Kiitos, Suomen luonto ja kesä 2017!

Vielä viime viikolla varovasti elättelin toiveita siitä, että olisin ehtinyt piipahtamaan vielä metsässä keräämässä vuoden viimeiset sienet. Sienikauden päättäviä suppilovahveroita kun tosiaan voi kerätä pitkälle alkutalvelle asti - lumenkin alta, jos vaan löytää. Nyt kuitenkin jouduin nieleskellen nöyrtymään ja toteamaan itselleni, että taitaa olla korkea aika pakata sienikorit ja marjaämpärit talviteloille.

Vaikka olen penskasta asti nauttinut suuresti marjastamisesta ja sienestämisestä, on hommassa ollut kuitenkin malttia ja tervejärkisyyttä mukana. Vielä reilu 10 vuotta sitten naureskelin anopilleni ivallisesti, kun hän hermorauniona "tuskaili" metsään jäävien marjojen perään. Tuolloin hän vietti heinä- elokuun aikana kaiken vapaa-aikansa metsässä marjojen perässä riehuen. Marjasaldot olivat useita satoja litroja ja pakastimia oli kämpässä useampi aarrearkkujen tehtävää toimittamassa.  Naureskelin ja pilkkasin anoppiani - mutta nyt huomaan olevani ihan samanlainen.  Ympyrä sulkeutuu ja nyt roustaamme itseämme yhdessä naureskellen myös minun neuroosinomaiselle intohimolle.

Ystäväni ovat seuranneet huvittuneena ja toisaalta hieman kauhistuneenakin kohta perinteeksi muodostunutta loppukesän savottaani  ja pyytäneet minua laskemaan kauden "saldon". Tämä oli itsellänikin tarkoitus tehdä - ihan vain mielenkiinnon vuoksi.  Koska keräsin marjoja ja sieniä myyntiin asti, on ainakin nämä saamani tilaukset kalenterissa muistissa. Paljon on jäänyt merkkaamatta sellaisia pienempiä sieni- ja marjamääriä, joita olen käyttänyt itse  kotikeittiössä tai antanut perheelle tai ystäville.

Nyt on kiva kirjoittaa tästä aiheesta ja samalla fiilistellä mennyttä kesää. Mennyt kausi oli toki rankka, mutta hyvin antoisa.  Vaikka välillä vähän väsytti, mutta en silti vaihtaisi pois päivääkään ja en malttaisi odottaa ensi vuotta. Juuri toissapäivänä sanoin Kimmolle, että täytynee käydä vielä marjapaikoilla kävelemässä lenkki ennen kuin sinne ei enää lumitilanteen vuoksi pääse.  Ihan vain fiiliksen vuoksi.  Sinne on aina ikävä, koska metsästä tulee rakas paikka. Ennen kaikkea olen metsälle velkaa kiitoksen anteliaisuudestaan.  Ja voin samalla todeta innostuneena, että noin puolen vuoden päästä taas aloitellaan,  nimittäin toukokuussa korvasienten metsästämisellä.

Korvasieniä olen kerännyt aiempina vuosina suhteellisen vähän, koska  kunnollisia apajia ei ole tullut vastaan enkä ole itse näitä kovin paljoa käyttänyt. Korvasienihän on raakana tappavan myrkyllinen sieni ja vaatii huolellisen käsittelyn ennen kuin soveltuu ravinnoksi. Oikealla tavalla valmistettuna korvasieni on arvostettu ja herkullinen, aromikas ruokasieni.  Näitä keräsin karkeasti arvioituna n. 50 litraa. Suurimman osan myin 5-8 euron kilohintaan, mutta osa saalista meni myös ystäville.

Tuli parin kuukauden breikki, kun odottelin kuumeisesti mustikka-kauden alkua !  Tuossa välissä tehtiin muita hommia muunmuassa tarharemontin ja häähumun muodossa. Kävin kuitenkin tekemässä metsissä taustatutkimusta, seurasin alkukesän säätiedotuksia polvet tutisten,  tutkin kukinnan etenemistä ja näin koitin saada viitteitä tulevan sadon runsaudesta. Näin tekee vain oikeasti neuroottiset marjahullut.  Ymmärrystä ja vertaistukea sai kuitekin  tällaisille kaheleille tarkoitetusta facebook-ryhmästä. On  helpottavaa huomata, ettei ole yksin!

Vihdoin tuli heinäkuu, mutta kylmien säiden vuoksi satokausi sai odottaa itseään. Ensimmäisen mustikka-ämpärin keräsin 27.7.  Siitä se sirkus sitten lähti pyörimään ja jos vaan tämä tirehtööri olisi saanut päättää - olisi hän ollut metsässä 24 /7 mutta koska elämässä on muutakin, piti välillä olla myös muualla.  Metsään tosin karkasin aina kun siihen koitti tilaisuus. Jos tuohon aikaan kesästä yöt eivät olisi olleet niin hämäriä, olisin varmaan ollut metsässä yöaikaankin. Tilauksia tuli kuin liukuhihnalta, ja työtä riitti.  Hevoset lomailivat laitumella ja koirat nauttivat kovasti myös loppukesästä / syksystä.  Sadonkorjuun aika tietää koiralaumalle paljon metsälenkkejä ja vapaata elämää. Kaikki koirat  ovatkin metsästyskauden alkaessa saaneet hyvän pohjakunnon ja näin ollen jaksavat tehdä reippaasti töitä - jopa meidän kesällä 12-vuotta täyttänyt, hieman jo kuuloaan menettänyt mummokoira Olga. Mustikkasaldo kohosi kiitettävään lukemaan, 325litraa. 

Onnikin nautti auringosta metsän siimeksessä <3

 Vadelmia en tänä kesänä saanut kerättyä kehnon sadon vuoksi. Sen sijaan hillaa keräsin joitakin lirtoja eräältä pieneltä suolämpäreeltä ja Kimmo keräsi pohjoisen reissunsa aikana niitä muistaakseni noin 15 kiloa.  Itse en tänä vuonna pohjoiseen päässyt, koska mustikkakauden ollessa kuumimmillaan en malttanut lähteä reissuun  Mutta mielelläni olin itsekseni kotosalla ja haalin remonttirahoja metsän siimeksessä ja kävin viettämässä aikaa ystävien kanssa. Toisaalta Kimi muisti kyllä vääntää veistä haavassa, kun näytti minulle kuvia keltaisenaan olevista hillasoista :D

  Mustikka-savotan lomassa keräsin kanttarelliä aina kun siihen koitti tilaisuus! Lopullinen relli-saalis jäi arvoitukseksi, mutta myyntiin asti niitä noin 50litraa sain haalittua. Paljon keräsin niitä myös itselleni ja läheisilleni. Kellarissa on tälläkin hetkellä purkissa kuivattua kanttarelliä muiden sienipurkkien joukossa. Lisäksi kesän aikana keräsin jonkinlaisia määriä mustatorvisieniä ja herkkutatteja. Rouskua (haapa- ja kangasrousku) keräsin  karkeasti arvioituna vajaa 200litraa. Osan möin tuoreena, osan valmiiksi suolattuna. Ja kellarissa on vieläkin useita kymmeniä purkkeja suolasientä joko myytäväksi tai lahjoitettavaksi.

Puolukka-saldo jäi lieväksi pettymykseksi, sillä intoa olisi ollut kerätä enemmän kuin löysin. "Omilla alueilla" puolukkasato jäi aikaisempia vuosien kehnommaksi, mutta onneksi uusia alueita löytyi kun jaksoi kävellä ja etsiä. Joskus askelmittari kertoi minun ottaneen yli 20000 askelta etsiessäni uusia marja-apajia.  Kotikontujen marja-apajat eivät tuottaneet pettymystä, joten Kiuruveden reissuilta toin tullessani aina useitä kymmeniä lirtoja puolukkaa. Kokonaissaldo oli reilut 200litraa.  Karpalo-suolle en tänä vuonna ehtinyt.

Kauden päätti tosiaan suppilovahvero, jota itseasiassa löysin tänä vuonna ensimmäistä kertaa elämässäni !  Olen monta vuotta yrittänyt etsiä kyseistä ihanuutta, mutta turhaan. Ehkä minun suppis-tutka oli vaan kalibroimatta, sillä ekojen suppisten löytämisen jälkeen niitä on ollut ihan suhteellisen helppo etsiä ja löytää.  Suppiksia keräsin about 80litraa.

Vaikka lopputulos on ihan hatunnoston arvoinen, minulla itsellä jäi monesti vielä kädet syyhyämään ja harmittamaan kun piti lähteä välillä kotiin. Jos elämässä ei olisi muuta, olisin taatusti käytännössä asunut metsässä sesongin ajan. Vaikka luonnonhelmassa on sanoinkuvaamattoman hyvä olla, on myös raha iso kannustin tässä hommassa. Remontti-rahastosta iso osa koostuu muunmuassa näistä tuloista, joten en koe heiluneeni metsässä turhaan. Enkä myöskään voi teille kylliksi perustella, miten iso terapeuttinen vaikutus tällä lisäksi minulle on.

Suomen luonto on oikea aarreaitta. Marjat, sienet, villiyrtit ja muut kasvit, riistaeläimet ja puhtaiden vesistöjen kalat.  Suuri etuoikeus meille käyttää ja kunnioittaa.  Kaloja ja riistaa pitää hyödyntää kestävää kehitystä ja kantoja ajatellen, mutta marjaa ja sientä - sitä jää metsiin suurin osa märkänemään.  Suosittelen lämpimästi luonnossa liikkumista ja luonnon antimien hyödyntämistä. Se on niin puhdasta ravintoa ja mitä hienointa - olet sen itse hankkinut.  Toki on myös meitä "ammattilaisia", jotka tekevät sen ilomielin puolestasi jos olet itse estynyt  tai kerkiä niitä poimimaan.

Tämmöinen oli minun marja/sienikesä 2017 !  Onko siellä puolella ruutua ketään muita samaan hommaan hurahtaneita ?

<3 Henna

Unohdettujen lemmikkien puolesta

On jo vuosia kulunut siitä, kun keskustelin erään kaverini kanssa kahvipöydän ääressä hevosenomistajan työntäyteisestä arjesta. Hän,  itseäni huomattavasti kaupunkilaisempana ihmisenä jaksoi vieraanani ollessaan kauhistella sitä hoidettavien asioiden ja vastuun määrää, mitä sisältyikään hevosen omistamiseen, etenkin omassa tallissa, omassa kotipihassa. Huvittavaa kyllä, mutta sen aikainen meno oli puhtaasti lastenleikkiä verrattuna nykytilaan  - kun puhutaan nyt minun omasta elämäntilanteestani. Tahti on kiihtynyt ja vaatimukset tietyllä tapaa koventuneet. Toki hoito ja olosuhteetkin sitä mukaa parantuneet.  Silloin taas toisaalta pääsi ratsastamaan milloin huvitti ja pystyi viipymään tallilla niin kauan kuin halusi. Nyt on lapsi ja muut työt, mitkä lyövät tahtipuikolla askeliin vauhtia ja tykyttää alituisena paineena takaraivossa.

En unohda lausetta, jonka kaverini kuin tyhjästä tokaisi kahvihörppyjen ja suklaakakun mussuttamisen välistä:

"Minä se olen niin itsekäs ihminen, että haluan elää itselleni. Siksi en ota yhtään elukkaa vastuulleni." 

Lause tuli kyllä suoraan sydämestä ja vahvalla painotuksella. Nyökkäsin hyväksyvästi ja siemaisin kahvia ennen kuin vastasin :


" OIKEASTI itsekäs ihminen ottaa eläimen, koska haluaa niin ja tekee sen itsekkäistä syistä - mutta ei halua kantaa vastuuta eikä myöskään tee sitä - ainakaan pidemmällä tähtäimellä. Oikeasti itsekäs ihminen ostaa hevosen, kissan tai koiran  -  ja jatkaa silti elämäänsä vain itseään ajatellen. Eläin joutuu tyytymään siihen mitä saa. Minusta on hienoa, että tiedostat realiteetit etkä ota eläintä vain tunneperustein tai mielijohteesta" 

En muista sen tarkemmin miten keskustelumme jatkui, mutta muistaakseni jaksoin tuttuun tapaani luennoida eläimen hyvinvoinnin perusedellytyksistä ja siitä, miten eläinkohtalot usein surettavat minua. Vuosiin on mahtunut paljon tilanteita, joissa eläimen kaltoinkohtelua on todistettavissa lähellä ja välillä käteni ovat olleet niin sidotut ja oloni on ollut todella avuttoman ahdistunut. En ole pystynyt puuttumaan asioihin  kunnolla vaikka kuinka olisin halunnut.  Ei, en itsekään ole täydellinen mutta usein kuitenkin koen että on minun velvollisuus pitää huoli lemmikeistäni. Uskon sen olevan kunnia-asia ja kuvastavan ihmisen moraalia  - omalla kohdallani koen sen olevan myös ihmisarvoni mitta. Se, miten kohtelen toisia ja erityisesti puolustuskyvyttömiä. Oli ne sitten eläimiä tai ihmisiä. Se kertoo paljon ihmisestä ja kyllä - se saa myös minut näkemään ihmiset tietyssä valossa. Itsenikin. Näin ajatellen minua ei useinkaan löydetä olohuoneen sohvalta viilailemasta kynsiäni Netflixiä tuijottamassa vaan vielä työntäyteisen päivän päätteeksi saatan kiiruhtaa lenkittämään koirat tai liikuttamaan hevoset. Tai herään tunteja aiemmin yövuoron jälkeen, että pystyn tarjoamaan eläimilleni sen mitä ne tarvitsevat. Vastuuntunto on usein taakoittavaa ja raskasta mutta juuri sen vuoksi kunnioitan itseäni ihmisenä.

Eläimen kaltoinkohtelu ei ole aina koiran potkimista tai hevosen raipalla piiskaamista. Se voi olla ihan vain eläimen hylkääminen häkkiin päiväkausiksi tai toisaalta pelkkä tyhjä vesiastia. Se voi olla läsnäolon ja hellyyden puutteeseen jättäminen tai madotuksen "unohtaminen".

On olemassa pelkkiä eläimenomistajia tai sitten eläimelle (omistautuneita) omistajia. Koira on niin mukava ottaa, onhan se söpö pentuna. Hevosen kanssa on kiva lenkkeillä lämpimänä kesäiltana. Mutta entäs kun tulee marraskuun sateet ?  Kiireet ? Juorukerho ystävän kanssa ? Joku kivempi harrastus ?  Entäs kun madotukset, rokotukset tai muut olisivat ajankohtaisia mutta rahaa tilillä on vain vähän ja ennemmin tekisi mieli kampaajalle tai kosmetologille?  Kumman valitset ?  Mikä on syy jättää asiat hoitamatta ?

En sano olevani mikään pyhimys enkä halua leikkiä Jeesusta. En minäkään ole täydellinen enkä kykene optimaaliseen suoritukseen hevosen- kissan- tai koiranomistajana.  Kuitenkin ajattelen päivittäin, miten saan pidettyä kaikkien läheisteni perustarpeista huolta.  Missä välissä käytän koirat lenkillä, millä tavalla kullakin viikolla tarjoaisin hevosille aktiviteetit.  Koska minulla on paljon muutakin tehtävää ja vastuuta, vaatii kaiken toteuttaminen mielikuvitusta ja luovuutta. Myös kompromisseja. Lasken kalenteriin päivät etukäteen ja nimeän hevosille liikutuspäiviä sekä koirille lenkillä käyttämiset. Usein teen nämä kaikki myös usein samana päivänä muiden töiden lisäksi.  Itsellänihän on siinä mielessä hyvä tilanne, että jaan hevoseni toisen ihmisen - joskus useammankin kanssa lähes viikottain. Se helpottaa, kun tietää että hevonen saa tarvitsemaansa liikuntaa ja minulla liikenee aikaa myös muihin juttuihin.  Jos näin ei olisi, keksisin hyvin todennäköisesti toisen keinon hoitaa kaikki kunnialla. Vaikka palkkaisin jonkun tekemään asiat puolestani, jos se siitä olisi kiinni. Tai joutuisin laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen ja karsimaan asioita elämästäni ulos.

Vaikka esimerkiksi hevostelu on usein täyttä työtä ja kuulostaisikin usein ehkä puheessani negatiivissävytteiseltä - on eläinten kanssa hengailu ja harrastaminen minulle myös suurta nautintoa. Koen olevani silloin tärkeässä, etuoikeutetussa - rakastetussa osassa.  Itse aikataulujen sommittelu käy työstä,  joka usein on se suurin stressinaihe. Loppeleissä näky innoissaan juoksevasta koiralaumasta tai kärryjen edessä onnellisena touhottavasta tammasta tekee minut ihan oikeasti onnelliseksi. Se on sama kuin katsoisi lastaan riemuitsemassa uudesta lelusta tai laskemassa liukumäessä. Se onnellisuus on se - mikä saa minut jatkamaan ja tekemään oikeasti töitä minuttiaikataululla, että pystyisin edes jotenkin tarjoamaan sekä ihmis- että eläinlapsilleni hyvän elämän. Täydelliseen suoritukseen en pysty - pääasia että yritän parhaani enkä keksi tekosyitä miksi en löydä heille aikaa.

Vaikka tallissani kummittelee tyhjä karsina, en tule sitä hyvin todennäköisesti täyttämään enää yhdelläkään uudella hevosella. En ainakaan omalla. Karismasta ja Kassusta en luovu vasta kuin pakon edessä (lue: veitsi kurkulla), mutta tiedostan hyvin että tämä riittää minulle. Ihmisen on hyvä tiedostaa oma kapasiteettinsa hoitaa asioita.  Jos talous, aika tai mielenkiinto ei riitä pitämään asioista huolta - ei ole väärin karsia jotain pois - luovuttaa. Päinvastoin, se on jopa useimmiten ainut oikea -  kunnioitettava päätös.  Etsiä eläimelle uusi koti tai olla hankkimatta yhtään sellaista.  Tai joskus jopa itse eutanasia on armollisempi eläimelle kuin tarhan perukoilla riutuminen ja näin ollen suomennettuna:  hidas kuolema. Meidän vastuulla on pitää silmät auki jotta nähdään onko eläimen elämä elämisen arvoista.

On ollut tilanteita jossa eläin on puhtaasti epäsuoran kaltoinkohtelun vuoksi sairastunut ja päätynyt hautaan. On ikävä olla sivustaseuraajana murhenäytelmässä, kun tietää lopputuleman estettävyyden. Kun asiaa olisi ajateltu aikaisemmin. Joskus on hyvä osata piirtää päässään kauhuskenarioita ja toimia sen pohjalta ennaltaehkäisevästi.  Kuitenkaan hienotunteisuuden vuoksi sitä et voi toiselle sanoa - ei ole reilua heittää suolaa haavoihin. Mutta silti, kiusalliset ovat tilanteet, jossa lässytetään osanottojen seassa "olit paras omistaja ja teit kaikkesi"  Kun ei se välttämättä niin mennyt. On turha sanoa rakastaneensa jotakuta jos asian eteen ei ole mitään tehnyt. Mietin usein omalla kohdallani, että jos koirani, kissani tai hevoseni nyt kuolisi - voisinko lohduttaa itseäni millään tavalla, samanlaisilla sanoilla ?  Teinkö kaikkeni vai teinkö parhaani, muistinko rakastaa tarpeeksi ?  Pätee myös ihmisten kohdalla ja tämän tunnemylläkän olen itse joutunut käymään lävitse.  Nämä kysymykset saavat heti aivot raksuttamaan ja etsimään ratkaisuja ajanhallintaan ja niihin omiin kompastuskiviin. Joskus kuitekin käy myös niin, että vaikka tekisi kaikkensa - saattaa silti käydä huonosti. Se on juuri pelottavinta esimerkiksi nimeomaan hevosen omistamisessa. Olen seurannut läheltä ystäväni raskasta taivalta hevosenomistajana ja tämä juuri on hyvä esimerkki siitä että joskus ei edes 100% panos riitä. Mutta surun kohdatessa se voi olla ainoa lohtu ja antaa ihmiselle levollisen mielen murheenkin keskellä.

Tekstin ei ole missään nimessä  tarkoitus syyllistää ketään. Mutta näin karkean rehellisesti sanottuna moni ihminen kaipaa muistuttamista. Minäkin.   Ajoin tässä yksi päivä kotiin metsälenkiltä ja koirat istuivat auton takapenkillä. Radiosta soi Anna Puun "Ota minut tällaisena kuin oon" . Ja kun aloin laulaa paatoksella laulun kertosäettä, hyökkäsi koiristani vanhin nuolemaan minua korvasta. Se kutitti ja minä nauroin ja "kehuin"  tämän haisevaa hengitystä.  Ajattelin, että onnea on että vielä tuokin jo hieman haiseva karvakasa on vielä tässä meidän kanssamme.  Se riitti minulle muistutukseksi ja otin mummokoiran viereeni nuukkumaan hajusta ja irtoavasta karvasta huolimatta. Rapsutin sitä korvan takaa ja kyynelehdin,  ennen kuin nukahdin. Minulla ja Olgalla ei välttämättä ole enää kauan aikaa ja se saa minut aina herkistymään. Tästä lähti tämän kaksiosaisen postauksen ajatus. Me ei koskaan tiedetä miten paljon  meillä on aikaa jäljellä lemmikkiemme kanssa. En haluaisi hyvästellä tuntien huonoa omaatuntoa tai tiedostamalla että olin hylännyt lemmikkini - unohtanut ystävän. Me valitaan meidän lemmikki, ja lemminkin tyydyttävä meihin.   Haluatko että lemmikkisi ajattelisi: "Olisin ansainnut paremman emännän /isännän" -  "Olisin ansainnut paremman elämän" ?

Sinulla ja minulla on vielä aikaa antaa eläimillemme sen mitä se tarvitsee. Hellyyttä, huomiota ja aktiviteettia.  Vielä tulee se päivä, kun antaisimme mitä vaan saadaksemme syleillä lemmikkejämme vielä kerran.  Olisiko sen aika nyt, kun vielä on aikaa ?  Sinä valitsit lemmikkisi - ole sen arvoinen.


<3 Henna

Sinä valitsit minut

" En ymmärtänyt, mitä tuleman pitää. Ihmiset ympärilläni puhuivat, että minulle pitäisi etsiä uusi koti.  En tiennyt,  mitä se tarkoitti -  minne kuulun, minne päädyn? Onko paikka minulle oikea, onko se hyvä ? Odotan - milloin koittaa minun vuoroni ? Millainen elämä minua odottaa ? Tulenko olemaan rakastettu, onnellinen? Tuntematon tulevaisuuteni pelotti minua.  "

" Sitten tuli se päivä. Sinä saavuit minua tapaamaan.  Katsoit tarkkaan, kuin punniten ja arvaillen mihin minusta onkaan vai onko kenties mihinkään.  Miellytinkö kenties sinua ? Olisinko sinulle se oikea ?  Kelpaisinko? Silitit minua, katsoit silmiin.  Minua jännitti, mutta silti koitin tehdä parhaani - hyvän vaikutuksen. Ehkä minä näin saisin mahdollisuuden? Ottaisitko minut, pitäisitkö minusta huolta ?  Tekisinkö minä sinut onnelliseksi? Rakastaisitko minua ? Olisitko ystäväni? "

"Kävikin niin. Sinä otit minut mukaasi, veit kotiisi.  Minulla oli ikävä entistä elämääni. Itkin,  mutta ymmärsin - näin vaan piti käydä. Sinä olit kiltti minulle, annoit läsnäolosi.   Vietit paljon aikaa kanssani, minusta huolehtiminen oli sinulle tärkeää ja olit siitä innostunut. Minua ihasteltiin ja huomioitiin.  Yhteinen aikamme lensi kuin siivillä,  minä kiinnyin sinuun. Odotin aina sinua saapuvaksi luokseni. Juuri sinä tuollaisena, olit minulle rakas. Elämäni kiintopiste. Yritin aina parhaani mukaan miellyttää sinua ja olla sinulle uskollinen. "

"Mutta vuodet vierivät. Tuli kiire, arki - uudet asiat. Minä unohduin.  En enää ollutkaan se uusi ja mielenkiintoinen. Odotin sinua joka päivä - odotan täällä edelleen. Tulisitko kenties tänään luokseni -  viipyisitkö edes hetken?  Veisitkö meidät taas yhteiselle retkelle,  niin kuin aina ennenkin ?"

"Tänään oli töitä, siksi ei aikaa. Tänään satoi vettä, siksi ei aikaa. Tänään ystävätär tuli kahville, siksi ei aikaa.Tänään muita harrastuksia - ei aikaa.  Tänään tuli lempisarja televisiosta, siksi ei aikaa. Tänään koski päähän, aikaa ei. Tänään ei vaan huvittanut - ei aikaa."

"Harvoin pääsen kanssasi ulos tästä rajatusta ympäristöstäni. Olen intoa täynnä, vähän liikaakin. Hermostut, koska olen liian innoissani ja vähän levotonkin. Ehkä tiuskit minulle, käsket käyttytymään.  Ehkä annat minun nauttia hetkestä ja päästää elämänintoni vapaaksi tai et jaksakaan lähteä kanssani minnekään. Kyllästyt minuun, kun minä repeän onnellisuudesta.   Saatan kuitenkin tulla siitä kipeäksi ja sairaaksi, koska lihakseni ovat liikkumattomina huvenneet eivätkä enää kestä iloitteluani samalla tavalla kuin ennen. Edellispäivän riemu onkin seuraavan tuska ja ahdistus. Haavoittuvaisuuden tunne. Pelottaa. Olen mennyt huonoon kuntoon. Taas menee viikko tai kaksikin, ennen kuin pääsen seuraavan kerran liikkumaan. Tunnen kuinka elämä pakenee minusta hetki hetkeltä"

"Unohduin tänne enkä voi tehdä sille yhtään mitään. Koska minulla ei ollut käyttöä, ei virkaa tai hyötyä - myös hoitaminen ei tuntunut ehkä sinusta tärkeältä. Kavioni venähtivät ja ne painoivat nilkkojani, kynteni kaartuivat kaarelle ja tarttuivat ikävästi varvikkoon. Liikkuminen tuntui kivuliaalta ja kipu sai minut tuntemaan itseni jälleen heikoksi. "

"Minä odotin sinua. Odotin aina. Koitan ymmärtää ja löytää selistystä kaikelle. Toithan sinä minulle ruokaa ja juomaa, ehkä pienen hellyydenkin murusen annoit. Silti odotin. Sinä lupasit pitää minusta huolta. Mitä tein väärin ? Miksi et enää näe minua? Olen tässä. Ja muistatko,  Sinä valitsit minut.  Minä tulin mukaasi luottaen. Voimani hiipuvat, turkkini saa hopean sävyä. Kohta en ole enää täällä. Odotatko sitten sinä minua ?"

"Sinä valitsit minut. Sinä otit kohtaloni haltuusi. Tämän pienen elämän. Tule luokseni. Ole kanssani. Jonakin päivänä en ole enää täällä. Tehdään vielä yhteisiä muistoja. Taltioi tuoksuani ja hengitystäni sisimpääsi niin kuin minäkin sinun,  omaan sydämeeni.  Siellä me ei koskaan erota, vaikka joku päivä nousenkin siivilleni ja lennän pois ikuisuuden maahan jossa ei enää yksinäisyyttä ja kipua tunneta."

"Mutta meillä on vielä aikaa. Tule luokseni.  Sinä otit minut mukaasi. Pidä minusta huolta. Rakasta. Muista - sinä valitsit minut. "

Rakkaudella, Lemmikkisi.

(jatkuu.....)