Joo, täytyy myöntää. Minä vanhenen. Kilometrit karttuu mittariin, mutta minusta vahvasti tuntuu, etten ikinä taida kasvaa aikuiseksi, mutta se kai on ainakin osittain hyvä asia?
Rakkaat murmelini huijasivat minua jälleen! En taida koskaan viisastua ja paeta minulle rakkaita ihmisiä syntymäpäivänäni? :D Minun piti mennä treenaamaan ystävän luokse, mutta kävelin suoraan sokerin, suklaan ja herkkujen ansaan - kera ihanien naikkosten!
Ne höperöt olivat vaivautuneet kunnolla ja laittaneet kunnon systeemit pöytään ja ostaneet meikäläiselle mm. lahjakortin KAMPAAJALLE! Minulla on siis hiustenleikkuu ja värjäys edessä, kunhan annan itselleni luvan tuollaiseen hemmotteluun! Nuo akkelit ovat varmaan kuunnelleet sitä minun hyvin suunniteltua, 2 vuotta kestänyttä parturi-reissua ja nyt päättivät jouduttaa sitä hieman :D Ootte te oikeesti ihania ja niiiiin rakkaita! <3
Kaikesta riemusta huolimatta ja siitä ilosta, mitä koen nähdessäni ystäväni, silti tunnen hieman huonoa omatuntoa tai jotakin naurettavaa syyllisyyttä siitä, jos minulle järjestetään jotakin. Tämä on äärimmäisen naurettavaa ja typerää, mutta argh - minulle joskus niin tyypillistä ajattelua. Se, että ystäväni rakastavat minua ja ovat maailman mahtavimpia ihmisiä - saa minut vaipumaan huonon omantunnon kouraan. Minä olen niiiin typerä ihminen oikeesti!
Kuitenkin rakas viisauden oraakkelini, Heli sanoikin äsken facebookissa minulle taas ne oikeat sanat, joilla saan aina järjen taas kallooni :
Se, että koen, etten ansaitse kaikkea tätä, johtuu siitä, etten olisi hyväksynyt itseäni vielä täysin. Se, kun itsetunto vahvistuu ,niin alkaa tajuamaan, että kaikkea ei tarvitse korvata. Ei tarvitse olla KU SE OMA ITSENSÄ. Ja kun koen, etten halua olla velkaa, vaan olla itse "antajana" , on se syy, miksi aina uuvun. Joskus täytyy itsekin saada, että voi antaa. Jokainen tarvitaan niin hellyyttä, huolenpitioa, rakkautta, toisten vaivannäköä, kuin taas me voimme jakaa sitä. Eli lyhyesti, olin ansainnut kaiken tyttöjen yllätyksen<3
Tuo on kyllä niin totta. onneks on viisaita ystäviä!
Olen oikeasti todella kiitollinen tyttöjen yllätyksestä, mutta erityisesti kiitollinen siitä, että he ovat nyt ja jatkossakin minun ystäviäni ja aina kulkemassa rinnallani. Tiedän niin tarkkaan, miltä tuntuu olla yksin ja kun selät kääntyvät tarvitsessasi apua ja toisen ihmisen rakkautta. Luultavasti lapsuuden kipeät muistot vainoavat minua vieläkin niin, että vieläkin vaivun hetkellisesti pimeyden puolelle.
Tämä oli niin hölmöä, mutta pakko oli puhua tästä. Meillä oli huippu mukava ilta. Ainakin siihe asti, ku Kimmo soitti kertoakseen, että meinät kaakit olivat karkuteillä. Olin laittanut ne takapihan pikkulaitsalle totuttelemaan vihreään. Luultavimmin jompikumpi kaakeista oli sotkeutunut ainauhaan, koska puolet tolppien nauhalukoista olivat menneet rikki ja nauhat lojuivat pitkin maita ja mantuja. Tästä "ilostuneena" hevotset sitten illakoivat ja revittelivät pihamaalla ja vähän naapurin pellollakin. Onneksi hevosemme ovat sen verran paskahousuja, että pysyvät pihan tuntumassa. On tämä hevosen omistajuus hienoa! Piha on nyt hyvin kaunis ponien biletyksen jäljiltä, itse bilettäjissä ei tietysti ole naarmuakaan. Onne ne niin ihania nuo äitin mussukat!
Olin tänään päivällä katsomassa kasken polttoa ikivanhalla perinnetilalla, joten huomenna tulee kuvapostaus siitä aiheesta! Sain myös muutama päivä sitten Kaamasta vanhoja kuvia, mutta niitten ollessa liian pieniä, koitan saada niitä suurempaan kokoon, ennen kuin julkaisen ne :)
mutta tämmöstä tällä kertaa !
<3 Henna
