Vaikka uskoisin ihmeisiin, en silti taikoja tehdä voi.

 Hei ystävät <3  Tänne kuuluu parempaa.  Olen levännyt paljon, saanut kiinni normaalin ihmisen unirytmistä. Nukkunut 7-10 tunnin yöunia ja herännyt melkein poikkeuksetta virkeänä aamuisin. Se on tehnyt minulle hyvää, sillä nyt tämä pieni ihminen alkaa ajattelemaan selvästi selkeämmin ja järkevämmin. Nyt vasta jälkeenpäin tajuaa, miten sekaisin ihminen voi mennäkään jo pelkän unettomuuden takia - kaikesta muusta sitten puhumattakaan.  Olen saanut montakin asiaa järjestykseen ja jatkosuunnitelmat on hyvät. Lisäksi olen jaksanut pitää itsestäni paremmin huolta, liikkua, syödä hyvin ja suunnitella kaikkea kivaa itseni ja perheeni hyväksi. Eli suunta on hyvä vaikkakin tunteet heittelevät kyllä laidasta laitaan ja päivät ovat jaksamisen suhteen hyvin hyvin erilaisia.

Olen rampannut lääkärissä sairaslomani tiimoilta ja käynyt juttelemassa psykologilla, torstaina on seuraava aika. Pelkään aina lääkärissä käymistä ja jännitän asiaa aina jopa vuorokausia etukäteen, mutta loppujen lopuksi käynti on ollut hyvin rakentavaa ja helpottanut oloani.  Samalla, kun olen sairaslomalla pääkoppani vuoksi - olen kunnostautunut kerralla hoidattamaan myös muita vaivojani, jotka olisi pitänut hoitaa jo aikoja sitten. Vaivoja, jotka olen vain sivuuttanut kaiken muun ja kiireiden vuoksi. Nyt minulla on syytä ja aikaa hoitaa nekin asiat, jotta minun ei toivon mukaan tarvitsisi olla aikoihin sairaslomalla.  Kunhan tästä savotasta selviän takaisin rakastamani työn pariin.  Hampaitani on remontoitu kunnolla ja ensi viikolla odottaa viisaudenhampaitten leikkaus. Laajat verikoe-kontrollit on otettu ja jotain seurantaa vaativaa sieltä kyllä löytyi. Lisäksi lähete vasemman polven ja jalkapöydän röntgeniin on odottelemassa. Nyt remontoidaan koko eukko kerralla! Lisäksi toivoisin, että ehtisin jossain välissä käymään myös näöntarkastuksessa ja ehkä hankkia uudet lasit.

Sairaslomani jatkui tänään kuukaudella. Hullun pitkä aika. Siltikin, olen sen tarpeessa. Mutta kyllä se hävettää, miten se voikaan taas tuntua pahalta. Riittämättömyyden, heikkouden tunne. Kun aikuinen, terve ihminen on tämmösessä jamassa.  Se töihin ilmoittaminen, pomolle soittaminen.  Olin jopa niin raukkamainen, että laitoin sairaslomatodistukseni menemään töihin postin kautta - ihan vaikka siksi, etten halunnut mennä työpaikalle ikävöimään työtäni, vanhuksia, työkavereita. Miettimään "Minun olisi pitänyt jaksaa!  Minun pitäisi olla täällä!"

Suurin osa ihmisistä ymmärtävät syyni sairaslomaani. Vaistoan myös ne, jotka eivät sitä ymmärrä. Luonnollisesti empatiakykyiset ymmärtävät, mutta erityisesti ne tajuavat, jotka ovat minut nähneet kun oon tuskissani tai tietävät mitä olen kokenut elämäni ja viimeisimmän vuoden aikana. He jopa kannustavat ja kehoittavat pysymään sairaslomalla vielä pitkään. En  kuitenkaan haluaisi sillä tiedän, että töihin palaaminen olisi myöskin yksi voimauttava tekijä elämässäni sillä nautin työstäni. Mutta kaikki aikanaan, nyt koitan taas selättää tämän huonon omantunnon fiiliksen jonka sairasloman jatkumisesta sain ja keskittyä saamaan itseni kuntoon. Paljon on sellaisia pienen pieniä asioita, jotka edelleenkin tuntuu todella musertavan isoilta tai viiltävän pistäviltä - mutta alan tiedostaa, että sellaiset asiat eivät määritä kuka minä olen tai mitä voin olla.

Moni ihminen piilottaa oman masennuksensa ja uupumuksensa. Sitä kai häpeää asiaa ja pelkää, että ihmiset leimaa hulluksi jos saavat tietää. Tai kieltää sen yksinkertaisesti, sillä todellisuuden kohtaaminen satuttaa ja suuresti. Minä tiedän sen tunteen kyllä. Ja ymmärrän kyllä varsin hyvin, jos joku haluaa oman mielen järkkymisen salata, sillä en minäkään tästä kovinkaan suuresti nauti. Silti, mielummin myönnän että tarviin apua ja avaudun asiasta jotta siitä olisi etua omalle kuntoutumiselle ja ehkä jollekin muulle, joka salaa kamppailee samanlaisten tai edes hatarasti samaa muistuttavien aatoksien kanssa.  Mielummin itken ja kerron tästä kaikesta mitä käyn läpi, kuin että salaisin asian ja kuitenkin huomaamattani oirehtisin käyttätymällä toisin kuin minä ihmisenä olisin oikeasti. Monesti salaa masentunut tai elämäänsä turhautunut saattaa olla huomaamattaankin muita ihmisiä kohtaan etäinen, pelokas, epäreilu, kaksinaamainen, kyyninen - listaa voisi jatkaa loputtomiin.  Mielummin myönnän olevani "sairastunut"  ja saavani hoitoa, kuin että sairastaisin salaa ja  tuhlaisin oman elämäni varjoissa piileskelemiseen.  Piilottelua tai synkkyyteen tyytymistä en suosittele kenellekään. Kaikkien ei tarvitse julistaa netissä omaa kasvutarinaansa, jokainen voi  muodostaa itse itselleen sopivat välineet auttaa itseään ja saamaan itselleen paremman elämän.

Lähiaikoina on tulossa paljon hyviä asioita, joita odottaa hartaasti ja olenkin tässä ollut monta päivää todella hyvällä mielellä - ajatellut tulevaisuutta valoisana ja hyvin toiveikkaana. Yhteenvetona voisin siis todeta, että tänne kuuluu jo paljon parempaa mutta lepoa edelleen tarvitaan - avusta puhumattakaan. Kuitenkin, näkymät elämän suhteen ovat paljon paremmat ja alan tunnistaa taas oman persoonani heräävän henkiin. Postauksienkin suhteen toivon, että meno muuttuu astetta positiivisemmaksi ja täältä voisi lukea muitakin juttuja kuin vaan minun mielenterveyden sen hetkisestä tilasta :D Ihanaa, kun voi oikeesti nauraakkin itselleen.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ja pitäkää itsestänne sekä toisistanne huolta.

<3 Henna

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen

Hei rakkaat. En tiedä oikein mistä aloittaisi.  Tuntuu vahvasti,  että on ollut ja olisi paljon sanoja - mutta ei ole ollut voimia tai uskallusta kirjoittaa.  Tuskin kuulostan itseltäni nytkään tätä aloittaessani, mutta silti aion yrittää jotain haparoivaa tunnetta ja hauraita ajatuksia teille kertoa. Tiedän, osa teistä on ollut minusta huolissaan ja pahoitteluni siitä. Minua lämmittää suuresti muutaman lukijan kommentit, yksityisviestit ja sähköpostit, joista selkeästi on paistanut aito välittäminen ja huolenpito minua – tuiki tuntematonta ihmistä kohtaan. Sen lämpö on välittynyt minulle asti ja ette uskokaan miten hyvälle se tuntuu tällaisina hetkinä.

Minä en ole ollut oma itseni,   en aikoihin. Olen yrittänyt olla, mutta olen kadottanut itseni jo ajat sitten. Olen etsinyt itseäni ja asettanut tavoitteita, suunnitelmia – mutta hävittänyt itseni ja oman onnellisuuteni matkalla.  Olen vaeltanut pimeydessä, koittanut ottaa jostakin huterasta tukea ja kädet vapisten peljännyt pimeää ja niitä hiljaisuuden hetkiä yksin oman pääni sisällä. Olen hymyillyt ja koittanut olla se  reipas ja iloinen Henna – aivan kun aina ennenkin.  Ja olenhan minä se kyllä, hetkittäin. Silloin kun saan muuta ajateltavaa, tapaan mukavia ihmisiä ja saan olla ystävieni kanssa tai liikkua koirien kanssa luonnossa. Silti, olen ollut suuresti yksinäinen tässä omassa maailmassani. Useimmiten olen ollut vain tyhjä kuori, jonka sisin huutaa armoa. Ei se pyydä armoa muilta, vaan armoa minulta itseltäni.  Olen omassa sisäisessä valtakunnassani polvistuneena jonkun suuren edessä, joka katsoo minua ylhäältä halveksuen ja sanoen :  ”Sinun pitäisi olla enemmän, sinun pitäisi olla jotain suurempaa”  Et pystynyt pelastamaan ystävääsi, kuka tuollaisella ihmisellä tekee mitään.

Tiedän, tämä kuulostaa ihan sekoboltsilta.  Ja sitähän se onkin. Mutta nämä olivat sellaisia asioita ja taakkoja, joita olen kantanut matkassani jo ennen ystäväni kuolemaa ja marraskuu 20:n jälkeen taakka hartioillani vain kasvoi ja syyllisyydentunto ottivat minusta ylivallan. Yritin kompensoida määrittelemätöntä ahdistustani ja huonoa omaatuntoa tekemällä aina vain enemmän töitä kotona, asettamalla itselleni lisää vaatimuksia,  ottamalla taakkaa muilta ja olemalla se tyyppi joka ei koskaan sanonut ”ei” tai joka on aina läsnä ja käytettävissä.  Ja toki haluan ollakin,  sillä läheisenrakkaus ja hoivavietti on iso osa minua itseäni ja minun persoonaa, mutta en ole muistanut hoivata itseäni vuosikausiin ja nyt itseni kaltoinkohtelu muuttui kertaheitolla heitteillejätöksi. Olen hiipunut pikkuhiljaa hiljaiseksi selviytyjäksi, joka sotii itseään vastaan. Jonka tunteet heittelevät laidasta laitaan tai sitten mikään ei enää tunnu miltään tai sykähdytä millään lailla. Etenkin tuo tunteettomuus on uusi piirre minussa ja ehkä huolestuttavin omasta mielestäni. 

En voi kuitenkaan syyttää sataprosenttisesti itseäni siitä, miksi olen tässä.  Olen kokenut viimeisen vuoden aikana tietynlaista hylkäämistä ja petetyksi tulemista myös ihmissuhteissa ja vaikka kuinka koitan ymmärtää ja antaa anteeksi, en enää jaksa sitäkään. Olen suurimman osan elämästäni antanut anteeksi, ymmärtänyt ymmärtänyt ja ymmärtänyt sekä pahimmassa tapauksessa pyytänyt anteeksi asioita, joita ei minun olisi edes tarvinnut anteeksipyydellä.  Nöyrä asenne muita kohtaan on hyvästä, mutta samalla petin itseni kun aloin toisten ”kynnysmatoiksi tai vessaharjoiksi”. Sekin on yksi asia, miksi olen tässä tilanteessa. Olen ollut itselleni vuosikausia vihainen näistä asioista ja ruoskinut siksi itseni henkihieveriin.  Olen antanut anteeksi, mutta enää en anna tilaa sydämestäni niin helposti. Enää ei riitä pelkkä ”moi”, jotta sydämeni saisi apposen ammolleen.  Huomaan kuitenkin kaiken tämän heijastuneen myös parisuhteeseeni, jolloin olen yrittänyt olla mahdollisimman vähän taakaksi ja haitaksi miehelleni. Otin mahdollisimman vähän aikaa häneltä itselleni, hoidin mahdollisimman paljon lastamme niin että miehelläni ei olisi niin ”vaikeaa” , koitin hoitaa hevosharrastukseni mahdollisimman nopeasti/huomaamattomasti, yritin säästää rahaa ja antaa sitä miehelleni tehdäkseni hänet onnelliseksi. Koitin tehdä mahdollisimman paljon itse kotona, jotta miehelläni ei olisi niin rankkaa. Ihan vain siksi että hän joutuu olemaan minun kanssani. Ajattelin, että jos pyydän tai olen taakaksi – hänkin jättää minut ennen pitkää. Siltikin, hän haluaisi auttaa ja että olisin onnellinen- mutta minä en antanut. Hän kuitenkin kyllästyisi minuun ja jättäisi niin kuin moni muukin.

Pitkän pyristelyn jälkeen, ja paineen kasvaessa liian suureksi – jotain tapahtui ja siihen tarvittiin vain viimeinen silaus. Kassun ruokatorven tukos laukaisi jotain minussa n.  1,5 kuukautta sitten. Olin kärsinyt jo pidemmän aikaa unettomuudesta ja viimeisimmät viikot olin nukkunut 3-6 tuntia yössä / päivässä yövuoron jäliltä. Jos en herännyt jonkun muun asian vuoksi, heräsin paniikkikohtaukseen jossa tuntui että olisi ollut lavallinen tiiliskiviä rinnallani. Rintaa puristi, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, henkeni salpautui.  Heräsin uniin, joissa tapasin ystäväni tai näin selvästi hänen poislähtönsä. Heräsin, kun jokin käski minua sormella osoittaen nousemaan ja aloittamaan päivän työt joita oli taas pitkä lista. Olin selvästi tulossa hulluksi. Unohtelin asioista aivan liikaa ja päässäni kuului selkeä humina.  Tein samoja asioita useamman kerran ja ihmettelin, kun asia olikin jo tehty, en vain muistanut edellistä kertaa. Kyllä, hulluksi tässä oltiin tulossa.

Tilanne alkoi paisua liian pahaksi. Sain raivokohtauksia kotona, itkin hysteerisesti suurimman osan päivästä ja tärisin. Puhuin sekavia.  Laskin jokaisen asian rahassa ja laskelmoin elämääni sen mukaan, miten paljon rahaa missäkin kuluu.  Arkisetkin asiat alkoivat tuntua liian raskaalta ja pelkkä astianpesukoneen tyhjentäminen sai minut turhautumaan ja itkemään.  Pelkäsin, että minulta viedään kaikki jos nyt sekoan.  Syytin jälleen itseäni. Syytin siitä, että pilaan mieheni ja lapseni elämän. Olen huono äiti,  huono ihminen.  Syytin siitä, ettei ystäviäni enää kiinnostanut minun seurani. Olin niin huono, etten vaan kelvannut. En ollut kelvannut pitkiin aikoihin. Osa totta, suurin osa ei. Kuitenkin selvintä oli se etten kelvannut itselleni.

Rakkaimmat <3 

 Nukuin viime syksyltä jääneen, rauhoittavan lääkityksen avulla joitakin tunteja, ja silloinkin näin unia, joissa kirjoitan miehelleni, vanhemmilleni, ystävilleni ja lapselleni jäähyväiskirjeitä. Pyysin erityisesti pitämään huolta miehestäni, lapsestani ja eläimistäni.  ” Jos rakastitte minua vähääkään, rakastakaa nyt heitä enemmän.  Katsokaa heitä silmiin ja nähkää minut siellä, heidän hymyissään ja koirien hännän heilutuksessa. Kuulkaa minut lapseni naurussa ja  hevosteni kavioitten kopseessa. Siellä minä olen. Vaalikaa ja hoivatkaa heitä minun muistokseni”  Siinä vaiheessa, kun nuo unen tuomat aatokset valtasivat mieleni myös päiväsaikaan – minua pelotti jo niin paljon, että kerroin Kimmolle asiasta. Hän hätääntyi ja salaa soitti vanhempani meille käymään. He varmistivat ja katsoivat, että pääsen lääkäriin.

Odottaessani terveyskeskuksen aulassa, vapisin pelosta. Minun piti myöntää kaikki. Lääkärin huoneeseen astuessani ja lääkärin kysyessä oloani -  murruin. Itkin ja huusin onnetonta lapsuuttani koulukiusattuna, työpaikkakiusaamista aikuisiällä, toisarvoisuuden tunnetta,  itkin ystäväni perään, itkin keskenmenoani - kaikkea.  Hyperventiloin lääkärin vastaanotolla ja itkin melkein taukoamatta. 2 viikkoa sairaslomaa ja ennuste useamman kuukauden sairaslomasta. Masennuslääkityksen ja unilääkkeitten aloitus. Kehoitus hakeutua psykologille ja terapiaan.

Olen ravannut viimeisen kuukauden lääkärissä, jossa mm. psykologilla on minulla diagnosoitu keskivaikea masennus ja vakava uupumus.  Nyt uskallan myöntää sen itsellenikin, olen todella pahasti uupunut. En koe olevani kovinkaan masentunut, koska minulla on vielä elämäniloa ja janoa jäljellä, osaan pitää hauskaa ystävieni kanssa ja pystyn puhumaan asioista ääneen hyvinkin rohkeasti. Uupunut olen ja surullinen kyllä, ja pitkän sitkeyden jälkeen en enää vain jaksanut. Minun pitää saada levätä ja toipua rauhassa näistä vaikeuksista, mitä viime vuodet ovat tuoneet.  Olen koittanut selviytyä kaikesta mahdollisimman vähin äänin, ja tässä tulos. Apua kannattaisi hakea ja pyytää – nyt minäkin sen ymmärrän.  Minun sitkeyteni ja tunnollisuuteni ovat vahvuuksiani mutta nyt ne ovat kääntyneet myös minun heikkoudeksi. Minulla on ”reippaan tytön syndrooma”, josta netissäkin on kirjoitettu.

Monet ovat vihjanneet minulle, että hevoset uuvuttavat minut - mutta uskallan olla toista mieltä. Toki ne aiheuttavat huolta ja paljon työtä, mutta ne ovat minulle suuri voimanlähde ja oikeastaan hevosten parissa tunnen olevani oikeasti tärkeä ja vahva, jopa lahjakas. Luotan itseeni eniten, kun olen hevosteni kanssa ja tallilla puuhastelu valaa minuun elämän eliksiiriä. Olen usein kuin toinen ihminen palattuani tallilta. Nyt minulla on kuitenkin ollut voimat vähissä, joten hevosetkin ovat saaneet lomailla ja liikkua kevyemmin.

Se kulissi siitä reippaasta  ja iloisesta Hennasta alkaa rapistua aika roimalla kädellä. Mutta antaa rapistua. Ystäväni sanoi minulle todella hienosti tässä eräs ilta:  ” Minä olen nähnyt sen pienen Hennan aina, vaikka kuinka olet sitä koittanut piilotella , ja katso miten paljon minä sinua rakastankaan!  Juuri sinua, sitä Hennaa jonka ei aina tartte olla vahva ja kantaa muita.   Kyllä minä otan sinut kiinni jos kaadut. Sinä olet todella rakas ja rakastettava vaikka et olisikaan aina reipas ja tehokas”

On lohduttavaa tietää, että on ainakin pari ihmistä, jotka minut tuntevat niin hyvin, että näkevät minun lävitseni ja osaavat sanoa kaiken minulle ääneen niin että saan kuulla joltain ne rohkaisevat sanat. Minun ei tarvitse olla rikas, menestynyt tai muutakaan, jotta heille kelpaisin.  Vaikka moni on minut unohtanut, eivät nämä ihmiset ole menossa minnekään. Minä saan olla tällainen. Vaikka häpeän edelleen sitä, etten jaksanutkaan – minun on annettava itselleni anteeksi tämä kaikki. Sairaslomakin, josta kannan edelleen huonoa omaatuntoa. Tämä blogiin kirjoittaminen on yksi tärkeä väline itseni kuntouttamiseksi, harmi kun en ole selvinnyt tänne aiemmin. Oloni on jo nyt parempi kun sain kirjoitettua tuntojani ulos. Minun on alettava rakastaa itseäni uudelleen. Sitä olen tässä työstänyt viimeisen reilun kuukauden ja työmaata riittää  vielä pitkäksi aikaa. Nyt teen sellaisia asioita, jotka tuntuvat minusta hyvälle ja näin rakennan itseni taas sirpaleista uudeksi, ehjemmäksi ihmiseksi. Suurin osa sirpaleista on vielä hukassa, mutta kyllä minä ne vielä löydän. 

"Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.

Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan ?

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, kovin särkyvä sittenkin.

Surusoittoni sielussain kuulen, usein murtuvan kyyneliin.

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti muistoni kantaa mä saan. 

Jäljet pettymyslyöntien tunnen, arkaa sieluain haavoittaa. 

Silti ehjempi katseeni nousee, minun kipuni hoidetaan.

Taivas särkyneet sydämet tuntee, ja voi ehjäksi rakastaa. "

<3 Henna

Hengenlähtö lähellä

Viime keskiviikkona tuttuun tapaan lähdettiin maastoon. Lähdin Karismalla ilman satulaa ja Kassu sai juoksennella mukana irrallaan. Se omalle tyylilleen uskollisena riekkui eloisana ja nautti elämästään täysin siemauksin.  Jäi syömään välillä heinää mökkitien varresta ja juoksi meidät kiinni. Haukkaili vauhdista heinätuppoja ja kävi haistelemassa ojanpohjia. Lenkki meni tuttuun tapaansa hyvin ja päästiin kaikki tyytyväisenä pihaan.

Karismaa huoltaessani huomasin Kassun olevan normaalia väsähtäneemmän oloinen. Ainahan se vähän väsyy lenkillä riehuessaan, mutta nyt se oli nuutuneemman ja "reppanan" näköinen. Samalla huomasin myös räkää roikkuvan sen sieraimesta.  "Apua" - ajattelin.  Tein oikean diagnoosin ruokatorventukoksesta oikeastaan välittömästi,  mutta jäin vielä seuraamaan tilannetta hetkeksi. Siivoilin tarhasta edellisen ja sen päivän paskat, seurailin nuokkuvan näköistä varsaa huolestuneena.  Limaa alkoi erittyä enemmän sieraimesta ja kun varsa korskahti pari kertaa, aloin etsimään puhelinta. Samalla sekunnilla Kassu menee tissille ja imee maitoa - kuitenkin kaikki maito ryöpsähtää suun ja sierainte kautta kaarella ulos ja varsa korskuu taas yrittäessään niellä suussa olevia maidon rippeitä.  Soitto välittömästi eläinlääkärille, joka lähtee samantien tulemaan Kuopiosta paikalle.

Eläinlääkäri saapui n. 1 h soitosta.  Varsa on jo kiinni käytävällä valmiina. Annetaan varsalle rauhoittavaa, vaikka varsa onkin jo ihan nuupahtanut. Sen jalat harottivat eri suuntiin ja korvat lörpöttivät sivuilla. Räkää valui jo enemmän, se oli osittain vihreää.

Letku oli vaikea saada paikoilleen. Varsan sierain ja sen käytävät ovat ohuet, ja lääkärikään ei ollut koskaan varsaa joutunut letkuttelemaan. Useita yrityksiä saada letkua menemään, mutta ei. Lääkärikin alkoi tuskastua ja kertaalleen jo totesi ettei asia onnistu, että klinikkareissu taitaa olla edessä. Tilanne oli menossa kovaa vauhtia kriittiseksi. Varsan silmät olevat puoliummessa ja sameat. Minä meinasin menettää tajuntani, nielin kyyneleitä ja koitin pitää itseni rauhallisena. Lääkäri yritti ujuttaa letkua syvästi huokaillen ja joutui lisäämään liukastetta koko ajan, jotta letkutus voisi onnistua.

Minä rukoilin mielessäni ja taisin sanoa ääneenkin sanat "Jeesus"  ja "Jumala-rakas" . Olin kyllä tietoinen siitä, miten paljon varsa minulle merkitsee - mutta tuolloin tajusin todella miten suuresta kiintymyksestä tässä on kyse. Minä en voi menettää  pientä lastani.  Tai voinhan minä milloin vain, ja minun pitää hyväksyä se tosiasia - koska en voi kaikkeen vaikuttaa. Mutta silti, en minä kestäisi sitä.

"Nyt se meni!", totesi lääkäri yhtäkkiä. Minäkin avasin silmäni ja huomasin katetrin liikkuvan eteenpäin, sen pysähtyen luonnolisesti tukoksen kohdalle.  Sitten alettiin laskea vettä,  nostellen pussia ylösalas -vaihdellen vedenpainetta. Mitään ei kuitenkaan meinannut tapahtua, välillä letku tyjennettiin vedestä ja jatkettiin veden paineen vaihtelua. Pikkuhiljaa letkuun ilmestyi vihreää ja limaa, mutta hyvin niukasti. Jatkettiin huuhtomista, mutta letkun ollessa niin ohut - se ei lähtenyt vetämään tukosta ulos.

Terveysalan ammattilaisena olen käyttänyt imu-laitetta liman imemisen potilaan keuhkoputkesta, sieraimista ja nielusta. Sen teho ja apu on loistava. Mietinkin mielessäni, että olisipa nyt imulaite niin johan helpottaisi. Kuitenkin, kysyin lääkäriltä auttaisiko imu tilanteeseen - totesi lääkäri että saattaisi auttaa eikä siitä ainakaan haittaa olisi. En miettinyt sekuntiakaan, vaan samassa pyysin letkun pään itselleni ja laitoin pään suuhuni.  Aloin imeä enkä ajatellut sen enempää letkusta tulevaa heinän ja liman sekoitusta, vaan syljin sitä tallin lattialle ja jatkoin imemistä. Lääkäri katsoi minua ihmeissään ja huvittuneena todeten: "Olen nähnyt kaikenlaisia hevosenomistajia, mutten vielä tämmöistä. Aikamoinen sissi olet, pelastit itse oman varsasi."   Minä en itse edes tajunnut kaikkea, mutta kiittelin Luojaa.

Alettiin huuhdella edestakaisim ja vesi kirkastui koko ajan. Loppujen lopuksi, kun letku veti hyvin - letkutettiin vielä mahalaukkuun vettä jotta varsa saa nestettä. Kassukin alkoi heti virkistyä, kun tukos saatiin pois ja myös rauhoittavan lääkkeen vaikutus alkoi loppua. Se alkoi jo varsalle ominaisesti pokkuroimaan ja hirnui tarhasta varsansa perään hörisseelle äidilleen. Minä olin niin helpottunut, mutta shokissa itsekin. Lääkäri pisti varsalle kipulääkettä sekä antibioottia ja ojensi minulle suun kautta annettavan antibioottituubin ja hoito-ohjeet.  Kassu pääsi Karisman luokse ja alkoi ahnaasti juomaan tissistä maitoa.   Ruokailun jälkeen se alkoin tyytyväisenä ja raukeana nukkumaan.

Eläinlääkärin lähdettyä pihasta  minä vajosin kyyneliin ja lysähdin istumaan tallin eteen. Kaikki tuntui purkautuvan ulos. Ei pelkästään tämä Kassun tapaus, vaan kaikki.  Itkin ja huusin kaikkea sitä surua ja uupumusta mitä olen koko viime vuosien aikana kokenut. Itkin ja huusin ystäväni kuolemaa. Kaikki vain vyöryi päälle enkä minä mahtanut sille mitään. Olin yrittänyt niin pitkään olla reipas, iloinen ja vahva. Se, joka hymyilee ja jaksaa kaikesta huolimatta. Enää en jaksanut, vaan tämä oli liikaa.

Uusi laidun.

Polku laitumelle.

Kassu voi nyt toistaiseksi hyvin ja on oma iloinen itsensä. Poika söi 5 päivän antibioottikuurin suun kautta ja lisäksi olen mittaillut sen lämpöä, eikä mitään kuumeilua tai muutakaan vastaavaa ole ollut. Pikku-ukkeli kirmailee virkeänä vastikään laajennetulla laitumella Karisman ja Kuskon kanssa ainakin tämän viikon, kun vanhemmatkin hepat saavat pienen laidunloman vielä näin syksyn kynnyksellä.   Käyn katsomassa heppoja useita kertoja päivässä, ekoina päivinä kävin myös öisin mutta nyt olen uskaltanut jopa nukkua. Ruokatorventukos tuli ilmeisesti siitä, että Kassu oli ahminut vihreää liian nopeasti tai ei ollut malttanut jauhaa sitä suussaan tarpeeksi vaan nielaissun sen liian karkeana.  Nyt olen erityisvarovainen sen kanssa ja seuraan, miten se syö. Olen aiemminkin hieman turvotellut öljyllä ja vesitipalla Karisman rehuja, mutta nyt turvottelen sen astetta enemmän.  Kassu on alkanut syömään rehua jo aika kiitettävästi Karisman kanssa samasta astiasta. Ja koska pikkumies on ilmeisesti aikamoinen ahmatti, pitää rehut turvotella jatkossakin noille vatipäille koska Kassu on aika röyhkeän oloinen mennessään äitinsä rehuvadin osingoille.

Minä olen todella väsynyt. Kassun kohtaus laukaisi minussa jotain pitkään muhinutta, mutta kirjoitan asiasta jos jaksan tai uskallan. Nyt minä kuitenkin tartten lepoa. Olen suuresti onnellinen ja kiitollinen pienestä varsastani ja siitä että se selvisi tästä, aika vakavasta tilanteesta.


<3 Henna

Tamma-mamman zumbatunti

Karisma on alkanut pikkuhiljaa siirtyä takaisin aktiivisemman liikunnan pariin, vielä tosin hieman pienemmässä mittakaavassa. Aletaan kohotella kuntoa takaisin, toki vielä terveellisyyden merkeissä ja pikkuhiljaa lisäämään lenkkien rankkuuttakin. Uusista haasteistakin haaveillaan, mutta vielä näin alkuun kuitenkin keräillään kuntoa ja koitetaan pitää massaa yllä Kassun imettämisestä huolimatta.  Tällä hetkellä liikuntaa taitaa olla 4-5 kertaa / viikko,  joista pari -kolme on lähinnä kävelypäiviä.

Kassu on usein lenkeillä mukana, joten myös sekin pääsee mukaan liikkumaan.  On kuitenkin pidettävä huoli, etteivät ne käy liian rasittaviksi pienelle varsalle. Sopivanlainen liikunta on hyväksi varsan kehitykselle ja jalkojen vahvistumiselle.  Se ottaakin ilon irti päästessään lenkille mukaan, kirmailee iloisena ja tankkailee tissistä välillä. On pikkumies ottanut joskus torkutkin keskellä ratsastuskenttää.  Kuitenkin, olemme myös aloittaneet käymään lenkeillä myös ilman Kassua, jolloin varsa saa opetella olemaan hetkiä ilman äitiään ja viettää sen ajan Kuskon kanssa tarhassa hengaillen. Vaikka toki tamma ja varsa toisilleen vähän hörhöttelevät, eivät kumpikaan tunnu kamalasti stressaavaan pieniä eron hetkiä. Useimmiten pääosin menenkin Karismalla tarhan viereisellä kentällä, joten erosta huolimatta Kassu näkee emonsa jonkin matkan päästä. Olenkin nähnyt sen tarhassa syömässä heiniä Vusen seurana, kun itse tammamamman kanssa keskitymme humputteluihin. Myös pari pientä maastolenkkiä olen tehnyt ilman Kassua. Kun asioita aloittaa tekemään pieninä annoksina, on siirtymiset pehmeämpiä ja uusiin asioihin tottuu helpommin ilman sen suurempia hermojärkytyksiä. 

Kun alan miettimään aikaa taaksepäin ja suuntaan katseen viime kevääseen - oman muistini sekä päiväkirjasta varmistelujen jälkeen voin todeta, että Karisman täyspäiväinen mammalomailu taisi jäädä loppupeleissä aika lyhyeksi. Toki loppukevät ja viimeisimmät kuukaudet ennen varsomista olivat liikunnan suhteen hyvin kevyitä, mutta kuitenkin tammaa liikutettiin säännöllisesti.  Täysipainoista "seisomista"   ei tainnut olla juuri ollenkaan, sillä kesälaitumen ja tallin välinen matka on about 1,3 km ja se tuli taluteltua edes takas  lähestulkoon päivittäin. Harrastin muutenkin paljon maastakäsittelyä/ liinailua / taluttelua tamman tiineyden loppuvaiheessa ja usein Karisma kulki käsihevosena lenkeillä mukana.

Vaikka olenkin iloinen siitä, miten hyvin tamma on palautunut varsomisesta ja pitänyt toistaiseksi suhteellisen hyvin lihat luittensa päällä - on toki selvästi huomattavissa sekin, että tamma on varsonut.  Varsan hoivaaminen ja ruokkiminen käy jonkin verran sen voimille, joten se on aavistuksen väsähtäneen oloinen päivästä riippuen. Ja toki se on ehkä aavistuksen verran laihtunutkin.  Karisma syö paljon ja saakin ruokaa sen mukaisesti. Heinä on entiseen malliin vapaalla ja lisäksi se saa massavat annokset väkirehua, eritoten proteiinia ja muita imettävän tamman lisukkeita. Porkkanoissa, omenoissa ja leivissä ei pihistellä myöskään. Tamma on kasvattanut massussaan ja pyöräyttänyt meidän maailmaan niin ihanan varsan, että olisin valmis tekemään melkeimpä mitä vain tamman eteen. Se on ollut jo aiemmin äärimmäisen rakas minulle - mutta varsottuaan se on nostanut arvonsa silmissäni melkeimpä mittaamattomaksi.

Alla olisi taas iso liuta taas kuvia meidän alkuviikon hölkkäilyistä.  Päivä oli kuuma,  ja Kaama oli hieman väsähtäneen oloinen tuolloin ja siksi hieman aavistuksen laiskahko  ratsastaa, mutta loppujen lopuksi innostui pienten herättelyjen jälkeen  tekemään töitä.  Uskomatonta, että joudun laittamaan sanat "Kaama" ja "Laiska"  samaan lauseeseen!  Ihmeiden aika ei ole ohi ;) 

Niin kuin aiemminkin olen tainnut mainita, niin tamman psyyke on muuttunut suuresti, erityisesti sen varsottua. Kun ostin tamman heinäkuussa 2010 - oli se pälyilevä, arka ja epävarma itsestään ja kaikista muista.   Meni pari vuotta ennen kuin kuulin sen "sanovan" jotain. Silloinkin se hörähti Kuskolle sen palattua kotiin lastenleiriltä. Sitten meni taas pitkä aika, kun kuulin sen edes hiuksen hienosti hörähtävän ja silloinkin sen juuri ja juuri kuuli. Vain sieraimet värähtelivät kainosti.  Mutta pikkuhiljaa hörinät alkoivat lisääntyä ja saada vähän volumea lisää -  nykyään ne kohdistuvat myös minuun. Tänä päivänä tarhasta kuuluu hörähtelyä ja jopa innokasta hirnahtelua lähes poikkeuksetta päivittäin ja minun liikkeitä seurataan aidanvartta pitkin korvat hörössä kävellen.  Vaikka Karisman kehitys ratsunakin lämmittää toki sydäntäni,  on tuon aiemmin niin ennakkoluuloisen ja huonolla itsetunnolla varustetun tamman luottamuksen ja ennen kaikkea kiintymyksen saavuttaminen suurin palkinto tai saavutus mitä voin hevosenomistajana saada. 

Kun hevosen mieliala on seesteisempi,   heijastuu se luonnollisesti toki myös ratsastettavuuteenkin. Tamma on paljon maastovarmempi nykyään, eikä enää ota äkkiälähtöä kuuhun jokaisesta pikkulinnun pyrähdyksestä ja heiluvasta heinänkorresta. Siihen on helpompi luottaa, jolloin itsekin olen rennompi mikä taas heijastuu taas tammaan. Se on mahtava tunne se ja sitä ei saa muulla kuin olemalla läsnä täydellä sydämellään ja  panemalla itsensä likoon.

<3 Henna

Finest Cashmere - Hienointa Kashmiria

Vielä vähän aikaa sitten kävin hippoksen sekä sukupostin sivuilla kuumeisena ja useita kertoja päivässä katselemassa, josko sinne olisi napsahtanut meidän lapsukaisen nimi virallisesti näytille.  Olin kuin tulisilla hiilillä ja nolottaa myöntää, mutta soittelin kertaalleen jopa alueemme hevosjalostusliittoon uteliaana kysellen, että mikä maksaa kun ei nimeä ala näkyä!  Enpä sitte siinä höyrytessäni tajunnu, että on kesä ja kaipa ne nekin ihmiset lomailee joskus. Naureskelin omalle malttamattomuudelleni, mutta minkäs sille mahtaa että olin kuin lahjapaketteja odotteleva pikkulapsi jouluaattona. Halusin vaan niin kovasti tietää, menikö meidän hieno nimiehdotuksemme läpi !

On siitä jo vähän aikaa, kun eräänä päivänä löysin kuin löysinkin meidän pikku herran nimen hippoksesta ja ensireaktiona kiljuin ja hypin iloisena tasajalkaa meidän olohuoneessa. Kädet syyhysi heti kirjoittaa asiasta mutta halusin odottaa vielä nimen julkistamista täällä blogissa, ihan vain siksi että saadaan nimipostauksen kylkiäisiksi vähän uusia kuvia meidän "pienestä"  lapsosesta.

FINEST CASHMERE  on meidän oripoikasen nimi ja se tarkoittaa suoraan suomennettuna hienointa kasmiria. Jokainen varmaan tietää mitä kashmir on? Nimi keksittiin yhdessä ystäväni kanssa ja se on kyllä mielestäni juurikin passeli. En halunnut mitään Karismaa tai Carismoa siihen, koska en loppupeleissä edes keksinyt mitään siihen viittavaa nimeä, joka olisi kuulostanut hyvältä tai yhtään persoonalliselta. Mutta tämä nimi kyllä osui ja upposi kerrasta. 

Silläkin uhalla, että kuulostan jopa aavistuksen leuhkalta - niin pakko vielä sanoa että tuo meidän pikkumies jo vaan jotain niin ihanaa ja rakastettavaa. Se on todellakin nimensä veroista hienointa kasmiria, niin silkkisenpehmoinen, fiksu ja lempeä. Tietystihhän se on - onhan se minun "lapseni".  Ai että minä rakastan tuota pientä hevosenalkua, välillä ihan pelottaa tuo oma rakkauden määrä sitä kohtaan.  Vaikka haluaisin jatkaa kirjoittelua Kassusta vaikka kuinka, jätetään joku "arkisempi"  postaus tuonnemmaksi, siellä voisin sitten kertoa paremmin meidän arjestamme - mitä pienelle hevoselle kuuluu ja mitä sen kanssa puuhastellaan.

Nyt kuitenkin vähän hempeilykuvia <3

<3 Henna