
Haluaisin edes yhden ihmisen, johon voisin luottaa edes vähän. Jonkun, joka ei jatkuvasti arvostelisi. Jonkun, jonka tietäisi olevan aina napin painalluksen päässä. Jonkun, jonka kanssa saisi olla juuri sellainen kuin on. Jonkun, joka näkisi jotain muutakin kuin virheitä.
PoistaVaikka tykkään olla yksin ja tarvitsenkin laajasti hengitystilaa sekä yksinolohetkiä pystyäkseni olemaan, silti. Yksin ei ole kiva nauraa tai käydä kaupungilla katsoen, miten jokainen muu liikkuu jonkun kanssa. Ja miettien, mikä mussa on vikana.
Liika yksin olemista tai yksinäisyyttäkin on liikaa, kun päivän ainoa sosiaalinen kontakti tulee usein rappukäytävässä jonkun sanoessa hei. Tai kaupan kassalla. Muuten voi olla hyvinkin, ettei sano sanaakaan moneen päivään.
Vaikka yksin oleminen on tietynlainen suojamuuri (lapsuusnuoruus tapahtumat syy-seuraus) ja turvapaikka, olisi hienoa joskus avata sitä muuria ihan vähän edes hetkeksi.
Toisaalta, on niin väsynyt myös yrittämiseen, ettei hirveästi jaksa laittaa enää edes sitä viestiä tai soittaa. Miksi nähdä vaivaa ja elätellä turhia toiveita, kun vatuiksi se menee joka tapauksessa.
Käytännöasä voisi sanoa, että on itsensä vanki. Ja vanki niihin asioihin, joihin pienenä on opetettu. Ole siivosti, käyttäydy kuin naisen täytyy käyttäytyä. Peitä ajatuksesi ja tunteesi. Jos näytät ne, olet seonnut tai muuten vaan hullu. Älä itke. Älä tee sitä, tätä tai tota ainakaan. Käytännössä on opetettu olemaan kuin se tyhjä kuori, mitä tänä päivänä on. Vaikka miten paljon haluaisi itkeä ja tuntuu tukehtuvansa, älä tee sitä muiden nähden.
PoistaYksin saat tehdä mitä haluat. Usein ei edes enää tiedä, miten itkeä. Jos ei romahda, tulee mentyä vain istumaan tuolille. Istumaan, tuijotettua eteensä tyhjänä. Ajatuksia ei kulje välttämättä ainoatakaan, istuu vain tyhjänä. Siinä voi mennä tuntikin. Sitten kun nousee siitä, nousee kuin kone, lähtien monotonisesti tekemään jotain. Mikä se sitten onkaan. Kouluhommia, lenkille, suihkuun, laittamaan ruokaa.
Voi apua. Minä oon ihan sanaton. Jatkoit tätä postausta astetta syvemmälle niin hienosti - vaikkei se sinusta ehkä hirveen hienolta tunnukaan. Ihan menin kananlihalle kun luin tätä. Niin totta ja niin monta kohtaa mitkä osu ja uppos. minä en enää oikein tiedä ees miten sulle tähän vastaisin <3
Poista"Yksin ei ole kiva nauraa tai käydä kaupungilla katsoen, miten jokainen muu liikkuu jonkun kanssa."
"Montako kertaa on tullut pyydettyä/kysyttyä, jos tehtäisiin jotain. Luvaten vaikka itse järjestää sitä jotain. Hyvä idea ja tehty joo, mutta ilman mua. Nyt viimeksi "kaveriporukka" oli laivalla, mutta koska ajattelivat etten saa kuitenkaan koiralle hoitajaa, eivät viitsineet edes kysyä. Niin, no. Joo. Onneksi en oo kovin montaa kertaa sanonut, että koira ei ole ongelma. Lisäksi olivat käyneet leffassa katsomassa leffan mitä kysyin heiltä jos mentäisiin."
"Ole siivosti, käyttäydy kuin naisen täytyy käyttäytyä. Peitä ajatuksesi ja tunteesi. Jos näytät ne, olet seonnut tai muuten vaan hullu. Älä itke. Älä tee sitä, tätä tai tota ainakaan."
nämä kohdat saivat minut oikeesti itkemään. Minä niin tiedän.
Voi kunpa voisin rutistaa sua ja kunnolla. Kertoa kuinka kaikki järjestyy <3 Minä oon täällä, kyllähän sinä tiedät sen ? Elä epäröi ottaa minuun yhteyttä jos tulee hätä.
me kyllä selvitään <3
Tiedän joo. Kiitos siitä ♡
PoistaEn vain haluaisi kaataa kaikkea sun harteille.
höpöhöpö. mulle on kunnia-asia saada olla ystävän tukena <3
PoistaIhanan rohkeasti kirjoitettu postaus Henna <3 Mulle yksinäisyys on enemmänkin kivuliasta, näin sosiaalisena nuorena ihmisenä kyllä kaipaisi enemmän ystäviä elämään. Mulla on vain yksi ystävä kenen kanssa voin vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta ei me niin läheisiä enää olla kuin ennen, hänellä on muut asiat tärkeämpiä... Välillä on kiva olla yksin, mutta pidemmän päälle se ei oo mukavaa. Onneksi on perheessä paljon sisaruksia ja koira, joista on paljon seuraa vaikka niitä ystäviä ei ookkaan. Sielunkumppani mulla kyllä on, häneen olen tutustunut netin kautta kohta jo vuosi sitten ja me ollaan kyllä niin samanlaiset vaikka ikäeroa onkin kolme vuotta <3 Harmi vain että hän asuu etelä-Suomessa ja mää Pohjois-Pohjanmaalla joten ei vielä olla koskaan nähty, mutta kyllä me joskus vielä varmasti!
VastaaPoistaKiitos Juuli hirmuisesti kommentista <3 on niin mahtava , että te lukijat osallistutte näihin postauksiin niin hienosti - en siis kirjoittele näitä tekstejä turhaan <3
PoistaMinulla on kans oman läheisimmän ystäväni kanssa välimatkaa jonkin verran ja se surettaa, turhauttaa meitä molempia. Kun olisi niin ihana kun olisi joku oikeesti läheinen ihminen, jonka kanssa jakaa arkea ja olla tekemisissä viikottain. Käydä lenkillä ja höpötellä. minä ainakin tiedän että olisin niin paljon onnellisempi ja energisempi ihminen. Mutta ei, joudutaan tyytymään vain pitkiin puheluihin vaikka nekin tietenkin kivoja on. Mutta yhdessä lenkillä käynti tai mikä vaan olisi niin huippua. Molemmat ollaan niin naimisissa kun on tallit pyöritettävänä niin kotoota irtoaminen ei onnistukaan niin helposti. Mulla on täällä kyllä kavereita ja muutama ystäväkin, mutta ystävyys on jokainen omanlaista.
Yrittäkää ehdottomasti järkätä tämän kaukaisen, sielunkumppani- ystäväsi kanssa tapaaminen, sellaiset lataa energiaa ihmeellisesti! <3 itse oon sellaisista saanut kauhees puhtia ja voimaa omaan arkeen ja yksinäisyyttäkin sietää paljon paremmin ihan jo tiedostamalla, että on olemassa sellainen ystävä - se auttaa jaksamaan <3 itse olen tavannut nimenomaan netin kautta pari läehistä ystävää ja se on ollut kyllä niin hienoa <3 Vaikka ikävöinkin heitä usein, minulle riittää jo se tieto että heidän kaltaiset ihmiset on ylipäätään olemassa<3
hirmuisesti tsemppiä ja voimia sulle sinne ja kiitos vielä nöyrimmästi että kirjoitit tänne <3
Voi Henna pystyn niin samaistumaan tohon tekstiin ja vitsi että kirjoitat kyllä hyvin. Oot kuule ihan uskomaton nainen, on kyllä ihanaa että on saanu tutustua sinuun ja saa olla oma ittensä. <3 -tellu
VastaaPoistavoe ihana nainen sinä! <3 minä oon kuule etuoikeutetun onnellinen sinusta ja sun siskostas ! just mietin ja laskeskelin tätä tekstiä kirjoittaessani niitä kertoja tältä vuodelta, missä olen ollut toisten ihmisten seurassa ja siellä vieläpä suhteellisen vapaa omista ajatuksistani ja ihan oikeesti onnellinen. Te tulitte mieleen <3 kiitos että oot ja ootte olemassa <3
Poista