Olin jumahtanut mukavuusalueelle tai lähinnä pitänyt itse itseäni vaihtoaitiossa. Minuudelleen vihaisena, vuoroaan ikuisesti odotellen. Henkisesti sekä välillä jopa fyysisestikkin koteloitunut "neljän seinän sisälle". Ehkä sitä vaan haluaa sillointällöin jämähtää paikoilleen, sille tutulle ja turvalliselle pohjalle, jossa on stabiilia ja haaleaa. Taikka turruttaa itsensä omassa pysähtymättömässä oravanpyörässään. Tietäen kuitenkin sisimmässään, että elämä seikkailuineen odottaa tuolla jossain ja minä vaan tässä junnaan paikallani. Olin vastustanut elämäni muutoksia ihan jo sen vuoksi, että pelotti olla hetkeäkään ajattelematta ja ennakoimatta - laskelmoimatta. Enkä useinkaan ole jaksanut uskoa itseeni tai siihen, että ihminenkin joskus voi pudota kuin kissa - jaloilleen. Tai että jos minä otan tämän riskin, asiat järjestyisivät kyllä. Jotenkin sisimmässäni kokenut, etten ansaitse unelmiani. Nyt kuitenkin olen viime vuosina alkanut nähdä toisin ja huomannut, miten rakkaus ja armo itseään kohtaan alkaa nostaa päätään ikiroudan alta. Minä uskallan ottaa askeleita eteenpäin ja joskus heittää ohjat täysin vapaaksi. Hypätä pois vaihtopenkiltä ja antaa kaikkeni. En minä elämiseen kuole, vaan siihen etten eläisi lainkaan.
Oman onnellisuuden löytäminen vaatii uhrinsa ja luopumisen tietyistä asioista, jotka jarruttavat sekä turruttavat sinua tai estävät sinun eheytymistäsi. Sisimpäsi elävöittämisen sijasta kuollettaa sinun uskallustasi. Joistakin on hyvin vaikea ja kivuliasta päästää irti, vaikka tietäisi sen tekevän hyvää - olkoonpa kyse sitten ruokailutottumuksista, elinympäristöstä, työpaikasta taikka ihmissuhteista. Tämän voi suhteuttaa melkeimpä mihin tahansa. Elämässä tapahtuvat muutosten myllerrykset, ihan pienimmätkin hienosäädöt askarruttaa ja niitten lopputulokset jopa pelottaa. Joskus olen vain lopputuloksen pelossa jättänyt ottamatta askelta eteenpäin - ottamatta tilaisuutta vastaan. Jälkeenpäin jossitellut siinä tutussa haaleassa tilassa, salaa itseään soimaten.
Elämän polkujen risteyksissä ollaan jatkuvasti miettimässä, mikä suunta otetaan. Minnepäin halutaan matkata, vai matkataanko ylipäätään ollenkaan ? Joskus löydetään sileä, uudenkarhea moottoritie missä on ihanan helppo taittaa matkaa tai sitten valitaan se kivisempi polku, jossa kompuroidaan polvet ruvella ja hanuri mustelmilla. Useimmiten kukaan ei halua kyntää sitä ojanpohjaa pitkin mutta joskus pitää kulkea sitä mutkikkaampaa tietä tullakseen vahvemmaksi ja viisaammaksi. Nöyräksi ja taitavammaksi. Se elämässä on hienointa - aina voi oivaltaa ja oppia.
Olen päättänyt uskoa johdatukseen ja kohtaloon, olkoon kyse mistävain muutoksesta elämän tiellä. Uskon, että palaset loksahtelevat kohdalleen ajallaan ja sitä kyllä löytää sen oman paikkansa. Ja siitä paikasta voi tehdä omannäköisen keitaan ja levähdyspaikan. Uskalluksen vuoksi pettymyksiäkin on vastaan tullut, mutta enää en muserru niistä niin, etten enää pääsisi ylös. Olen oppinut karistelemaan tomut vaatteistani ja ryhdistäytymään. Tehnyt paljon ajatustyötä itseni ja sen suhteen, mitä haluan itseltäni ja millaisen maailman haluan itselleni rakentaa. Olenko valmis tekemään sen ja unelmieni eteen töitä. Ehkä tämä tätä orastavaa kolmenkympinkriisiä, jota tässä koitan ahkerasti työstää ;)
Jokatapauksessa, en tiedä tarkalleen vieläkään, mikä oli tämän sekavan postauksen pointti. Mutta lähinnä minä koitan hokea tässä itselleni ja ehkä jollekin kohtalotoverille siellä ruudun toisella puolella, että usko itseesi ja omaan sisukkuuteesi, tee töitä unelmiesi eteen. Ja ennen kaikkea, uskalla haaveilla - oikeutetusti. Älä pelkää, vaan ota rohkeasti ja nöyrin mielin askel eteenpäin - joskus kohti tuntematontakin. Ole ylpeä itsestäsi, muista rakastaa persoonaasi. Aukaise silmäsi ja näe ympärillesi - seikkaile ! Tapaa uusia ihmisiä ja luo uusia verkostoja. Riko kaavoja, heittäydy! Älä mieti liikoja, anna palaa! Nyt on sinun vuorosi! Joskus me kaikki kompuroidaan vuorollamme, ja säröjä pintaan tulee - mutta loppupeleissä arvet kertovat siitä, että täysillä on eletty eikä vaan vietetty elämä seinäruusuna.
<3 Henna
