Lupaan olla sun

Ensinnäkin kiitän miljoonasti viimekertaisen postauksen nerokasta anonyymiä, joka kommenttiboksin puolella esitti minulle todella hyvän kysymyksen. Innostuin siitä kovasti, joten nyt tulee aiheesta postauksen "tynkää".  Mie jälleen toistelen itseäni, mutten uskalla luvata mitään maatajärisyttävän- järkevää tekstiä sillä olen ollut todella väsyksissä näin loman alussa, tuntuu että koko kehoni on niin sanotusti luovuttanut tiukan puristuksen jäliltä.  Mutta näin alkuun, laitetaanpas anon hieno kommentti tähän heti ensimmäisenä.

"Tämä kysymys voi tulla nyt hieman puun takaa, mutta ajattelin kysyä sinun mielipidettäsi siihen, mikä on pitkän parisuhteen/avioliiton salaisuus? Minkä luulet olevan syynä siihen, että sinä ja Kimmo olette olleet näin kauan yhdessä? :)

Tänä päivänä avioerotilastot ovat aika musertavaa katsottavaa. Toiset ovat sitä mieltä, että erotaan liian helposti ja toiset taas sitä mieltä, että mennään naimisiin liian helposti, "koska ainaha voi erota"."

Noniin tuotatuota, mistähän aloittaisi ?   Arkaluontoinen aihe ja todella laaja - vastauskin on varmasti sen mukainen.  Niin kuin on yksilöllisiä ihmisiäkin, on näkökantoja ja tuntemuksia miljoonia. Nyt yritän kirjoittaa kaiken, mitä itse henkilökohtaisesti tunnen, koen sisälläni ja millaista meidän parisuhteessa on ollut.

Olemme olleet Kimmon kanssa kulkeneet yhteistä tietä reilut 12-vuotta, josta naimisissa kohta tallattu 11.  Aloimme seurustelemaan 12.1.2002,  menimme kihloihin 24.7.2002   ja häitä vietettiin 14.6.2003.   Aika nopeaa toimintaa minun mielestäni, ehkä hätiköityäkin - uskallan sanoa. Mutta silti, on suhtemmme kestänyt ja vahvistunut vuosi vuodella.  Olemme kasvaneet yhteen, emme varmaan osaisi enää ollakaan ilman toista.  Onhan se täysi fakta,  että minun on vaikea verrata meidän suhdettamme mihinkään, sillä en ole ollut koskaan parisuhteessa ennen Kimmoa. Eikä minun tarvitsekaan olla tai verrata.  Koen, etten haluakaan saada toista näkökantaa, sillä elämäni Kimmon kanssa on juuri sitä mitä haluan ja tarvitsen.

Oltiinhan me ihan lapsukaisia, kun tapasimme toisemme.  Minä erityisesti, sillä vaikka Kimmo on minua fyysisesti 2 vuotta vanhempi,  on hän eritoten meistä ehdottomasti se kypsempi,  tasapainoisempi ja sisimmältään harmoonisempi tapaus. Minä olin nuorempana myös hyvin hukassa elämässäni, rikki sisältä ja niin haavoittuva.  Pelokas ja epäluottavainen, itseään ja ulkomuotoaan vihaava.   Kimmo oli todellinen löytö elämääni.  Vaikka vasta löydetty uskokin toki valoi luottamusta tulevaisuuteen ja omaan rakastettavuuteen,  toi Kimmo elämääni aivan uuden ulottuvuuden ja näin itseni täysin eri valossa mitä aiemmin näin. Kauniina, haluttavana ja rakastettavana, vaikka pään sisällä oleva peilikuva kertoikin jotain aivan muuta.   Ehkä meikäläisen tässä välissä täytyy kehoittaa teitä lukemaan TÄMÄ  postaus, jotta pystyn hyppäämään eteenpäin postauksessa.




Niin kuin linkittämässäni postauksessa lukikin, ei yhteinen elämämme ole ollut aina ruusuilla tanssimista tai toiselle ikuisen rakkauden julistamistakaan.  Erostakin on joskus aikoinaan puhuttu, useimmiten riidan tunteitten tuoksinnassa mutta kuitenkin, on meilläkin vaikeita aikoja ollut.  Olen ollut suhteemme aikana lukemattomia kertoja uupunut sekä masentunut joko työkuvioista tai muista syistä, ja luonnollisesti purkanut suurimman osan pahasta olostani mieheeni, kaikista rakkaimpaan ja läheisimpään. Ja se sai minut voimaan vielä pahemmin.   Ihmettelen, miten rakkaani on jaksanut katsella minua ja tunteitten mylläkkääni kaikki nämä vuodet. Oli vain helppo kiukutella ja kaataa oma paha olo toisen niskaan, syyttää toista ihan käsittämättömän naurettavista jutuista. Hävettää ja surettaa jälkeenpäin, ja olen sitä mieltä, että Kimmo ansaisisi ymmärryksellään Nobelin rauhanpalkinnon.  Hän on jaksanut minua ja olla tukena, mutta toisaalta taas ravistella minua myös maanpinnalle. Iso kunnioitus minulla on miestäni kohtaan ja samaan henkäykseen voin todeta oppineeni Kimmolta paljon pitkämielisyydestä ja armeliaisuudesta.  Olen kasvanut ihmisenä vuosien saatossa, eheytynyt  ja oppinut hirmuisesti. Vaikka olen tehnyt paljon töitä oman minuuteni korjaamiseen, on Kimmon läsnäololla iso vaikutus siihen, mitä minä ihmisenä olen.  Hän on rakastanut minua ehjäksi ja minun oma, jo lapsena maahanpoljettu ja vuosia haudoksissa ollut persoona on saanut tulla esiin ja kokea sen olemassaolon oikeudenmukaiseksi. Olen oppinut olemaan pitkämielinen ja antamaan rakkautta vihan vastineeksi.

Samaa olen mielestäni saanut antaa Kimmolle.  Hänen syvimpiä tuntojaan en ala tässä sen enempää ruotimaan, mutta sen uskallani sanoa, että on hänenkin sisimmässään tietynlaisia haavaumia ollut. Sellaisia joita minäkin olen saanut rakastaa ja hoitaa. Kohottaa hänen itsetuntoaan.   Ja mikään ei ole ollut minulle niin tärkeää, että olen saanut osoittaa Kimmolle - hän on minun mieheni ja olen niin onnekas sekä ylpeä saadessani kulkea hänen kaltaisen ihmisen rinnalla ja jakaa elämäni hänen kanssaan. 

Meidän suhteemme salaisuus on taatusti nöyryys ja toisen hyvinvoinnin ajattelu.  Se, että uskotaan siihen - meidät on tarkoitettu jo aikojen alussa toisillemme ja kuulumme yhteen.  Olemme ne vajavaiset vastakappaleet, jotka toisia täydentäessään tulee vahvaksi rakkaudeksi ja lujaksi siteeksi.     Rakkautemme on ymmärrystä ja joustavuutta toista kohtaan.  Annetaan tilaa myös omalle elämälle ja harrastuksille, omille ja yhteisille ystäville.  Neuvottelua ja toisen huomioimista.  Panostamista parisuhteen ja yhteisen kodin eteen.





Meidän parisuhteen salaisuus on henkisen yhteyden lisäksi myös yhteiset harrastukset ja sarkastinen huumori.  Mielestäni parhaimpia hetkiä meidän elämässämme on ne hetket, kun hullutellaan joko keskenämme tai kera yhteisien ystävien.  Osataan nauraa itsellemme ja toisillemme.  Ei irtiottojen tarvitse olla maailmaa mullistavia, kun ne jo mukavasti piristää yhteistä elämää.  Kimmolla on aivan ihana nauru ja hän on erittäin leppoisaa ja mukavaa seuraa.  Hulluttelun saralla Kimmo heittäytyy hurjaksi harvemmin kuin minä, mutta sen tehdessään olen aina ihan innoissani ja onnellisimmillani. Rakastan huumorintajuisia ihmisiä, joten puolisollani täytyy olla huumorintajua.  Ja tottakai, vaatihan minunkin kanssa parisuhteessa olo jo aika sairasta huumorintajua ;)

Myös yhteiset mielenkiinnon kohteet antavat lisäpotkua ja jaksamista arkeen.  Olemme molemmat innokkaita kalastelijoita ja metsästelijöitä, ja muutenkin nautimme luonnossa liikkumisesta.  On kiva päästä yhdessä metsälle / kalaan, mutta olen pyrkinyt antamaan Kimmolle tilaa niin, että hän myös pääsee omiin harrastuksiinsa kavereittensa kanssa.  Minun elämäntapani hevosten kanssa on vaatinut paljon joustoa myös Kimmolta, joten olen koittanut huolehtia, että myös Kimmolla on tasavertainen mahdollisuus omaan elämään. Kompromissit kantavat pitkälle.




 

Yhdyn anonyymin kommenttiin ja totean, että tulen surulliseksi avioero-tilastoista ja eroista muutenkin. On totta, että ihmiset eroavat aika helposti ja luovuttavat aivan liian heppoisista syistä - taistelematta.  Osa eroaa hyvinkin pinnallisista syistä, mutta osa ihmisistä ei muista tai osaa vaalia suhdettaan.  Eletään itselleen, ei  nähdä toista tarpeeksi. Ei muisteta sanoa toiselle, että rakastaa, ei haluta koskettaa tai kysyä miten toinen voi.  Tämä ihmiskunta tuntuu välillä olevan niin itsekästä ja kylmää kansaa, jossa luovuttaminen on liiankin hyväksyttävää.  On hassua verrata parisuhdetta hevoshommiin, mutta olen sitä mieltä että taistelematta ei saa luovuttaa. Silloin kun menee huonosti, tehdään kahta kauheammin töitä.  Sen olen omassa hevos-suhteessani huomannut ja nyt voin todeta, että rakkaus hevosiini on erittäin syvää, kun on ns. pohjamudissa lilluttu tai enemmäkin noustu sieltä pikkuhiljaa.  Kaipa sitä voisi tosiaan verrata myös ihmissuhteisiin.  Vastoinkäymiset vahvistaa, kun sen vaan oikein oivaltaa.

Erojakin tapahtuu ihan järkevistä syistä.   Kasvetaan erilleen, ei halutakaan samoja asioita.  Rakkaus hiipuu, ja kohta todetaankin olevamme enemmän kavereita tai kämppiksiä.  Ja usein näissä tapauksissa erotaan hyvässä ja kypsässä hengessä, pysytään kavereina.

Vielä on kolmas joukko, jotka eivät eroa vaikka pitäisi.  Jäädään märehtimään tulehtuneeseen tai etääntyneeseen ihmissuhteeseen, jossa ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin ehkä lapset, asuntolaina tai sohvakalusto.  Yhteinen aika on ilta-uutiset ja päivittäinen keskustelu on vain kuin hoitohenkilöstön raportti seuraavaa vuoroa jatkavalle.

Olen sitä mieltä, että rakkauden eteen pitää tarvittaessa taistella ja sitä pitää hoitaa, vaalia.  Rämpiä vaikka räntäsateessa toisen eteen, kulkea ne kivisimmät polut ja nähdä vaivaa. Antaa omastaan ja kannatella toista vaikka itseäänkin väsyttäisi. Seisoa rinnalla selkä suorana ja pitää kädestä tiukankin paikan tullen. Kuitenkin, jos yrityksistä huolimatta ei sielujen sympatiat enää kohtaa tai yhteinen rakkaus on totisesti kuollut,  on hyväksyttävää nostaa kytkintä ja alkaa rakentamaan uutta elämää. Todeta, että on aika uudelle mahdollisuudelle.   Elämä on liian lyhyt hukattavaksi ja jokainen kuitenkin ansaitsee olla onnellinen ja rakastettu.  Kuitenkin pitää muistaa, että erota voi hienotunteisesti ja toista kunnioittaen.


 

 
 
 



Meille on ollut tärkeää toisen kunnioitus ja ennen kaikkea ystävyys ja anteeksianto.  Ja mikä on iso osa meidän suhdetta, on yhteinen usko.  Uskomme muistuttaa meitä siitä, että kuulumme yhteen.  Saimme aikoinaan merkkejä siitä, että meidät on tarkoitettu toisillemme - joten meidän on hyvä ja ennen kaikkea turvallista kulkea sitä polkua. Olen kokenut usein riittämättömyyttä ihmisenä ja vaimona mm. ylipainoni ja lapsettomuuteni vuoksi. Silti Kimmo on aina minulle osoittanut sanoin ja teoin, että minä kelpaan juuri tällaisena ja että hän rakastaa minua puutteistani huolimatta. Että meidän yhdessäololla ja kaikella on tarkoitus, minkä Jumala on meille asettanut. Kimmon usko on minun uskoani paljon vahvempi, josta on helppo ollut ottaa oppia.  Pitkän odotuksen jälkeen meitä siunattiin pienellä pojalla, joka meidän rakkauden ruumiillistuma ja meidän Onni  sanan monessa merkityksessä <3  Nyt tätä kirjoittaessani viisastun ja totean, miten onnekas olenkaan.

Jos jotain parannettavaa pitäisi löytää suhteestamme, on ehkä kommunikointia saisi olla enemmän.  Kyllä me jutellaan, mutta mielestäin liian vähän.  Mutta silloin kun puhutaan, puhutaan kunnolla.  Minulla on niin tiheä sosiaalinen verkosto, että juttelen paljon heidän kanssaan  enkä ehkä siksi jaksa aina avautua joka asiasta Kimmolle.  Yleensäkun tyttökaverit ymmärtävät meidän naisten hormoonihirviö-hommia vähän paremmin, heppajutuista puhumattakaan.

Meille on riittänyt se, että ollaan yhdessä ja että elämä on tässä. Ei tarvita ilotulituksia tai jatkuvaa reissaamista.  Toki unelmia molemmilla on ja niitä tavoitellaan, mutta kiitollisuus siitä mitä on - se on tärkeää.  Ehkä sellainen "kun mikään ei riitä" - asenne vaivaa useimpia pariskuntia, joka ajaa suhteen vaikeuksiin.  Minäkin huomaan joskus että ahdistan Kimmoa nurkkaan "vaatimuksineni"  mutta olen silti koittanut mennä itseeni,  pitää matalaa profiilia ja olla onnellinen tässä ja nyt.

Olemme viettäneet Onnin syntymän jälkeen todella vähän aikaa kahdestaan. Se on vaan jotenkin jäänyt, kun on tätä menoa ollut ja koko ajan jotain hässäkkää.  Mutta pian siihen tulee muutos, sillä lähdemme reissuun kesäkuun alussa.  Ukki (isäni)  hoitaa Onnia, kun me teemme reissun PowerParkkiin <3  Odotan innolla sitä, että päästän laitteisiin kahdestaan kiljumaan kauhusta  ja nauttimaan toistemme seurasta ilman ajatustakaan kodin pyörityksestä ja muusta härdellistä.  Saadaan olla ajan kanssa lähekkäin ja nähdä vaan se toinen <3

Tämmöisiä oli minun sekavat ajatukset parisuhteesta. Paljon jäi varmasti fiksuja ajatuksia sanomatta, mutta jatketaan kommentoinnin puolella.  Mikä on teidän mielestänne pitkän ja hyvinvoivan parisuhteen salaisuus?


<3 Henna