Missä mennään ?

Noniin toverit, vihdoin ja viimein saatte vähän infopläystä/päivitystä liittyen meikäläisen iänikuiseen kropparemonttiin! Tajusin just, että tätä savottaa on jatkunut jo 2-vuotta ja homma on edennyt kuin täi tervassa! Noloa.   Siltikin, luovuttaa ei saa - vaan hommaa jatketaan hitaasti,  mutta toivon mukaan suhteellisen varmasti ja etenkin pysyvästi.

Mennäänpä hetki ajassa taaksepäin, viime vuoden loppusuoralle. Syksy oli tosi rankka ja huomasin itsessäni jälleen uupumuksen merkkejä ja masennuksen oireita. Kesä oli niin kiireinen kotona oleilusta huolimatta ja Karisman astutukseen liittyneet paineet alitajunnassa ja taloudellinen riski painoi ilmeisesti enemmän kuin olin edes itse tiedostanutkaan.  Oireilin vahvasti muunmuassa unettomuudella ja lievillä sydänoireilla. Pienetkin asiat surettivat ja lannistivat.   Vaa'an lukema nousi syksyn aikana nousemistaan ja parhaimmillaan se kieppui  84,5 kg:n paikkeilla marraskuun puolivälissä. Olin jo alkanut ajatustasolla valmistautumaan uuteen alkuun kaiken tämän suhteen.

Mutta marraskuun 20. päivä pysäytti ajan ja oikeastaan kaiken. Ystävän lähtö.  Valvoin 24/7 edestakaisin paikoissa päättömänä säntäillen tai jos minulla ei ollut muuta - ajoin vaan autoa ilman sen suurempaa päämäärää. Epätoivoa.   Nukuin pätkittäin lääkkeitten avulla. Kadotin motivaationi, miksi minun pitäisi jaksaa rakastaa itseäni ja pitää itsestäni huolta. Miten kyetä jatkamaan ?

Kuitenkin,  löysin jostakin viimeiset rippeet siitä tietoisuudesta, että aina on mahdollisuus eikä saa luovuttaa. Ei ole sellaista asiaa, mistä ei voisi selvitä. Uskoni siihen, että elämästä voisi vielä nauttia - oli kadoksissa, enkä olisi pystynyt löytämään niitä murusia ilman vertaistukea ja muitten läheisten apua. Minulla oli vahvat syyt yrittää jaksaa, koska en halunnut jäädä siihen tilaan mihin tämä paineistettu elämäntyylini ja kaupan päälle vyörynyt kriisi minut toi.  Pitihän minun ajatella muitakin ja yrittää surun läpi nähdä se kaikki mistä iloita ja minkä vuoksi taistella.

Jo pelkkä päätös kaikesta helpotti mieltä ja toi edes himpun verran positiivisempaa otetta elämään. Ja nyt ei puhuttu pelkästään painonpudotuksesta, se oli lähinnä sivutuote tässä ymmärryksen multihuipentumassa. "Elämä on lyhyt, elä se nyt."  Enää ei pitäis puhua pelkästä kropparemontista, sillä suurinta työtä minä kai joudun tekemään tuolla oman pääni sisällä.  Kaikki muu sivutuote onkin sitten plussaa.


Elettiin marras-joulukuun vaihdetta. Aloittelin aluksi itse hieman tarkkailemaan syömisiäni ja sainkin nopeasti pudotettua 1,5 kiloa pois.  Olin jo viikkoja aiemmin tajunnut, etten jaksa tätä kaikkea yksin pidemmän päälle ilman jotain henkilöä, joka tukee minua ja potkii tarvittaessa persauksille.  Olin jo alustavasti jutellut kaverini kanssa asiasta, ja hän pitkänmatkan treenaajana ja asiantuntevana henkilönä alkoi mun tsemppariksi. Kaikki alkoi virallisesti Joulukuun alusta lähtien. Vaikka minulla oli takaraivossa jo vanhoja oppeja, oli silti tärkeää saada uudet ohjeet ja uusi "valmennus-suhde", sillä ne antavat ihan erilaista motivaatiota koko hommaan.     Toisen aito läsnäolo antaa suuresti tukea ja tarmoa reeneihin. Lisäksi "tilivelvollisuus" ja tulos-odotukset ovat sopivia kannustimia.. Kyllähän sitä itselleen mielellään valehtelee ja jopa tuottaa pettymyksiä - mutta toisille saman tekeminen on huomattavasti vaikeampaa.

ai järkytys :D helmikuu2013

Vaikka aloitin uuden ruokavalion ja salihommat jo joulukuussa, oli alku todella nihkeä ja sitä se on ollut välillä edelleenkin. Päivät ovat edelleenkin niin erilaisia, myös mielialan suhteen. Joulukuun ollessa hyvin synkkä henkisellä saralla, ei tulostakaan tuntunut tulevan ja uniongelmat ovat seuranneet minua säännöllisesti.  Vaikka treenasin, silti stressi on ollut pahaa ja vaikeuttanut asioita isolla kädellä. Ongelmat paisuivat välillä niin pahoiksi, että olen joutunut turvautumaan edelleenkin lääkkeisiin, jotka ahdistuksen lievittämisen lisäksi auttavat nukahtamaan. Siltikin, vaikka välillä olo on tosi turhautunut - en aio luovuttaa ja pikkuhiljaa huomaan että positiivisuuttakin ja tietynlaista armoa arjen keskellä on alkanut valua elämään.

Olen siis nyt jo jonkin aikaa käynyt 4 kertaa viikkoon salilla ja lisäksi välillä myös lenkkeillyt kotosalla. Rakastan liikkumista ja nyt huomaan olevani jälleen riippuvainen siitä.  Se fiilis, minkä liikunnasta saa ja miten se vaikuttaa koko olemukseen ja asenteeseen. Minusta on tullut jopa sen verran itsekäs paskiainen, että otan sen ajan itselleni vaikka väkisin koska tiedän, miten positiivisesti se vaikuttaa kaikkeen mitä olen ja teen. Kaupan päälle saan uuden ja elinvoimaisemman elämän, joka vaikuttaa myös lähipiiriin.   Kaikki voittaa.

Yötyö ja aika vahvasti aikataulutettu elämä on tuonut mutkia matkoihin, mutta aika hyvin ollaan selvitty arjesta. Myös niin, että Kimmolla on samat oikeudet omiin harrastuksiinsa. Mieheni on myös huomannut muutoksia minussa ja meidän välille on syntynyt enemmän leikittelyä, hellyyttä ja ehkäpä  hieman kipinääkin ;) Mutta sanotaanko näin, että joutoaikaa ei juurikaan ole.  Unet jäävät välillä liian vähälle ja heittelevä rytmi yötyön ja normaalin rytmin välillä tuo haasteita aineenvaihduntaan.  Mutta kuitenkin suunta on oikea ja siihen olen tyytyväinen. Kiirehän minulla ei minnekään ole, enkä halua asettaa itselleni liikaa paineita/stressiä koska ne ovat yksi syy siihen, miksi kaikki kaatuu. Teen parhaani, ja se riittää <3

Painoni on nyt 78,5kg, eli marraskuun puolivälistä olen pudottanut painoa 6 kiloa, josta 4,5 kiloa pt:n kanssa.  Lukema olisi varmasti tuplat, jos olisin saanut oman psyykkeeni parempaan kuntoon aiemmin,  syötyä 100% ohjeiden mukaan ja nukkunut enemmän. Lipsumisua on tapahtunut,  mutta tästä petrataan!  Vaikken ikinä halua olla mikään tikkulaiha riivintauta, haluan silti kropan jossa istuu muutkin vaatteet kuin jätesäkki tai lypsykarjan utareliivit.   Lisäksi ei olis pahitteksi, jos persettä olis enemmän ja vyötärökin löytyisi.  Siinä on tavoitetta kerrakseen ;)

<3 Henna