keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Kun kuitenkin aina, on elämä laina

Vielä viime postausta kirjoittaessani ja siihen liittäessäni kuvan medän Viljosta ja itsestäni - en tiennyt etten saa enää samanlaisia kuvia liitettyä arkistoihini. Vielä muutama pari viikkoa sitten rakasta kissaani syleillessäni, en tiennyt että se olisi viimeinen halaus, viimeiset suukot. En tiennyt, että kun päästin sen ulos seikkailuilleen - se olisi viimeinen kerta kun näen sen tallustavan tiehensä.

Me ei koskaan tiedetä, milloin jonkun meille rakkaan ihmisen tai eläimen elämä tulee päätökseen. Milloin tulee minun tai sinun tie siihen päätepisteeseen ? Milloin on se viimeinen hetki, kun saat mahdollisuuden halata rakastasi - kertoa kuinka välität ? Saatko aikaa hyvästellä vai jääkö ne tärkeät sanat sanomatta ?

Olen kohdannut nämä tuntemukset viime vuosina aika monesti. Vuonna -12, -14, -16, ja nyt vuonna -17 olen menettänyt itselleni rakkaita. Joka kerta olen syvästi miettinyt jälkeenpäin sanottuja tai sanomatta jääneitä sanoja tai asioita, joita olisi tehnyt paremmin tai toisin.  Ei ollut kerennyt mennä kuin muutama päivä tätä vuotta, kun mietin mielessäni pelonsekaisin tuntein "kuka lähtee tänä vuonna ? ".  Vastausta ei tarvinnut odotella kovinkaan pitkään. Se oli meidän Viljo.

Mun unikaveri <3
 Viljo lähti  pari viikkoa sitten tuttuun tapaansa omille reissuilleen. Sillä oli tapana käydä pienillä tytkimusretkillään lähiseuduilla, joskus vähän kauempanakin. Pisimmillään kesäaikaan Vilikki saattoi viipyä "roudtripillään´" jopa 2 viikkoa.  Nyt se ei tullut kotiin. Ajateltiin Kimmon kanssa, että joko kevään merkit sai sen innostumaan ja lähtemään pienelle reissulle - mutta oli kuitenkin liian aikaista, kun on kerran vielä pakkastakin.

Olin jo huolissani, mutta työviikko täyttyi kaikenmaailman kiireistä ja askareista. Huutelin kuitenkin kissaa pihalla aina siellä käydessäni. Kävin tallit, autotalit, ulkosaunan, varastot läpi ja huutelin Viljoa puuliiterin ovelta.  Se kun tykkäsi kiivetä sinne katonrajaan ottamaan torkut. Kissaa ei näkynyt eikä kuulunut. Olin muutamaa päivää aiemmin nähnyt ilveksen jäljet lähistöllä, aavistelin pahaa.

Useamman päivän ajan kissaa odoteltiin kotiin, turhaan. Epätoivo ja  tunne, että jotain on sattunut - vahvistui koko ajan sisälläni. Viljon velipoika Esko alkoi käyttäytyä omituisemmin. Se ei syönyt kunnolla tai oikeastaan juurikaan, pyrki lähelleni entistä enemmän. Katsoi minua silmiin ja maukui.   Siinä vaiheessa tajusin, että nyt on oikeasti tosi kyseessä. Jotain on sattunut. Kysyin Eskolta, tietääkö se jotain veljensä kohtalosta. Eihän se muuta tehnyt kun maukui ja koitti kertoa minulle mutta vaikka olenkin aikamoinen eläinkuiskaaja - en silti puhu kissaa.

Alkoi vapaat. Tuli keskiviikko. Olin suunnittelemassa aamulenkille lähtöä koirien kanssa, kun Kimmo lähti ulos. Hän kuitenkin tuli hyvin pian takaisin. "Henna hei, Viljo löytyi. Se makaa kuolleena puuliiterin lattialla."
 Sydämeni pysähtyi. Laitoin takin päälle ja lähdin painelemaan nieleskellen piharakennusta kohti. Käteni tärisivät.  Siellä se pötkötti mahallaan. Se oli jo jäätynyt. Nenästä ja suusta oli tullut verta. Muita vammoja siitä en löytänyt. Siihen se oli tuupertunut.  En tiedä miten pitkään se oli jo kerennyt olla kuolleena, koska se makasi  vähän "piilossa".

Otin jäätyneen kissan syliini ja itkin. Tai kaipa minä jo käytännössä huusin.  Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olin onnellinen, että kissa löytyi koska epätietoisuus sen kohtalosta olisi ollut jopa tuskaisempaa.  Samalla kuitenkin tunsin syyllisyyttä siitä ajatuksesta, että Viljo olisi kitunut enkä ole ollut paikalla auttamassa. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, että meidän kissoilla on ollut aina hyvät oltavat ja ne on saaneet elää yltäkylläistä, vapaata kissan elämää.  Tiedän, että Viljokin sai elää onnellisena vaikka taival jäikin vain 8-vuoden mittaiseksi.


Kun olin aikani pidellyt Viljoa sylissäni, hain pahvilaatikon sekä pehmikkeitä ja laskin kissan sinne lepäämään. Odottelemaan, että pääsen hautaamaan sen.  Soitin äidilleni ja ystävälleni, heiltä sain lohduttavia sanoja.  En kuitenkaan nukkunut moneen yöhön kunnolla, lääkkeistäkään huolimatta. Ajatukseni täyttyivät erinäisistä teorioista, mihin mahdollisesti kissa on voinutkaan kuolla. Päävamma, sairaskohtaus tai rotanmyrkky olivat päälimmäiset ideat - mutta koskaan en saa tietää tarkalleen mikä meidän Viljon sai lopulta nuupahtamaan puuvajan lattialle.

Koitan saada pian hautapaikan järjestettyä (lue: kaivettua toivon mukaan roudan läpi ) , jotta saan kissan lopulliseen lepopaikkaan ja itselleni rauhan.  Mietin Viljoa edelleen jatkuvasti ja myönnän, että käyn sitä katsomassa ja silittelemässä lähes päivittäin. Niin kuin viime vuonna kävin Kuskonkin lumihaudan luona, kun se odotti lumivuoren alla pääsyä viimeiseen leposijaansa. On todella piinaavaa käydä tämä uudestaan läpi - odottaa, että pääsisi kaikesta toipumaan. Niin pitkään, kun hommaa ei ole saatu pääökseen - se piinaa ja vainoaa minua. Suru.  Yritän piakkoin kaivaa lapion esille ja alkaa luomaan lumet tuosta meidän tammen alta ja kaivaa siihen hautapaikan kielojen keskeltä vaikka väkisin. Viljo oli äärimmäisen hieno kissa, joka ansaitsee hyvän leposijan.  Lempeä, rakastava, sosiaalinen ja äärimmäisen terapeuttinen. Viljon menetys oli suuri, mutta onneksi jäljelle jäi vielä toinen veljeksistä, joka ei kalpene Viljon rinnalla noissa ominaisuuksissa <3



Niin kuin alussa sanoin, me ei koskaan tiedetä milloin tulee yhteinen aika päätökseen. Viime vuosien kokemuksella voisin jopa myöntää, että minua pelottaa. Tulevat vuodet, nekään ei tule olemaan helppoja - vaan taatusti vielä vaikeampia. Minun eläimet ikääntyy ja montaa vuotta ei esimerkiksi minulla ja silmäterälläni Olgalla enää ole. Se saa sydämeni jättämään lyöntejä välistä. Minulle tulee ikää, niin tulee myös vanhemmilleni. Pelottaa. Kenen vuoro on seuraavana, milloin tulee minun aika ?

Olen tässä sairastellessani ja oman itseni heikkouden tiedostaessani tuntenut välillä vahvastikkin, ettei minun elämä välttämättä ole kovin pitkä. Ja alan sen hyväksyä sen paremmin, mitä enemmän minun läheisiä kuolee minun ympäriltäni.  Aika käy vähiin,  mutta aion yrittää kaikin keinoin pitää kiinni rakkaistani ja siitä onnelisuuden tunteesta mitä heistä saan. Olkoonpa kyse sitte ihmisistä tai eläimistä.



Minä käytännössä vihaan tällä hetkellä minun arkeani, joka täyttyy työstä, remontista ja kaikenmaailman velvollisuuksista. Unelmoin vain paremmasta huomisesta tämän kaiken keskellä. Unelmoin rauhasta.   Itsehän omaan arkeeni olen syyllinen, mutten osaa päästää tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi usein irti. Haluaisin elää enemmän, vielä kun voin. Elää ihmissuhteilleni ja eläinystävilleni. Pysähtyä ja olla heille oikeasti läsnä. Näinä hetkinä, kun menetät jotain niin rakasta - muistat taas sen, mikä on tässä elämässä olennaista. Rakkaus toisia kohtaan.

Nyt, menkää omienne luo. Syleilkää ja rakastaa koko sielustanne. Aikaa ei välttämättä ole paljoa jäljellä. Elämä on vain laina, joka me saadaan väliaikaisesti käyttöömme. Se miten sen lainan tuhlaamme, jää jokaisen omaksi päätökseksi.

<3 Henna 







16 kommenttia:

  1. Näinhän se on. Pitäisi elää tässä hetkessä, se on se mitä eletään. Tulevaisuus on harhaa ja kuvitelmaa. Joskus keskustelin tästä aiheesta erään immeisen kanssa. Ihminen käyttää mahdottoman paljon aikaa tulevaisuuden miettimiseen ja suunnitteluun, kun tärkein hetki on tämä hetki. Elää pitää nyt. Unohtaa sanat; sitten kun, sitten joskus. Tottakai jokainen pohtii tulevaa, mutta sille ei pidä antaa liikaa valtaa, koska useimmat asiat ovat sellaisia, että meillä ei niihin todellista vaikutusvaltaa ole. Perhosvaikutus, yksi perhosen siiven räpäytys saa aikaan toisaalla maanjäristyksen... Pieni muuttuja tekee tulevan toisenlaiseksi. Ei siis anneta liikaa valtaa tulevalle, josta emme tiedä mitään, määrittää mitä juuri nyt teet tai ajattelet. 💖Viljo✨

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hyvin sinä kuomaseni aina osaat löytää näitä viisaita sanoja <3 Pelolle ei pitäis antaa valtaa ja itsekin koitan pitää huolen, että halu kokea ja nähdä niin paljon kun ehtii ja kykenee, pysyy yllä. Niin kuin varsin hyvin tiedät, minullaKIN on paljon unelmia ja haaveita, joista saapi aina voimaa yrittää ja sitkeesti marssia eteenpäin. Ilman niitä minäkin olisin jo nuupahtanut. Mun pitäis nimeomaan elää enemmän hetkessä, tosin välillä vaikka halua olis - ei olosuhteet anna mun toteuttaa itseäni. Olen monesti mm. lapsen ja kimin vuorotyön takia sidottu kotiin, mutta senhän sinä minun ystävänä tiesitkin jo :D <3

      Poista
    2. Tiiänhän minä ja unelmia pitää olla. Itse olen yrittänyt löytää tätä tasapainoa tämän hetken ja tulevan välillä. Jotenkin se tunne, varsinkin niistä asioista joista voi sanoa murehtivansa, menee kuitenkin niin kuin tarkoitus on. Menimmepä oikealle tai vasemmalle, lopputulos voikin olla sama. Ymmärryksen kasvaessa ja asioita sisäistäessä tienhaarojen määrä vain lisääntyy. Tulipa nyt ihme logiikkaa ja rönsyilyä... 😊

      Poista
  2. Voi kurja, mulla on kanssa mustavalkoinen kollipoika ja suurinpiirtein saman ikäinenkin.. Kamalaa jos sille nyt jotain tapahtuisi :( Jaksamisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, surullisia juttujahan nämä on vaikka väistämättömiä kaikilla meillä jossain vaiheessa elämää. Siis, halaa ja pussaa kissaasi vielä kun voit <3 :)

      Poista
  3. Tiedän tasantarkkaan miltä susta tuntuu. Mun oma rakas Nuppu-kissa lähti taivaaseen noin pari viikkoa sitten. Hänkin oli ulkokissa mutta onneksi oli sisällä siihen aikaan kun alkoi kipuileen, niin päästiin eläinlääkäriin. On kyllä ihan kauheeta mnenettää perheenjäsen. Olen samaa mieltä, pitää rakastaa niin paljon kuin kerkeää, tsemppiä teille <3

    ~Silja<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tsemppiä kuule sullekin Silja <3 meillä on rakkaat kissit nyt paremmilla metsästysmailla <3

      Poista
  4. Osanotot! Mieleeni tulee väkisin ajatus siitä, onko sinun hyvä ottaa lemmikkejä, kun niiden poismeno saa sinut masentumaan ja vaikeuttamaan mielenterveyttä? Tätä en missään nimessä tarkoita pahalla, mutta totta kai jokainen lemmikin omistaja joutuu valmistautumaan siihen, että eläin kuolee ennen omistajaansa. Se tuntuu pahalta ja kipeältä, mutta jos menetys on vaikea tai mahdoton käsitellä, ei lemmikin omistaminen ole välttämättä paras mahdollinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti ja kyllä, olen todella ajatellut asiaa ja todella vakavissani ! Olen sanonutkin Kuskon kuoleman jälkeen että uusia hevosia näiden nykyisten poismentyä, ei hyvin todennäköisesti tule. Koiria ilman en voi olla, se on varma mutta elukkamäärä saa olla kyllä vähenemään päin. Ja hevosista se lähtee vaikka eläsmästä niiden kanssa tykkään kovasti. Koska mulla on vain muutamia hyviä ja sellaisia oikeesti aitoja ihmissuhteita ~ on ystävyys eläinten kanssa saaneet minut tuntemaan itseni ihan oikeasti rakastetuksi ja hyväksytyksi. Jos johonkin, niin Koiriini voin luottaa aina. Mutta sun kommentti oli hyvä ja ajankohtainen koska olen tosi paljon ajatellut näin kuten kommentissasi "kysyit" kiitos siitä <3

      Poista
  5. Odotan innolla milloin tulee kropparemontti postausta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. haha, sitä saatkin vielä hetken aikaa ootella :D

      Poista
  6. Voi että.. Ei ollut tässä tarinassa onnellista loppua. Kyynel vierähti itsellänikin silmään kun luin tarinasi. Niin rakkaan ja tärkeän lemmikin poismenoja ei ole koskaan helppoa. Kenellekkään. Mutta mukavaa että löysitte kuitenkin Viljon ruumiin kuin että olisit tosiaan joutunut epätietoisuudessa elämään pitkään. Meillä hävisi yhtenä kesänä kissa eikä sitä ikinä löydetty ja muistan kuinka lapsena näin pitkään siitä unia että se oli viimein löytynyt tai näin unia jossa se oli hädässä.

    Mutta aika parantaa haavat.. Joskus niihin vain menee enemmän aikaa kuin toivoisi. Osanotot! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Talven väistyttyä edes jotenkuten, pääsi Viljo lupaamaani paikkaan lepäämään, suuren tammen alle kielojen keskelle <3

      Poista
  7. Surullista on tuo kissan menetys, kosketti kun luin jutun...parempaa jatkoa toivottelen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 kiitos ja anteeksi kun huomasin vasta nyt tämän kommentin <3

      Poista