Sydämen (ali)vuokralainen

Edelliseen postaukseen sen verran lisäystä, että lenkki-asiaa on selvitetty toisen osapuolen kanssa ja vastapuoli oli kovasti pahoillaan siitä, että hänen suhtautumisensa minuun oli lenkin suhteen väärinymmärretty. Ja pahoillaan, miten olin asiasta tänne kirjoittanut. Ehkä kirjoitukseni saattoi vastapuolen vääränlaiseen valoon, joten nimeomaan juuri siksi korjaan hieman asiaa.  Minäkin olen myös pahoillani. Kyseessä oleva henkilö ei ole sellainen, joka tahallisesti toista loukkaisi - jos joku sattui saamaan sellaisen kuvan.

Motiivit lenkkeilyhommaan olivat vastapuolen mukaan pohjimmiltaan täysin erilaiset, mitä itse sillä hetkellä koin.  Vaikka ensimmäisten kommenttien perusteella itse tunsin asian menneen eri tavalla,  kuitenkin haluan ymmärtää toisen tunteen siinä hetkessä ja haluan kuulla toisen mielipiteen.  Minusta kaikista kamalinta olisi se,  että jos olisin itse siinä tilanteessa että minut ymmärretään väärin eikä sitten haluttaisi edes kuunnella minun oikaisua asiaan tai halua korjata sitä. Joten tottakai  kuuntelen, olen avoin toisen mielipiteelle  ja automaattisesti annan anteeksi - eipä tuossa sen isommin anteeksipyydettävää ole. En kokenut olevani katkera kenellekkään, vaan enemmänkin äärimmäisen nolostunut ja surullinen siitä tunteesta, että olen lihava ja luulin tulleeni leimatuksi rapakuntoiseksi sen vuoksi että olen ulkoisesti tämännäköinen.   Itsekin olen pahoillani siitä, että avauduin asiasta tänne ehkä liian ykisoikoisesti tai kärkkäästi.   Asiaa on selvitelty kypsässä ja rakkaudellisessa hengessä, ja asia on molempien puolesta ok.

Minusta on ihana, että tätä selviteltiin, mutta en kuitenkaan mahda itselleni mitään että itsetuntoni on nyt vähän heikoilla hangilla tällä hetkellä. Siihen on muitakin syitä kuin tämä tapaus.  En ole valmis perumaan omia tunteitani, eikä kukaan minulta sitä onneksi pyydäkkään.  Minusta olisi typerää kirjoittaa tänne sellaista mitä en koe. Joten eilinen kirjoitus syntyi täysin niistä tunteista mitä koin sillä hetkellä.   Joskus koen asiat hyvinkin voimakkaasti, mutta minulla niihin syyni.

Toisaalta kadun kirjoitustani, ehkä enemmän siksi että toiselle tuli siitä paha mieli. Mutta enemmänkin sitä, että minusta tuntuu etten kohta uskalla kirjoittaa omista tunteistani ilman, että minun pitäisi aina pelätä muitten reaktioita. En halua kenellekkään mitään pahaa. Mutta sen sijaan, että lopettaisin avautumiset -  ehkä minunkin pitää taas miettiä miten asian julkituon, vaikken hirveästi ketään loukkaavaa tekstistäni löytänyt vaikka luin sen usemman kerran suurennuslasin kanssa.   Mutta halusin hieman syventää asian laitaa, ettei kaikki nyt oleta, että minä olin tässä jotenkin selkäänpuukotettu tai ristiinnaulittu lihavuuteni takia. Ehkä hieman loukattu, mutta ei sen suurempaa.

Olisi helpompi vaan omata parempi itsetunto tai olla välittämättä.  Mutta en tiedä onnistuuko se minun kohdalla koskaan.  Yritys on kova, enkä taistelematta anna periksi. Pakko laittaa yksi netistä lainattu kuva tähän, koska tää on vaan niin loistava  ja sai mut nauramaan melkein pissit housussa!  Näinhän se on, ja mulla olis paljon opittavaa tuosta! ;)

 Mutta otsikonkin antamaan,  postauksen todelliseen aiheeseen : 

Ystäväni jokin aika sitten avautui minulle siitä, että minulla ei ole aikaa tarpeeksi suhteellemme tai epäili, etten ole aidosti läsnä.  Asiaan liittyi muutakin, jota en meinannut heti sillä hetkellä ymmärtää vaikka kovasti halusinkin. Todellinen pysähtyminen tuli vasta sitten, kun itsekin koin samanlaisen tapauksen - omalle kohdalleni. Minun ollessani tosi heikoilla, minulle käännettiin selkä. Tahattomasti kylläkin. Toinen ei edes tajunnut sitä, vaan ihmetteli minun voimakasta reaktiota asiaan. Mutta joskus sitä on raskasta seuraa omine kipuineen, varsinkin jos ei osaa kunnolla puhua niistä ja perimmäisistä syistä.  Ja kun kaiken lisäksi toisellakin on ehkä vaikeaa, on uupumusta ja silloin kun tuntuu, että itsekin meinaa luuhistua - ei välttämättä jaksa kantaa toista vaikka niin hyvin vaikka kovasti haluaisikin.  Joten tämä on hyvinkin ymmärrettävää.  Mutta jos kumpikin ontuu ja linkkaa täällä elämän kivisillä poluilla kompastellen -  voisiko toinen olla toiselleen kyynärsauvana ?  Vaikka vähän horjuttaisiinkin ja käytäisiin ojankin pohjalla mudassa kastautumaassa - uskon että se vaan meitä vahvistaisi. Vastoinkäymiset saattaa sillä hetkellä horjuttaa, mutta niistä voi seurata paljon jotain niin eheyttävää ja vahvistavaa.

Usein minustakin on elämäni aikana tuntunut siltä, että olen joidenkin elämässä vain väliaikaisesti tai olosuhteiden pakosta.  Ei sydämen vakituinen asiakas, vaan vuokralainen - sydämen alivuoralainen.  Minä olen raskas, tiedän sen.  Mutta pääosin osaan olla rentoa ja hyvää seuraa,  rellestää ja remuta ilolla ystävien kanssa hullutellen. Kun vaan siihen on mahdollisuus.  Mutta minun kanssa syvällisemmin ollessaan näkee myös niitä minun pimeimpiä kolkkia ja pääsee/joutuu tutustumaan niihin välillä raastavan hyvin.   Tutkailemaan niitä menneisyyden arpia, jotka aukeilevat silloin tällöin. Se on sitten eri asia, kuka jaksaa menossa mukana ja kestää sitä. Edellisen postauksen tapahtuma oli tuorein esimerkki siitä, kun lihavuudestaan koulukiusattu tyttö, nykyisin jo aikuinen nainen kärsii edelleen siitä välillä niin kipeästi.  On edelleen se pullukka tyttö, joka lihavuutensa takia jäi ulkopuolelle leikeistä ja seuraili toisten ilakointia taustalta.  Se lihava tyttö, jota ei haluttu ottaa pallopeleissä joukkueeseen siksi, ettei "tuo läski jaksa juosta".  Hyljätty.  Se on niin kipeä muisto minulle, että sen pulpahtaessa pintaan oma näkökyky sumenee.   Ja ulkopuolelle jättäminen muistuttaa siitä useinkin.

Olen huomannut aidon ystävyyden yhdeksi mittarikseni mustasukkaisuuden tai aidon tunteitten näyttämisen. Niin hullulta kuin tuo mustasukkaisuus kuulostaakin.   Itkun, raivon - heikkouden paljastamisen.  Tuntunee hassulta, mutta olen mustasukkaisempi ystävistäni kuin aviomiehestäni.   Minulla on ollut ystävyyssuhteita, joitten päätyttyä tai enemmänkin kylmettyä tai ihan vain etäisyyden takia erkaannuttua - en ole tuntenut oikeastaan mitään isompaa tunnetilaa.  Olen hymyillen heilauttanut kättäni hyvästiksi, toivonut toiselle hyvää ja jatkanut elämääni sen enempää toista miettimättä tai kaipaamatta.

Tiedän rakastavani toista toden teolla, jos pienikin erimielisyys,  etäisyys vaikka maailman toisella puolen,  erkaantuminen tai jokin muu hiertävä asia herättää minussa voimakkaita tunteita. Valvottaa, stressaa, ahdistaa, itkettää --- listaa voisi jatkaa loputtomiin.  Jos joku ystäväni on saanut kokea minun mustasukkaisuutta, kaipuuta, suuttumusta kertomattomista asioista, huolta tai jotain muuta vastavaa voimakasta, joskus hyvinkin negatiivista tunnetta -  on hän minulle hyvin tärkeä, vaikka tämä älyttömältä tuntuukin.  Olen hyvin omistautunut niille ihmisille, jotka ovat päässeet pintani sisälle ja näkemään minusta lähes kaiken.

Ei ihmissuhde ole mikään ihmissuhde, jos siinä ei räjähtele tunteitten ilotulitus. Ole välillä aitoa itkua tai sanaharkkaa.  Ei se oli oikea ihmissuhde, jos aina kaikki on ihan vaan jees-jees ja todelliset tunteet haudataan konfliktien pelossa.  Ei se ole oikea ihmissuhde, jos käsi ei pysy toisen kädessä myös ihmisten edessä, väkijoukon seassa tai jos toinen ei ole valmis seisomaan sinun rinnallasi muitten mielipiteitten vuoksi.   Jos toinen ei voi paljastaa sinulle synkimpiä kolkkiaan tai myöntää tehneensä väärin.

Niille, jotka antavat itsestään ja ottavat olkapäästä horjahtaessani, ja joihin minä voin tarttua kiinni nostaakseni ojan pohjalta - annan sydämeni kokonaan.  Sinne saa jäädä asumaan pysyvästi, eikä tarvitse pelätä vuokrasopimuksen umpeutumista.  Minun sydäntäni ei voi ostaa millään pinnallisella rakkaudella, sen saa vain avaamalla oman sydämensä.

Minä luulen, että toistelen itseäni taas pahemman kerran. Mutta minusta tuntuu, että tästä pitää vielä kerran sanoa. Sillä vaikka kaikki soluni huutaisivat täyttä kurkkua,  tuntuu etten edes itse välillä kuule omaa ääntäni.  Monien vastoinkäymisten takia minäkin pelkään välillä olla juuri minä.  Minä rakastan niin, että sattuu - kaipaan niin, että halkeen. Älkää pelätkö näyttää tunteitanne, älkää haudatko niitä. Päästäkää äänenne valloillenne, älkääkä antako kenenkään ohjastaa sitä liikaa. Tottakai me voimme auttaa toinen toistamme päästämään itsemme vapaaksi ja äänemme kuuluviin. Puhua toisen puolesta, jos toisen oma ääni ei kanna.  Kuunnella toisiamme, antaa kaikelle uudelle mahdollisuus ja huomata orastavakin ystävyys,  elvyttää rakkaus. 

Joskus pelko ja uupumus on niin suuri kahle, että se estää meitä elämästä.  Joten kaivetaan ne isot pihdit esille, joilla katkaistaan toisiltamme liian suuret ulkoiset paineet,  pelot ja ennakkoluulot.  Kaikki, mikä estää meitä rakastamasta.  Niin voidaan edistää sitä kaikkea hyvää, mitä tänne pimeään maailmaan pitäisi kylvää enemmän itämään.

Laitan tähän loppuun linkin mieheni serkun tuottaja/muusikko-miehen  upean singlen MUSAVIDEOON,  josta sainkin osittain idean tähän postaukseen.  Postauksen lyriikat eivät ihan täysin vastaa postausta, mutta herättivät tunteita kuitenkin niin, että piti kirjoitella niistä.  Nyt saavat nämä minun avautumiset riittää vähäksi aikaa, pian sitten palataan läski-postauksen merkeissä asiaan!  Nyt vielä katsomaan suomi-ruotsi ottelun viimeiset hetket!  moikka! <3


<3  Henna

Älä anna ulkomuodon pettää - anna sille mahdollisuus

Minulla on jonossa useita postauksia, jotka minun olisi pitänyt/olisin halunnut toteuttaa jo ajat sitten - mutta en saa rauhaa tältä päällimmäiseltä tunteelta,  joka jyllää sisälläni ja pyrkii vimmatusti ulos.  Tämä postaus liittyy toki tietyllä kropparemonttiini, mutta nyt se ei käsittele mitään mittoja tai muitakaan sen isompien suunnitelmien paljastelua,  vaan lähinnä pohdintaa tämän rasvavoittoisen pinnan sisällä.  Toisenlainen kuntoremppa-postaus on kyllä tulossa, innokkaille odottajille vaan tiedoksi :)  Mutta nyt itse asiaan:

Ei ole kauaa siitä, kun pääsin/jouduin seuraamaan tilannetta, jossa keski-ikäinen, peruskunnoltaan hyvällä kunnolla varustettu nainen oli tuttuun, rutiininomaiseen tapaansa lähdössä lenkille.   Hänen ja meidän muiden ympärillä olijoiden seurassa oli vanhempi nainen, jota voisi sanoa jo vahvasti seniori-iässä olevaksi.   Kuitenkin, hän hyvin virkeä ja elinvoimainen sellainen - mutta toki huomattavasti hitaampi ja kankeampi kuin muut seurueessa olevat. 

Keski-ikäinen nainen ilmoitti lähtevänsä lenkille.  Hänen kanssaan joitakin kertoja lenkkeilleenä uskallan sanoa, ettei hänen kävelyvauhti ole reippaudestaan huolimatta mikään päätä huimaava ja hän onkin joskus yhteisellä lenkillä kehoittanut minua hidastamaan askelteni tahtia.

Kuitenkin, tämä vanhus ilmoitti mieluilevansa mukaan.  Nuorempi nainen siihen napakasti :  "minäpä ajattelin kävellä reippaasti, en jouda ketään odottelemaan".   Mummo hiljeni, johon minä salamannopeasti tokaisin: "minä voin lähteä kanssasi,  käydään sellainen lenkki kuin sinä vaan jaksat ja sillä tahdilla millä tahdot."   Olin aiemmin päättänyt mennä itsekin reippaan lenkin ja ehkä vähän hölkätäkin - mutta olin valmis lähtemään erilliselle lenkille sen jälkeen, kun olisin vain ensikisi tallustellut vanhuksen vierellä sellaisen mukavan seesteisen juttutuokion.   Loppupeleissä kaikki meni niin, että vanhus sai seuraa lenkille sekä minusta että toisestakin henkilöstä, ja minä pystyin vähän matkan päästä jatkamaan treeniäni reippaammin.

kuva googlesta

Toinen tapaus tapahtui kesällä, tai oikeastaan se oli jo alkusyksyä, kun olin tuttuun tapaani lopettelemassa uintireissuani  eräällä uimarannalla.  Olin jo poistumassa pukukopeilta autoni luokse, kun minua kohti riensi reippaasti vanhempi naishenkilö, käsillään viittoen.  Hänkin jo vahvasti seniori-iässä. Pieni ja hauraan näköinen vanhus, mutta silmissä suuri palo.  Nainen riensi luokseni kysyen, että olisinko mahdollisesti menossa tänäänkin uimaan.  Hän kun oli seurannut minun päivittäistä uintiani jo useiden päivien ajan kotinsa ikkunasta.  

Ilmoitin hänelle olevani lopettanut jo tältä päivältä ja että olen suuntaamassa kotiin.  Hän tuntui hyvin pettyneeltä - olisi halunnut liittyä seuraani.    Minua harmitti, sillä uintiseura kelpaa aina ja ennenkaikkea olisin kovasti halunnut tehdä vanhuksen iloiseksi.  Kuitenkin älysin  hämmennyksissäni sanoa rouvalle, että lupaan tulla hakemaan häntä seuraavan kerran mukaan, kun saavun rannalle.   Se tarkoitti jo seuraavaa päivää. 

Tuli huominen ja ajelin rannalle.  Parkkeerasin autoni,  tallustelin rantakatua talon verannalle asti ja koputin.  Kuulin jo sisältä iloiset sanat "tullaan tullaan!"  ja hetken päästä oven avasi  ilosta sädehtivä vanhus,  joka tuntui että repeää onnesta nähdessään jonkun ovellaan.  Selvästi otettu siitä että muistin hänet ja sovitun uintireissun.  Hän tohkeissaan alkoi etsimään uimakamppeitaan ja selitteli kaikenlaista.  Lähes 10 vuotta vanhusten parissa töitä tehneenä huomasin orastavan muistamattomuuden ja yksinäisyyden.

kuva googlesta

Menimme uimaan yhdessä ja hän enemmänkin lähinnä kastautui jo hieman viilenneessä vedessä,  polskutteli seurassani hetkisen.  Itselläni oli hirveä himo uida pitkäkin lenkki, mutta vanhuksen kanssa seurustelu tuntui eettisesti oikeammalta ja sillä hetkellä huomattavasti tärkeämmältä.   Hän toivoi, että kahvittelisin kanssaan ja lähti talolleen keittämään meille kahveet.  Ehdin sopivasti uida hyvällä ja reippaalla sykkeellä puolituntisen, kun hän jo tuli kutsumaan kahvikupposen äärelle.    Kahvittelimme ja juttelimme hetkisen. Sitten lähdin kotiini.  Se kiitollisuus ja valo hänen silmissään ei varmasti koskaan pyyhkiydy mielestäni.  Sitä vielä hetken muistellen ajelin kotiini ja mietin, miten vähän ajastani teki jonkun niin onnelliseksi.   Toivon että tapaamme ensi kesänäkin.

Ei ole kauaa siitä, kun minulle kävi samoin kuin ensimmäisen tapauksen vanhukselle.  Minua ei huolittu lenkille matkaan.   Vaikka se sai minut katkerasti itkemään, en ole katkera tai vihainen kenellekään.  Mutta kuitenkin tapaus on sellainen, josta koen oikeudekseni avautua ja kertoa ihan jo sen vuoksi, että tällaisista kokemuksista voi itää jotain hyvääkin.

Minulla oli vieraita kyläilemässä.  Urheilullista porukkaa, oikein urheilullista ja timmiä.  Ei rasvan rasvaa nahkasen alla. Minä heitä varten siivonnut etukäteen, yrittänyt tehdä kaiken mukavaksi ja viihtyisäksi, kokkaillut ruokaa, sytytellyt kynttilöitä - halunnut nähdä vaivaa.    Olinkin edellisenä iltana ilmoittanut toivovani yhteistä lenkkiä seuraavaksi päiväksi, sillä tiesin toisen heistä tykkäävän lenkkeilystä ja harrastavan sitä todenteolla. Ja itsekin halusin lenkille kovasti.

Tuli seuraava päivä ja aika aamupäiväiselle lenkille.  He ilmoittivat lähtevänsä kahdestaan.   Minä ilmoitin, että voisin lähteä mukaan, mutta sain tylyn vastauksen kuin apteekin hyllyltä:    "Me kyllä ajateltiin juosta!" Juurikin sellaisella äänensävyllä, että minä en jaksaisi heidän kanssaan mennä.    Minä siihen yhtä nopeasti : "kyllä minä jaksan!  Vaikka olenkin ylipainoinen, ei se tarkoita sitä että minulla olisi huono kunto " Mutta ymmärsin toisaalta,   hän ei tuntenut minua kunnolla.  Ja taustalla on sellaisia tapahtumia, jotka saattavat sumentaa näkökykyä toisen elämään.  Mutta silti se sattui, en minä itselleni mitään mahda.   Toki tiedän, etten ole yhtä timmissä kunnossa kuin he, mutta miksi en ansaitsisi mahdollisuutta lähteä yrittämään tai eikö minun vuokseni voisi edes vähän hiljentää tahtia niin että voitaisiin urheilla yhdessä  ? Enkö minä ansaitse sitä ?

Minä yritin epätoisen ja säälittävän oloisesti selittää, että olen kävellyt /juossut puolimaratoonin reilu 3 vuotta sitten ajassa 2:40  ja rapiat.  En tiedä, onko se hyvä aika, eikä sillä ole minulle niin väliäkään - sillä  koko puolikkaalle maratoonille osallistuminen ilman sen suurempaa harjoittelua oli iso asia minulle.  Ja koska vielä arvoitiin kartasta, että sen mukaan hölkkäsimme kevyesti työkaverini kanssa valtaosan matkasta saavuttaaksemme maalin ennen  3 tunnin täyttymistä.  Jollekin parempikuntoiselle tämä on kai kuin kärpäsenpaska valtameressä  -  meille se oli itsensä ylittäminen.

Kuitenkin palatakseni tapahtuneeseen:  Ymmärsin kyllä, että nämä huippukuntoiset halusivat keskenää lenkille, enkä halunnut pilata heidän lenkkiään olemalla hidaste - joten luovutin, enkä enää yrittänyt tuppautua mukaan koska minulle tehtiin harvinaisen selväksi, ettei minua sinne haluta.    Jäin rannalle ruikuttamaan,  kotiin hoitamaan oman lapseni lisäksi toisen lasta,   kun muut lähtivät hoitamaan huippukuntoaan. 

Jos ihminen leimataan välittömästi esim. ulkomuotonsa vuoksi eikä ihmiselle ei anneta mahdollisuutta, voiko ihminen koskaan kehittyä tai päästä ylipäätään jaloilleen missään ?  Jos joku tai kukaan muu ei usko sinuun, voitko sinä uskoa itseesi ?  Tämän kysymyksen voi heijastaa kaikkeen mahdolliseen elämässä, ei pelkästään fyysiseen kuntoon  vaan esimerkiksi masennuksesta parantumiseen ja miljoonaan muuhun asiaan.



Kun päivä oli saateltu iltapuolelle, ja vieraat lähtivät -  itkin ja nyyhkytin keittiössä.  Itkin todella katkerasti sitä, että olen ylipainoinen ja siksi leimattu ainakin joidenkin ihmisten silmiin huonkuntoiseksi, veteläksi ja laiskaksi.  Lihavaksi, joka hytyy lenkin ekassa mutkassa kuin laihdutus- realityohjelmien sankarit prosessiensa alussa.

Vaikka olen ylipainoinen, se ei tarkoita sitä että olisin laiska tai heikko.  Omaan mielestäni kohtalaisen hyvän lihaskunnon joka on hankittu tekemällä runsaasti fyysistä työtä kotosalla.  Silloinkin, kun muut rentoutuivat sohvalla keräten voimia  - siivosin minä tallin, tein ruokaa, korjasin tavaroita lattioilta, petasin sängyt, keräsin leluja lattioilta, viikkasin pyykkiä... Lenkkikeskustelun jälkeen menin vessaaan tuijottamaan itseäni peilistä ja  sen sekunnin ajan vihasin peilikuvaani.   Olin juuri päässyt siihen pisteeseen että hyväksynyt  itseni ja antanut itselleni aikaa muuttua pikkuhiljaa, mutta nyt taas löysin itseni ottaneena takapakkia - muitten sanojen vuoksi. Mutta silloin myös päätin, että minä näytän vielä kaikille.  Ennen kaikkea niille, jotka minua aliarvoivat ja pitävät huonokuntoisena tai jopa oksettavana minun löllyvän läskivuoreni takia.   Tulen olemaan joku päivä niiin upea nainen.

Tiedän, että minua myös rakastetaan juuri tämmöisenä, ja heille avaan sydämeni todella.  Mutta tämän kokemuksen jälkeen aion myös elää itselleni enemmän ja laittaa itseni kuntoon niin, ettei enää kukaan jätä minua ulkopuolelle noin. Aliarvoi.    Siksi että olen lihava.  Se on isoin loukkaus minua ja minuuttani kohtaan vähään aikaan, mutta en jaksa olla katkera kenellekään, sillä suurin osa ihmisistä ei tajua mitä he tekeevät. 

Toisaalta, olen kiitollinen tästäkin kokemuksesta ja käännän tämän voitokseni - sillä tapahtuneen johdosta sain äärimmäisen suuren motivaatiopotkun perseelleni ja heräsin syväjäästä kropparemonttini suhteen.  Kävin samaisena iltana itse juoksemassa vesisateessa 7 km lenkin keuhkoputkentulehduksestani huolimatta ja  jaksoin sen tehdä hymyssäsuin vaikka sinne alunperin lähdin hirveän kiukun voimasta !  Päivitettiin eilen Kimmon kanssa saliavainkin kuntoon,  joten pitkästä salitreenitkin kutsuvat viikonlopun aikana.    Joten minun kai pitäisi tässä vaiheessa sanoa loukkaajilleni,  että KIITOS ! :) 

Tästä muistin taas itsekin,   ihmistä ei saa tuomita tai leimata ulkonäön tai muittenkaan lähtökohtien perusteella. Me emme koskaan tiedä pinnan ulkopuolista elämää pelkän ulkokuoren katselmuksen perusteella.   Pitää antaa mahdollisuus!  Ja mitä sitten, jos joskus joudut vähän odottelemaan ja peesailemaan toisen takia -   mikä tässä elämässä kuitenkin on tärkeintä ?   Jos kukaan ei anna toiselleen mahdollisuutta, tai tue toista kohti tavoitteita ja terveempää, tasapainoisempaa elämää  - onko meillä kellään täällä varjojen maailmassa mitään tulevaisuutta tai toivoa paremmasta elämästä  ?

Näihin tunnelmiin päätän postaukseni.  Jatketaan juttelua kommenttiboksin puolella !  Lämpöistä ja rakkaudentäyteistä viikonloppua ystävät !

<3 Henna 

Uusi vuosi ja uutta ilmettä kotiin !

Heipparallaa ystäväiset, ja ihanaista vuoden ensimmäistä päivää !

Niin kuin vähän ounastelinkin, en ehtinyt koneen äärelle kuin pikaisesti piipahtamaan viikonlopun aikana. Käteni syyhysivät siivoilemaan kotimme huoneita ja vähän piristämään sisustusta.  Olinkin jo aiemmin maininnut täällä potevani sisustusvimmaa,  hirmuista intoa vähän piristellä kotia.  Ja nyt siitä sitten pientä kuvapostausta ajattelin teille väsätä siitä, miltä täällä nyt näyttää !

Mitään sen isompaa tai mullistavampaa en tehnyt,   kunhan vaihtelin verhoja ja sisustustyynyjä, mattoja huoneista toisiin. Ostin muutaman tarpeellisen huonekalun, mm. Onnille vaatekaapin.   Uusia kynttilöitä uusiin lyhtyihin ja kynttilänjalkoihin. Ei siihen paljon tarvita, kun ilmettä saa muutettua.   Olimme aikaisemmin Kimmon kanssa maalailtu keittiössä paneeleita sekä tapetoitu eteinen, joten oli kiva, että vähän saatiin seinillekin muutoksia.  Huono homma sinänsä, sillä nyt käteni syyhyävät vaihtamaan tapettia myös keittiöön ja olohuoneeseen....  hhhmmh.  

Suurin osa sisustus-ostoksistani on ostettu käytettynä.  Lähes kaikki on löytynyt kirpputoreilta, huuto.netistä  sekä tori.fi:stä. Verhot, keittiön matot ja muutaman lyhdyn olen ostanut uutena.  Osan mm. huonekaluista olen saanut ja tuunaillut/maalaillut sitten mieluiksekseni. Vaikka olen innokas ja luovakin välillä, en ole kovin kätevä käsistäni. Viime aikoina kuitenkin olen opetellut väkertämään yhtä sun toista sormieni kömpelyydestäni huolimatta.   Mutta tässäpä kuvia ja vähän selostuksia kuvien välissä :)


VERANTA:
 

Valkoinen pinnatuoli saatu sedältä -  hiottu ja maalattu.  Ikkuna seinällä saatu ystävältä,  odottelee jotain kivaa sisustustekstiä...

 ETEINEN:

Vasemmalle etsinnässä vielä vaalea kirstu / kenkälaatikko  ja seinälle vaalea naulakko... vanha puhelinpenkki odottaa poispääsyä muualle tehtäviin :)

Peilipiironki 1900 luvun alusta, uusimpia huonekaluhankintojani <3

KEITTIÖ :

Virkatut ja sokeritärkätyt lumihiutaleet tilattu tuttavalta,  piparkakkumuotti-koristeet tehty itse.

Kirppislöytöjä <3

Kranssi värkätty koivunoksista

Valokranssi saatu joululahjaksi Kuskon vuokraajalta <3

OLOHUONE:

YLÄKERRAN RAPUKKO / PIENI AULA

Ikkunanpoka kirppikseltä, sisustustarra k-raudasta, itseväkerretty piikkilankasydän johon timantti löydetty kirppikseltä.

Vanha rappioromanttinen pöytä odottelee josko löydettäisiin hänelle laatikkokin tuohon.

 VIERASHUONE:

Etualan tyynyliina itsetuunailtu kirppislöydöistä.

Pikkilangasta itse tehty kranssi

 vasemmalla: Virkattu liina ja tyynyliina liitetty yhteen.

 MAKUUHUONE:

Jos jollekin ei tullut selväksi, rakastan antiikkia ja kaikkea maalaisromanttista hömppää.  Talomme on rakennettu 50-luvulla, joten haluan kunnioittaa vanhaa tyyliä siinä edelleen.  Ja talon ikä ja tyyli oli yksi pääsyy siihen, miksi aikoinaan halusimme sen.  Rakastan pieniä ja vanhoja maalaismökkejä.  Minulla olisi päässä vaikka kuinka ideoita ja parannusehdotuksia kotiimme, ja joitakin aion vielä toteuttaa mutta  ne isommat saavat vähän aikaa odotella vuoroaan. Ihan jo taloudellisen tilanteen vuoksi :D  

Nyt muuten tuli mieleeni, että olisi varmaan järkevä linkittää tähän eräs entinen postaukseni vuoden takaa, joka on lähinnä kuvapostaus liittyen tähän minun antiikki-keräily-harrastukseeni.  Se on TÄSSÄ !   Sen perusteella voi myös hieman bongata muutoksia, mitä kotiimme on tullut :)  Onneksi myös kuvien laatu nykyään on huomattavasti parempi.

Mutta nyt riittää materiaali-höpötykset!   Eräs anonyymi kyselikin minulta minun kropparemontti-kuulumisia ja voin lupailla, että niitä on tulossa pian!  Ja myös sitä henkevämpääkin osiota on jonossa kyllä,  ja kova halu onkin päästä nimeomaan näistä aiheista teille avautumaan.  Joten pysykää linjoilla ja toivoisin että kertoisitte teidän mielipiteitänne ja fiiliksia/kuulumisia muutenkin !  Mitä odotatte tulevalta vuodeltanne ?

Nyt Kimin kainaloon sohvalle, moikka!

<3 Henna