torstai 3. lokakuuta 2013

Harvinaisen heikko ihminen

Olen lukenut muiden bloggaajien postauksia, jotka käsittelevät kulunutta vuotta tai taakse jäänyttä kesää.  Jotkut hehkuttavat ihania muistoja, tehtyjä lomamatkoja.  Joillakin taas on menneet asiat vähän huonommin.

Nyt tulee rakkaat ystävät rehellistä puhetta, älkää säikähtäkö -  minusta vaan tuntuu juuri tältä, on tuntunut jo pidemmän aikaa mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa teille tunteistani.  Tämä tulee olemaan äärimmäisen sekavaa, antakaa anteeksi.  Te olette olleet aivan mahtavia, minä olen niin onnekas ja kiitollinen että minulla on maailman parhaimmat ja ymmärtäväisimmät lukijat.  Ja niin hyvä yhteisö ollaan muutenkin -   Me, Hiomattomat Timantit.


Kun aloin miettimään samalta kantilta omaa kohtaloani kuluneen vuoden aikana - olen oikeastaan väliinputoaja.   Paljon hyvää on tapahtunut ja syitä onnellisuuteen olisi ollut miljoonia, mutta silti olen löytänyt itseni itkemästä lyyhistyneenä pihanurmelta, keittiön lattialta, auton ratista, tallin satulahuoneesta, seurakunnan penkistä  - nyyhkyttämästä paikallisen ruokakaupan hyllyjen välistä ja metsän siimeksestä. Onnen ja toisaalta myös saavutusten lisäksi myös monesta asiasta olen myös joutunut luopumaan. Minun kuuluisi olla onnesta soikea ja tulevaisuudesta toiveikas, mutta nyt täytyy myöntää - etten ole. Minulla on ollut vahvasti omat näppini kaikissa ongelmissani mukana ja olen saanut maksaa siitä - joten aivan oikein minulle. Kaikella on hintansa, minunkin tyhmyydelläni. Olen myös oppinut sen että vaikka Jumala antaa anteeksi minulle, eivät  ihmiset aina anna.  Se on karvain opetus minkä olen saanut, mutta ehkäpä se kaikista arvokkain jotta voin oppia olemaan parempi ihminen.

Onni on suurin lahja, mitä olen voinut saada tämän vuoden - koko elämäni aikana.  Äitiys on tehnyt minusta tärkeän ja vihdoin oikeasti  tarpeellisen - toki edelleen olen hauraan haavoittuvainen ja keskeneräinen, jopa pelokas   - mutta kyllä, myös kokonaisen ihmisen.   Minun elämälläni on vihdoin merkitys. Enää en epäile sitä, olisinko jollekin oikeasti henki ja elämä - nyt tiedän, että olen.   Vaikka minulla on paljon ihania ihmisiä elämässäni, on ainakin yksi ihminen maailmassa, joka ei 100 % varmuudella heitä minua romukoppaan enkä minäkään häntä.  Onni on päivieni ilo ja elämäni valo - häntä katsoessani näen vain hänet ja en tiedä muusta maailmasta mitään.


Olen ollut hyvin uuvuksissa, vaikka rohkea ja reipas koitan ollakin sekä olen perusluonteeltani positiivinen ja sitkeä.  Kiitos elämässäni olevien ihanien ystävien ja mukavien uusien tuttavuuksien,  olen iloinen ja nauravainen - kun en muista todellista oloani.  Heti kun saan esimerkiksi puhelun ystävältä, unohdan oman pahan oloni sillä toisen ääni  saa jo minut ihan eri levelille. Sitten yksin jäädessäni todellisuus iskee taas päälle. Arkeni kotona on työntäyteistä, eikä ole helppoa yrittää pitää tätä sirkusta kasassa, antaa aikaa oman hyvinvoinnin kohentamiseen sekä painonpudotukseen, hoitaa ihmissuhteita ja kantaa vastuuta tehtävissä joihin on lupautunut. Taistella raha-vaikeuksien kanssa ja miettiä miten saat kaiken hoidetuksi.  Ja kaikki tämä on vain minun omaa järjestämääni ongelmaa, en siitä saa syyttää todellakaan muita.

 Riittämättömyys on ollut valtatunne sisälläni keväästä lähtien. Minusta on usein tuntunut niinkin ahdistavalta,  että haluaisin vaan hävitä - etsiä syrjäisen metsän siimeksen, asettua mahdollisimman tiheän kuusen alle ja nukahtaa sinne lopullisesti. Ja toivoa hartaasti, ettei kukaan minua löydä. En voi kuitenkaan tehdä niin, enkä todellakaan halua - sillä minulla on pieni enkelini, joka varjelee minua pahoilta ratkaisuilta elämässäni ja minun tehtäväni on varjella pientä enkeliäni maailman julmuudelta ettei tämän siivet rikkoutuisi.  Olen joskus tuntenut itseni hyvinkin heikoksi, potenut huimausta pitkin päivää ja tunnottomuutta kasvoissani.  Viimeistään taannoin tapahtunut tallilla pyörtyminen säikäytti minut miettimään omaa fyysistäkin jaksamistani ja ennen kaikkea omaa terveydentilaani.  Jos minulle kävisi jotain, mitä taakseni jääkään ?   Kenelle Karisma - kenelle Kusko ?  Olen hullunpuuskissani ja uupumuksissani miettinyt näitä usein ja olenkin jo päättänyt toiveeni siitä,  minne hevoseni menisivät jos minulle sattusi jotain.

Nämä tunteet kumpuavat sen vuoksi, että koen heikkouteni vuoksi nykyään myös, etten kuulu tänne missä asun. En vaan koe enää, että minulle olsi paikkaa täällä. En sovi, enkä kuulu enää minnekään.  Vaikka minulla on täällä kaikki kohtuu hyvin kunnossa, rakastan kotiani ja pihaani sekä tätä kyläyhteisöä -  haluaisin välillä niin kipeästi pois. Kun kävin kiuruvedellä viime kuussa, olin jo täysin valmis myymään kotimme, pakkaamaan laukut, lastaamaan karjani kärriin ja ajelemaan täältä pois. Eräs rikkoutunut ihmissuhde kalvaa minua niin kovasti, että tuntuu etten ikinä tule toipumaan ja pääsemään yli siitä, että menetin todella rakkaan ihmisen joka minulle oli äärimmäisen tärkeä. Vaikka paljon on tullut koettua yhdessä, olen nykyään kuin massan seassa kulkeva tuntematon henkilö. Vaikka se on minulle luontoni vastaista käyttäytymistä, on vaan helpompi painaa pää alas ja kääntää näkökenttä muualle, etten vaan romahda itkuun keskellä ihmispaljoutta. Ehdin usein juuri ja juuri kiiruhtaa autolle tai nurkan taakse itkemään.  Olen koittanut olla hymyileväinen ja esittää olevani ylitsepäässyt ihminen.  Joten nyt kun tätä kirjoitan,  on äärimmäisen noloa myöntää olevansa kuin ampäriin pudonnut, siipensä kastellut yöperhonen - joka vetelee viimeisiä henkosiaan. 


Ymmärrän täysin ihmistä, joka halusi ottaa etäisyyden minuun.  Ja tiedän, että hänen ratkaisunsa oli täysin oikea, sillä niin kuin hän ei minulle, en minäkään halua hänelle pahaa - sillä rakastin ja rakastan häntä edelleen todella paljon. Niin paljon, että luissa ja ytimissä asti sattuu vieläkin. Vaikka katkeranmakuiseen ja kipeään kostoon ryhtyminen olisi helppo ratkaisu ja toisi ehkä hetkeksi helpostusta omiin kipuiluihin - ei se ikinä ratkaise mitään. Toki, ei ole todellakaan helpompaa nyökätä ja tajuta tappionsa,  mutta se on oikein ja niin voi nukkua yönsä juuri ja juuri rauhassa.  Olen itse ollut aiemmin elämässäni tilanteessa, jolloin ystävyyden eteen luovuttaminen on ollut mielessä, koska sitä näkee asioita liian eri tavalla. Sitä ei halua ongelmia omaan elämäänsä, saati sitten aiheuttaa niitä toiselle. Joten ymmärrän nyt, miksi etäisyys on joskus hyvä juttu - ainakin hetkeksi jos ei kuitenkaan ikuisesti.  Jos tiedän, että joku minulle rakas ihminen on onnellisempi ilman minun läsnäoloa elämässään - olen vaan tyytyväinen että toinen voi elää elämäänsä täysin vapaana. Ja jos voin edes joskus vahingossa ohimennen kuulla että toinen nauttii elämästään, menestyy ja voi hyvin - olen onnellinen vaikkakin surullinen etten voi jakaa iloa hänen kanssaan. Mutta joskus suurinta rakkautta on nimeomaan luopuminen ja toisen vapaaksi päästäminen.  Omalta itseltään suojeleminen.

Mutta kuitenkin, olen saanut tuntea myös sen että joku tarvitsee oikeasti minua ja sanoo sen minulle ääni väristen ja syliini heittäytyen.  Ja tiedän sen vuoksi,  miten syvää ystävyys voi oikeasti olla. En voisi ikinä tehdä kääntää silloin selkääni.  Sellainen ihminen, joka sen karvaan kokemuksen on kokenut - ei tee sitä toiselle koskaan. Vaikka ajatusmaailmat ja näkemykset eivät aina kohtaisikaan, ei kuitenkaan tarvitse toista sen takia hyljätä tai toisesta erkaantua. Kulmikkaat kivet voivat hioutua pehmeämmiksi ajan myötä. Ja se, miten silittely ja toisen hyvänä pitäminen siloittaa vuosien tuomat kolhut ja säröt.  Ymmärrys ja hyvän edistäminen on se ykkösjuttu, mikä pitää oppia. Ja anteeksianto ennen kaikkea.

Olen huomannut, että olen menettänyt oman itsevarmuuteni ihmisten kanssa ja tuntuu että olsin helpompi olla vain yksin,  jossain muualla kuin täällä. Syrjäytyä ja keskittyä työntekoon. Olen loukannut ihmisiä suorasukaisella persoonallani niin monesti, että tuntuu etten siedä itseäni ja usein toivon että voisin muuttua samankaltaiseksi kuin moni muu. Sulkeutuneemmaksi. Minun aitouttani  ja räiskyvyyttäni toki arvostetaan läheisteni keskuudessa, mutta sen vuoksi minua myös vihataan ja selän takanani mulkoillaan.  Minun pitäisi opetella pitämään tunteeni enemmän salassa ja mölyt mahassani.  Olen yrittänyt sen tuhat kertaa mutta unohdan käsikirjoittamani uuden roolini aina silmänräpäyksessä. Olen usein iltarukouksessa tuskissani huudellut yläkertaan päin: "Oi Luoja, miksi en saa oppia uutta minuuttani ?"  Tiedän kyllä syyn kysymättäkin. 

Olen laiminlyönyt useita ystävyyssuhteitani,  osaa ystävistäni en ole tavannut kuukausiin, erästä jopa koha 9 kuukauteen.  Päivittäiset seuralaiseni, Herra Huono-omatunto ja Rouva Riiittämättömyys kulkevat matkassani minne tahansa menenkin. He syövät elämäni juhlapöydän antimia -  iloa ja onnea elämästäni ja saavat minut näkemään mörköjä ja tekemättömiä töitä joka kulman takana.  Tuo ristiriitainen pariskunta ovat paholaisen kätyreitä, jotka kuiskuttavat korvaani särösointuisia herjauslaulujaan kuin odottaen, että todellakin sekoaisin, etsisin sen paikan minne sijaisin viimeisen lepopaikkani.


Niin ei kuitenkaan käy, sillä olen voittajien puolella. Nyt tartutaan viilaan, ja viilataan pirulta sarvet pois! Vaikka olen kaikkea muuta kuin hyvä ja esimerkillinen kristitty, roikun Luojani viitan leipeissä kiinni ja pitelen kiinni viimeisillä voimillani ja huudan vapahtajani perään "Ota minut mukaasi sillä jos en saa voimaa Sinulta, itseni tuhoan"  Hetken Herrani perässä raahauduttuani Hän kuulee minut,  kääntää kasvonsa minuun päin ja ojentaa kätensä -  saan voimaa nostaa jalkani ylös ja seistä taas tolpillani - vaikkakin horjuen ja hoippuen, aivan kun en olisi kävellyt vuosikausiin. Mutta askeleeni vahvistuvat  kerta kerralta enemmän kun vaan niitä otan tällä oikealla tiellä. Voi kun muistaisin vielä huomenna, miten tämä kirjoittamani tarina oikein menee...Ja mitä minun m aina pitäisi tiukan paikan tulle muistaa tehdä.. Olen niin ärimmäisen huonomuistinen ja varustettu maailman heikoimmalla itsekurilla.

Kyllä se vaan on niin, että jos emme mieti asioita syvällisemmin, meitä ei koskaan pysäytetä ja pudoteta takaisin maanpinnalle.  Porskutamme tätä elämäämme vaan eteenpäin tietämättä paremmasta ja siitä, mitä voi oikeasti olla sisäinen rauha. Minulla sitä ei tällä hetkellä ole, mutta aion vielä löytää sen takaisin elämääni. Ja tiedän, että ilman sitä uskoa minkä joskus vuosia sitten löysin, tulen putoamaan joka kerta kun yritän kiivetä jonnekin huipulle omin voimin. Oma yrittäminen ei riitä tai se, että taistelee henkensä kaupalla "mitä ite" -asenteella.  Sillä vaikka saavuttaisin vaikka mitä - silti minulle jäisi vain kyyneleet ja tyhjiö sisälläni.

Toivon hartaasti, että vaikka syksyn tullen pimeys valtaa tämän maan ja minun elämäni ainakin sään puolesta - olisi silti tämä minun synkkä ajanjakso pian ohi ja saisin itseni taas siihen kuntoon jossa olin kevättalvella. Kyllä minä tästä vielä tokenen, ihan vain siksi että minun on pakko sekä itseni, perheeni, ystävieni että eläinkatraani vuoksi. Ja siksi, että minulla on vielä paljon annettavaa muille, teille ja itselleni.  Tältä minusta nyt tuntui,  ja niin kuin blogini tarkoitus onkin - on avautua niistä synkimmistäkin kolkista minun sieluni syövereissä ja niitä käsitellessä helpottaa omaa mieltä sekä viisastua kirjoituksen myötä. Niin kävi nytkin, oloni on suoraastaan tonnin verran kevyempi ja viisaampi mutta en tiedä teistä - olikohan tämä liikaa ja liian raskasta teille ?  Mutta tätä tämä on elämän taistelukentällä, siellä ollaan yksin heikkoja mutta yhtenä rintamana me ollaan vahvoja, jopa voittamattomia. Pidetään se mielessä ystävät ja pidetään toisistamme huolta niin pitkään kun meillä on siihen mahdollisuus.


<3 Henna


42 kommenttia:

  1. Voi että, taas oli aika tyhjentävä kirjoitus niin eipä tähän tahdo oikein mitään osata sanoa. Oot niin ihanan rehellinen, että havahtuu kyllä itekki miettimään asiota vähän perinpohjaisemmin. Tosi hyvin oot pukenu sanoiks tunteita, viimeiset lauseet sulkivat tekstin loistavasti :) Voimia kovasti ♥

    Ja unohdin muuten kommentoida noita sun tallin esittelyvideoita kun puhelimella oon niin saamaton kommentoimaan ! Ne oli ihania, sun tyyli puhua on vaan jotenkin niin "koukuttava" ! Tee ihmeessä lisääkin videoita jos vaan jaksat ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Susanna sanoistasi <3 etenkin on kiva kuulla, että tämmöinen sekava savolais-sössötys on kivaa kunneltavaa, hyvin todennäköisesti jatkan videoiden tekoa ahkerasti jatkossakin :)

      Poista
  2. Hyvin rehellisesti avauduit ja kyllä luin joka sanan loppuun, vaikka pitkään jaksat kertoakin tilanteesta. Tässä töihin valmistautuessa. Tämä oli pakko lukea loppuun ja toivottaa sinulle jaksamista. Psalmi 23 on meille väsyneille, riittämättömille, välillä epäonnistumisen tunteita kokevana rohkaiseva ja antaa luvan levätä. Usein ne suurimmat ongelmat tulevatkin pään sisältä ja kun niitä kääntelee ja vääntelee, on aikaa pohtia ja miettiä, tunnetilat suurenevat, vertaillessa omaa elämää muiden kokemaan, on useinkin tunne se, että on niin riittämätön ihmisenä, äitinä ja ystävänä sekä puolisona.

    Suorasanaiset, sammakoita suoltavat voivat joutua välillä hyvinkin kiusallisiin tilanteisiin, sammakoista riippuen. :D Arvostan rehellisyyttä, vaikka joskus se mitä saa itselleen, voi ollakin karvasta. Ihmiset ottavat niin helposti itseensä, on vaikeaa saada aitoa palautetta kuin sitä, että sanotaan, hyvin menee jne. On tietysti hyvä miettiä välillä, mitä suustaan päästää, hieman suodattaa sanomisiaan siten, että se totuudensiemen on helpompi vastaanottaa. :D Nämä nyt ajatuksina, en siis tunne oletko ihminen, joka on spontaani, räiskyvä, sanoo ensin ja ajattelee vasta sitten. Nauravainen. Ja kun niitä ajatuksia on sitten vastapuolelle tuonut, ihmetelläänkin, miksi toinen on kuin seipään niellyt. :D Jälkikäteen kumpaisellakin paha mieli, eikä kumpikaan käy läpi tilannetta vaan se jää elämään, toista harmittaa toisen sanominen, toista sitä, mitä tulikaan sanottua. Enemmän keskustelua, vähemmän tulkintaa.

    Mutta mitä sinulle sanoisin, älä vaadi itseltäsi enempää. Yritä iloita pienistä hetkistä. Painonpudotus myös syö mielialaa, sekin vaikuttaa. Jatkuva itsensäseuraaminen, painon pudotuksen tarkkailu ja kontrolli vaikuttavat omaan vireyteen ja hyvinvointiin. En tiedä, millä vauhdilla pudotat painoa, mutta liian nopealla pudotuksella on vaikutusta myös siihen, että helposti muutumme kireäksi, alakuloiseksi jne.

    Katso syksyn värejä, ilta-auringon säteitä ja oman kotisi ja pihapiirisi etuja. Kuinka monella on mahdollista saada opat kopottimet pihaan? Harvalla. Sinulla on perhe ja paljon sellaista, mistä voit löytää ilonsiruja. Jaksamista mihin ratkaisuun päädyttekin, mutta maltti on valttia. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielettömän tyhjentävä ja viisautta tulviva kommentti oli tämä Kirsi, joten kiitos miljoonasti ! juuri tällaisia kommentteja nyt tarvitsinkin. Viisautta ja jonkun toisen sanomana uskon asioita paremmin :) <3

      Poista
  3. Minulle tuli myötätunto tuska vuoksesi, oikeen mahan pohjasta ottaa. Vaikka en sinua tunne, olen ollut jo jonkin aikaa anonyymina lukijana, silti tekisi mieli ottaa auto alle ja tulla auttamaan ! Itselläni on samanlanen tilanne, saatan pillahtaa itkuun missä vain ja milloin vain. Tsemppiä!

    En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta joissakin asioissa tulee tunne että onko yläkerran herralla näppinsä pelissä :) Rupesin itkemään myös tätä kommenttia kirjoittaessa. Rakas mummoni kuoli lähes tasan vuosi sitten (tämän kuun lopussa vuosi) ja tänään olisi hänen syntymäpäivänsä. Pitää lähteä hautuumaalle kynttilän vientiin vaikka hän lepääkin monen sadan kilometrin päässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia kovasti myötätunnosta, et uskokkaan miten arvostan tätä <3 Ja otan osaa kovasti mummosi poismenon puolesta, hirmuisesti voimia itsellesikin - ei tämä elämä ole vaan minulla vaikeaa vaan meillä kaikilla on omat surumme eikä niistä yksikään ole toista vähäpätöisempi <3

      Poista
  4. Ihan samanlaisilla fiiliksillä olen itse ollut,voisko sanoa vuosia... Ainakin kuukausia. Joskus mietin, ettei mua kukaan tarvitse ja samalla inhoan itseäni,koska sanon asiat suoraan enkä myöskään siedä, jos joku puhuu paskaa minusta tai jostain kaveristani/lähimmäisestäni. Sanon asiat suoraan,yleensä kaunistelematta ja varmaan siksi monikaan ihminen ei minua siedä. Olen vuosien aikana tullut siihen tulokseen, että ne ihmiset, jotka mun rinnalla ja elämässä pysyy ovat hyväksyneet mut tällasena ja voin olla vaan kiitollinen siitä, ettei mun tarvii esittää mitää muuta, kun mitä olen. Kaikkein tyhmintä mielestäni on se, että muuttaisi itseään sen takia, että saisi enemmän suosiota tai että olisi enemmän kavereita. Olen erittäin usein miettinyt omaa minuuttani ja sitä, pitäisikö mun muuttua ja olla suvaitsevaisempi joitain ihmisiä kohtaan.. Ehkä sillä pääsisin helpommalla elämässäni, mutta samalla kadottaisin ison osan itseäni ja sitä persoonallisuutta, mistä itsessäni pidän. Tulipa kerrottua sekavasti,mut et ole yksin tuntemustes kanssa :) Mielestäni jokainen meistä on hyvä just tällasena, kun on ja kyllä niitä oikeita kavereita ja ystäviä elämän aikana tulee vastaan,sit kun on sen aika. Ainakin mulla tullu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Katja, osuit naulan kantaan ! Niin, en minäkään todellakaan yksin ole - olen täysin päinvastaisessa tilanteessa kuin lapsuudessani - ystäviä ja kavereita on enemmän kuin ehdin niitä suhteita hoitamaan. Ja paljon olisi ihmisiä jotka ansaitsivat sitä aikaa ja mahdollisuuden tutustumiseen. Joten en voi valittaa. Kuitenkin, jos joku on minulle rakas, on vaikea unohtaa sitä vaikka toinen halveksisi kuinka. On minulla ollut niitäkin kaverieta joitten katoaminen elämästäni ihan vaikka vain erkaantumalla välimartkojen vuoksi, ei harmita pahemmin. Mutta sitten on ihmisiä joitan en haluaisi menettää millään, siksi kai olen ollut joissakin ihmissuhteissani omistuksenhaluinen ja hyvinkin mustasukkainen - sitä kautta pilannut paljon.

      Vaikka synkkinä hetkinä sitä haluais muuttua, en siinä tule onnistuvaan hyvin todennäköisesti. Ja toisaalta jos olen saanut elämääni ison kasan aivan mahtavia ihmisiä, niin tuskin kai mun tarvitseekaan. Kiitos sinulle kun sinäkin sen sanoit niin mun on helpompi uskoa se ! <3

      Poista
    2. Niin ja vielä piti toivottaa sullekin hirveesti tsemppiä sunkin elämään, kiitos sinullekin Katja kun oot osa meidän porukkaa <3

      Poista
  5. Mua sattuu, kun aistin sinun tuskan tästä. Se tulee niin viiltävänä läpi. Ottaisin puolet pois, jos osaisin tai voisin. Tuli jotenkin sellainen tyhjä olo, ettei tuohon ole mitään lisättävää, uskomattoman hienosti kirjoitettu.

    Riipivä kohta oli tuo kuusen alle jääminen ikiajoiksi. Voi kuinka sinua kaivattaisiinkaan, Onni-poika ja kaikki, onneksi olet täällä Henna. <3

    Ei ole mitenkään noloa kirjoittaa tällaista tekstiä, vaikka blogisi on nyt ollut ihanan iloinen ja pirteä. Ilahduttanut on erityisesti videot, joissa puhut ja esittelet tallia. Minä jaan tuntemuksesi. Pelkään, milloin romahdan koulussa, kaupassa tai kadulla niin, etten pysty jatkamaan matkaa kun jalat eivät kanna. On pakko olla itselleen armollinen, ihan pakko. Itselläni liiallinen paine on pahimmillaan laukaissut epileptisen kohtauksen ja siksi koitan pakottaa itseni rentoutumaan, se ei vaan ole helppoa. Kumpa osaisit sinäkin olla itsellesi armollinen, minä näen sinut aitona ja ihanana ja todellakin riittävänä juuri tuollaisena, inhimillisenä. Mutta toki se on se oma tunne sisimmässä, joka voi kalvaa. Viime yönä pelkäsin ja valvoin yön läpeensä kun ajatukset vaan laukkasi, enkä millään saanut niitä rauhoittumaan, tuli jäätävä pelko henkisen voinnin todellisesta pahenemisesta yhä ja yhä vaan, menetänkö järkeni, mitä jos tämä suunta ei käänny ja kunto vain huononee ja huononee. Jotenkin sellaisenkin pelon tunsin kirjoituksestasi myös.

    Kun yrittää, yrittää ja yrittää, mutta paha olo on aina taustalla... Vaikka sen yrittää hukuttaa hymyyn ja peittää,silti tietää että siellä se on vaanimassa. Kun yrittää pinnistellä eroon omista demoneistaan, vaikka voimia siihen ei edes olisi.

    Olihan tämä teksti äärimmäisen raskas, mutta ei liikaa. Avaamalla synkimpiä kolkkiasi, näytit ainakin minulle ettei pidä pelätä, minulle tuli parempi olo. Tuli jotenkin lämmin, eikö ole omituista. Tuli olo, että kyllä tästä vielä yli mennään, elämä vielä alkaa näyttää valonpilkahduksiaan.

    Olet minun ajatuksissani. <3

    T. Fanni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Fanni. Myös sinun tunteesi tulvivat tekstin mukana tänne asti, kiitos kun jaoit myös tuntemuksiasi. Vaikka en iloitse sun ongelmista, kieltämättä helpottaa etten ole ainut joka tuntee menettävänsä järkensä välillä. Ja kun kokee, ettei voimat vaan ykisnkertaisesti riitä. ja kun pelottaa. Jos en olisi niin uupunut myös fyysisesti iltaisin - valvoisin varmaan öitä murehtien niin kuin sinäkin.

      Se, että sain tämän tuskani pukea sanoiksi ja avata sen tänne -auttoi minua jo eilen heti kun sain tämän saatettua loppuun. Joten on äärimmäisen lupaavaa, että sulle ainakin tuli toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Kyllä minäkin jo hieman valonpilkahdusta näen, minun on vaan päästävä yli asioista ja jatkettava eteenpäin niin ku jo ajat sitten lupasin. Olen tyhmä kun käännyn aina katselemaan taakseni.

      Kiitos sinulle Fanni todella paljon siitä että tulit mua vastaan ja annoit mulle voimaa <3

      Poista
  6. Mulla ei tullut tippaakaan sellainen olo, että tahtoisin sinusta kauemmas. Päinvastoin tuntuu pahalta lukea näinkin rankkoja tuntemuksia ja kun olen kysynyt mitä kuuluu -olet vastannut että ihan hyvää, vähän kotityöt painaa mutta ei muuta. Tästä tekstistä sain kyllä sellaisen kuvan, että asiat on PALJON huonommin kuin mitä olet kertonut.

    Tuntuu vain vähän pahalta, että niin paljon kuin minä sinuun luotankin, en saa samaa takaisin. Et uskalla luottautua ja vaikkapa itkeä ja kertoa huolistasi. Mulle ystävän luottamus on todella tärkeää ja lähinnä siksi tuntuu pahalta lukea tälläistä, mutta ystävän tehtävä on varmaan ymmärtää joten minä kulutankin energiani nyt siihen että yritän ymmärtää sinua ja tuskaasi, vaikka et sitä suoraan sanonutkaan :)

    Tsemppiä ja halauksia rakas ystävä <3 Muista että jos kotihommat ahdistaa, ollaan me aina täällä jos tahdon parin päivän irtioton arjesta tai jos tahdot sinne joskus seuraa niin pyydä ihmeessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kultaseni, et uskokaan miten luotan sinuun. Hirveeltä tuntuu että sie joudut nyt aatteleen etten luota sinuun, mutta hei ymmärrän kyllä - tuntisin varmasti ihan samoin joten anteeksi <3 Minun on ollut hyvin vaikea ottaa asiaa esille aina puhelumme alkaessa, sillä niin kuin kirjoitin - jo ystävieni äänen kuuleminen saa tunnnelmani nousemaan ja jotenkin olen halunnut nauttia siitä että sinunkin kanssa saan höpötellä kaikkea ja heittää läppää - se on antanut mulle voimaa enemmän kun arvaatkaan.

      Meillä on tämä yhteinen aika ollut kortilla tosi paljon, ollaan molemmat kiireisiä mamoja. Mutta se ei tietenkään selitä tai anteeksi anna sitä, miksi en olisi voinut tarttua puhelimeen ja soittaa sulle. Kuten tiedät, haluan puhua aina asioista hyvin monimuotoisesti ja mielellään face to face, ja näistä omista tunteista puhuminen on ollut yleensäkin ottaen todella vaikeaa - kun niistä ei ota selkoa itsekään. Siksi eilen päätin istuutua koneelle ja antaa sydämen puhua.

      Onneksi kohta tulee talvi, silloin pihani hautautuu lumeen enkä voi tehdä mitään pihamaalla :D Silloin olisi kyllä treffit paikallaan ja lupaan vetää kunnon itkuvirret, jos oloni on vielä sellainen. Minä vaan tuppaan aina piristymään ystävieni kasvojen näkemistä ja äänen kuulemisesta niin paljon etten enää muista olevani surullinen. Mutta varmasti meillä on puhuttavaa, kaikesta <3

      Pusuja ja haleja <3

      Poista
  7. On todellakin hieman riipaisevaa lukea tuollaisista fiiliksistä, vaikken sinua livenä tunnekaan.
    Itselläni on myös eräs aika hankala ihmissuhdekuvio päällä, ollut jo kuukausia. En tiedä, onko ajatuksesta mitään lohtua sinun tilanteessasi, mutta itse yritän ajatella niin, että elämäntilanteet ei aina ole sopivia ystävyydelle. Aika ei ole oikea. Tilanteen ei kuitenkaan tarvitse olla lopullinen, ainakin minulle ajatus siitä tuo tavallaan hieman lohtua, vaikka tilanne juuri nyt onkin vähintään tulehtunut.

    En oikein osaa sanoa mitään fiksua, mutta olen varma siitä, että olet monelle tärkeä, vaikka oma olosi onkin riittämätön. *voimahali*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, osuit naulan kantaan siinä, että ehkä ei ole oikea aika ystävyydelle. Sen näkee onko sille oikeaa aikaa koskaan. Olen tuon kaiken toiveikkuuden menettänyt, mutta olen sitä mieltä että vaikken itse mahda mitään, on olemassa isommat voimat jolle kaikki on mahdollista :)

      Osasithan sie sanoa vaikka mitä fiksua, kiitos sulle siitä että myös jaoit omia kokemuksia <3 Tsemppiä tuossa omassa ongelmassasi! <3

      Poista
  8. muista välillä miettiä kuin ihanan lahjan olet saanut- ELÄMÄN! ja tämä on ainoa mahdollisuus. nauti, elä, naura ja rakasta! kaikki selviää , kaikesta selviää , elämä jatkuu! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Siinä olet kyllä harvinaisen oikeassa, kiitos kun muistutit ! <3 Ihmisen pitäis olla kyllä kiitollinen siitä että saa ylipäätään elää. Ihanasti olet osannut kiteyttää ohjeesi minulle <3 Onneksi minulla on niin viisaita ja lämpöisiä lukijoita <3

      Poista
  9. Samaistun monessa kohdassa sinun tunteisiin mitä podet tällä hetkellä, pitäis pitää vertaistuki-iltoja!
    Elämä on rankkaa- hyvin usein. Silti siitä selvitään ja todetaan vanhana, että olemme voittajia!
    En voi puhua äitiydestä kauheammin, kun en ole sitä vielä itse kokenut, mutta tiedän, että se on elämän vaikein työ. Olet niin isossa vastuussa pienestä ihmeestä, se on sinulle maailman rakkain asia.
    Stressi sumentaa helposti ajattelukykyä, olisi tärkeää, että saisit itsellesi aikaa, jolloin pystyisit vain rauhassa ajattelemaan elämäsi hyviä asioita, katsomaan peiliin ja sanomaan: " hyvä minä! "

    Ollaan muuten samanlaisia Lauran suhteen, en itsekään osaa Lauralle( tai muilekaan) kertoa murheista, kun haluan nimenomaa puheluiden aikana saada muuta ajateltavaa, kun ne murheet. Lauran höpöttely tuo hyvälle tuulelle ja ei vain tule mieleen avata suuta omista murheista. Nyt olen opetellut sitä, että soitan Lauralle kertoakseni murheita, koska tajuan miten tärkeää se on hänelle.

    Paljon lämpöisiä ajatuksia ja haleja sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäpä sen sanoit, itsekin piristyn sekä Lauran että muitten ystävieni kanssa höpöttelystä niin etten enää tosiaan muista miksi olinkaan surullinen kun minulla on niin ihania ystäviä ! Minun pitää kans opetella soittelemaan sekä hänelle että muille rakkailleni, sillä tiedän että niin kuin minä hänelle olen tärkeä ja luotettava, on hänen tunnettava se tunne myös itsessään <3 Joten on kyllä aika paska olotila siitä että pahoitin ystäväni mielen olemalla tuppisuu, hyi minua. Tässäkin on yksi uusi oppitunti edessä :)

      ja todellakin, vertaistuki-ilta olis ihan yybersiistiä ! <3 halit sinne myös ja muista että kutsu meille on aina voimassa :)

      Poista
  10. Viisasta tekstiä elämästä. Elämä on arvoitus, jota ei voi koota valmiiksi, palaset kun asettuvat lopulta itse omille paikoilleen. Toivottavasti myös sinä pääsisit ulos synkistä ajatuksistasi, takaisin valoon. Koskaan ei kannata luovuttaa, sillä elämä kätkee sisälleen vielä monia käänteitä ja yllätyksiä. Ihanaa ja rikasta elämää sinulle Henna sekä paljon voimahaleja!

    -SK-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tämä on todellinen seikkailu tämä elämä koko matkan ajan. Toivon mukaan saisin vaan asiani kuntoon tuolla pääkopassa taas pian jotta voisin taas tallustaa oikealla polulla hymyssäsuin. :) En ole yleensä luovuttajatyyppiä mutta on synkät hetket tosiaan välillä kieltämättä ollut pahasti päällä. Mutta eiköhän tämä tästä, olo on jo hitusen parempi vaikkakin tuntuu että pitäis olla jokapaikasssa ja työt lösöttää pitkin pihamaata :D mutta kiitos sinullekin viisaista sanoistasi ja hirmuisen hyvää syssyä sinne! <3

      Poista
  11. Tosi hienosti kirjoitettu, menin sanattomaksi. Voimahaleja<3

    VastaaPoista
  12. SuperYberHalisein!!! On todella riipaisevaa lukea tätä...Itse olen kokenut myös viime aikoina turhautumista ja tietynlaista kädettömyyttä sekä jalattomuutta elämän suhteen. Useasti kyseenalaistanut elämäänsä ja valintojansa. Arki on sellainen kumma juttu, mikä osaa painaa välillä tehdyillä ja tekemättömillä asioilla ja välillä näillä kaiken pyörityksen mahdottomuudellaan, mikä yleensä kuitenkin jotenkin edes lutviutuu...Muistahan, että ystävät ovat myös sitä varten, että voivat ottaa sinunkin taakkaa kantakseen! -Anne-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no samaisessa veneessä ollaan, sulla vielä työt tällä hetkellä painaa päälle joten voin vaan kuvitella mikä sirkus sulla siellä välillä on :S mutta jospa tää tästä tasoittuisi ja ehtis välillä nauttia elämästä myös :) niin, onneksi on ystäviä jotka on valmiita auttamaan, minä kun taas olen sitten maailman huonois avun pyytäjä kun en halua muita taakoittaa :)

      Poista
  13. Voi kun olet niin rehellinen ja aito, että blogiasi on aina tietyllä tavalla mukava lukea vaikka aihe ei niin iloinen olisikaan. Itseänikin vaivaa jokin masennuksen tapainen. Monesti on tuntunut että kun vain pääsisi tästä kaikesta pois mutten kuitenkaan voisi ikinä lähteä, koska uskon että vielä on niin paljon hyvää kokematta enkä voisi aiheuttaa sitä tuskaa läheisille tai hylätä kahta rakasta koiraani. Samalla kuitenkin tunnen syyllisyyttä etten ole elämääni tyytyväinen kun on aina joku jolla menee huonommin, eikä minulla oikeasti huonosti mene, kukaan läheinen ei ole kuollut ja kun itsekkin olen terve mutta pinnalliset asiat kuten raha ja ihmisten mielipiteet painavat. Kiitos blogistasi, tämä on aina niin voimauttava kun saa lukea mietteitäsi ja jakaa omia tuntemuksia. Paljon jaksamista myös sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kyllä veit sanat suustani. Minullakin on usein huono omatunto ja syyllisyyden tunne siitä, että tilitän hyvinkin arkisista murheistani, sillä jollakin taatusti menee 100x huonommin. Minusta kuitenkin on hyvä avautua omista murheista, sillä jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan ja ne omat tunteet ovat yksilöllisiä eikä niitä voi vähätellä.

      Minulla on usein kaipuu täältä pois, sillä oma oravanpyöräni ja jatkuva syylisyydentunne kaikesta on vienyt ilon elämästäni. Yritän aina päästä eroon siitä työmäärästä mitä minulla on ja antaa aikaa enemmän itselleni - mutta en vaan osaa. Koen olevani tällähetkellä loppuunpalanut, vaikken onneksi ole niin pahassa tilanteessa mitä vuosia sitten. Silloni vain tärisin ja itkin kun en osannut edetä- Kyllä mulla vielä onneksi tällähetkellä sen verran järkeä päässä on, mutta tuntuu etten selviä mistään siltikään. Mutta yritän olla tällä viikolla ahkera ja saada kaikki tehdyksi, jotta voisin vähän nauttiakin viikonlopusta :) silloin lähdemme taas kiuruvedellä käymään metsästelemässä koirien kanssa :)

      Kiitos sinulle aivan mahtavasta kommentista, tämä loi viisautta minulle paljon <3 Ja hhirmuisen iiiiiso voimahali sinulle täältä! <3

      Poista
  14. Voi Henna <3 on ihan uskomattoman ihailtavaa kuinka avaudut meille <3 en omista google-tiliä niin siksi olen anonyymi mutta luen kyllä blogiasi aina ja tää on ihan paras ! olet tosi kaunis ja aivan mielettömän hauska,persoonallinen ja empaattinen ;) kaikki postauksesi ovat timanttisia js sinun luonteesi on ihailtava ! onnea,olet laihtunut tosi hyvin ! kiitos henna että kirjoitat tätä blogia ja valaiset ainakin minun päiväni ! Voimia paljon,kyllä se siitä ! <3<3- Venla 13v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Venla, nyt sait minut kyllä liikuttumaan <3 Kiitos sinulle hirmuisesti kommentistasi, tiedän lukijoiden ansiosta mulla on jo paljon parempi mieli! Te olette niin korvaamattomia! <3 Puspus sinne ! <3

      Poista
  15. kiitos :) on myös niin mukavaa miten vastaat meille lukijoille,se on ihailtavaa <3<3 kiitos henna <3 puspus ja halit sinnekin <3 :33 -Venla 13v.

    VastaaPoista
  16. Voi rakas! <3 Rutistus sinulle ihanainen ja voimia! <3

    VastaaPoista
  17. Minua jäi vielä häitsemään tämä kirjoitus ja mietinkin tuossa syntyjä syviä työmatkalla...<3
    http://www.youtube.com/watch?v=XzQYyOU-4tA
    -Anne-

    VastaaPoista
  18. Voi ei, voimia Henna <3
    Itseäni on auttanut paljon ajatus:
    ~Elä oma elämäsi, koska kuolet oman kuolemasi~

    VastaaPoista